Ikuisesti muistissa

Ikuisesti muistissa

Minna Honkanen, 39, uskoo että hän tulee kantamaan sisällään rakkautta edesmennyttä avomiestään koko loppuelämänsä ajan.

Eräänä toukokuisena päivänä vuonna 2003 Minna istui viettämässä iltaa avomiehensä Arskan, 51, kanssa heidän asunnossaan Kruununhaassa. Arska katsoi jääkiekkoa televisiosta ja lähti käymään vessassa. Yhtäkkiä vessasta kuului kova kolahdus. Minna kiiruhti katsomaan, mitä oli tapahtunut. Arska makasi lattialla pää kissanhiekkalaatikossa.

- Ryntäsin soittamaan ambulanssin. Olin varmaan niin shokissa, etten tajunnut oikein, mitä oli tapahtunut. En saanut käännettyä isoa miestä yksin kylpyhuoneessa, mutta sain sentään hänen päänsä pois hiekkalaatikosta.

Ambulanssi saapui ja elvytys aloitettiin, mutta se ei tuottanut tulosta: Arska oli hengetön. Yöpaitasillaan oleva Minna ei edelleen ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Arska oli kuollut.

- Tuntui kuin olisin ollut näytelmässä, oman itseni ulkopuolella. Kaikki oli niin kummallista ja epätodellista. Ensimmäiset päivät olin ihan pihalla. Vapisin ja tärisin monta päivää. Lähdin terveysasemalle hakemaan sairaslomaa. Arki tuli vastaan byrokratian muodossa: piti täyttää kaikenlaisia lippuja ja lappuja. En pystynyt maksamaan yksin kotimme vuokraa: hain parin kuukauden ajan uutta asuntoa. Jouduin muuton vuoksi käymään Arskan tavarat läpi. Shokissa esineiden ja vaatteiden läpikäynti ei tuntunut vielä miltään.

Minnalla ei ole mitään muistikuvia kuolemaa seuranneesta kesälomasta, joka meni kuin unessa. Syksyllä elämä oli pelkkää töihin menoa ja paluuta. Sisältö oli kadonnut. Minnan 18-vuotias ”kissalapsi”, Poika, oli hänen ainoa syynsä elää.

- Kun kissani kuoli puoli vuotta myöhemmin, tuntui siltä, ettei minulla ollut jäljellä enää yhtään syytä elää. Kuolemanjälkeinen vuosi oli kaoottinen, enkä vielä ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Saatoin mielessäni harkita kaljapullon tai alushousujen ostamista hänelle. Tavallaan jatkoin ihmissuhdetta edesmenneen kanssa.

Elämä oli kohdallaan

Minna ja Arska olivat olleet 13 vuoden ajan kuin paita ja peppu. Elämä tuntui olevan kohdallaan, ja he olivat harkinneet avioliittoa ja lapsiakin. He olivat asuneet yhteisessä asunnossa Kruunuhaassa vuosia. Kotona vierailivat ystävät ja Arskan poika ja tytär edellisestä avioliitosta. Pariskunnan yhteisiä harrastuksia olivat elokuvat, musiikki ja keikoilla käynti. Arska soitti rumpuja Kansa maan uumenista –bändissä. Kummallakaan ei ollut todettu mitään vakavia sairauksia: kaiken piti olla hyvin.

Yli vuoden päästä Arskan kuolemasta Minna sai kuulla kuolinsyyn. Sydän oli laajentunut, eikä jaksanut enää. Lisäksi hänellä oli ollut laajalle levinnyt vatsasyöpä. Tyypillisenä miehenä hän ei ollut valittanut, eikä Minna ollut aavistanut mitään.

- Juuri siksi menetys oli niin kova, koska se tuli niin yllättäen ja aikaisin. Jokainen ajattelee, että kuolema on ajankohtainen vasta 70-vuotiaana. Kuolema olisi ollut myös helpommin ymmärrettävissä, jos sitä olisi edeltänyt pitkä sairaus. Koska meillä ei ollut yhteisiä lapsiakaan, minulla ei ollut mitään konkreettista mitä olisi pitänyt tehdä. Ajelehdin päivästä toiseen.

Minna tunsi olevansa yksin, herkistyi ja itki elokuville, joihin hän ei ollut aiemmin reagoinut mitenkään. Tunteet maksimoituivat, mutta elämä oli tyhjää.

Käännekohta

Vuodenvaihteessa 2004 Minnan elämässä tapahtui käännekohta, kun hän löysi Nuoret lesket –yhdistyksen, jonka olivat perustaneet työikäiset lesket. Seuraavan kesän hän vietti tiiviisti torstain terassitapaamisissa toisten lapsettomien nuorten leskien kanssa. Ryhmä alkoi kutsua itseään Winkkujen (Nuoret lesket = widows) alajaostoksi.

- Se auttoi minua tajuamaan, etten ollut yksin ja että oli muitakin nuoria leskiä. Kävin kerran kuukaudessa ryhmätapaamisissa, joissa samassa tilanteessa olevat kertoivat tarinoitaan ja tukivat toisiaan. Pian minusta tuli myös nettiaktivisti. Jaoin kokemuksiani www.nuoretlesket.fi-sivustolla muiden kanssa. Vertaistuki oli korvaamatonta.

Minna on saanut jälleen sisältöä elämäänsä, kun hänet valittiin vuoden alussa Pääkaupunkiseudun nuoret lesket ry:n puheenjohtajaksi. Nyt hän taistelee esimerkiksi nuorten leskien leskienoikeuden puolesta.

Yllättäviä reaktioita

Minnan mielestä ihmisten reaktiot nuoria leskiä kohtaan ovat olleet yllättäviä. Monen suusta on tullut kummallisiakin sammakoita.

- Monet eivät uskaltaneet ottaa yhteyttä, vaan ajattelivat minun olevan yhteydessä, kun jaksaisin. Minähän en tietenkään jaksanut. Jotkut suhtautuivat leskeyteen kuin tarttuvaan tautiin. Toiset jopa ajattelivat, että avomieheni menetettyäni minusta olisi tullut miestennielijä. Jotkut ihmettelivät, kuinka kauan suruni kestäisi. Minua ei myöskään enää kutsuta juurikaan tilaisuuksiin, joissa on pariskuntia, olenhan nyt yksinäinen nainen.

Miehen lapset tukeutuivat toisiinsa, mutta Minnalla ei ollut niin läheisiä sukulaisia. Terveyskeskuksesta ei suositeltu kriisiapua tai terapiaa. Toisena vuonna hän huomasi olevansa täysin uupunut menetettyään kodin, kissan ja miehen. Tunteet kulkivat välillä vuoristorataa apatiasta tuskaan ja toivoon tai sarkastiseen nauruun. Kaipuu oli musertavaa.

- Sain ensimmäisen kerran työterveyshuollosta pidemmän sairasloman, lopulta lääkkeitäkin. Onneksi aikakin heikensi surun voimaa. Tärkeää oli myös konkreettinen tekeminen: haudan hoitaminen, korttien ja kukkien vieminen. En olisi selvinnyt ilman uusia leskiystäviä, jotka ymmärsivät minua aivan toisella tavalla kuin ne, jotka eivät ole kokeneet menetystä.

Kun Arskan kuolemasta oli kulunut kaksi vuotta, Minna havaitsi, että hän voisi mennä ulos toistenkin miesten kanssa. Sitä ennen hän oli uskonut haluavansa olla ikuisesti leski.

Minna työsti vuosien mittaan tunteitaan myös paperille, Tunteen purkauksiksi: ”Mä katselen miehiä. / Ei niitä oo tullu vuosiin katsottua / näin tarkkaan. / Niissä on jotain, / jotain mystistä mitä tarvii.”

julkaistu Hymy 11/2008:ssa

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari