Egyptin kirjasensuuri

Egyptissä kirjasensuuri on ollut virallisesti käytössä presidentti Gamal Abdel Nasserin (1918–1970) ajoista lähtien. Hän asetti Valtion tietopalvelun alaiset sensorit. Vuonna 1952 kaikki maan sanomalehdet julistettiin valtiollisiksi ja ainoa hallituspuolue Arab Socialist Union päätti niistä. Nasser tuli tunnetuksi panarabilaisen aatteen kehittäjänä, jonka vastapainoksi syntyi Saudien dynastian panislamilaisuus, jota ajoivat muun muassa Islamilainen Maailmanliitto ja OIC (Organization of Islamic Conference).

Vuonna 1970 valtaan nousseen Mohamed Anwar Sadatin (1918–1981) uskottiin lakkauttavan valtiollisen sensuurin, mutta toisin kävi: presidentti nimitti edelleen päätoimittajat ja nämä puolestaan vastaanottivat ohjeita julkaistavaksi sopivasta aineistosta. Erityisesti poliittisesti ja uskonnollisesti arkaluontoisten aiheiden käsittelyä vältettiin.

Egyptissä ei ole enää virallista kirjasensuuria, mutta sensorit lukevat kustantamoiden arviointikomiteoissa käsikirjoituksia lause lauseelta, alleviivaten sopimattomat kohdat. Oikeudenkäyntejä kiistanalaisista lauseista nostetaan edelleen. Parlamentissa vaikuttavat Islamilaisen veljeskunnan edustajat ovat erityisesti kunnostautuneet syytteiden esittäjinä.

Viime vuosina Egyptissä on nostanut päätään erityisesti uskonnollinen sensuuri, josta vastaa islamilaisen Al-Azhar -yliopiston Islamic Studies and Research Center. Ehkä traagisin esimerkki uskonnollisesta sensuurista on Kairon yliopiston kirjallisuuden professori Nasr Hamed Abu Zaidin tapaus: syytös liian radikaalista ja vaihtoehtoisesta islam-tulkinnasta johti lopulta Abu Zaidin eroon vaimostaan, kun islamilainen alioikeus tuomitsi Abu Zaidin luopioksi ja hänen avioliittonsa musliminaisen kanssa mitätöitiin.

Nuori mies hyökkäsi Naguib Mahfouzin kimppuun puukottaen tätä käsivarteen kirjailijan The Boys from Our Quarter -romaanin julkaisemisen jälkeen 1980-luvulla. Farag Fouda puolestaan joutui maksamaan elämällään liian radikaaleista uskonnollisista ajatuksistaan.

Sensuurin voi ajatella olevan jopa kirjailijan ilmaisua ja luovuutta kehittävää: kun asioita ei saa sanoa suoraan, on kehitettävä toisenlaisia, luovempia ilmaisun tapoja. (Entisten) diktatuurien ja autoritääristen maiden kirjailijat ovat kehittyneet erityisen taitaviksi itsensä ilmaisijoiksi. Samanlaiseen taitavuuteen ylsivät esimerkiksi jotkut sosialistisessa Neuvostoliitossa vaikuttaneet kirjailijat, kuten Mihail Bulgakov.

Egyptiläisten nykykirjailijoiden mielestä Al-Azharin islamilaisen keskuksen ylläpitämä uskonnollinen sensuuri ja parlamentissa vallalla ovat poliittiset islamistit ovat kirjailijan pahin vihollinen nykyään, mutta myös sivistymätön kansa syväänjuurtuneine asenteineen ja arvoineen sekä ennakkoluuloineen on paha este kirjallisen sananvapauden toteutumiselle.

- Ottomaaniajalta peräisin oleva Al Hesba –laki, joka sallii kenen tahansa nostaa syytteen vaikka yhden häntä jostain syystä miellyttämättömän säkeen perusteella, on kirjailijoiden pahin vihollinen ja tyhmän kansan ase, jonka perusteella monia elokuvaohjaajia ja näyttelijöitä vastaan on nostettu syytteitä, kirjailijoiden lisäksi, toteaa myös poliittisia ja sosiaalisia kolumneja kirjoittava kirjailija Ibrahim Abdel Magyd.

Magyd on nähnyt kirjallista elämää useiden vuosikymmenien ajan sekä Kairossa että Aleksandriassa, syntymäkaupungissaan, jonne hän edelleen kaipaa. Nasserin aikana sensuuri iski kirjallisuuden lisäksi musiikkiin, teatteriin, elokuvaan, journalismiin. Sensorit istuivat kustantamoiden lisäksi myös lehdissä. Sadat lopetti sensuurin, mutta julkisti uusia lakeja, mm. häpeälain, jonka perusteella presidenttiä ei saa kritisoida. Hänen aikanaan myös islamistit vahvistivat asemiaan.
Seksuaalisuus, politiikka ja uskonto ovat Magydin ja monen muun egyptiläiskirjailijan mielestä arkaluontoisimpia aiheita, joita kirjailijan kannattaa välttää. Silti Egypti on sananvapauden ja muiden vapauksien osalta arabimaiden liberaaleimpia, vastakohta äärikonservatiiviselle ja heimojen hallitsemalle Saudi-Arabialle, jossa naiskirjailija on anomalia.

Ihmisoikeudet, sananvapaus ja arabimaat

Arabit ovat perinteisesti torjuneet länsimaiden ja –maalaisten vaatimukset ihmisoikeuksista toteamalla, että ihmisoikeudet ovat kulttuurispesifi länsimainen keksintö, jota ei voi noin vain soveltaa arabimaissa. Joidenkin arabitutkijoiden (uskontolähtöisen tulkinnan) mukaan länsimainen ihmisoikeuskäsitys ei jätä sijaa Jumalalle ja synnille. (Tosin länsimaisessa oikeuskäytännössäkään ei ole löydetty yhteistä kantaa siihen, ovatko ihmisoikeudet poliittisesti tai kulttuurisesti spesifejä.)

Ihmisoikeuksien filosofinen ja poliittinen perusta on eurooppalaisessa perinteessä. YK:n Ihmisoikeuksien julistuksessa – jota olivat laatimassa myös muslimimaiden edustajat – puhutaan ”ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaudesta”. Artikla 19 kuuluu: “Everyone has the right to freedom of opinion and expression; this right includes the right to hold opinions without interference and to seek, receive and impart information and ideas through any media regardless of frontiers.”

YK:n ihmisoikeusjulistuksen ohella länsimaita sitovia ihmisoikeussopimuksia ovat sopimus kulttuurisista, taloudellisista ja poliittisista oikeuksista (ICCPR); ilmaisunvapautta suojelevat myös European Convention on Human Rights (ECHR) -sopimuksen artikla 10, American Convention on Human Rightsin artikla 13 ja African Charter on Human and Peoples’ Rights-sopimuksen artikla 9.

Vuonna 1957 perustetun Organization of the Islamic Conferencen jäsenmaat ovat sitoutuneet YK:n ihmisoikeusjulistukseen. Islamilaisen maailman omat ihmisoikeusjulistukset ovat Universal Islamic Declaration vuodelta 1980 ja sen kehitelty versio, 1990 ratifioitu The Cairo Declaration of Human Rights.

Koraani on muslimin ylin lakikirja, joka sisältää yhteiskunnalle ja yksilölle suunnattuja yleisluontoisia moraalisäännöksiä, jotka koskevat erityisesti perhettä ja avioliittoa. Muslimia sitovat ennen muuta sydämen ja ruumiin velvollisuudet arjessa. Sharia-laki, Jumalan tien seuraaminen, antaa tarkemmat ohjeet siitä, mitkä ovat velvollisuuksia, suositeltuja, sallittuja, vältettäviä ja kiellettyjä tekoja. Hudud-rikokset ovat rikoksia Jumalaa vastaan. Islamin suurin ongelma on sen huomattava patriarkaalisuus, joka antaa miehelle huomattavasti enemmän oikeuksia – eikä välttämättä velvollisuuksia – esimerkiksi avioerotilanteissa ja omaisuutta koskevassa lainsäädännössä (naisella ei voi olla omaisuutta).

Sunnalaisessa islamissa (85 %) ei ole virkahierarkiaa, eikä elävällä auktoriteetilla ole teoreettista oikeutusta. 12-shiialaisuus on kehittänyt oman uskonnollisen hierarkiansa. Myös shiialaisuudessa uskonnollisilla auktoriteeteilla on valtaa.
Muslimeja on maailmassa 15 miljoonaa–1,5 miljardia ja valtaosa heistä asuu Intiassa, Indonesiassa, Pakistanissa, Bangladeshissa ja Nigeriassa.

Lähde:

Kouros, Kristiina & Villa, Susan (2004). Ihmisoikeudet ja islam. Like.

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari