Poetiikka ja politiikka

Poetiikka ja politiikka


Mikä tahansa kielenkäyttö on aina välttämättä poliittista. Myös runous. Runouden – ja kirjallisuuden – poliittisuus on olemassa ja tutkittavissa monella tasolla, niin runoilijan ja tekstin, lukijan kuin yleisön välillä. Myös kirjoittamisen ja lukemisen prosessista on havaittavissa oma politiikkansa. Runous on aina myös (poliittisessa) suhteessa sitä tekevään yhteisöön eli runoilijoihin ja erilaisiin instituutioihin, jotka mahdollistavat tämän työn. Tässä esseessä tarkastelen pelkästään runon, tekstikorpuksen, poliittisuutta ja poeettisuutta.

Poetiikka, eli runousoppi, luo runouden perustan, ”maailmankuvan”, josta runo ponnistaa ja jota runoilija parhaimmillaan tottelee. Poetiikkoja on lukemattomia, yhtä paljon kuin on runoilijoitakin. Poetiikat voivat olla hyväksyttyjä –ismejä, joita runoilijat tottelevat tai täysin omia tai puoliksi omia oppirakennelmia, joita tekijä seuraa enemmän tai vähemmän ortodoksisesti. Poetiikka ja politiikka kietoutuvat väistämättä toisiinsa. Runoilija ei ole tietoinen näistä aspekteista kirjoittaesaan, mutta ne ovat siellä ja niitä voi haluttaessa tutkia paneutumalla kielen mikroskooppisiin elementaariyksiköihin, semeemeihin ja morfeemeihin.

Filosofit ovat sivunneet poetiikan ja politiikan välistä suhdetta antiikin ajoista lähtien. Aristoteleen Runousoppi oli varhaisimpia konkreettisia esityksiä siitä, miten retoriikasta tehdään tyylikästä ja yleisöön vetoavaa. Poeettisesti muotoillun retoriikan päämääränä antiikin Kreikassa oli vakuuttavan logoksen luominen yleisön vakuuttamiseksi ja saamiseksi omalle puolelle. Runousopissa Aristoteles kehitti myös tragedian teoriaa. Yksinkertaisen alku, keskikohta, loppu –kaavan avulla runot saadaan edelleen toimimaan niin, että lopussa lukija kokee katharsiksen, emotionaalisen puhdistumisen.

1. Runouden kielen poliittisuus merkitsee ensinnäkin ennen näkymättömien asioiden näkyväksi tekemistä. Näin esimerkiksi runous, joka nostaa esille vaikka naisten väkivaltaisuuden parisuhteessa, on luonteeltaan poliittista. Asian, joka tehdään näkyväksi, ei kuitenkaan tarvitse olla pelkästään sosiaalinen ja yhteiskunnallinen ongelma, vaikka se voi olla sitäkin. Mikäli runouden poliittisuus käsitetään hyvän laajassa mielessä, jopa aiheenvalinnan voi ymmärtää ilmentävän runon poliittisuutta. Toiseksi kielen politisoivuus voi merkitä, että sillä ajetaan tiettyjä päämääriä ja pyritään viime kädessä muutokseen. Tällaista runoutta voisi olla osallistuva runous, Suomessa viimeistään Pentti Saarikoskesta ja 60-lukulaisista runoilijoista päätyen esimerkiksi 2000-luvulle ja Juha Kulmalaan. Yhdysvalloissa (elämän)poliittista runoa kirjoitti 1800-luvulla muun muassa elämäniloa ja sukupuolisuuden moninaisuutta ylistänyt Walt Whitman. Hänen jalanjälkiään seurasivat 1950-luvun McCarthy-vainojen keskellä homouden luonnollisena esittäneet Allen Ginsberg, William Burroughs ja rodun puolesta taistelleet Langston Hughes, Maya Angelou ja Rita Dove. Luokka ja sosiaalinen status ovat menettäneet merkityksensä ihmisten välisten erottelujen luojina. Niiden tilalle ovat muun muassa tulleet rotu, seksuaalinen suuntautuneisuus, sukupuoli, etnisyys, uskonto.

2. Runouden poeettisuus tarkoittaa runollista maailmankuvaa, jolle koko runo perustuu, eli runon ”maailmassaolemisen” prioriteetteja, tukipuita. Runon poeettisuus merkitsee myös jokaisen runon tapaa rakentaa kielestä omanlaisensa maailma. Jokainen runo muodostuu sille tarpeellisesta kielimateriaalista, jota se hyödyntää juuri sille tarpeelliseen tapaan. Runon poetiikat ulottuvat karkeasti äärimmäisen klassisesta runoudesta, joka tähtää muodon ja sisällön mahdollisimman harmoniseen yhteiseloon täysin vastakkaiseen hakukonerunouden suuntaukseen Flarfiin. Flarf, joka perustuu tietoverkoista löydettyyn kielimateriaaliin on äärimmäisen poliittinen ja poeettinen runouden muoto. Flarf arvostaa erityisesti perinteisesti ala-arvoisena pidettyä (netti)kieltä ja tuo sen tasa-arvoisena materiaalina ylevänä pidetyn hallinto- ja tieteellisen kielen rinnalle. Törmäyttämällä yhteen hyvin monenlaiset eri kielen rekisterit Flarf kysyy samalla, onko yksikään rekisteri toista arvokkaampi. Vaikka Flarf-runouden sisällön syvyydestä voidaankin olla monta mieltä, sen ansiona on ainakin pyrkimys erilaisen kieliaineksen demokratisoimiseen. Toisaalta Flarfin voi nähdä heijastavan jopa 2000-luvun alkua ja ihmisten aistimisen tavan muutoksia. Flarf-runous assosioi nopeasti, yllätyksellisesti, kuten musiikkivideot. Ilmentääkö se samalla lyhytjänteiseksi muuttunutta kokemisen tapaamme? Mihin ja miksi on kadonnut pitkäjänteinen kokemistapa? Vaatiiko kokonaiseen kirjaan tai taideteokseen keskittyminen ja sen sisäistäminen liian paljon 2000-luvun ihmiseltä?

Uskon, että poliittisuus alkoi ilmaantua runouteen eksplisiittisesti, kun runoilijat itse tiedostivat piirteen ja alkoivat etsiä hyvää suhdetta siihen. Tämä tapahtui vasta 1900-luvun vaihteessa. Ezra Poundin imagismi, vortismi, depersonalismi ja Poundin käsitykset kirjallisuuden suhteesta muihin taiteisiin sekä kääntämiseen olivat varhaisia yrityksiä uudelleenmäärittää runouden paikkaa muuttuvassa maailmassa ja yhteiskunnassa. Tätä yhteiskuntaa määrittäviä keskeisiä piirteitä olivat teollistuminen, kaupallistuminen ja yksilöllistyminen, joihin erityisesti ihmisen sisämaailmaa luotsaavan runouden ja muiden taiteiden oli välttämätöntä ottaa kantaa. Ulkomaailman muutos siirtyy aina lopulta sisämaailman muutokseksi.

Impersonalismin kehittäjä T. S. Eliot oli toinen keskeinen 1900-luvun runouden uudelleensuuntautumiseen vaikuttanut keulahahmo. Eliotin Love Song of J. Alfred Prufrock (1917) oli hänen ensimmäisiä yrityksiään kuvata ympäröivän sosiaalisen todellisuuden tyhjyyttä päähenkilön avulla. Eliotin epäkonventionaalinen, historiallisilla ja kirjallisilla alluusioilla leikkivä runous sai täyden ilmaisunsa perinteisen runouden haastavassa The Waste Landissa (1922), joka mestarillisesti suoritti potilaan eli koko tuohonastisen länsimaisen maailman ruumiinavauksen. Myös esimerkiksi futuristit ja surrealistit yrittivät tuoda taiteessaan esiin muuttuvaa yhteiskuntaa yksilöllisen kokemusmaailmansa kautta.

Poliittisuus on ollut runoudessa oikeastaan aina läsnä, vaikka sen läsnäoloa ei olisi yhtä voimakkaasti tiedostettu. Äärimmäisen subjektiivistenkin tekijä/genius-keskeisten romanttisten runoilijoiden tuotanto on yhtä lailla poliittista kuin heitä seuranneiden modernien runoilijoiden teksti. William Wordsworthin henkilöhahmot koostuivat kerjäläisistä, murhaajista, impotenteista, hulluista ja irtolaisista. Henkilöiden valinta ei ollut sattumanvaraista, vaan merkityksellistä, poliittista: Wordsworth halusi Charles Dickensin tavoin kiinnittää huomion teollistuvan länsimaailman nousevaan alaluokkaan ja köyhälistöön, joka ei tulisi koskaan nauttimaan kehityksen hedelmistä. Heidän poliittisuutensa oli vahvaa sosiaalista vastuun- ja omaatuntoa, empatiaa yhteiskunnan syrjityimpiä ihmisryhmiä kohtaan.

Wordsworth kehitti samalla hyvin vahvan ja sisäistyneen oman maailmankuvan, eräänlaisen utopian, jossa ihminen elää autarkkisesti sopusointuisessa suhteessa luonnon ja läheistensä kanssa, riistämättä ympäristöään enemmän kuin se on tarpeen omien tarpeiden kannalta. Kuten runoilija toteaa runossaan The Prelude; or, Growth of a Poet´s Mind: “The times, too sage, perhaps too proud, have dropped / These lighter graces; and the rural ways / And manners which my childhood looked upon / Were the unluxuriant produce of a life / Intent on little but substantial needs, / Yet rich in beauty, beauty that was felt.” Wordsworthilainen utopia oli täysin yksilöllinen, sosiaalisesta ryhmäidentiteetistä irtaantunut rousseaulainen ”takaisin luontoon” –fantasia. Pohjavireeltään Wordsworth on siis subjektiivinen oman maailmankatsomuksen minärunoilija, vaikka sosiaalinen vastuuntunto löysi tiensä hänen runoihinsa syrjäytyneiden ihmisryhmien muodossa.

Charles Bernsteinin ja kumppaneiden kehittämä 1970-luvulla L = A = N = G = U = A = G = E –runous on viime aikojen suomalaisessa runokeskustelussa typistetty ”kielimaterialismiksi”, joka palautuu aina itseensä ja luomaansa kielimaailmaan. Tämä tuskin oli tyylisuunnan kehittäjien alkuperäinen intentio. L=A=N=G=U=A=G=E-runoilijat seurasivat maailmaa ympärillään ja omaksuivat vaikutteita valikoivasti paitsi heitä edeltäneestä amerikkalaisesta nykyrunoudesta, erityisesti Louis Zukofskyltä, Charles Olsonilta ja objektivisteilta. Valppaat runoilijat nuuskivat myös yhteiskunnallista ilmastoa ja jotkut heistä hakivat poetiikkansa tueksi aikakauden suosimia yhteiskunnallisia ideologioita.

San Fransiscossa vaikuttanut runoilija Ron Silliman, joka on työskennellyt yli 30:n vuoden ajan päivätöikseen tietokoneohjelmoijana, julkaisi kahdeksan vuoden aikana kehittämänsä tärkeän teoksen The New Sentence, jossa hän sovelsi marxilaista yhteiskuntateoriaa runouteen. Sillimanin mielestä myös runoudella oli oma käyttöarvonsa, jota käytännössä mittasi sen kyvyllä tuoda yksilö ja yhteisö, tai pikemminkin ryhmä, lähemmäksi toisiaan. Runoilija ei tee työtään sosiaalisessa tyhjiössä, vaan omana aikanaan omassa yhteiskunnassaan. Ulkoinen sosiaalinen todellisuus on hänen henkilökohtainen infrastruktuurinsa, joka määrittää ja luo kirjoittamisen reunaehdot. Sillimanin näkemykset ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa, ja niitä ovat kehittäneet eteenpäin myös hänen kollegansa kielirunokoulukunnassa. Sillimanin oma runous on rönsyillyt laajasti hyvin erimuotoisena ja –sisältöisenä. Hän on imenyt vaikutteita kielikoululaisten tapaan omasta arjestaan, metalyyrisyydestä eli runoudesta itsestään ja mistä tahansa ulkotodellisuudesta: konservatiiviksi häntä ei voi missään nimessä syyttää. Lisäksi hyvin seurattua runoblogia pitävä Silliman on saanut blogistanin ”Poet Laureate” –arvonimen.

Runoutta, mutta myös vaikeasti luokiteltavia performanssi/hybriditekstejä kirjoittanut Bruce Andrews toteaa Charles Bernsteinin toimittamassa The Politics of Poetic Formissa julkaistussa Poetry as Explanation, Poetry as Praxis –esseessään (ROOF 1990/1998) pyrkivänsä kirjoittamalla tutkimaan kielen olemusta. Andrews kritisoi aikansa ”sosiaalisen teknikkoja”, jotka käsittivät kirjoittamisen politiikkana, eivätkä kirjoita politiikasta. Hän sen sijaan pyrki kirjoittamalla luomaan ”lukevan ruumiin”. Andrews kehottaa epäilemään jokaista ”luonnollista” todellisuusrakennelmaa. Radikaali käytäntö, praksis, perustuu Andrewsin mielestä samaan aikaan ymmärtämättömyyteen ja ymmärrettävyyteen: transgressioon eli ylittämiseen. Andrewsin omatkin tekstit ovat pyrkineet horjuttamaan tätä kahtiajakoa sekä ajoin epämääräisellä muodollaan että kapitalistisesta todellisuudesta ammentavalla aineistolla. Tämä aineisto koostuu rekisteröidyistä tuotemerkeistä, Andrewsin radikaali poetiikka pyrkii kohti ulkopuolta, löytämään itsensä ulkopuoleltaan. Vaikka usko kieleen olisi kuinka suuri, kielen ulkopuolinen todellisuus on aina olemassa. Se toimii omien sääntöjensä mukaan. Nuo säännöt vaikuttavat myös runonsisäisten ilmaisujen tulkintaan, eikä niistä ole mahdollista koskaan vapautua. Tätä eivät kielikoululaiset koskaan ehdottaneetkaan. Heitä on jälkeen päin tietoisesti väärintulkittu.

Lyn Hejinianin mukaan runous perustuu ennen kaikkea transitioihin, siirtymiin. Hejinian on kristallisoinut poetiikkaa – tai runoutta – koskevat ajatuksensa kahdenkymmenen vuoden aikana kirjoitetuista esseistään koostuvassa kirjassa The Language of Inquiry (University of California Press, 2000). Hejinianin mielestä runous tietää, että asiat ovat, mutta se ei osaa sanoa, mitä ne ovat. Hejinian jättää avoimeksi kielen mysteerin. Kieli on hänelle epistemologinen väline itsessään. Hejinian tutkii omassa runoudessaan nimenomaan kielen synnyn arvoitusta kokeilemalla ja vääntämällä sitä uudenlaisiin, ennalta tuntemattomiin asentoihin. Runous hyödyntää Hejinianin mielestä lukemattomia logiikoita: kieliopin, ääniketjujen, metaforien, metonymioiden ja trooppien logiikat törmäävät toisiinsa ja aiheuttavat siirtymiä paikasta toiseen. Ja siirtymäthän olivat Hejinianin mielestä edellytys runouden synnylle. Hänen mielestään runous syntyy liikkeestä. Hejinian kirjoitti jo 1977 Writing Is an Aid to a Memory –teoksen, jossa hän halusi vapauttaa syntaksin liikkeeseen ja häivyttää subjektin ja objektin väliset rajat. Hejinian pohti Bernsteinin ja kumppaneiden lehdessä runouden suhdetta politiikkaan ja metafysiikkaan. Syntyi ”If Written is Writing”. Ajan runoilijoilla oli tarve määritellä runon suhde maailmaan, teorisoida sitä. Tämä oli Hejinianin ensimmäisiä ”puhuttuja” tekstejä. Hänen tyylinsä on tavallisesti ”kirjoitettu”. Tämä tekee hänen teksteistään hieman hermeettisiä ja vaikeaselkoisia.

Hejinian jatkoi vallan ja eettisyyden käsittelemistä myöhemmissä esseissäänkin. Myös hän yhtyy Bernsteinin kirjassa esitettyyn perusväitteeseen runouden väistämättömästä yhteisöllisestä luonteesta. Yhteisö luo ensinnäkin edellytykset runouden tuotannolle ja vastaanottamiselle. Lisäksi yhteisössä muodostuvat erilaiset puhuja- ja kuulija-asemat. Yhteisön ja (runoilija)yksilön kohtaaminen kytkeytyy valtaan ja vallankäyttöön.

Kirjoittaminen on Hejinianille avoin prosessi, johon vaikuttavat monet tekijät: kirjoittava ruumis, sen kokemat aistimukset, järki ja sen käyttö, tunteet, muistot, kaikki mahdollinen. Hän käyttää jatkuvasti erilaisia kirjoittamiseen ja luomiseen liittyviä kahtiajakoja, kuten teksti ja kompositio, joiden sijainnin hän hämmentää niin, että kahtiajakautuneisuus tai lopulliset totuudet ja epistemologia menettävät merkityksensä. Teksti voi olla yhtä hyvin ennen kompositiota, tai toisin päin.

Hejinianin mielestä ihanteellinen teksti on avoin, ei suljettu. Suljetun tekstin voi tulkita vain yhdellä tavalla; avoin sen sijaan on vapaa sekä kirjoittajaan että lukijaan vaikuttavista hierarkioista ja siis ”vallaton”. Avoin teksti toimii kuitenkin muodon avulla. Hejinian käyttää esimerkkinä pitkää ”Resistance” –runoaan, jonka säkeistöt toimivat karkeasti horisontaalisesta vertikaaliin ulottuvan liikkeen avulla. Liikkeen synnyttävät runossa käytetyt metaforat ja muu kielellinen aineisto.

Äärimmäisen avointa tekstiä on osittain villisti säkeestä toiseen assosioiva hakukonerunouskin. Lukemattomia kielen eri rekistereitä loogisessa tai mielivaltaisessa järjestyksessä yhdistelevä ”Aforismien aika” –runoelma oli avointa tekstiä pitkässä runoelmamuodossa. Runoelma yhdisti toisiinsa todellisuuksia, jotka eivät muuten koskaan kohtaa: virkamies, der Jedermann, tiedemies, satu, politiikka, mainokset ja monet muut sfäärit tai puhujat kohtaavat virtaavassa tekstissä.

Runoilija on kielen tutkimusmatkailija. Modernissa runoudessa kielellinen tutkimusmatkailu yleistyi. Louis Zukofskyn (1904-1978) objektivistinen runous, amerikkalaisen toisen modernistisen runousaallon vaikutusvaltaisimpia runosuuntauksia, jonka kaksi pääperiaatetta olivat vilpittömyys ja objektivointi. Charles Reznikoff ja George Oppen olivat kaksi muuta keskeistä objektivistia. Objektivistien tärkeimmät vaikutteet tulivat Ezra Poundilta ja William Carlos Williamsilta. Zukofskyn pääteos on 24:stä osasta koostuva pitkä runo ”A”, jonka kirjoittamisen hän aloitti vuonna 1927 jatkaen sitä vuoteen 1974 asti. Politiikka ja perhe, perinteiset runomuodot ja vapaa mitta kietoutuvat yhteen A:ssa, jonka pääteema on Zukofskyn isä. Musikaalisen, sarjallisen kollaasirunon jokainen osa kuvaa vuorokauden yhtä tuntia. ”A”:n lähteet ovat moninaiset: perhe-elämän lisäksi kirjalliset ja filosofiset juonteet, joita koskevia poliittisia ja esteettisiä kommentaareja runoilija tekee. ”A”:ssa, kuten Zukofskyn muussa runoudessa, partikulaarista tulee yleistä.

Zukofskyn runouden periaatteena toiminut ”Lower Limit Speech, / Upper Limit Music” tarkoitti, että runoutta ohjaa ääni, äänteellisyys. Merkitys seuraa vasta äännettä. Zukofsky on itse kuvannut runouden tehtävää Prepositions –kirjassaan: ” “The order of all poetry is to approach a state of music wherein the ideas present themselves sensuously and intelligently and are of no predatory intent.” “Kaiken runouden tehtävä on lähestyä musiikin tilaa, jossa ideat esittävät itsensä tunteellisesti ja älyllisesti, eikä niillä ole saalistamistarkoitusta.” Merkityksetön, päämäärätön kieli oli mielestäni myös keino tyhjentää runo sisällöstä ja suunnata sen sijaan huomio muotoon.

Zukofskyn runous syntyy jokaisen erillisen lukijan mielessä. Se on avointa tekstiä avoimimmillaan, tulkinnanvaraisimmillaan. Eri lukijoiden mielissä aktivoituvat eri lauseet, jotka avautuvat hänelle tulkinnallisesti. Tähän lukemisen sattumanvaraisuuteen viittaavat myös Zukofskyn omat tulkinnat toisten, Shakespearen ja muiden runoilijoiden teksteistä The Test of Poetry -kirjassa. Zukofsky on toimittanut uudelleen lainaamiensa runoilijoiden tekstejä ja jättänyt pois säkeitä. Halusiko hän tällä teollaan alleviivata, että kyseessä oli nimenomaan hänen luentansa ko. runoista? Ezra Pound korosti The ABC of Reading –kirjassaan avointen merkitysten tärkeyttä hyvässä runoudessa Zukofsky arvosti myös ennen kaikkea mieltä ja mielikuvitusta aktivoivaa runoutta, jossa merkityksiä ei oltu naulattu ennalta lopullisesti lukkoon.

Zukofskyn läpinäkymätön teksti oli avoin hyökkäys sosiaalista ympäristöä ja muita taustaehtoja, sukupuolta, rotua, luokkaa, korostavaa New Criticismiä vastaan. Zukofskyn ”läpäisemätön” runous kyseenalaisti perinteiset runon lukutavat ja aktivoi erityisesti lukijan tuohon asti ennennäkemättömällä tavalla. Runon sisältö, mitä sanotaan, on hänen mielestään erottamattomasti yhteydessä siihen, miten sanotaan. Zukofskyn runouden lukeminen synnyttää jokaisessa lukijassa erilaisia tunteita riippuen siitä, mitä hän runosta ehkä ymmärtää tai mitkä assosiaatiot aktivoituvat juuri hänen mielessään.

Charles Bernsteinin mielestä se, ettei Zukofskyn runoissa usein ollut lainkaan puhujaa ei kuitenkaan merkitse impersonalismia, vaan autonomiaa. Zukofsky kirjoitti vuosina 1920-1960 lyhyitä runoja, joissa yhdellä rivillä on usein yksi sana, eikä näitä(kään) runoja pidä Bernsteinin mielestä yrittää ymmärtää. Leksikaalinen, semanttinen ja äänteellinen toimivat yhdessä luoden lukijassa jonkin tunteen. Zukofsky pysyi pitkään tuntemattomana, ”runoilijoiden runoilijoiden runoilijana”. Hänet löysivät 60-ja 70-luvuilla Black Mountain- ja Beat-koulukuntiin kuuluvat runoilijat. Omaperäisen runoilijan merkitys modernin runon rajojen laajentajana on ymmärretty vasta hänen kuolemansa jälkeen myös akateemisessa tutkimuksessa.

Zukofskyn perinne on vaikuttanut vahvasti myös kielirunokoulukunnan edustajiin, jotka ovat jatkaneet hänen pyrkimystään kiinnittää huomio jälleen runon perusyksikköön, sanaan, ja toisaalta äänteellisyyteen ja musikaalisuuteen. Kielirunon kirjoittajat osaavat kirjoittaa yhteiskunnallista runoa, joka on myös kunnianhimoista. Tämä oli myös eräs Zukofskyn runon olemassaoloa koskevista ankarista vaatimuksista. Lisäksi. kielirunon kirjoittajat ovat yhdistäneet runoa muihin tekstityyppeihin, proosaan, tieteelliseen tekstiin, journalismiin jne. Esimerkiksi tieteen ja runouden kieliä yhdistänyt Joan Retallack ja Susan Howe ovat muita kielen tutkimusmatkailijoita viime vuosikymmenten amerikkalaisrunoudessa.

Tämäkään ei ole uutta 1900-luvun runoudessa. Tekstityyppien yhdistäminen ja niillä leikkiminen oli jo keskeisten modernistisen, Poundin ja Eliotin, kiinnostuksen kohteena. Myöhempi – ja uusin – avantgarde ja kokeilevat runotekniikat ja –koulukunnat ovat vain jatkaneet sitä, mistä modernistit kerran aloittivat. Mutta johtavatko kokeilut johonkin uuteen ja kiinnostavaan, vai ovatko ne vain välivaihe yksityisessä tai yleisemmässä taiteellisessa kehityksessä? Uskon, että erilaiset kokeilut ovat välttämättömiä välivaiheita, jotka johtavat enemmän tai vähemmän loogisesti seuraavaan. Yhtä kokeilua ei seuraa välttämättä toinen.

Kieli ja elämä syntyvät ja seuraavat toisiaan. Molemmat myös edellyttävät toisiaan; ei ole olennaista pohtia, kumpi oli ensin, tai onko jompikumpi yksinään riittävä. Vastaus on: ei ole. Materiaalisenakin runoon omaksuttu kieli heijastaa edelleen aikaansa, siinä liikkuvia puhetapoja, asenteita ja arvoja. Kieli ei synny eikä sitä käytetä tyhjiössä. Kielenkäyttäjät ovat suhteessa toisiinsa ja aikaansa. Runoilijan identiteetti, kuten ihmisen, rakentuu sopivaksi havaitusta tasapainosta perinteen ja kokeiluiden välillä. Jatkuvasti kehittyvä ihminen ja runoilija hakee itselleen sopivaa tasapainoa tai tasapainoja perinteen ja uudistavuuden välillä. Näin seikkailee ihminen ja runoilija pakolliset seikkailunsa vakiintuen ehkä lopulta johonkin. Tai sitten vakiintumista ei tapahdu koskaan.

Myös runouden kenttää – sallittakoon bourdieuläinen käsite – ja sen toimijoita yhdistävät yhteiset säännöt ja tuotannon ehdot, jotka tekijän on omaksuttava, jos hän haluaa kollegoiden, muiden asiantuntijayleisöiden ja lukijoiden tunnustuksen. Kenttää hallitsee siis oma politiikkansa, omat hyväksymisen ja hylkäämisen ehdot. Runoilijan korkein päämäärä on nähdä teoksensa julkaistuna ja painettuna. Mitkä tahansa tekemisen ja kustantamisen tekniikat ovatkaan, ne eivät koskaan vähennä painotuotteen arvoa tekijän ja lukijan silmissä. Tieteellisen tekstin tuotannon ehdot ovat erilaiset kuin runouden: tieteelliseen tekstiin kuuluu esimerkiksi tietynlainen sitaattikäytäntö, jota on noudatettava tullakseen hyväksytyksi osaksi tieteentekijöiden kenttää eli institutionalisoituakseen. Myös tämä on runouden poliittisuuden yksi ulottuvuus. Kulttuurin eri kentillä toimivien on noudatettava yhteisiä tuotannon ehtoja saavuttaakseen hyväksynnän tai rikottava niitä todella uutta luovalla tavalla saavuttaakseen ”auktorisoidun” aseman kentällä.

Runoilija ei voi elää eristyksissä omassa poeettisessa ihmemaassaan. Omien kielipeliensä lisäksi hän on tietoisesti tai tiedostamattaan mukana monilla muilla poliittisilla kentillä. Kieli, toimijuus itse ja vastaanotto ovat osa välttämättömiä rakenteita, joiden ehdoilla runoilija työtään tekee. Kieltä hän hallitsee enimmäkseen itse, samoin toimijuuttaan, mutta myös toiset ihmiset, tutkijat, kriitikot ja toimittajat vaikuttavat siihen, miten runoilija asemoidaan runouden kentälle. Hän ei ole koskaan solipsistisessa kielikuplassaan: se puhkaistaan aina väistämättä, kun kirja on tullut markkinoille ja joutunut sekä tavallisten lukijoiden että ammattilukijoiden käsiin. Silloin alkaa runoilijan sijoittaminen suhteessa toisiin runoilijoihin, edeltävään kaanoniin ja –ismeihin.

Myös omat ennakkokäsityksemme ja käsitteemme ovat elämän- ja kielipolitiikkaa. Ennakkokäsitykset lyövät ajatuksia liian usein lukkoon ja saavat helposti turvautumaan itseensä kuin defensseihin, kun kohtaamme jotakin uutta ja yllättävää. Typistäminen ja yksinkertaistaminen tekee ympäröivästä maailmasta ja kielestä yksiulotteisemman kuin se onkaan ja auttaa pitämään pystyssä monistista maailmankuvaa, johon ei mahdu moniäänisyys, koska se horjuttaisi harmoniaa, ja siis identiteettiä. Yhden tyylisuunnan ja –ismin sisällä on kuitenkin aina lukuisia eri alasuuntauksia. Runouskeskustelussakin, kuten identiteetin rakentamisessa, pitäisi lähtökohtaisesti hylätä yksikölliset tyylisuuntanimitykset ja tukeutua pluralistiseen –ismikäsitykseen alusta pitäen.


Lähteet:

Bernstein, Charles (2006). ”Introduction to Louis Zukofsky: Selected Poems”. Jacket 30/2006.

Bernstein, Charles (1990/1998). The Politics of Poetic Form. Poetry and Public Policy. Roof Books, New York.

Hejinian, Lyn (2000). The Language on Inquiry. University of California Press, Los Angeles.

Perelman, Bob () The Marginalization of Poetry.

Comments

João Rasteiro said…
Rita, espero que venhas a gostar do livro. Vais levar algum tempo, principalmente nos textos em prosa-poética.
Se puderes traduzir um poema para o blogue, ficarei bastante feliz.
Vai enviando notícias tuas e aí da Finlandia...se puderes envia também do papai noel!!eh,eh,eh.
E vamos aguardar pelos poemas na revista "Tuli & Savu".
Beijos,
joão
dahl said…
Sim, João, vou traduzir um poema em meu blogue logo que tenha tempo. pode bem ser bastante logo.

Notícias da Finlândia? Entretanto que estou a escrever algumas pessoas matam as suas colegas (com certeza tens ouvido dos acontecimentos em Kauhajoki?) e Père Nöel?

Je ne sais pas vraiment s´il me visiterá. J´èspere, bientôt.... À tout à l´heure....

Cumprimentos para ti e a tua família,

Rita
João Rasteiro said…
Sim, acompanhei esses terríveis acontecimentos aí na Finlandia, eles são uma enorme tragédia, mas terão de ter algumaexplicação, para estarem a acontecer de forma repetitiva.
Enfim, vai dando notícias,
Beijos de Coimbra,
joão rasteiro

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

SLE ei estä pianistia toteuttamasta unelmiaan