Jaime Manrique: Luis Cernuda South Hadleyssä

Jaime Manrique (s. 1949) on kolumbialais-amerikkalainen runoilija, jonka ensimmäinen runokokoelma Latin Moon in Manhattan voitti Kolumbian kansallisen runopalkinnon. Manrique opettaa luovaa kirjoittamista M.F.A.-ohjelmassa Columbian yliopistossa. Hän on aiemmin opettanut Mount Holyoke Collegessa, New York Universityssä ja The New School for Social Researchissa. Hän on osallistunut myös mustaa homokirjallisuutta esittelevään The Shade -antologiaan (1996).

Luis Cernuda South Hadleyssä

Manuel Ulacialle


Öisen pelon yö
loppuu. Ulkona
jenkkiaamunkoitto
kaikki on jäätynyt
ja pimeys ei luovuta
tunteihin. Ulkona
kaikki on
hämärää ja aion
soittaa ystävälle
toisella mantereella
jossa on jo päivä,
jossa tunnit
joina olemme
kuolemien
ovat antautuneet päivän kirkkaudelle.
Aion soittaa paikkaan
jossa hereillä olevat olennot
ovat poistaneet
unet joissa
olen valtava.
Minun tarvitsee vain
nostaa torvi
ja merkitä Pariisi, Madrid, Lontoo
- tummat kaupungit joissa aurinko
paistaa nyt - kunnes muistan
että Sally, Severo ja Luis
ovat kuolleet
että heidän äänensä
ei voi enää helpottaa
näiden öiden levottomuutta
kun aaveeni
liittyvät siihen.
Siispä en ajattele
kaukaisia kuolemia,
niiden laimentuneita tuhkia;
ajattelen yksinäistä,
katkeraa
unelman tuhoamaa
Luis Cernudaa.
Cernuda,
joka on nyt South Hadleyssä,
kunnes lopulta
voin nähdä hänen
kävelevän valkealla kadulla.
Toinen Maailmansota oli päättynyt.
Aluksi hän kaipasi
Euroopan harmaita taivaita
ja Espanjan vertavuotavia
jokia joita täällä, missä luonto
oli haavoittunut, ei ollut.
Ja näin hänet myös talvi
öinä istuvan tulen lähellä
lukemassa
massiivisten lumisateiden merkitessä
Northhamptonin ja Amherstin polut
jossa mahdollisesti eli toinen maanpaossa
ollut runoilija, mutta erityisesti
Amherstin tiellä, jolla Emily Dickinson
oli elänyt elämän
jossa runous
oli elämä.
Muutat South Hadleystä noina öinä
joina korvinkuultavia olivat vain
aaveiden jalanjäljet
kaukaiset, hyvin kaukaiset
kaiken inhimillisen väriset,
Cernuda oppi kesyttämään terrorinsa,
riisumaan itsensä täydellisesti
kunnes vain hänen sielunsa
puhui, kunnes eräänä päivänä,
kuten Lasarus,
tunsi kuinka sydän löi
liilojen haaleuden hajuvedestä
virtasi hänen suonissaan
ja hän päätti palata aurinkoon,
Meksikon väreihin
jotka kutsuivat häntä merenneidoksi.
Historian laimeuksien
frigidien öiden
South Hadleyn talvien,
jossa maailma oli valkoisen tulen
helvetti, talvien
niin kauan sulkemine
silmineen
Luis Cernuda nousi lentoon.
Niinpä hän syksyisessä iässään,
lyhyen mutta ikuisen
hetken, kohtasi
ensimmäisen kerran rakkauden,
kirjoitti parhaimmat runonsa intohimosta
ja kuoli suurten
runoilijoiden voitokkaan kuoleman.


Bogotá

Palasin ja olin muuttunut
kuten muuttuvat asiat,
mutta kadut joita kuljin,
taloni La Candelariassa, Palermossa, olivat siellä.
Eukalyptukset hajustivat sen kukkuloita,
kolibrit vuodattivat verta sen illansuissa,
jäiset yöt seurasivat toisiaan, sumuisina
ja sumussa nukkuivat aaveeni.

Kaupunki jossa rakastin, kuten en koskaan
Kaupunki jossa elin unelmani, kuten elävä
olento jolla on ääni ja rohkeus.
Palasin hakemaan haihtunutta idylliä
yrittäen täyttää jalanjälkeni,
jonka tunsin, ja ruumiit joita rakastin
jotka eivät enää sytyttäneet haluani.

Ja tulevaisuudessa tarinani toistaa itseään,
toinen runoilija lähtee metsästämään unelmiaan.
Sellainen on kaupunki, maa jossa haluan kuolla -
kultainen kadotettu paratiisi
halujeni hautausmaa.


Omaelämäkertani

Suurin kunnianhimoni
on kirjoittaa vähintään
yksi runo, jota lukee tulevaisuudessa
joku vihainen nuori
joka julistaa: "Manriquella oli munaa!"
Ja tämä nuori haluaa maata
minun kanssani kuten minä olin ojentunut pitkäkseni
Kavafiksen, Barba Jacobin, Rimbaudin, Melvillen
ja erityisesti Walt Whitmanin kanssa.
Ja kyllä tulen kerralla,
ja muumioidun myötätunnosta,
ettei kukaan koskaan kuule
että olin humalainen
narkkari
joka kaksikymmenvuotiaana
kulki ympäri mantereita
makasi
tuhansien kaikenkokoisten
ja -väristen miesten kanssa
vaikka suosikkejani olivat
maalaispojat
ja vaaleatukkaiset Uudesta Englannista.
Ja kyllä on totta
että myin ruumiin
verta
ja kunnes menetin kuvitelmani
siitä etten koskaan pettänyt isäntääni, runouttani.

kääntänyt Rita Dahl

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari