Daniel Farian runous

Opiskeluaikanaan (1994-1998) Faria keräsi mielen lujuutta valitsemalla vapaaehtoisen luostaripalveluksen. Hän oli mukana jo vuodesta 1990 lähtien Santa Marinha de Fornos –luostarin ja Marco de Canaveses –veljeskunnan toiminnassa. Siellä hän osoitti As Artimanhas de Scapan - ja o Auto da Barca do Inferno -näytelmissä lavastajankykynsä alan koulutuksestaan huolimatta.

Faria teki tinkimättömyydellään vaikutuksen myös opettajiinsa. Eräs hänen opettajistaan, Carlos Azevedo, on A vida e conversão de Frei Agostinhossa lausunut Fariasta mm. seuraavaa: ”Ehdotin hänelle muita taiteenaloja runouden lisäksi hänen valtavan luovuutensa vuoksi. Kannatti seurata hänen työtään lavastajana teatterissa... Häntä luonnehti yli-inhimillinen ihmisyys, jonka hänen läheisensä tiesivät. Hän keksi lapsen mielikuvituksella uusia vetoomuksia, kärsi ja yritti kaksin verroin enemmän... Hänelle aiheutti vaikeuksia ujous väkijoukkojen edessä ja johtajuusleikki hänen pohtiessaan pappispalveluksen valitsemista. Onnistuneet kokemukset Sinevergassa vahvistivat lomien aikana joko halua tulla munkiksi tai herättivät uusia kysymyksiä.”

Farian runouden nerokkuuden ovat todenneet monet hänen runoutensa ystävät Internetissäkin julkaistuissa esseissään. Luis Adriano Carlos on verrannut Fariaa profeettaan, ja etsinyt väitteelleen vahvistusta Farian runoudesta. Hänen mielestään Faria oli yöllisten visioiden runoilija, unien tulkitsemisen ja arvoitusten selittämisen mestari. Eräs Farian selityksistä ratkaisi Nagbucodonosorin unen. Tällä oli visio hyvin korkeasta puusta jonka oksilla taivaalliset linnut asustivat. Explicação das Árvores e de Outros Animais –kokoelman ja Vera Vougan toimittamaan Poesiaan kokoamien nuorille suunnattujen tarinoiden pohjana Carlos näkee olevan Danielin kirjan, joka tekee teksteistä profeettamaisia. Koko kirja on rakentunut selityksen muotoon, jossa puilla, linnuilla, kivellä, valolla, taloilla, yöllä, ihmisellä, runoilijalla on paikkansa. Kyse on ristiriitaisesta selityksestä, joka vastustaa loogista selittämistä ja käytännöllisiä sanoja esittäen itsensä vertauksin ja päättymättömien allegorioiden verkon kautta. Aivan kuten profeetta hän selittää arvoituksen uusilla arvoituksilla jotka ovat ilmavia sanoja vailla unenkaltaisten sanojen vaiteliaisuutta. Toisin kuin profeetta Faria kieltää puheen muuttumisen semioottiseksi tai hermeneuttiseksi. Hän selittää itse selittämisen näkemisen liikkeellä, joka auttaa näkemään kaikki asiat ylhäältä päin. Runoilija asuu taivaan ja maan välissä, lintujen tasalla: ”Kävelen hieman lattian yläpuolella / siinä paikassa jossa linnuilla oli tapana / nousta / hieman lintujen yläpuolella / paikassa jossa niillä oli tapana kallistua / lentoon.”

Dos Líquidos –kokoelma kokoaa yhteen Santo Agostinhon meditoinnin, mutta on vahvasti juurtunut myös mystikkojen São Bernardo de São Loyolan, Fray Luis de Granadan, San Pedro de Alcántaran, São Francisco de Salesin, Lorenzo Scupolin ja Luis de la Puenten tekstien meditaatioihin Kristuksen elämästä keskiaikana. Englantilaiset metafyysikot, John Donne, George Herbert, Richard Crashaw ja Andrew Marvell kirjoittivat myös meditatiivista runoutta, joka oli maallista mutta omistautunutta, täynnä haavoja, liturgioita ja jatkuvaa sisäistä dramatisoitumista, mutta Farialla meditaatiosta on kehittynyt poeettisen komposition metodi omine muotoineen ja tiettyine tekniikkoineen, jonka vuoksi hänen säkeensä saavat erityisen sävyn ja jatkavat Wordsworthin, Yeatsin, T. S. Eliotin tai Wallace Stevensin perintöä. Ihmiset ovat väärin sijoitettuja paikkoja, joiden asemaa voivat muuttaa vain esteettisiin tarkoituksiin suunnitellut säkeet.

Estetiikan ylväässä valtakunnassa kaikki nesteet, materia ja muodot, luonto ja moraali, saavuttavat harvinaisen vapauden maailmassa jossa asiat meditoivat mutta eivät sano meille mitään meditoinnissaan. Faria etsii runoilijana ihmiselle uutta paikkaa metaforan ja merkitysten muutosten avulla. Paikasta tulee keskeinen motiivi Farian meditatiivisessa tropologiassa, ja hän käyttää klassisen retoriikan ekfrasistisia sääntöjä, Santo Inácio de Loyolan ”paikan kompositioksi” kutsumaa metodia, kykyä nähdä mielikuvituksen avulla paikka, jossa sijaitsee kontemplaation kohde. Coleridge opetti, että poeettinen mielikuvitus kykenee levittämään yhtenäisyyttä ja henkeä ristiriitaisten asioiden, yleisen ja konkreettisen, järjestyksen ja tunteen, järjen ja hurmion, idean ja kuvan, välille. Faria jatkaa Coleridgen perinnettä hakien vaikutteita myös suurelta oppi-isältään Herberto Helderiltä ja surrealisteilta. Helderille kuva on sana, jota valo koskettaa ja joka näyttää ulkoasut kätketystä näkökulmasta.

Farian romanttisesta, imagistisesta ja surrealistisesta inspiraationsa ammentavan runouden taika piilee Adriano Carloksen mielestä kyvyssä käyttää trooppeja yhdessä ja romantikoilta peräisin olevassa synkreettisessä näkemisessä jonka surrealistit kehittivät huippuunsa. Faria tavoittelee esteettisen hurmioitumisen kautta pyhää hurmioitumista tai pääsyä hengen valtakuntaan. Jokainen sana ja kuva näyttelee tärkeää roolia tässä merkityksenhaussa, joka on samalla oman paikan, ihmisen paikan, maailman ja elämän sijaintien täsmentämistä.

Penafielin kaupunginkamari ja Fariaakin kustantanut, laadukasta nuoren polven runoutta julkaiseva Quasi Edições perustivat vuosittain helmikuussa uudelle, alle 35-vuotiaalle portugalinkieliselle kirjailijalle myönnettävän Prémio de Poesia Daniel Faria –palkinnon. Quasi Edições julkaisee palkitun teoksen ja maksaa tekijälle 10 senttiä jokaisesta kustantajan kautta myydystä kirjasta.

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari