Viola da gamban viritys

Pellinen: Ajattele Hemingwaytä. Se tajusi aiheen ja sisällön. Toisessa luvussa miellyttävä päähenkilö Henry Morgan heittää mereen jo 13 ihmistä. Tällaiseen ongelmaan ei pääse käsiksi, jos kiertelee sitä. Kirjallisuus on ihan mahdotonta ilman aiheen havainnollista käsittelyä nimine, aikoineen, paikkoineen, kustantajineen, kustannusvirkailijoineen. Täälläkin tavallaan on Lentävän Härän ominaisuudessa kauan jo toiminut pienkustantajien Greenwich Village, joka valtaapitävien veltohkoissa auditorioissa toimii siististi itseäänkin sensuroiden. Olemme ikään kuin näytelmässä, jossa ei ole ohjaajaa. Näytelmää eletään, mutta siitä ei kerrota. Jos joku kertoisi, miltä tuntuisi tässä näytelmässä kaatua tai nousta kuin ateenalaisten laulun saappaissa, niin se olisi hyvä. Tarkoitan että mediakritiikkiä on kahdenlaista: sisäistä ja ulkoista. Sisäistä lähinnä itseään ruoskivaa edustaa Aki Salmela, kun taas Janne Nummela tutkii maailman sisäistä mediaa, jonka tutkinta tosin on luopuvaa, mutta samalla semanttista ja oivaltavaa. Kun hän vielä lisää virikkeisiinsä tahallisia tekijöiden, aikojen, paikkojen nimiä, niin johan alkaa tapahtua. Sillä normatiivisella kielen tasolla, millä nykyään liikutaan, on kuitenkin pakko hyökätä enemmän suoraan edestä, koska inhimillisyyden ideaa ei ole pitkään aikaan harrastettu tai otettu vakavasti median muotojen joukossa. Mitä tehdä? Arno Kotro mainostaa sivutoimenaan päätoimisesti itseään opettajana. Tuollaisia barrikadeja, tuota suuntaa riittää. Umpikujan ohi voi jopa hyvin päästä eduskuntaan, kuten Tommy Tabermannille kävi. Tässä me nyt sitten olemme laskemassa T. Tabermannin ja Pentti Saarikosken sydämen puolikkaita.

Dahl: Palattuani Inkoon kotoisilta kunnailta henkilökohtaisen sydämenpuolituksen kokeneena, yritän eläytyä myös yleisempiin puolitusongelmiin. Kokonaisena pysymisen vaikeuteen ei vaikuta pelkästään yksityisen ja julkisen roolin yhdistämisen vaikeudet, minkä Claes Anderssonin kaltainen kirjallisuuden, yleisen henkisen ilmapiirin ja politiikan kurikoiden välissä elävä ihminen havainnollistaa, vaan myös julkisuuteen menemisen seuraukset: suosion ja sen hankkimisen välttämättömyys. Julkinen rooli on vaativa. Se edellyttää median ramppivaloihin pyrkimistä ja halua edistää oman asian linkoamisvauhtia eduskunnan pyykkihuoneessa. Tuosta näytelmästä, jossa myös itse roolista on vieraannuttu, on vaikea kertoa mitään, koska eihän monikasvoista, hulluakin Kinskiä voi missään nimessä sijoittaa Cherbourgin sateenvarjojen päähenkilöksi. Tyylilaji ja henkilöt on yhdistettävä oikein. Universaali roolin kadotus ja yritys palautua siihen kuvastaa mielestäni tätä hetkeä, jolloin teinien suurimpana toiveena on tulla julkkiksiksi hinnalla millä hyvänsä. Tämä roistomentaliteetti on se Väärä rooli, joka joissakin illuusioina liikkuu ja jonka lasikaton murtaminen olisi välttämätöntä, että Kiba Lumberg pääsisi esittämään mustalaisyhteisöä ja siis myös osin itseään koskevaa kritiikkiä avoimesti Ilta-Sanomaan.

Pellinen: Koska ei ole vastanäyttelijää tai rakkautta, johon voisi pettyä tai jonka voisi voittaa. Tuollaisen puutteen pesuveden mukana katoavat kaikki sattumat, mutta on outoa, että kukaan muu kuin Sofi Oksanen ei älyä määritellä itselleen minkäänlaista päämäärää. Mainitsen Oksasen kysyttyäsi siksi, että hänellä on katsottuna laajempi aihe aineistoineen.

Dahl: Miten hyvin luulet hänen tutustuneen aineistoonsa?

Pellinen: Hän on syntynyt sorretussa maassa. No nyt kysyt, emmekö me ole. Sinulle epäolennaisella tavalla sanon, että hän voisi olla ikään kuin Viron Väinö Linna, mutatis mutantorum.

Dahl: Miksi povaat hänelle jo niin suurta asemaa.

Pellinen: Kysymys on kohdalle tulevasta aiheesta ja kirjoitustavasta. Hän yhdistää omakohtaisia kokemuksia kaikille tunnettuun yleiseen suurtapahtumaan. Aiheen omituisin olemus on juuri se, että jos se on kovin suuri, se on liian suuri. Siihen ei pääse käsiksi kuin kymmenien vuosien päästä. Aiheen näkeminen on kuin olisi saippuakuplan sisällä, sitä ei kerta kaikkiaan näe muuten. Oksasen poikkeus hipoo emigranttisuutta. Tunnettu kirjallinen tosiasia on, että kaikki kuusi suurta kirjailijaa ovat olleet emigrantteja. Naipaulin kaukoputki näki jopa lehtivihreän läpi. Leif Salmén on mieltymysesseissään maininnut rajalla eläneiden kirjailijoiden etevyyden. Entä Mukka, Palsa ym.

Dahl: Omakohtaisen kokemuksen yhdistäminen yleiseen on yleisesti hyvän kirjallisuuden merkki, ja näitä esimerkkejä on Suomessa enemmän, ja ne sijoittuvat enemmän Greenwich Villageen kuin Fifth Avenuelle. On myös mahdollista omia yksi aihe täysin mustasukkaisesti itselleen ja varjella sitä ulkovaltojen hyökkäykseltä kuin tsaari lapsiaan Georgiassa. Se menee jo intervention puolelle. Kaikkien aiheiden on oltava jaettavissa. Emigranttiudesta olen ehdottomasti samaa mieltä, mutta siihen hyvin riittää mielessä ja nojatuolissa matkustaminen, joka lyhyesti keskeytetään myös todellisilla rajanylityksillä. Emigrantti oli myös Pessoa, joka ei kertaakaan poistunut Lissabonista ja puuhasi yhden ja saman aiheen kimpussa: etsi hyvää olotilaa hieman neuroottiselle ja levottomalle, epävarmalle minälle. Uskon, että tuo aihe olisi meille yhteinen, jos tiedostaisimme sen. Vaikkemme siitä kirjoittaisikaan.

Pellinen: Sinun Pessoasi meni viihtelliselle kannalle. Hänhän on Kafkan kaltainen vieraantumisen profeetta. Nythän meidän keskustelumme palautuu pysyvästi kielelliselle kannalle tästä lähin. Ensimmäinen sana on luovuus. Luovuus on kemiallis-fysikaalinen prosessi, kaukana yhteiskunnallis-kolbelaisesta tahdonmäärittelyssä tapahtuneesta kirjoittelusta. Ajatus on kuin muna, josta saadaan syötävä viiden minuutin lämmittämisellä. Taide on kuin uudenvuodentina, jotta saisimme uuden vuoden. Luominen luo uutta. Luomista ei ole jo olemassa olevan järjesteleminen yhteiskunnallisten sanktioittesi mukaan. Luovuus, keksintö ja uudet näkökulmat luovat kirjoja, muuttavat todellisuutta. Keskustelu taas ei edusta sinällään minkäänlaista luovuutta, luovuuden lajia. Meidän keskustelumme palaa taaksepäin. Unohdat kolme otsikkoa tästä keskustelusta: luovuuden aiheenmäärittelyn ymmärsit yksilölliseksi ahdistukseksi, viittasit hämärästi toisenlaiseen kirjallisuuteen ja teit lopulta muotokuvan Pessoasta, josta tohtorikirjasi on kirjoitettu, iloisen, johnfowlesmaisen seuramiehen.

Dahl: Olisiko luovuus verrattavissa rakastumisen aiheuttamaan feromonivyöryyn? Entä toisaalta syy luovuuden – viime kädessä sen konkretisoituneiden artefaktien, kirjojen – poissaoloon: johtuuko se nimenomaan siitä, ettei ole rakkautta, eikä sen toteutumiseen ja toteutumattomuuteen liittyviä seuraavia tunteita: pettymystä, iloa, jopa harvoissa tapauksissa ekstaasia. Jos osaisimme emigroitua sydämestä sydämeen vilpittömimmin mahdollisin keinoin, kuten Pessoan sanoja kaitseva lammaspaimen, jonka katse oli tunteva luonnossa, siinä olisi kirjallisuuden elinehdot syntyneinä jo.

Pellinen: Olen sataprosenttisesti samaa mieltä tämän puheen kanssa. Rakkaudessakin voi sokeakin löytää jyvän. Proosanuudistaja Stendhal löysi sen italialaisen oopperamusiikin ylistyksessään. Ja kumminkin hän oli ensimmäinen modernien säätyjen kuvaaja, jonka ympäröi todellinen yksinäisyys kuin eriste, kuten Turnerilla, kuten Tuomas Anhava William Blaken Taivaan ja helvetin avioliiton käännöksen esipuheessaan mieleenpainuvasti sanoi.

Dahl: Kun rakkauden edellytykset – aitous, vilpittömyys – on menetetty, ei ole helppo palauttaa niitä myöskään taiteeseen, kirjallisuuteen. Myös kirjallisuus, kuten ihmissuhteet, ovat muuttuneet liikaa välineellisiksi, kuin viulun jousen pitkittyneeksi hartsaamiseksi, mutta kyvyttömyydeksi viedä edes viritystä loppuun ja näin ollen epävireiseksi viuluksi: blakelainen lapsenomainen pelkkyys on muuttunut mahdottomaksi. Lapsi ei voi kulkea pellon poikki alasti ostoskeskuksessa valvontakameroiden, ohikulkevien silmien, kiinnittämättä häneen huomiota. Sydäntä operoidaa leikkauspöydällä, vaikka ultraääni on näyttänyt pitkään pelkkää tasaista viivaa, ja koloratuurisopraanoiden pulumaiset ylä-äänikujertelut ovat menneisyyden lehtien havinaa La Scalan piippuhyllyllä. Akatemiat, viralliset totuudet, normit, olivat Blakelle myös este luonnontilaan, paljauteen pääsemiseksi ja nythän me elämme juuri televisioakatemian pseudotieteellistä, petollista aikaa, jolloin eläinhahmojen kautta yritetään kuvata myös inhimilliset totuudet. Tämäkin keskustelu voidaan nähdä eräänlaisena soidintanssina, yrityksenä palautua alkutilaan, luoda rakkautta.

Pellinen: Tuon soidintanssi-sanan sait kylläkin minulta. Tää muu perhekohtainen valitusvirsi alkoi nimenomaan 60-luvulla ja laajeni käsittämään täydellisen epätoivon ja kuulen siitä siis vieläkin – päätä kääntämällä unohda kaikki tuo. P.S. Huomaan, että käsityksesi leikistä ansaitsee 12 miinuspistettä. Blake on kenties ainoa maailmankirjallisuuden vaikuttaja Jeesuksen lisäksi, jolle maailman pahuus on tuottanut pelkkää iloa. Korkeintaan perun sen, että tarkoitit Blaken nuoruuden esteillä hänen runoutensa vastaanoton kohtaloa. Itse hän ei kokenut esteitä luomisessaan, eikä se vaikuttanut hänen työskentelyynsä. Hän todella viritti viola da gambansa hyvin. Minäkin soitan selloa.

Comments

Noh, olipas taas! Palattu erämaaepisodilta ja täällä näyttää olevan runsaasti kirittävää luettavaa. Soljuu dialoginne, soljuu!
Kritiikistä huolimati me puolustamme eläin-hah-hah-hamoja armottoman peräänantamattomasti.
dahl said…
On paljon on, koska kirjat ovat elämämme, eikä paljon muu. On siis myös kirjoitettava, ja mielellään paljon.

Kyllä eläimiä saa ja pitääkin puolustaa - ja pitää ruuan hinnat tarpeeksi korkealla, että häkkikanan oltavat pysyvät edes jotenkin siedettävinä (mitä ne tuskin ovat).

Kunpa ihminen joutuisi hetkeksi häkkiin oppiakseen empatiaa.

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari