Muoto ja sisältö

Pellinen: Muotoja ovat esimerkiksi työpaikka, tulot, odotukset erilaisilta arkkityypeiltä sekä median asettamat rajat ja rajoitukset. Muoto ja sisältö käsitteinä ovat tärkeitä. Kirjallisuuteen tultaessa käsitteen määrittely vaikeutuu, koska kirjallisuus on laajin media. Kirjallisuus on alun perin muodon etsintää, itsen etsintää ja maailman etsintää. Muoto suo kirjailijalle luvan esittää sisältönsä kirjallisin keinoin. Sisältö esitetään jossain muodossa vrt. Alex Matsonin muoto ja sisällys. Tällä asialla on omituinen ja lyhyt historia suomalaisessa kirjallisuudessa. Sitä ajatusta tuskin alunperin ymmärrettiin, kuten ei nykyäänkään. Tyypillinen väärinkäsitys sisältyy A.W. Yrjänän tuoreeseen ajatukseen, jonka mukaan elämää ei olisi 50-luvulla lainkaan kuvattu ikään kuin sen ja 50-luvun elämänsisällöt tuntuivat sosiaalisesti katsottuina yläluokkaisilta. Vert. valkoiset ja punaiset. Sitä, mitä ei minulla ole, ei ole kenelläkään. Oman luokan sosiaalinen paine tuhosi kokonaisen tieteenalan kehityksen. Olisi pitänyt ymmärtää, että ensin tulee loppu, sitten vasta alku. Suomen runous alkoi kehityksen loppupäästä, johon vasemmiston runoilijat reagoivat ikään kuin prosessoiden palaten alkeellisiin muotoihin, joita he kutsuivat muotojen särkemiseksi ja uudistamiseksi. Päämme yllä häilyy kirjoittamaton kirja aiheesta runoilija kansakunnan ryhmäkuvassa. On ratkaistava, mitkä tekijät yhdistävät muodon sisältöön. Alussa mainitsemaani muotoa tarkoittavat määritelmät tulevat silloin avuksi. Riippuu siitä, mistä kirjoitetaan. Sanotaan vaikka, ihmisistä. Muodoille ei löydetä sisältöä eikä sisällölle muotoa, koska ihmissuhteet ovat välilliset. Taiteessa olemme joutuneet yhtä kauaksi itsestämme kuin elämässäkin. Lisäksi arkkityyppinä novelleja ja romaaneja kirjoittavalla kirjailijalla on oltava paljon energiaa, joka tarkoittaa mielenkiintoa aiheeseen. Tässä on mielestäni kaikki sanottu romaaneista ja novelleista. Tämä sisällön ja muodon välinen tapahtuma on täydellisesti erään olympialajin vastakohta, se on trap-ammunta.

Dahl: Ajatteletko siis, että muodon ja sisällön yhdistävä kirjallisuus on väistämättä luonteeltaan oikeistolaista? Toisaalta nimenomaan porvaristo oli joutunut hellan ja keittiön välisiin rituaaleihin: anhavalainen pianohuone oli kuitenkin monen henkinen salonki. Entä Parlandin aikakausi Vilnassa? Olivatko se sitten suomalaisia sisällön ja muotosynteettisen kirjallisuuden synnyinsijoja? Kyllä varmasti. Quosegolainet Björlingin kekkerimökissä Kaivopuistossa ovat myös elämänmuodon sisällöksi kirjoittavia apostoleita, joiden luthermaiset teesit ovat kadonneet. Nyt on sisällöt menneet television lähettimestä sisään ja ne ovat seksi ja raha. Olemme etääntyneet todellisista tarpeistamme ja siksi korvaamme ne keinotekoisilla luullen olevamme yhteydessä johonkin vaikka todellisuudessa vastaanotin sekä itseen että vastapuoleen on katkennut; puhumattakaan taiteiden kohtaloista. Miten luulet kirjallisuutemme ja taiteiden kehitykseen vaikuttaneen Koskenniemen kaltaisen kaanoninrakentajan, jotka ovat myös määrittäneet suomalaisen elementtitalon mitat ja määrät, punnusten paikat ja koot. Onko siinä edes vaihtoehtoisille näkemyksille sijaa? Mutta luuletko, että endogeeniset lajikkeet olisivat sen yleisempiä musiikissa, kuvataiteissa? Uskon, että tragedia on yhteinen ja että sen ratkaisemiseen menee mahdollisesti elämänikiä.

Pellinen: Hyvä esimerkki väittämäsi muodontavoittamisen vaikeudesta. Kun on vaikeaa kertoa vieraantumisen syistä tarjoaa Gunnar Björling ratkaisun. Hänen muoto- ja sisältökaavansa on suunnilleen seuraava: sairastuin eilen kuumeeseen, paransin sen ajattelemalla jotain vielä pahempaa. Toisin sanoen rehellisyys ja asian tunnistaminen, joka on muodoltaan maailman lyhin runo, johon ei mene kuin pari riviä, kuten kaikki tietävät. Se on ytimekästä, siinä on elämän alku ja loppu: mitä tulee tämän asian ymmärtämiseen Suomen kirjallisuudessa, On se ymmärretty. Paha vaan, että se on myöhemmin unohdettu. Esim. Anhavan lause: Niitä, joita on vähän, on yhä vähemmän, ei ole positiivinen eikä negatiivinen vaan tosi. Syllistyit itsekin väärinkäsitykseen antamalla kuvan sellaisesta ihmisestä, joka ostettuaan pianon ja harrastettuaan 2-3 Aaronin pianokoulua olisi muuta kuin tavallinen luonnollinen, etenpäinpyrkivä, kuin kuka tahansa. Tavallisuutta on vaikea havaita. Tavallisuus on kuin saunan höyryä, jonka huomaa vasta saunassa. Anhavan hortonominen toiminta kirjallisuuden kykyjen lyhördinä nosti esiin esim. Tytti Parraksen Jamit, paremman kirjan kuin Terry Southernin Hiihtopummit -romaanin Sveitsin Alpeilta. Paremmanpoltariromaanin konsanaan. Eikä ole paha, vaikka koko 50-luvun parikymmentä vuotta kestänyt kirjallisuus luettaisiin kokonaan uudelleen ja vasta silloin huomattaisiin, mistä ja millaisesta omasta juuttumisesta onkaan kysymys? Korkeampihenkinen 50-luvun alkurunous, syntymä, motivoi ajan kulttuurihenkilöille syyn vaikuttaa Nummisen demokraattisen hallinnon päättäjiin aikaansaamalla ajassamme ehkä maailman onnistuneimman apurahajärjestelmän? Me olemme saaneet sen aikaan. Me olemme yhdistäneet monet äänet yhdeksi moniarvoisuudeksi, esimerkiksi yhden taiteenlajin, esimerkiksi kirjallisuuden sisällä. Esimerkiksi Saksan kamppaillessa maailmansodan jälkeisissä trendeissään oli Suomi kirjallisuudessaan onnekkaampi sisällön suhteen. Synnyin vuonna -40 ja näin tämän sekä sen, että saksalaiset kirjailijat 60-luvulla olivat orpoja piruja radiossa ja toisistaan riippuvaisia tiimityöskentelijöitä. En väitä, että tiimi loisi sairasta moniarvoisuutta. Mutta nykyään käytetyssä merkityksessä sanan moniarvoisuus, taiteen moraalin perustaminen on kuin piru Taivaan pietarin portilla pyytämässä turvapaikkaa Stalinilta. Mitä Parlandeihin ja baltialaiseen perinteeseen tulee, en väitä, etteikö Suomen kirjallisuus olisi korkeatasoisempaa maailmankirjallisuutta. Kullakin kulttuuripiirillä on kuitenkin aikansa ja oma yleisönsä. Esimerkiksi Parlandit ovat ehtineet kokeilla itseensä monenlaisia vaikutuksia muun muassa perheinstituutioiden avulla ennen ja jälkeen. Joka tapauksessa voin sanoa, että joka maalla on sellaiseen kirjallisuus ja yleisö, jonka se ansaitsee. On valitettavaa, että Suomessa vain 50-luvun kirjallisuus on joutunut väärinperusteltuun ja kadehdittuun ja halveksittuun asemaan.

Dahl: Taisit ärsyyntyä repliikistäni. Tuntuu kuin olisin altavastaajana. Tuli monenlaisia esteettisiä pointteja esiin tuossa, yksi kuitenkin. Rehellisyydestä sanoisin, että ei ole pelkästään kirjailijoiden ongelma se, että itsetunnustamisen ja -avautumisen perinne on katkennut: se on tehnyt kaikista etäohjattavia sähköautoja, jotka luulevat kulkevansa kadulla, vaikka maaltamuuton ajasta ei ole kulunut useaa vuosikymmentäkään. Vielä on toinen jalkani viljapellossa kiinni. Toisaalta lyhimmän tavoittaminen voi olla vaikeaa, koska pitkän turvin voi sanoa kaikenlaista, jos ei tiedä, mitkä olisivat muuten ne muutamat lauseet, jotka oikeasti pitää sanoa. Missä määrin muoto on muuten matemaattinen? Haikussakin lasketaan tavuja. Korkeampihenkisyys on hyvin paha sana aikana, jolloin arvostukset ovat joutuneet niilimäiseen pohjavirtaukseen, ja muotokokeilutkin haetaan koneen Amokin kidasta.

Pellinen: Toisin sanoen sä et uskonut näihin käsityksiin muodon ja sisällön suhteesta, joka toteutuu Björlingillä parhaiten. Luulin, että Björling on paras yksinkertainen esimerkki siitä, miten puhutaan suoraan oman elämän ehdoista. Taas paljastui outo ajatus ylä- ja alakulttuurista, joita ei oikeastaan ole olemassakaanö. Jos meillä on tässä aiheena kirjoittaminen ja kirjallisuuden tekniikka, se on erilainen kuin minkään muun taiteen tekniikka. Milloin ymmärrettäisiin se, että se on lujasti omaan aikaansa sidottua. Pitäisi sanoa, että sodan jälkeen alkoi rakennus myös kirjallisuudessa. Mieletöntä, mutta totta olisi, että ainoa tapa kadehtia 50-lukua tai kutsua sitä jonkintasoiseksi kulttuuriksi, olisi unohtaa tuo aika, jälleentulevat ajat, tai myös kuten tapahtuu: kirota Jumalaa, että olemme saaneet näin huonon ajan, pelkän liukkaan lasikoneen, Jumalan kaikille samanarvoisen sinitaivaan.

Dahl: Mutta et voi kiistää sitä, että ajat koostuvat erilaisista aikakauden asettamista reunaehdoista, jotka ovat juuri mainitsemasi muodon reunaehtoja: palkka, työaika, vapaa-aika, kuuluvat näihin. Sanon sen simppelisti: jos työpäivä pitenee, vapaa-aika vastaavasti vähenee ja harrastuksille jää aikaa yhä vähemmän. Se tarkoittaa kirjallisuudelle omistetun ajan vähenemistä.

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Malawi folk-tale