Kaksi modusta

Pellinen: Meillä on kaksi erilaista modusta. Toinen tuntee tietävänsä kaiken, omistaa, pitää hallussaan, antaa; tätä kutsutaan runolliseksi minäksi, joka purkautuu kieleen ja maailmaan. Vastakohtana tälle on puolustava modus, virkakieli, virkamiehet, poliitikot, sosiologit ym. maailmanparantajat jotka toimivat omassa maailmassaan. Tämä maa perustuu erilaisiin sopimuksiin, joihin on tultu lähinnä huonojen ja järkevien kokemusten kautta. Miltä nyt tuntuu kuulua tähän jälkimmäiseen? Kannattaa vetää M.A. Nummisen pupulakki päähänsä.

Dahl: Pieni sääski lensi Stellan suuhun Villa Kiven ulkopuolella. Se meni mahaan pohjalle, eikä pystynyt inisemään nieltynä ja pureskeltuna enää. Olen nyt tuon sääsken asemassa. Kieli, yhteisenä ja jaettuna, on myös arkisen, toisen ihmisen ymmärryksen edellytys. Yksi keino olisi myös pudottautua omaan kielikaivoon ja poimia esille siellä kasvavia lumpeita, mutta tämä maailmassa olemisen tapa on väistämättä vaikein mahdollinen, sinulle ehkä tyypillinen, eikä johda kuin eristeiseen elämään ja jo ennalta olemassa olevan yksinäisyyden entistä vahvempaan läsnäoloon, jota Sapirin-Whorfin hypoteesi tuskin kannattaisi.

Pellinen: Runo ei siis sinun mielestäsi johda kuin eristyneeseen elämään. Paino sanoilla ei johda. Ajatus sisältää arvotuksen, jonka mukaan runoilijalla ei ole kenellekään ihmiselle mitään annettavaa, jonka hän kokisi arvokkaaksi. Näinhän kuuluu ollakin ihmisellä joka palvoo puhtaasti sosiaalis-arkisia päämääriä ja joiden avulla onkin parempi parantaa maailmaa. Vaikka maailma ei enää olisikaan yhteinen, ovat tuon kielen käyttäjät aina toisten silmissä urheita sankareita, sillä eihän heillä ole muuta. Hellaakosken runo Nousi hauki puuhun laulamaan osoittaa, että sivistynyt ihminen on vasta se, joka osaa haluaa tai osaa erottaa arjen ja juhlan toisistaan.

Dahl: On erotettava toisistaan todellinen erakkous eli konkreettinen eristeinen elämä ja oman kieliuunin sisällä kypsyminen, konjakin kypsytys. Ensin mainittu on yleinen tämän hetken olemassaolon muoto, jälkimmäinen lähestyy aiemmin koskettamaamme luovuutta, tarvetta tuottaa uutta, mutta yksilöllisessä havisemisen tavassaan sen havunneulassemeemit eivät välttämättä tavoita kaikille ihmisille yhteisen kielenkäytön ylimmäistä tavoitetta: tulla ymmärretyksi, saavuttaa toinen. Jälkimmäisellä tavalla kieltä käyttävä sankari varmasti on harvinainen, endogeeni, mutta missä määrin hän erkanee pakosti toisista ihmisistä epäselkomaisilla lauseillaan ja onko sillä toisaalta väliäkään? Mutta eikö arki ja juhla ole tälle jälkimmäiselle kieliuunissa eläjälle nimenomaan yhteistä, samaa?

Pellinen: Yksinäisyys tarkoittaa jotain muuta kuin kielenkategoria. Yksinäisyys on tunne, voi olla hyväkin, mutta ei kuulu samaan kategoriaan kuin ne välineet, joita ihminen käyttää, välttääkseen ilon tai yksinäisyyden. Keskustelu meni tässä kohdassa konkreettisesta yksinäisyydestä eri radalle kuin mitä olin aikonut. Yksinäisyydestä ei ole puutetta eikä se ole luonnonvara. Yksinäisyys voi olla vaikka kansakunnan kohtalo. Yksinäisyys on pelkkä substantiivi. Substantiivit ovat minulle olemassa vain sen takia, että niistä tehdään objekti. Etkö huomannut, että käsittelin pelkästään kielen erilaisia käyttötapoja, kielen puolia niiden omilla ehdoilla. Jos oikein ymmärsin, käytit sanaa pelkkä itse, muille riittämätön minä, joka todistaa sen, että sinäkin olet löytänyt subjekteja kielestäsi, joihin olet löytänyt verbin, kuten moralisti, joka ei osaa sanoa muuta kuin ei.

Dahl: En tunnusta. En ole huomannut, että olisin ollut eri vaikutteille ovet sulkenut, vaikka aina en ymmärräkään metafyysistä kielen käsitettäsi. Sitäkin kyllä käytän ja olen elänyt itselleni tietyt sanat ja käsitteet, usein ulkomailla, arabimaissa ja Afrikassa. Kielieläjänä olet oman kielesi vesikuplassa, eikä se aina tavoita kuulijaa, joka on tottunut kielenkäyttöön, jonka päämääränä on vaikutus, vaikuttaminen, viestin vieminen vastaanottajalle. Runoilija myös, kuten Salakka luonnossa, haluaa välittää omaa viestiään, viedä omaa soihtuaan, valaista olympialaisten palkintopallia, jolla Proust seisoo korkeimmalla.

Pellinen: Meluisaa, dekoratiivista hölynpölyä. Sulta puuttuu tekstuaalinen yhdistäminen ja ymmärtäminen, sulla on eetillinen kaikupohja asioille, jotka itse kuulet eetillisinä, joita panet minut lausumaan. Mutta kun lukisit tekstin tekstinä, tekstissä on tekstin määräämä rajoittunut alue juuri niitä kysymyksiä varten, joita vain tekstissä on. Elät täysin tekstuaalisen nykyhetken kontekstin ulkopuolella. Voisit yhtä hyvin vastata parilla Montaignen aforismilla minulle lopun ikäsi. Voimme kyllä siirtyä puhumaan sinun maailmastasi yksinomaisen kiinnostavana ilmiönä. Aionkin tehdä sen.

Dahl: Eetikko minussa haluaa nähdä maailmassa selkeitä ihanteita, vaikka onkin tekstissä valmis liikkumaan monessa maailmassa esittääkseen väitteen ja perustelun sille. Tosin sinun syytteistäsi en ymmärrä aina puoliakaan. Miksi vastaisin Montaignella? Haluaisin vastata pluralistisilla lauseilla, jotka sisältävät matka- ja ihmiskokemuksistani syntynyttä kasaantunutta materiaalia, jota lajittelen omiin hyötyjätekasoihinsa edelleen jalostettaviksi. Ne ovat minulle tärkeintä aineistoa.

Pellinen: Miksi puhumme kielestä yleensä ollenkaan. Kielihän on ilmiö, josta ei voi sanoa mitään ilmeisesti kun et ymmärrä siitä puoliakaan. Luuletko, että on olemassa vain yksi kieli? Kielen kategorioita on kaksi, runollinen kieli ja sosiaalinen kieli ja sinä edustat sosiaalista kieltä eetilliseltä kannalta. Ja minä ymmärrän täysin sinun sosiaalisen kielesi, mutta se ei ole sinun ominaisuutesi, eikä se ole kenenkään ominaisuus, vaan se on ihmiskunnan yhteisen kehityksen tulos. Olet arka puhumaan runouden kielestä, kuten kaikki osallistuvat kielenkäyttäjät ovat, koska se tyystin puuttuu heiltä.

Dahl: En puhu kielestä enää, kieli puhuu itse puolestaan ja löytää kyllä paikkansa. Tuntuu liian painavalta, haluaisin mieluummin siirtyä keveämpiin aiheisiin, kuten kirjallisuuden suhteeseen toisiin taiteisiin, kuten kuvaan. Uskon, että kuva runon rakennusaineena on osaksi menettämässä valta-asemaansa ja ajatukset ovat valtaamassa sijaa. Väitän, että tämä muutos johtuu siitä, että vaikka kuvaa on ympärillä vaikka kuinka paljon, olemme menettäneet otteemme siihen, kuten olemme menettäneet perheen. Orpo ymmärtää helpommin ajatuksia kuin kuvia kuvien hautausmaalla.

Pellinen: Puhunkin kuvasta. Mielestäni parhaat runoilijamme ovat maaseudulta aiheiden ja kuviensa vuoksi kaikkein vahvimmillaan. Salakan mies seisomassa järven rannalla pohtimassa asioitaan on sellaisessa maailmassa, jossa kaikki kuvat kertovat, vahvistavat ajatuksia. Matti Jama on parilla sivullaan kertonut nuoruuden moniulotteisuuden pihkaisen ihanilla kuvilla. Kuvallisen ilmaisun vihollinen on ihme kyllä käsitteellisyys. Näiden tämäntyyppisten runoilijoiden jälkeen käsitteellisyys on syönyt kuvaa kuin rakennushome asuntojamme, jos näin voi sanoa. Itse käytin runoilijana tässä lauseessa kyllä styroksmyrkkyjä kieleni vahvistimena. Hans Selo ja Heli Laaksonen käyttivät murretta, joka on keino päästä sekä käsitteistä että kuvista tekemättä runoudelle ja kirjallisuudelle yhtään mitään.

Dahl: Luulinkin, että puolustaisit kuvan asemaa nostamalla esiin kirjallisia tyyppejä maaperästämme, mutta en ole varma siitä, onko käsitteellisyys välttämättä ymmärrettävä viholliseksi? Ajattele vain holokaustinjälkeisiä runoilijoita, joiden on tehtävä obduktio kokonaiselle yhteiskunnalle. Voisivatko Szymborska ja Herta Müller muuta tehdäkään kuin ensin tuoda näyttämölle ihmisen virheineen ja yrittää toisaalta ehdottaa korjausliikettä. Szymborska teki tämän sekä yksilölle, mutta myös kokonaisille kansakunnille. Müller puolestaan yritti karkottaa ahdistavan tunnelman tekemällä siitä kaksin verroin ahdistavamman, suorastaan absurdin, jolloin koko maaseutu alaikäisiin suuntautuneine leipureineen ja muine vinoviettisine miehineen alkoi näyttää suorastaan hullulta. Tämä etäännytys teki hulluudesta, jonka keskellä romanialaiset elivät, helpommin käsiteltävän, suorastaan inhimillisen surullisen – kestettävän. Tuskin haluat kuitenkaan sanoa, että luonnossa olisi jotenkin luonnollisempaa kuitenkaan? On kaupunkikiviinkin, gatustenareihinkin, paneuduttu ilman mitään jyriä cléveläisesti, mutta enemmän kukkivat ironiat tässä ironian, spleenin ja neonvalojen betonisessa ympäristössä, joka usein ei ole edes kaunis eikä ainakaan ruoki kaikkein kauneimpia aistejamme. Voisitko kuvitella ruokkivasi mielikuvitustasi asbestipölyssä pyöritellyin keuhkoin? Esimerkki on kärjistetty, mutta havainnollinen esitys nykyajan kaupungista, joka suosii tauteja ja patologioita, joka toisaalta oli jo iduillaan olemassa Baudelairen ja Rimbaud´n montmartrelaisissa kahviloissa.

Pellinen: Uuden kaupunkirunopolven synnyttäminen kansanluonnetta vastaavaksi kaikilta osiltaan saattaakin tuottaa yllättävän julmia ratkaisuja. Äänirunous, kokeilut ja skenografiat ultrarealistinen teatteritaide huojuvat entisen historian ja tulevaisuuden välimaastossa ja potin korjaa kotiin Sofi Oksanen, joka on uusi Pirkko Saisiomme. Kaupungissamme ei muut kummitukset kummittele, paitsi Katajanokan kauhu.

Dahl: Eihän me olla ensimmäistä kertaa uusia kaupunkirunoilijoita synnyttämässä, mutta nämä ihan uusimmat ovat ehkä syvimmän kuilun edessä koskaan: niiltä on viety happiletkut liian aikaisin onnettomuuden jälkeen suun edestä pois ja sen kanssa ne nyt yrittävät elää. Rimminen on kehittänyt uudenlaisen kaupunkisuojamuovin, joka ympärillään hän kävelee Helsinginkadun keskellä kioskilla kerjäten paria tupakkaa. Hänellä on jo seuraajiakin, ja Kallio on näiden luonnollinen kasvualusta. Jyrki, sinä vastapoolina olet kielenhuoltajien kävelevä vihollinen, jota kaupunkirunoilijat luonnostaan välttävät. Sinähän olet itse kaupunki.

Pellinen: Satiirisuus ja kyynisyys on tulossa meille jonkinlaisena kalevalaissemanttisena sekasikiöilmiönä, kuten Aki Salmelan runoissa ja Nylénin esseissä. Polttopuun, hiilen ja bittien puutteessa on vain vaara, että polttaa sormensa ja alkaa tulla uusartaudlainen orvaskesi vastaan. Ajattele esimerkiksi Stella Parlandin asemaa saisiolaisessa realistisessa teatterissa. Eikö hänen pitäisi tilata ensimmäinen lento Liettuaan, jossa symbolistit kukkivat täysin oikeutuksin jopa yleisön siitä nauttien. Toisin on meillä. Myöskään sisäpolitiikka runoudessa koetaan pelkäksi menneisyyden mökkisaarnailuksi, jota monikaan kielellinen lohikäärmeemme ei isäntä Haavikon ollessa matkoilla osaa hauskuuttaa. Sillä runoilijoita halveksivat kolumnistit Isokallio, Loka-Laitinen ym. ovat leikkineet verkoillaan ja palstoillaan. Olemme Vestan neitsyitä. Sininen Topelius loistaa televisiosta ja joku sanoo CNN: Lie to me.

Dahl: Lukijalle huomautan, että mahdolliset lisäykset repliikkeihin johtuvat siitä, että olemme palanneet isäntä-Arin norjalaistyyliselle mökille CNN:n pauhatessa taustalla ja kirjaparoni-Jonin kommentoidessa kahvittelun väliin. Luonnonvaroista on tosiaan puutetta ja vielä suuremmassa puutteessa vielä tulemme elämään; varareserveihin panostetaan jo Pohjoisessa ja etelä jää G8-neuvotteluissa koko ajan taka-alalle. Stella voi olla jo varannut liput, mutta luulen, että koneen nokka on kohti Italian absurdeja kunnaita. Sisäpolitiikalla leikittely ei ole muotia, koska pelkästään sinne meno on vaativaa. Sitä paitsi sinäkin olet poliitikko, joka jokaisella lauseellaan pyrkii törmäyttämään yhteen fennomaanit ja tallomaanit kuin Snellman ikään synnyttääkseen jotakin, jossa on ripaus sinistä ja punaista.

Pellinen: Onneksi Ari tulee illalla. Voidaan kääriytyä hänen alikansalliseen ylemmyyteensä. Terassikin on jo tervattu. Ilmoitin hänelle äsken, että pidämme täällä runoseminaaria. Sanoin, että hänellekin on kahvikuppi täällä valmiina, vaikka hän oli Vantaan kokouksessa ja tiesin, että paikka on väärä samalla osoittaen, että elämme hengessä mukana. Olen muuten syntynyt Lauttasaaressa, jossa lehmät kulkivat niityllä, mutta katso: yksikään niistä ei ollut Stalinin lehmä. Kaikki sen sijaan olivat Tallbergin lehmiä. Kiitos tuosta sisäpoliittisesta ylpeydestäni, joka olisi tulevaisuudessa minutkin tavoittanut. Toivotaan kaikkien muidenkin puhuvan kaikista muistakin hyvää ja pahaa. Mistäpä meille muualta sisältöjä. Moni jo nytkin puree kynsiään. Kuulin muuten, että muino-kaverini, sellotaiteilija Karoly Garam on kuulemma kaksoisolennokseni salaa hiipinyt ja muuttanut asumaan Hämeenlinnan kulttuurikeskukseen.

Dahl: Hyvin svengaa, kuin Vonnegut ylimääräisessä sisäpoliittisessa linkouksessa. Vedit tuohon nuo lehmät. Minä sommittelin kävyistä kaarnamaisia veneitä, joilla kuljettelin Sinuhelle lisää lääkkeitä. Hetken olin pariisilaisessa kahvilassa kokeilemassa ensimmäisiä kahvihuikkiani ja Pyhän Sydämen valkoiset muurit näin vain bussin ikkunasta, kuten useimmat muutkin merkkipaikat. Berliinin muurille en ehtinytkään, koska mustapressuiset alakulttuurien palvontapaikat vetivät minua enemmän puoleensa. Sitten menin jo melkein suoraan Lissabonin lattiakaakelikaduille etsimään uutta Camõesta, jotakin ylikansallista ja kohottavaa, joka voisi yhdistää meidät, jotka on jo valitettavasti lähes vuosisatoja sitten erotettu toisistamme. Naimisiin en siellä mennyt, vaikka katselijoita riitti. Kaikki tosin luulivat minun ihastuneen kaljuun puolalaiseen poikaan, joka oli kylläkin paikalliselle poikaystävälleen uskollinen. Olimme uskollisia koko kielikurssin ajan uudelle kielelle. Metrossa meitä tuijotettiin kuin jotakin G-alkuista ihmistä tuijotettaisiin täällä: mitä tuokin täällä tekee. Toinen kysymyksen aihe olisi varmaan ollut: mitä kieltä se oikein puhuu. Minäkin asun muuten Vantaalla, vaikka en sitä täysin omaksi laitumekseni koekaan. Sieltä kuitenkin löysin koto-käpyni, nuo kiikkeräjalkaiset, mutta vikkelät puueläimet.

Pellinen: Oliko tämä uuden matkakirjan aineistoa. Silläkin lajilla on vielä tulevaisuutta meillä, kun ajattelee miten paljon pitää kirjoittaa ajellen, että saataisiin ajettua kaikki Haanpään kilometrit kiinni. Arin talonmies kävi kuulemma Italiassa tyttärensä luona ja löysi Italian ja tuossa hän tervaa Arihovin terassia. Se on muuten melkein valmis. Sinä voit sitten Lissaboniin asetuttuasi kutsua sisaresi lapset asuntoosi ulkomaille. Eipä tässä muuta.

Dahl: Matkakirjallisuuden genre ei ole tänne kunnolla edes kehittynytkään. Jos kaikki jää villamaisen pehmeään pintamateriaalin käsittelyyn, sillä ei pitkälle pötkitä. Schildt pääsi sentään Kreikan saaristoon saakka ja silloisella kulttuurihistoriallisella otteellaan maalasi laajempia kaaria aika- ja paikka-avaruudessa koettaen etsiä yhteyksiä asioiden välille. Matkat ovat olennaista materiaalia: ne ovat ainakin itselleni lähes ainoa mahdollisuus kohdata ulkopoliittisia ihmisiä, jotka herättävät minussa tunteita, reaktioita. Minulle riittää kuitenkin muuten täysin oma äidinmaa käpyineen.

Pellinen: Minä kaipaan kyllä Venäjälle. Mulla on yksi käsikirjoitus Venäjältä, joka edustaa sekä esikielellistä että ultrasosiaalista aistimuskenttää. Olen lukenut sitä useita vuosia ja se alkaa nyt vasta liittyä omaan persoonaan. Yleensäkin paikat ja tunnelmat, puhumattakaan vieraista kulttuureista, vaikuttavat lähes välittömästi käteen, joka kopeloi kielensä muistikirjaa taskustaan. Mieluisimmat elämäni paikat ovat olleet ystävieni ikäväksi suurhotellien lobbyaulat, liikemiestelevisiot, hotellien ylähuoneiden runsaissa vuoteissa. Risteilyjä en ole tehnyt 25:een vuoteen. Päiväkävelyt tapahtuvat ulkomaillakin ajatuksissani. Kielellisellä tasolla ei ole hätäpäivääkään, jos ihmisetkin ovat pelkkää musiikkia.

Dahl: Risteilyllä jouduin ensimmäisen kerran miehen ahdistelemaksi: vanha arabimies yritti käydä valkoiseen pukeutuneen tytön kimppuun. Sen jälkeen on ollut monia muita. Nyt menen lentokoneella. Muutama manner on käyty kirjallisuuden merkeissä. Matkoilla rasittaa halvat hotellit ja se, että yöunet menevät toisten vuoksi harakoille. Auloissa ja runsaissa vuoteissa olen minäkin kotonani, liian harvoin. Kirjallisuutta en koskaan ajattele matkustaessani, se tulee sivutuotteena.

Pellinen: Afrikassa makuuhuone oli pitkä. Katkaisija ovensuussa. Otin vauhtia, hyppäsin vuoteeseen ja tyynyn pään ympärille ja yritin nukahtaa kaksi kuukautta, toinen käsi radiossa. Etsin ohjelmia, tuttua sirinää, Kap-kaupungin sinfoniaorkesteri alkanut soittaa Sibeliuksen toista sinfoniaa. Tunsin itseni suomalaiseksi. Kerron tämän provosoidakseni sinua tekemään lisää yksilöllisiä kirjaan matkakirjaan sopivia tunnustuksia. Nyt olemme vähän niin kuin Pickwick-kerhon jälkeenjääneissa papereissa. Väliaikamerkki huom. Joni muuten tuolla nukkuu päiväuniaan. Ne ovat jääneet häneltä väliin. Syy: tännetulo. Mies joutui ensimmäiseen kertaan moneen kuukauteen heräämään kahdeksalta. Huom. ikä. Yleensä tuonikäisessä Jonissa väsymyksen huomaa, että hän alkaa tuijottaa minua hitchcockmaisella katseellaan vetäen kasvoilleen tuon erään hyvin osaamansa ilmeen, kliseemäisen irvistysilmeen, yrittäen olla Hitchcockin veljenpoika. Joniparka. Joutuu kuulemaan tätä naputusta koko ajan. On muuten hyväluontoinen Arin lemmikki. Heräsi, kun alettiin puhua hänestä. Ikävä vaan, kun tämä on vain kappale jotain kirjoittamatonta romaania. Toistaiseksi, eikö niin. Kerro lisää niistä elämäsi tuntemattomista naamiomiehistä, niin pärjätään kohta vaikka Yrsa Steniuksen kuolleelle koiralle. Sehän oli se päätoimittaja Tukholmassa, joka koki elämänsä uudelleen perspektiivistä, niin kuin ei Märta Tikkanen koskaan. Ja onhan meillä Antti Jalava. Ei mikään namedropper, kuten ei myöskään tuo Esko Raento, jonka kirjat loppuvat kohtalokkaan ilmeikkäällä tavalla, vähän eri lailla kuin Antti Tuurin esiinhuudetut tilaustyöt.

Dahl: Saamasi pitää: aina saa, jos tilaa. Naamiomiehiä ei ole ollut, niillä on ollut aina omat kasvot, vaikka joskus rumatkin. No, se Kairossa käsikynkkään arvaamatta liittynyt Ahmed halusi colatölkin ja olisi se halunnut kyllä vähän muutakin. Lähdin heti. Rhodoksessa ystävystyin yhteen georgialaiseen Giorgiin, joka kreikankielen mentorina näytti minulle paikallisen supermarketin, josta ostin paikallisesti kalliin hyödykkeen ja jaoin niitä läheisessä leikkipuistossa tytöille. En ole koskaan nähnyt niin vilpitöntä kiitosta kenenkään kasvoilla, paitsi Pessoan runossa, jossa pikkupoika saa käteensä tikkukaramellin ja iloitsee tästä pienestä lahjasta aidosti. Visbyssä yritin metsästää haastatteluun pitkäjalkaisen, Berliinin vapaamielisestä ilmapiiristä innostuneen 1800-luvun rakkautta metsästäneen kansantrubaduuri herra Vallgrenin, joka kyllä muurin murruttua palasi takaisin Tukholman tasapäisille kriitikoille soittamaan kolmatta kitaraa. Pisimmät katkaisijat on tähän mennessä löytynyt Portugalista, vaikka lagoslaisessa kylpyhuoneessa selällään maannut torakka on kyllä hyvänä kakkosena.

Pellinen: Naissukupuolen hillitöntä suorasukaisuutta. Tästä lähtien puhun minä myös totta. Kaikki on menneisyyttä, paitsi kerran viime viikolla ja sitä ennen kuukausi sitten. Ne tekevät kyllä ihmissuhteille hyvää, kun edes toinen tulee riippuvaiseksi. Tai toinen ihastuu itseensä toisen takia. Kukaan ei tiedä kuinka päin. Ja loppujen lopuksi siinä on Szymborska lähellä. Täytyy kai soittaa, että olen täällä.

Dahl: Hyvä, ota yhteyttä, jos siltä tuntuu. Kyllä aina löytyy hetkeksi kielellistä vierotushoitoa todellisuudesta. Ihmisistä en tässä puhu. Tunnen paremmin eläimet. Puhelen niille. Ne vastaavat. Keskustelenkin useimmiten aasien kanssa. Joudun usein turvautumaan myös havumetsiin, mutta ne eivät vastaa oravieni kutsuun. Vain vahvimmat oravatytöt jäävät henkiin ja jatkavat sukuaan, vaikka vain metaforisessa mielessä.

Pellinen: Rita Dahl ja hänen sisaroravansa. Nyt yleisö saa tietää. Kirjallisuus on juuri metaforien avulla todellisuudesta pakenemista ja hyvää sellaista. Se terapoi kirjoittajansa ja lukijakuntansa, ellei se ole pelkkä omaelämäkerta. Apropos, omaelämäkerrasta, lempikirjailijani Stendhalin oli joku tehnyt elämäkerran. Luin Pariisissa, jäin sivulle 15. Kirja oli kutsuvan paksu ja halpa kuin mikä. Siksi ostin sen. Stendhal tuotannossaan terapoi ja kosti yleisölleen, koska häntä ei luettu, laulettu, kiitetty, kuunneltu. Syy olikin, kun hän oli niin ilkeä ja terävä, terävämpi kuin kukaan muu. Ja myös omaelämäkerrassaan pudotti sakset häntä kiusanneen tädin päähän toisesta kerroksesta kadulle.

Dahl: Stendhal eli defenssinsä läpi, eikä tainnut olla mikään kiltti kirjailija, ainakaan elävässä elämässä. Teitkö joskus saksiepisodin kaltaisesti vaikka kansakoulun opettajillesi? Tai ystävillesi? Minä en tehnyt, mutta muistan suolakarkkiepisodin: sisareni sai minut mukaan, vastusteluista huolimatta, värkkäämään suolaa sisään karkkeihin ja tarjoamaan niitä kavereille. En pitänyt tuosta. Se oli kuin Eemelin keksimä jekku naapurin rouvalle. Tai olikohan se Peppi pitkätossuissaan, mutta Peppikin oli perusluonteeltaan ystävällinen, ei mikään saksienheittäjä.

Pellinen: Kohta ulos tulevaan kakkososaani olen ladannut kaikki muita kierouttavat taipumukseni, joiden avulla jäin itse henkiin, kuten nyt näette. Olin meidän pihan suurin manipuloija. Mitään fyysistä pahaa ei tarvinnut tehdä, koska oli sanan mahti. Tein vihreästä keltaista ja punaisesta sinistä, kunnes törmäsin aikuisiässä erääseen Soile-nimiseen tyttöön, joka pysäytti minut. Hän elää tätä nykyä kaikenkokeneena entisenä siivooja-stripparina Forssassa nunnana kunnan kaksiossa, ajoittain kaltaisenani manipuloi paikallisia osastolääkäreitä, jotka eivät anna hänelle selvää diagnoosia. Matineassakin, jos joku katsoo minua pitkään merkitsevästi, alan harkita vastarepliikkejä. Samoin raitiovaunussa. Olen kehittänyt itselleni kyvyn puhua itse ensin ja valinnut oikein ystäväni. Kaikki nuoret Suomen runoilijat ovat tervetulleita. Ei Matti Suurpäätä koskaan enää.

Dahl: Toivotaan parasta Soilelle diagnoosinkin kanssa, koska avohoitopotilaana ei ole helppo kulkea kadulla, ainakaan oloa helpottavitta lääkkeittä. Tarvitaan oikeaa diagnoosia myös kirjallisuuteen, ei vikasoittoa Tanskan suurlähetystöön, joka ei kuitenkaan ratkaise suomalaisen mentaalihoidon ongelmia. Kuvittelu tai luova valehtelun kyky voisi auttaa. Aggressiivisuus ei ole kadonnut sinunkaan havupuumaisesta olemuksestasi. Havut ropisevat aina välillä ympärillesi itsesi huomaamatta ja pistävät ikävästi lähelläsi tuona hetkenä olevia. Minä muuten kohtasin pari päivää sitten raitiovaunussa äänekkään, puutetilassaan raivostuneen vanhemman miehen, joka kovalla äänellä vaati nuorta, punatukkaista tyttöä soittamaan Jerelle. Tytöllä oli taskussaan kuulemma kaksi viiden millin pamia. Nämä ovat narkomaaneja raitiovaunuissamme. Yritätkö muuten nyt nuorten runoilijoiden avulla laajentaa omaa elinpiiriäsi, muuten?

Pellinen: Elinpiirini on jo laajentunut, yritän supistaa sitä eläviksi ilmaisuiksi, jotka sitten jälleen palautuvat ihmisiksi. Olen viime aikoina laskenut puhtaaksikirjoitusmaksujani, mutta kuten tiedät, kiharatukkaisista tulee taiteilijoita. Nuopposellakin on kihara tukka. Muuten hyvä kundi, mutta sillä on salainen sopimus Tammen kanssa. Meidän täytyy Jonin kanssa sopia nyt sinun palveluistasi joku järkevä aikataulu, koska meidän savustetut muikkumme elävät jääkaapissa. Saa nähdä milloin Joni paistaa ne. Sitten summa summarum: tällä hetkellä lajini lisääntyy. Minulla ei ole vihollisia. Toivon, että et ryhdy seuraavassa repliikissäsi moralisoimaan näitä turhan järkevästi, vaan keksit jotain uutta.

Dahl: Kiharat eivät kirjoita puolestamme. Ole siis iloinen näistä hetkeksi sinulle suoduista palveluista, joista kohta muuten on koossa kokonainen kirja. Kohta se on varmaan kaupan hyllyissäkin, marginaalikirjallisuuden kustantamisen vaikeuksista huolimatta. Odotankin jo pääsyä Hämeenlinnan junaan, koska sain jo ihan tarpeeksi tuoretta tervanhajua vedettyä keuhkoihini. Ennen sitä haluan kuitenkin nauttia palan mansikkakakkua juuri senkokoisena kuin tekee mieli. Ryhdy sinäkin rohkeaksi ja ota pala kakkua. Kyllä ne munuaisesi sen kestävät. Siitä voi saada ravinteita, joita ei kirjallisuus pysty antamaan.

Pellinen: Pistä sinne, mitä Joni kerrankin sanoi, koska Joni ei tiedä mitä se puhuu. Saa koko maailma kuulla sen sitten: kakku-ujostelija. Viime yönä vintillä se luuli heräävänsä Varsovan juna-asemalla, kaikki muuten hyvin. Terveisiä vaan ja Imovania kaikille.

Dahl: Yritä nyt päästä kerrankin housuihisi. Munat mukaan. Jonikin huutaa vieressä hoitajaa apuun. Ja saat mennä sinne vessaan vihkon kanssa. Hoitajat antaa luvan. Älä kuitenkaan pyyhi vihkopaperiin. On siellä vessapaperiakin.

Comments

Klaani said…
Dahl: "Sitten menin jo melkein suoraan Lissabonin lattiakaakelikaduille etsimään uutta Camõesta, jotakin ylikansallista ja kohottavaa, joka voisi yhdistää meidät, jotka on jo valitettavasti lähes vuosisatoja sitten erotettu toisistamme."

Täällähän se oli, Camões, kylläpä me etsittiinkin, lieneekö muilta kiireitä lisää kerrottavaa liittyen?

Heps, kuinka etäisyydet osoittautuvat yllättäviksi, Timbuktukin kangastelee joskus horisontissa, kangastustahan se vain oli, kalpea kangastusta.

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Malawi folk-tale