Ikkunat olivat liian matalat

Ikkunat olivat liian matalat

Pellinen: Vaikeata mennä eteenpäin Nuppulinnassa 50 metriä, kun huomaa ihmeellisiä asioita itse sen tien lisäksi, millä on.

Dahl: Hei, onks sulla kynää. Tästä loppuu muste.

Pellinen: Joka tapauksessa varanäky on puiden välistä näkyvät kaksi seisovaa hevosta. Niistä muistan lätäkköä väistellessäni hevosten omistavan emännän vastauksen: ”Minä harrastan vain hevosia.” Hyvämuotoinen kuusikymppinen kahden lapsen äiti, joka on ottanut tämän varhaisperintötilansa vastaan kaikkineen hoitaen sitä kahden tyttärensä kanssa, joista toinen roikkui maalarinpuvussa talon räystäällä. Ja aina muistan hänen kieltonsa: ”Mutta pärekattoa ei nykyään jaksa kukaan ihminen hoitaa.”
On aina aamu, polkua ei ole olemassa kuin 40 metriä, joka metrillä olen ajatellut saman ajatuksen: minä muutan tänne, enkä lähde täältä pois. Pois tulen heti iltapäivällä kello kolme. Ehkä tämä rinnakkaispolku vie sen emännän luokse: tämän polun päässä sitä paitsi odottaa koira ja käännös. ”Paljon tapahtuu. Mutta miksi maaseudun iltapäivässä tuntuu vanhuus.”

Dahl: Taisi olla Petterssonin vaikutusta tuossa äskeisessä: heinäpaaleista löytyi hänenkin vanhuutensa, joka ei pitkälle kyllä edennyt, harmillisesti loppui kesken kaiken. Ahvenanmaalla juoksee ehkä hevosetkin villimmin kuin mantereella. Minä ohitin aina vain valkoisen isokokoisejn aasin, jolla oli resuiset sukat jalassa lämmittämässä. Annoin sille ravintolasta lounaalta ottamani leivänpalat ja aina se oli kiitollinen. Lieka sen turvan ympärillä oli hiertänyt ihan verille ihon. Se oli vähään tyytyväinen. Ylhäällä näkyivät Monsanton valkoiset talot ja tunnusomaiset, jonkinmuotoiset kalliot. Eksyin siellä muuten heti toisena päivänä, ollessani matkalle linnalle valitsin kahden kiven välistä väärän tien ja heti jouduin pusikoihin. Pari tuntia meni puskien kanssa taistellessa, enkä luullut hengissä selviäväni, mutta sisulla ponnistelin takaisin kalliolle. Jalat naarmuilla ja verillä. Viikko meni niiden paranemiseen.
Ehkä aina luotsaamme kohti hyvää, satamankaltaista, kuten sinä maaseudulla palaat vanhuuteen. Mutta minulle se löytyy vain hetkeksi ja karkaa taas. Monsantossakin oli ainesta satamaksi, mutta ankkurini seisoi siellä vain kuukauden.

Pellinen: Luettelen seuraavat assosiaatiot. Turner. Miksi. Sanonta: yksinäisyys ympäröi hänet totaalisesti kuin eriste, sopii tuohon aasirunoilija Jimenezin äänellä esiin ottamaasi, tässä maassa löytämättömään Joel Petterssoniin. Siinä on vain ero, että sinä etelän maista, minä Nuppulinnasta tuon uutisia. Näin pienessä maassa varo: noin ahkera ja suuri diaristikko voi nousta arvaamattomaan maineeseen. Aina kun tulee joku yhteiskunnan väärinkäsitys, niin toki oikaise se. Lisäksi informoin kaikille, että minun viidenkymmenen neliön sähkölampulla varustettu ateljeeni kolmatta vuotta Nuppulinnassa maksaa kuukauden sähköineen 300 euroa. Lisäksi naapurissa on ympärivuotinen kuuden mustalaisen vartiointipalvelu. Siellä asuu Ansu. Aasin hoitamisesta vielä. Menin erään naisen kanssa Degerbyhyn. Tämä oli hevosihmisiä. Laitumella eli intialainen hevonen. Kukaan ei ollut laittanut sille hevoskatosta. Naiset elävät vanhoiksi, koska he ajattelevat toisiakin, hevosiakin. Hevonen aisti hänessä hyväntekijän. Sinä kesänä suhteemme päättyi. Aloin kirjoittaa vieläkin kesken olevaa romaania soinnutuksen opettaja Eino Linnalasta. Muistan, miten minua kiihotti poislähteneiden venäläisten läheisyys. Olimmehan vanhassa Porkkalassa.

Dahl: Olen yksin monesti, joskus seurassakin, vaikka olen ihan seuraihminen. Ehkä tässäkin on kyse jonkinlaisesta satamuudesta, jimeneziläisestä aasikokemusta päin aina menossa. Erehdyit tuossa diaristikkoudessa. Se rooli on Villalle uskottu. Tavoittelen Turner-Coutolais-Saramagolaisia ulottuvuuksia, enkä huomannut äskeisessä repliikissäni minkäänlaista yhteiskunnallisuutta, ellei se ollut itsestäni lähtevää. Toisinaan on toisin.
Huomautit myös uudesta alleviivaavasta kynän liikkeestä kirjoittaessani. Mietin, mikä merkitys Monsanton asunnon toisen kerroksen kaapista löytämilläni kuolleilla mehiläisillä oli uuteen, hiukan aggressiiviseen tyyliini. Yöt olivat vaikeita, ne täyttyivät ajatuksilla siitä, kuinka matalalla asunnon ikkunat olivatkaan ja kuinka helppo niistä olisikaan ollut kavuta sisään. Myös hiostava, nihkeä kuumuus kuin peikonlehdet iholla, piti huolen viihtymättömyydestä. Sängyn sijaan uneksin viileästä tuulesta sohvalla, jalat pakosti poikkaistuina. Kaikki meni katkonaiseksi, mutta ihmeen hyvin nainen ilmeisesti sopeutuu vaikeisiinkin olosuhteisiin, lähes vuoristoon.
Ero empatian kyvyssä havainnollistuu seuraavassa esimerkissä. Opin hyvin pian hakemaan veden läheiseltä kaivolta, jossa mustat ja mustavalkoiset kissanpennut makasivat toistensa päälle käpertyneinä, ilmeisesti emonsa hylkääminä niiden täytyi etsiä lämpöistä turkkia toisistaan. Joku oli sentään jättänyt niille maitoa, johon ne eivät tosin koskeneet. Parempikuntoiset mustavalkoiset pennut katosivat nopeasti, mutta kaksi mustaa näin parin päivän päästä surkeina, kuin liman peittäminä. Ne olivat niin heikkoja, etteivät edes jaksaneet maitoa litkiä. Mummo kysyi, että otanko ne. Sanoin, etten voi, kun en asu täällä, olen ulkomaalainen: jonkun paikallisen on ne otettava. En nähnyt niitä sen koommin. Siellä ollaan raakoja. Elämä on taistelua ja selviämistä, jossa vahvin voittaa.

Pellinen: Jaa, jaa. Tuo kissakohtaus olisi ollut eräällä Korkeasaaren intendentille Ilkka Koivistolle pelkkää arkipäivää. Etelä tuottaa jo sinussa vaikuttavaa surrealismituntoisuutta. Ajattele, mikä hyvä runokokoelman nimi olisi Ikkunat olivat niin matalat. Kun et varmaan lisäisi runon jatkoksi: ja jalat niin levottomat. Koska tuollaiset ongelmat ovat meidän runoilijoilta jo häipyneet, vaikka yksinäisyys ja sairaudet ovat tilastollisesti lisääntyneet, niin että huldénmaisella juhlarunolla olisi vielä tilausta, Toivo Laaksosta, Olavi Jamasta puhumattakaan. Tuntuuko sinusta joskus, että menet Joel Petterssonin kanafarmille istuskelemaan ja tunnet olosi heti paremmaksi. Ajattele, pelkän kanafarmin perinnöllä pystyt uudistamaan koko Suomen pienoisproosan. Ehkä, Me Toivot toivomme että sinun eteläistuliaisesi romaanin nimi olisi lopultakin vain ”Jerofejevin aasi”?

Dahl: Ei ehkä kanafarmille: lammasfarmille. Ehkä voisin ryhtyä paimeneksi: Pessoa vertaa muuten runoilijan paimennustyötä paimenen vastaavaan. Tuo nimiehdotus oli hyvä kyllä, vaikka en toki pelännyt matkalla ainoastaan, enemmän koin hyviä kaikkeuskokemuksia luonnossa. Ne muistuttivat aiemmin mainitun Cesário Verden tai Gunnar Björlingin tapaa löytää ruohon ilmestyksiä katukäytävälläkin. Tosin Verde piti kokemuksensa kielellisesti ja mielellisesti yhtenäisinä, Björlingin pilkkoessa kielen ja mielen. Mutta heitä erottikin muutama sukupolvi: sallitaan se Verdelle, joka muuten hienosti leikkasi maaseudun ja kaupungin keskenään. Sen juuri näemme myös, minkä haluamme. Jerofejevilla ei ole, pahoin pelkään, suurtakaan roolia proosassani. Hän on mustetahra avaruudessa, hyvin pieni kumminkin. Vaikka hänet mainitsinkin.

Pellinen: Kyllä sulla on paljon tota etelää mielessä: huomattava käännös purjeissa, kuin toinen luonto. Kenties edustat tutkivaa uusromantiikkaa suomalaisessa matkakirjallisuudessa, täytät aukkoja, jotka Rauli Virtanen jättää kertomatta. Kenties Virtanen ja hänen vaimonsa tietotoimisto toimii nyt Dahlin ja Pellisen välisenä. Kuvittele, miltä näyttäisi toimistokyltti Dahl & Pellinen etelää etsimässä hakattuna sintralaisen majatalon marmoriin, sattumalta samaan taloon, missä Lord Byron yöpyi. Olenkin eräässä hankkeilla olevassa 500-sivuisessa romaanissani ohittanut Sintran päätyen Lissaboniin Gulbenkianin museoon ylitettyäni hengissä Euroopan suurimman Francon sillan, johon suomenruotsalaisen kulttuuripiirin puoliksi tunnettu Grand Old Lady Anitra Lucander on sanonut: ”Se olisi ollut skandaali, jos et olisi päässyt siitä yli.” Ja niin iltapäivä kului Gulbenkianin museossa. Niin, Gulbenkian ja Jimenez taitavat olla sinun terminologiasi äidinmaitoa. Oi fado, fado, ajattelen, miten kauniisti kiltti porvarislehmä on pitänyt minut suojassa kaikilta työläistymisen vaaroilta. Pysykööt Miina Äkkijyrkän peltilehmät minusta kaukana.

Dahl: Jonkinlaista paralleeliä yritit nyt vetää minun & Lucanderin väliin. Salapoliisitoimistonko meinasit perustaa? Uusromantiikkaan on vaikea päästä käsiksi maassa, jossa keulapääfiguurit, viimeksi Lipposen Paavo, ovat naimassa uudelleen politiikan sijasta yritysmaailman. Kyllä Euroopan sähköyhtiöihin tulee nyt lisää lumikarhuvirtaa, pohjoista vakautta ja kohti tuotantokarikkoja luotsaamisen halua, kun hän vaihtoi alaa. Missä on maailman – poliitikkojen – moraali? Hukkui Päijänteeseen?

Pellinen: Pieni voimalaitos?

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari