Runoilija ja prosaisti Mário de Sá-Carneiro, Portugalin kirjallisuuden ensimmäisiä modernisteja

Sá-Carneiron kirjoittaminen alkoi jo lukioaikoina. Hän oli kiinnostunut myös teatterista. Jo vuonna 1905 Sá-Carneiro kirjoitti näytelmän O Vencido, joka on kadonnut. Vuosina 1907-1908 Sá-Carneiro kokeili näyttelemistä lukiossa esittäen muun muassa O Ginásion roolin Zaragüeta –näytelmässä. Hän perusti koulun O Chinó –lehden, jota hän itse rahoitti, mutta joka lakkautettiin, koska lehti oli isän mielestä liian satiirinen. Lukiovuosinaan Sá-Carneiro luki paljon uutta ranskalaista ja portugalilaista kirjallisuutta. Sá-Carneiro kirjoitti tiettävästi ensimmäisen runonsa vuonna 1909. Kyse oli alunperin brasilialaiselle luokkatoveri Milton de Aguiarille lähetetystä runosta Curtes aí no leito a mais aborrecida. Hänestä kehittyi

1910 hän kirjoitti ensimmäisen tärkeän työnsä yhdessä Tomás Cabreiran kanssa, näytelmän Amizade. Taiteellisesti suuntautunut, muualta Portugaliin muuttanut ja nuorena äitinsä menettänyt Cabreira tunsi tiettyä hengenheimolaisuutta Sá-Carneiron kanssa. Sá-Carneiro ei koskaan pystynyt unohtamaan tätä näytelmää, johon hän palasi lukuisia kertoja myöhemmin romaaneissaan ja runoissaan. Näytelmää on pidetty myös yhtenä syynä hänen varhaiseen itsemurhaansa. Myös Cabreira tappoi itsensä 9.1.1911 aamulla kello yhdeksältä päähän suunnatulla laukauksella S. Domingos –lukion aulassa. Joitakin kuukausia tapahtuneen jälkeen Sá-Carneiro kirjoitti A Um Suicida –runon, joka enteili jo Dispersão- ja Indícios de Oiro -kokoelmat kirjoittanutta suurta runoilijaa. Samana vuonna Sá-Carneiro kirjoittautui Coimbran yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan. Hän tapasi Fernando Pessoan ja João Pinto de Figueireidon jo ensimmäisenä Coimbran-opiskeluvuotenaan.

Ensimmäisen kirjansa julkaisemisen jälkeen Sá-Carneiro jatkoi kirjoittamista kehittyen huomattavaksi prosaistiksi. Sá-Carneiron merkittävin kirjallinen tuotanto on kirjoitettu vuosien 1912-1916 aikana: Amizaden lisäksi Princípio (1912), novelli Dispersão (1914), kertomus A Confissão de Lúcio (1914) ja novellit Céu em Fogo (1915). Sá-Carneiro jätti jälkeensä kokonaisuudeksi järjestetyn toimittamattomien runojen kokonaisuuden Indícios de Oiro. Amizade esitettiin julkisesti 23.5.1912 Teatro Clube da Estefâniassa ja pian se myös julkaistiin, ei Princípio –nimisenä fiktiivisenä teoksena. Kirjaa luonnehtii pako fantastisiin maisemiin sekä pakkomielteinen suhtautuminen kuolemaan ja itsemurhaan. Odottamaton, outo ja hallusinatorinen kiinnostavat Sá-Carneiron kirjan henkilöitä. Puhuvaa on, että kirjan päälukujen Sexto Sentido, Loucura, Incesto, Página de Um Suicida päähenkilöt päättävät elämänsä omin käsin. Kritiikeissä havaittiin Sá-Carneiron lahjakuuss ja ylistettiin tekstiä joka hetkittäin muuttui psykoanalyysiksi, toisinaan filosofiaksi, mutta tarinoiden päähenkilöitä pidettiin sairaina.

Sá-Carneiron proosassa todellisuus ja ideaalinen eivät eroa toisistaan dramaattisesti. Hän pyrki henkilökohtaisesta tekstistä kohti yhteiskunnallisempaa ja eksistentiaalisempaa proosaa. Aistinen delirium, johon voi päästä nauttimalla esimerkiksi oopiumia tai alkoholia, oli luonteenomaista Sá-Carneiron teksteille. Tätä tavoittelivat häntä ennen symbolistit ja dekadentistit, Rimbaud, Baudelaire, Camilo Pessanha ja Eugénio de Castro.

Sá-Carneiroa on luonnehdittu intuitiiviseksi sensationistiksi. Sensationistien materiaalia olivat todelliset tai teeskennellyt tunteet, jonka he sublimoivat maagisen minän avulla, tunteita äärimmäisyyteen asti kiihottamalla. Sá-Carneiron sensationismi ei saavuttanut intuitiota yliluonnollisen tunnistamalla vaan siirtämällä substantiivit, adjektiivit ja attribuutit pois normaaleilta paikoiltaan, jolloin ne joutuvat kokonaan uuteen perspektiiviin: tämä näkymä kohosi kauas Sá-Carneiron vihaaman porvarillisen maailman yläpuolelle.

Hänen teksteissään elävät rinnan fantastinen unien, kitschin ja hiukan lapsellisen mystifioitu Pariisi luksussalonkeineen, elegantteine ja eroottisine kohtauksineen, nuorine taiteilijoineen. Kaikki tavoittelevat elämän tai rakkauden kultaa ja haluavat saavuttaa euforian juovuttamalla kaikki aistit. Ja koska he haluavat jotain, mikä järjestäytyneen yhteiskunnan silmissä on mahdotonta, he päätyvät itsemurhaan, salaperäiseen katoamiseen tai hulluuteen. Tämä Princípion johtomotiivi vahvistui Confissão de Lucíossa, jonka päähenkilö antautui vangittavaksi rikoksesta, jota hän ei ollut tehnyt ja jota lopulta ei ollut tapahtunutkaan.

José Regio piti A Confissão de Lucíota Sá-Carneiron merkittävimpänä proosateoksena. Siinä tulevat hänen mielestään hyvin esille tendenssit, jotka Sá-Carneiro ilmaisi jo Princípio –kirjassa: ”matkoista pitäminen, sivistyneisyys, kosmopoliittisuus, tuntemattomien tunteiden tutkiminen tai tunnettujen tunteiden suurentaminen, kirjailijan väliintulo joko lyhyissä lyyrisissä katkelmissa, hänen puolustaessaan enemmän tai vähemmän skandaalimaisia, vallitsevaa moraalia vastustavia näkökulmia”. Région mielestä kolme pakkomiellettä kirjassa olivat itsemurha, perverssi rakkaus tai hulluuteen asti edennyt epänormaalius. Sá-Carneiro kehitti kirjaansa kaksoispersoonan, joka muistutti Fernando Pessoan heteronyymeistä. Päähenkilö Ricardo de Loureiro ja hänen ystävänsä Lucío ovat yksi ja sama henkilö, viime kädessä itse kirjailija; de Loureiron itsemurha on samalla Lucíon itsemurha, Lucíon seikkailu Martan kanssa on lopulta seikkailu Ricardon kanssa. Confissão de Lucío on Sá-Carneiron avoimimmin homoseksuaalinen kirja, Sá-Carneiron, jolla tiedetään olleen suhteita vain miesten kanssa. Régio on todennut kirjasta vielä: ”Kirjassa elää sisällöltään ja painoarvoltaan sykkivän elävä aavemaailma, joka tiiviydessään ojentaa lukijalle kirjailijan oman persoonallisuuden.”

Viimeiset elinvuotensa Sá-Carneiro vietti kosmopoliittisessa, loistavassa ja boheemissa Pariisissa, jonne hän oli paennut Lissabonin maalaismaisuutta ja rauhallisuutta. Lapsuuden maisemat heräävät eloon Sá-Carneiron vuonna 1914 julkaistussa kertomuksessa A Grande Sombra. Päähenkilö tulee hulluksi kirjoitettuaan pääteoksensa. Sá-Carneiron omaa levottomuutta ja tunnetta siitä, ettei hän elänyt niin täydesti kuin olisi voinut, täydensivät hänen kertomustensa päähenkilöt jotka usein kuvataan eri sävyissä ja rekistereissä, pienissä hotellihuoneissa, valokaupungin muututtua varjokaupungiksi. A Estranha Morte do Prof. Antenan päähenkilö katoaa salaperäisesti käytyään läpi kokemuksen joka on johdattanut hänet toiseen aikaan ja paikkaan. Onanismia ja homoseksuaalisuuden luonnostelua löytyy kertomuksesta Ressurreição, ultraromanttista ja dekadenttia heteroseksuaalisuutta, sadomasokismia rikoksenteon yhteydessä, kuolemaa ja itsemurhia Suicídio –kokonaisuudesta löytyvästä kertomuksesta Loucura. Sá-Carneiron henkilöt olivat monesti toisessa todellisuudessa eläviä Toisia Ihmisiä, joiden minuus on erilainen kuin ulkopuolinen yhteiskunta tai vallitsevat normit odottaisivat. Substantivoidut verbit ja verbinkaltaiset substantiivit kuvaavat Sá-Carneiron ilmaisussa tätä erilaisuutta. Hänen kertomuksissaan kavahdetaan ennen kaikkea samankaltaisuutta, yhteistä elämää.

Ensimmäinen modernismi

Mário de Sá-Carneiro, Fernando Pessoa ja Luís de Montalvor, Armando Côrter-Rodrigues, Raul Leal, José Pacheco, Vitoriano Braga, Almada Negreiros, António Ferro, Augusto Cunha tai Alfredo Guisado tapasivat päivittäin Lissabonin keskustassa sijaitsevassa Irmãos Unidos – tai Martinho da Arcada -ravintolassa sekä A Brasileira –tai Martinho –kahvilassa, joissa he suunnittelivat portugalilaisen kirjallisuuden mullistamista. He kaikki edustivat ensimmäistä modernistista aaltoa portugalilaisessa kirjallisuudessa, jonka konkreettinen ilmentymä oli kolmen numeron ajan 1915 ilmestynyt Orpheu –lehti, jonka tekemistä rahoitti Sá-Carneiron isä (aineisto kolmatta numeroa varten oli jo kasassa, mutta numero on ilmestynyt vasta ”postuumisti”). Lehdessä julkaistiin muun muassa Pessoan O Marinheiro, Álvaro de Campoksen Ode Triunphal. Pessoa lanseerasi runoudessaan sekä Camilo Pessanhan inspiroiman symbolismin, futurismin de Campoksen suurissa oodeissa, mutta myös paulismon, sensasionismon ja interseccionismon. Sensasionismo lähti liikkeelle tunteista, jotka vietiin sublimaatioon ja liioitteluun asti. Interseccionismo koostui alkemistisista väliintuloista (kontrastit ja odottamattomat yhdistelyt) tunteisiin, kuviin ja ajatuksiin. 1915 Sá-Carneiro julkaisi kertomuksen Céu em Fogo. Samana vuonna hän kirjoitti tärkeimmän, postuumisti julkaistun runokokonaisuuden Indícios de Oiro.

Orpheuta olivat mukana tekemässä myös Pariisissa pitkiä aikoja asuneet kuvataiteilijat Amadeo de Souza-Cardoso ja Santa Rita-Pintor. Melkein kaikki ryhmän jäsenet Pessoaa lukuunottamatta myös toteuttivat kosmopoliittia itsessään matkustelemalla ja asumalla maailman metropoleissa.


Lähtö
Nähdessäni elämän valuvan viemäriin inhimillisesti
varmoina vesinä epäröin
ja viivyn joskus meditoimieni
jumalaisten asioiden virrassa.

Minua loukkaa halu paeta
mysteeriin joka on minun ja viettelee minut.
Mutta joka voittaa minut heti. Sen valossa
monet eivät osaa harkita.

Kaukaisuudesta nostalginen sieluni,
ylpeyttä täynnä, tulee surulliseksi sillä välin,
vihittyihin silmiini nousee itku
jonka saan katoamaan myös.

Koska reagoin. Mitä ovat
elämä, luonto taiteilijalle? Eivät mitään.
Meidän täytyy hypätä sumuun,
juosta sinisessä etsimässä kauneutta.

Meidän sielumme kerääntyvät vain
noustakseen, noustakseen taivaiden ylle
ja rukoilemaan maahan kaatuneina unessa Jumalaa
jota sädekehäkätemme kunnioittivat siellä.

Meidän täytyy lähteä pelottomasti kohti
haavekuvilla ja epätodellisella ympäröityjä vuoria,
heiluttaa keskiaikaista likaista miekkaa
paeta joka tunti linnaan Espanjaan.

Kauneuden etsiminen on järjen vievien värien luomista,
keisarillisena tarmona olemista
ja matkustamista toisiin tunteisiin, elämiin
laajennetun sielun äärimmäisessä yhtymisessä.

Olla savupatsas, kadonnut tähti,
pakottaa savupilviä kevyesti,
olla palmun oksa, lähdevesi
ja kultakaari ja venytetty huuto...

Hulluuteen saakka ravistava etäinen siipi,
hienohöyryinen ennenaikainen pilvi,
mysteerin ja tuoksun pahoinvoiva kapina,
varjo, huimaus, kohoaminen – Korkeus!

Ja omistauduin koko tämän iltapäivän
ilmavalle uloshengitykselle joka kohottaa minut huipuille.
Sfinkseistä särkevää horisonttia polttamana
pysyn vahingoittumattomana loisteiden ja terien keskellä!...

Kohonneen lumouksen violetti kangastus –
tunnen silmieni pyörivän ympäri avaruudessa!
Levittäydyn, voitan, saavun ja menen yli;
olen labyrintti, olen lohikäärme ja akaasia.

Tiedän Etäisyyden, ymmärrän Ilman;
olen kultasade ja valon kouristus;
olen merelle singottu kristallinpalanen,
diadeemi ja sointi, kuninkaallinen kypärä ja risti...

suomentanut Rita Dahl

Comments

--- said…
Sait kiinnostumaan tästä, portugalilaisesta nykyrunoudesta, muutoinkin lueskelin mielenkiinnolla tätä blogiasi, ilahduttava löytö sivumutkan kautta.
dahl said…
Taitaa olla ainoita blogeja, jossa esitellään Portugalia pintaa syvemmältä. Muun ohessa. Huomaa myös kirja (sivupalkki).

Mukavaa, jos kelpasi.
dahl said…
Lisäys: toiv. siis tämä antologia ilmestyy ensi vuonna NIHILILTÄ. Käännöksiä on ilmestynyt pitkin vuosia kirjallisuuslehdissä, mm. Tuli & Savussa ja Kerberoksessa. Lahden kaupunginkirjastolla on käännösrunotietokanta, josta voi etsiä tarkempia sijainteja.

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

SLE ei estä pianistia toteuttamasta unelmiaan