Porto, valkoisen jauheen mekka

Tunnit Portossa

Kärsimättömästi öin ja päivin kirkuvia lokkeja, puluja vailla ruokaa: käsittämätön vauhti, jolla ravinnon kimppuun hyökätään.

Eläinmaailma ei ole kaukana ihmisten maailmasta, joka myös on ravinnon ja päihteiden etsimistä sillan alta,

päältä ja sivuilta. Kaikki käy nälän tai piikin tarpeen yllättäessä.
Mosambikin aukiolla Ribeiran sisäänkäynnillä päivystävät poliisit

tarjoavat tupakan pienikasvuiselle miehelle. Dourolla risteillään.
Turistit kävelevät iäkkään kalakauppiaan ohi katsoen laatikossa

lojuvia kielikampeloita uteliaina, mutta rajat tuntien. Ei synny
kauppoja, kalat menevät kokonaisina nälkäisempiin suihin, ne

arvostavat ravinnon tuoreutta ja pikaista siirtymistä kalastajan
käsistä nälkää näkevän ruokakassiin. Nälkää ei tässä maassa ole

nähty: sen näkee lihavien ihmisten määrästä. Ravinto
valistusta on ehkä saatu, muttei vastaanotettu, ja sama tilanne on

etäisessä pohjoisessa naapurimaassa, sivistyksestä huolimatta.
Mikä pakottaa ihmisen syömään ja juomaan liikaa? Tieto siitä,

että eurooppalainen politiikka oikeistolaistuu ja kansa mukana;
pelko luonnonvarojen ehtymisestä ja ilmastokriisin yltymisestä

pisteeseen, jolloin vauhti kiitoradalla on liian kova, pyörät vinkuvat ylinopeutta ajavan auton tullessa kulmaan ja jatkaessa surutta matkaa

kadulta toiselle, pyöriä samalla tavalla vinguttaen. Toisesta välittäminen on ominaisuus, joka on kadonnut universaalisti kaikkialta, löytyy ehkä

portugalilaisesta katukiveyksellä istuvasta kalakauppiaasta, koska
hän tietää, että kala ei aina myy hyvin, joskus on päiviä, jolloin saalista

ei tule lainkaan. Silloin on hyvä olla naapuri, jonka luona käydä syömässä ja juomassa, koska ilman myyntiä ei ole ruokaa, ihminen on sillä

tavalla toisesta riippuvainen. Lainaaminen, auttaminen ja tarjoaminen inhimillisiä perustoimintoja, joiden arvo odottaa palautusta, kuten

Hotellin ikkunaan liimautuneet uteliaat kasvot ovat aina portugalilaisen, eivät koskaan muunmaalaisen. Miksi? Emme voisi tuijottaa toisiamme,

uteliaasti, toisen rodun koskettimia tapaillen, tumman piirteitä, vaalean avoimuutta, omaksuen toisen itsessämme, kaikki olisi niin paljon helpompaa.




Kuumuuden armoilla

Kuumuuden armoilla on helpompaa: hikipisarat
otsalla tietää sijaintinsa, väliaikaisesti, mutta
talven puuttuessa kokonaan ja lumen päättäessä
valita toisen esiintymispaikan tiedämme todella
olevamme pulassa. Olisiko aika herätä hikeen?
Ei hikikään ole ratkaisu, mutta vuodenajat ovat.
On olemassa vanhanaikainen sanapari luonnollinen
järjestys, jonka pitäisi tietyiltä osin olla jälleen
kunniassaan. Siitä puhuen: onko tämä runoa,
proosaa, esseetä, vai ovatko rajat kirjallisuuden
osalta tarkoituksettomia? Tietty muoto tällä on? Pojat
lähtevät silti iskemään tyttöjä Hugo Bossin tuoksuun
pukeutuneina. Minä kirjoitan tätä yksinäisen pensionaatin
huoneessa vailla toivoa edes langattomasta verkosta.
Euron roséviinilläkin voi pötkiä tarpeeksi pitkälle,
etäisyydet eivät ole koskaan ole olleet vahvin alani.
Siksi kirjoitan tätä tekstiä, jonka luokitteleminen on
tutkijoiden työtä, kuten luonnon, kirjallisuuden ja
sukupuolten asiat ovat. Sitä, jota kaipaa, kohti menee.
Siitä, jota ei tunne, kirjoittaa. Sitä, jonka toivoisi olevan
toisin, toistuvasti vaatii. Kirjoitus on yksinkertaista. Elämä
ei. On asioita, jotka tottelevat käskyjä ja asioita, jotka
eivät. Elämä on yksinkertaista: on opittava erottamaan
nämä asiat ja keskityttävä niihin, jotka ovat hallittavissa.
Siksi jätän elämän teille. Siksi valitsen kirjoituksen
jätän taakseni luonnollisen järjestyksen, ollen kylmä,
caldo, frío, kuumalle vastakkaista. Olen kadonnut,
samalla tavalla kuten vuodenajat ovat, kun niiden
järjestykseen on liikaa puututtu, tunnistaen epänormaalin
olen pelkkää kirjoitusta, lihasta vapautunutta mutta lihaan kiinnittynyttä luontoa, luonnotonta kesää vailla hikeä.







Passeio de Alegre 548
17.7.2008


Toisen kerroksen vihreältä parvekkeelta avautuu meri ja aallonmurtaja rauhoittamassa raivoavaa, nyt tyyntä Atlanttia; täältä löytyi sinun

satamasi ja majakkavalosi, vihreän, keltaisen ja vaaleiden kaakelitalojen naapurina. Sieltä, missä rannikko kohta päättyy ja meri alkaa, löytyi ruusu,

puutarhassa, palmujen keskelle laskeutuva laimean sitruunanvärinen kajo, meren kirkkaus – mutta löytyikö sieltä myös onni, jota rakkaudeksi kutsutaan? Vai

rakastitko vain tätä kaupunkia, Fozia, jossa turistit odottavat nyt bussia, autot ohittavat Jardim do Passeio Alegren ja kalastajat heittävät kärsivällisinä verkkonsa

veteen. Talosi on kirkkaan valkoinen, puhdas ja selkeä, kuten runosi, Eugénio. Kalanhajun keskellä se on Iloisen kävelyn majakka, sitruunan eri sävyt, ruusu

ja säkeet, jotka eivät koskaan himmene, kuten ilmestyksenkaltainen valo aivan keskellä puutarhaa himmenee, taittuu puiden suojaan nukkumaan kuten

kolmikerroksinen valkoinen talo puutarhan laidalla, Eugénio, valosi elää tässä puutarhassa, se on testamenttisi maailmalle, tämän puutarhan valo.










Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Malawi folk-tale