Fernando Guimarães: runoja

Narkissoksesta

Ehkä yö ei eroa selityksestä.
Tiedämme kuinka voisi
ymmärtää paremmin kuolemaa, jotta siinä
kohtaisi
sama läpinäkyvyys, joka kannatteli valoa tai
kevyimpinä pitämiämme
ulottuvuuksia. Kuuntelisimme joitakin lauluja,
samoja keskusteluita tai sen tuskallista
hengitystä, joka etsii ehkä linnun
sorinaa
jota silmämme kovasti toivoivat pysyen
suljettuina
kuin eivät haluaisi nähdä mitään. Hitaammin
hakkasivat siivet
(lehden)suonen tuntuessa niin lähellä, lähes
jakaantuneena
muuttuakseen kevyeksi, hiljaiseksi. Joku osaisi
hylätä
hiukan nöyrät lehdet joita toiset kädet
eivät pystyneet poimimaan?
Ne vastaavat meille hyödyttömästi; unohdamme vastauksen kuin
ne tulisivat hitaasti
etsimään meitä ollessamme yksin. Haluamme
aina näiden sanojen
olevan yksinkertaisia ja mikäli ne kohottaisivat äänensä, ne tekisivät sen
voidakseen puhua
kaikesta hauraaksi muuttuneesta kuten ajatellusta,
varjomme tuskin
tuomasta ruumiista. Mikään ei ole tarkempaa.
Muistamme
kuinka ulkopuolella olivat kasvot joiden läpi vain vesi
kulki.


Tristan ja Isolde IV

Katsomme metsää: et kuullut edes
askeleita tullessasi hiljaa
leveiksi muuttuneita polkuja pitkin
jotta tuuli jatkaisi niillä.

Ehkä vihreämmät lehdet irtoavat
ja peittävät meidät uudelleen. Aamu
alkoi niin lähellä että odotit samaa
kieltoa, sanaa

jota kukaan muu kuin valo ei voi lopulta
palauttaa meille, terä joka pysyi
lähes piilossa. Ja ymmärsit heti

kuinka selkeän kankaan oksat joihin
verhoat ruumiin, oikenevat meitä
varten yönä jonka minulle annoit.

(Runot kokoelmasta Tratado de Harmonia, Harmoniasopimus, 1988)

Kääntänyt Rita Dahl

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari