Hallitsemattomia mielikarkuja

Hallitsemattomia mielikarkuja

Ville-Juhani Sutinen: Merkkihenkilön kuolema, Savukeidas 2007
Hannu Helin: Godbuy, Pulvis & Umbra 2007
Ville-Juhani Sutinen ja Hannu Helin: Neuhickyr, PoEsia 2007

Helin on kielilähtöisen runouden pioneereja Suomessa. Kahdeksannessa runoelmassaan – jonka nimi ei siis ole ”näkemiin” vaan kahdella tavalla väärinluettuna ”hyvä ostos” tai ”jumalaostos” – runoilija on ennen muuta kielen luova väärinkäyttäjä, joka laittaa äidinkielen lisäksi muut kielet ja mielteet vapaasti karkuun. Tajunnan juostessa vapaasti lukijalta vaaditaan paljon, koska säkeet vilisevät kieliä espanjasta ranskaan ja englantiin. Helinin kokoelmassa esiintyy aika ajoin minäkin, joka puntaroi jokapäiväisiä tekemisiään eli lähinnä kirjoittamista ja tekee tiliä menneisyyden ja itsensä kanssa. Usein puntari kääntyy miinusmerkkisen puolelle, mutta runoilijan pitävät järjissään sanat ja kieli, joihin hän on pahasti koukussa: ”hengitän syvään / ja kirjoitan / purjeet pullistuu / o bella bionda / sei come l´onda!”.

Myös kemian, fysiikan ja muiden luonnontieteiden kuvastoa vilisee sekä Helinin että Sutisen kokoelmissa tiheään. Tämä ei sinänsä ole uutta: runous oli eri alojen ja kielten sulatusuuni jo 1900-luvun alussa kokeilleille modernisteille T. S Eliotille ja Ezra Poundille, joiden säkeet hakivat vaikutteita uuden, teollistuneen ajan nousevista biotieteistä. Mitattavuuden ja määriteltävyyden vastapainoksi nousi kieli, jonka pienimmät yksiköt ovat aina joustavampia ja liikkuvampia kuin matematiikan tai biotieteiden eksakti täsmällisyys. Mutta vaikka kieli ei ole mitattavaa, sekin noudattelee enemmän tai vähemmän omanlaistaan logiikkaa ja täsmällisyyttä. Runoilija on kielen korkein käsityöläinen. Poundin tyhjentymätön, moniaalle historiaan ja tulevaankin viittausverkostonsa kurottava Cantos tietysti on myös ilmeinen vertailukohta molempien runoilijoiden kohdalla, mutta Poundin oppineisuuden ja käsityötaidon saavuttamiseen on molemmilla vielä runsaasti matkaa.

Sutisen neljäs kokoelma on jatkoa edelliselle Merkkihenkilön syntymälle. Minäkeskeisyys saa lopullisesti kyytiä keskipakoisessa, täyteen ahdetussa runoelmassa. Sutinen kiteyttää itse poetiikkansa: ”tarinan kohtalona on kadottaa henkilönsä.”

Täyteen pakatut säkeet liikkuvat vapaasti ajassa, paikassa ja aiheissa. Hengähdystaukoon ei juuri ole mahdollisuutta, johtavaa teemaa on turha etsiä ja narratiivisuus on supistettu äärimmilleen: kyse on pitkästä, dadamaisesta, surrealistisesta ja abstraktista mielenkarusta, jossa teemaa etsimistä tärkeämpää on pyydystää vallitsevaa mentaalista tunnelmaa.

Sutisen runoelmassa ollaan kuin keskellä teollista kriisiä mystisellä monella aikakaudella, ja vain taide ja romantiikka voivat pelastaa. Merkkihenkilön kuolema on dystooppinen matka yhteen mieleen ja kieleen, jolle ei ole vankkoja kiinnekohtia yhteen aikaan, paikkaan tai todellisuuteen: lavastus muuttuu mielen liikahtaessa ja mielihän liikahtaa koko ajan. Sirpaloitetusta maailmasta jää käteen yleistunnelma, ei juonta tai tarinaa: tukku tuhon kuvia. Runoelman toinen osa, 50.01, on kuvavirran ilotulitusta, kielen kokeilukenttää, jossa yhtä lausetta seuraa väistämättä toinen: ”kasvaa runon monistossa / satunnaisia vektorikenttiä / merkityksen outo attraktio”.

Pohjalla on rutkasti slaavilaista ja romanttista melankoliaa. Viittauksia vilisee anglosaksiseen kirjallisuuteen, historiaan ja taiteeseen: erityisesti kirjallisuuteen, mutta myös kuvataiteisiin. Lukijalle jää tunne, että rönsyjä olisi voinut karsia ja tekstuurista tehdä vapaammin hengittävää. Nyt urakka on kova, koska hengitystilaa ei jää juurikaan.

Kaksi mieltä taitavasti karussa

Erinomaisia lopputuloksia syntyy vasta, kun edellä mainitut runoilijat ovat yhdistäneet voimansa ja kirjoittaneet yhteisen runoelman, Neuhickyrin, joka takakannen selvennyksen mukaan voidaan tulkita epävarmaksi, muuttuvaksi, kiistanalaiseksi manksin kieleksi. Kaaoksesta ammennetaan Neuhickyrissä aivan kuten molempien runoilijoiden omissa teoksissa, mutta nyt lukijalle ystävällisemmässä pätkissä etenevässä muodossa, josta kummankin runoilijan kontribuutiot erottuvat selvästi.

Neuhickyr on myös tutkimusmatka kieleen. Etymologia ja tietosanakirja ovat lukijalle parhaita apuja reissulla. Kieliä on vieläkin enemmän kuin molempien kokoelmissa yhteensä – englanti, ranska, espanja, saksa, latina ja kreikka mutta myös sananparret kääntyvät uusiksi runoilijoiden käsitellessä materiaaliaan kuin elastista muovailuvahaa. Kieli uudelleenkirjoittuu erityisesti äänteellisyyden ja muodon ehdoilla: ”in my träumen cum tru / i´m copy of taivas / like to fly or / not to fly / that´s the boeing”. Dialogissa kieppuu teemoja kuin kaleidoskoopissa, jonka pyörimisvauhti on niin hurja, että teemojen seuraamista tärkeämpää on antaa dadamaisen kielen temmata mukaansa.

Lähimmät vertailukohdat löytyvät tarvittaessa kaukaakin: sanoja uudelleenmuokanneesta Mallarmésta, dadasta, surrealismista, romanttisesta kuvastosta, mutta ehkä osuvin tarttumapinta L=A=N=G=U=A=G=E-koulukunnan kokeilevimmista edustajista, Bruce Andrewsista tai pariisilaistuneesta Stephen Rodeferista. Rodefer on kielimaterialisti, jolle kielen äänteellisyys ja muoto ovat tärkeämpiä kuin sisältö. Neuhickyr rakentaa dadamaisuudestaan huolimatta kuitenkin enemmän tasapainoisemmin molemman tukipilarin – muodon ja sisällön – varaan kuin runoilijoiden omat kokoelmat. Neuhickyr on Sutisen kaikkialle kurkottavaa kokoelmaa keskitetympi ja säkeiltään hiotumpi ja Helinin taitavaa kokoelmaa vieläkin vakuuttavampi.

Ehkä todelliseen onnistumiseen vaativassa kielirunoudessa tarvitaan sittenkin kahta mieltä, kahden taiteilijan vuorovaikutusta, ainakin se tuottaa varmemmin täysosuman, joka Neuhickyr kokeellisen kielirunouden kentällä on. Näyttää siltä, että Yhdysvalloissa jo ainakin kolme vuosikymmentä vaikuttanut merkittävä runouden suuntaus on rantautumassa vasta nyt Suomeen. Runoilijat eivät toki ankkuroidu pelkästään kielirunouteen, vaan imevät vaikutteita myös muista hyväksi katsomistaan suunnista. Sutisen ja Helinin yhteinen työskentely on tuottanut suomalaiseen runouteen uudenlaisen hedelmän, ennen näkemättömän lajikkeen, jota tulevat polvet hämmästelevät vielä.

Rita Dahl

julkaistu Nuori Voima 1/2008:ssa