Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Tuesday, October 30, 2007

Márcio-Andrén runoja

Onko joku selvillä, mitä tarkoittaa englannin sana baalim? Entä pachyderm?

Sana

Tämä ei ole kirja joka loppuu, se alkaa.


Hampaat


hampaista norsunluu ja metalli
emali kumi
ja kaikki joka peittää ihmisiä

hampaista kuu ja pyörä
hampaista meret merenneidot ja baalimit
hampaista hammaspyörä
hampaista valo

alussa olivat hampaat
jotka erottivat sisäpuolen ja ulkopuolen


Profetia

ukkosen oikeinkirjoituksessa tulee esiin nimi

osa toisesta nimestä
myrskyissä paljastettu

Velvollisuudet

kärpänen saa ulosteista tarpeelliset ravintoaineet
olla kärpänen

tämä
nestemäisen kristallin alruuna
ja sen
lyijyn monisilmä

metallisensokerisen siiven elokuva
bitumilla päällystetty ulostekompleksi

kun todellisuus irtoaa seinistä
panssarointi elämä vide cor meum
hyönteisessä
sen lennon kaaressa

unelma on se joka unelmoi meistä
[kärpäsen sydämessä]

Monday, October 29, 2007

Suomen PENin Vangittujen kirjailijoiden päivä

Virolaiset kirjailijat ja sananvapaus – Suomen PENin vangittujen kirjailijoiden päivä

PENin perinteisessä Vangittujen kirjailijoiden päivän tilaisuudessa Villa Kivessä 13.11.2007 on aiheena Virolaiset kirjailijat ja sananvapaus. Keskustelemassa ovat Viron Suomi-instituutin johtaja, runoilija Jürgen Rooste, Tallinnassa asuva venäläinen kirjailija Igor Kotjuh ja runoilija Doris Kareva. Illan juontaa Esa Mäkinen. Keskustelu käydään suomeksi.

Viro elää siirtymävaihetta kohti eurooppalaista kapitalismia. Myös siellä kirjailijoita koskettavat yhä akuutimmin sananvapauskysymykset, tiedotusvälineiden viihteellistyminen, kaupallistuminen ja tabloidisoituminen sekä vakavan kulttuurin ajautuminen marginaaliin.

Confraria do Venton antologian julkistaminen

CONFRARIA 2 ANOS

Márcio-André, Ronaldo Ferrito e Victor Paes (org.)







Lançamento quinta-feira, dia 8 de Novembro às 18 hs.

Local: Oi Futuro - Rua 2 de dezembro, 63, 8o. nível. Flamengo



Após dois anos sendo publicada bimestralmente na internet, a Revista Confraria finalmente ganha uma versão impressa - parceria entre a Editora Confraria do Vento e a Universidade Federal do Rio de Janeiro. Em uma edição luxuosa e ilustrada em papel couché, este número especial conta com uma seleção de textos inéditos de 71 dos autores que passaram pela revista eletrônica. Veja abaixo a lista:



ENSAIOS

Aderaldo Luciano
Allen Ginsberg
Ana Alencar
Ana Lúcia Moraes
Benoît Peeters
Carlos Felipe Moisés
Charles Kiefer
Daniel Arruda Nascimento
Eduardo Portella
Elizabeth Muylaert Duque Estrada
Emmanuel Carneiro Leão
Ezra Pound
Ghérasim Luca
Gilles Ivain (Ivan Chtcheglov)
Gustavo Olivieri
Luiz Rohden
Manoel de Barros
Manuel Antônio de Castro
Marcelo Diniz
Márcio-André
Paula Glenadel
Raul Antelo
Régis Bonvicino
Rod Britto
Silviano Santiago
Victor Paes


IMAGENS

Anna Bella Geiger
Fabien Rodrigues
Fernando Figueiredo
François Schuiten
Jean Baudrillard
Lena Bergstein
Paula Donolato Jorge
Paulo Ponte Sousa


POESIA

Adolfo Montejo Navas
Adriana Bebiano
Augusto de Campos
Carlos Nejar
Edson Bueno de Camargo

Ericson Pires
Ferreira Gullar
Gabriela Nobre
Gerardo Mello Mourão
Gonçalo M. Tavares
Ivo Barroso
Jean Baudrillard
Karinna Gulias
Marcelo Ariel
Rita Dahl
Ronaldo Ferrito


CONTOS

Boaventura de Sousa Santos
Fernando Bonassi
Guilherme Zarvos
Gustavo Rios
João Gilberto Noll
Luiz Ruffato
Marcelino Freire
Muhammad Ibrahim Bu’allu
Nei Lopes
Nelson de Oliveira
Rodrigo Ielpo
Silvio Fiorani


PHANTASCOPIA

Antonin Artaud
Arjen Duinker
Edwin Torres
Guennádi Aigui
Hagiwara Sakutaro
Mathieu Bénézet
Rafael Alberti
Serge Pey
Stephen Rodefer

Zeami Motokiyo





ISBN 978-85-60676-04-0
Nº. de páginas: 140

Ilustrado

Dimensões: 21 x 27,5 cm

Saturday, October 27, 2007

Esteettiset kirjoitukset ratkaisun avaimena

Pessoan esteettiset kirjoitukset ovat keskeinen avain sekä runoilijan estetiikan että ymmärtämiseksi. Taideteoksen tunnuspiirteiksi Pessoa määritteli yhtenäisyyden ja universaaliuden tai objektiivisuuden.

”Por unidade se entende que a obra de arte há-de produzir uma impressão total definida, e que cada seu elemento deve contribuir para a produção dessa impressão… Por universalidade, ou objectividade, se entende que a obra da arte há-de ser imediatamente compreensível a quem tenha o nível mental necessário para poder compreendê-la.” (Pessoa 1986, 12.).

“Yhtenäisyydellä ymmärretään, että taideteoksen täytyy tuottaa vaikutelma määritellystä kokonaisuudesta ja että sen jokaisen osan täytyy osallistua tämän vaikutelman tuottamiseen… Universaaliudella tai objektiivisuudella ymmärretään että taideteoksen täytyy olla välittömästi ymmärrettävä hänelle jolla on riittävät henkiset edellytykset sen ymmärtämiseen.” (Suomennos Rita Dahlin.)

Sekä yhtenäisyyden että objektiivisuuden vaatimukset täyttyvät heteronyymien runoudessa. Kriittisistä editioista voi havainnollisesti seurata heteronyymien ajatusten kehittymistä ja muuttumista ja havaita kuinka yhtenäisinä heidän ajatuksensa pysyivät. Pessoa saattoi kirjoittaa yhden heteronyymin runoista lukemattomia muunnelmia, jotka muuntuivat lievästi myös ajatuksiltaan ja sanastoltaan. Mitkä olivat runoilijan intentiot? Varoittiko Pessoa juuri heteronyymiensä avulla liiallisen intentioiden ajattelun keskeisyydestä? Halusiko hän esittää heteronyymit kehittyvinä, muuttuvina, kokonaisina persoonallisuuksina, jotka olivat alttiita ajatusten ja tunteiden muutoksille ja kirjasivat niitä tunnollisesti ylös? Entä miten tulisi ajatella Pessoaa suhteessa hänen luomiinsa itsenäisiin persoonallisuuksiin?

Taiteilijan olennaiseksi kolmikannaksi Pessoa ilmoittaa:

1) alkuperäisyyden
2) rakentavuuden
3) keskeytyksen voiman

(Quadros 1986, 71).

Taiteilijan suuruuden tunnusmerkkejä ovat Pessoan mielestä intohimo, mielikuvitus ja ajattelu. Mielikuvitus syntyy tunteesta ja mielikuvituksen pohjana on järki. Tuntemus muuttuu muistin avulla pysyväksi tunteeksi. Sama prosessi toimii järjen yhteydessä: affektiivisesta muistista syntyy tunne, intellektuaalisesta käsitys. Muistin jähmettämistä käsityksistä syntyy mielikuvitus. Halujen ja käsitysten yhteisvaikutuksesta syntyvät tunteet, muun muassa pelko ja intohimo, jonka rakennusaineena on halu. (Quadros 1986, 73-74).

Pessoa on katkelmallisissa, jopa aforistisissa estetiikkaa koskevissa merkinnöissään käsitellyt taiteen ja taiteilijan tehtäviä, neroutta, portugalilaisten ja muunmaalaisten kirjailijoiden ominaisluonnetta. Pikemminkin kuin pitkäjänteinen teorioiden ja ajatusten kehittelijä Pessoalla oli ajatuksia monesta asiasta, mutta yhdeksi kokonaisuudeksi hän ei koskaan ehtinyt ajatuksiaan kokoamaan, vaan ne jäivät harottamaan moneen suuntaan saamatta yhtenäistä hahmoa. Taiteilijan ohella Pessoa kosketti kirjoituksissaan myös taidetta, joka hänestä alimmalla tasolla pyrkii viihdyttämään, keskimmäisellä taholla ”kohottamaan”. Kaikkein ylimmän taiteen tehtävänä on vapauttaa:

”A arte suprema tem por fim libertar – erguer a alma acima de tudo quanto é estreito, acima dos instintos, das preocupações morais ou imorais.” (Quadros 1986, 26).

“Ylimmän taiteen päämääränä on vapauttaa – kohottaa sielu kaiken yläpuolelle mitä tulee kapeuteen, viettien, moraalisten ja immoraalisten huolien yläpuolelle.” (Suomennos Rita Dahlin).

Pessoa jatkaa, että taiteen ja moraalin suhde on analoginen taiteen ja tieteen välisen suhteen kanssa. Taiteen ja moraalin välillä ei ole suhdetta, kuten ei taiteen ja tieteenkään välillä ole, mutta runo joka rikkoo moraalikäsityksiämme rikkoo samalla totuuskäsitystämme. Taide on Pessoalle ”väärän” vaikutelman ilmaisua, tiede puolestaan selvän, tarkan ilmaisun aluetta. Taide pyrkii sen maailman ymmärtämiseen, jossa elämme. Nerotaiteilija oli Pessoan arvoasteikossa kaikkein kehittynein taiteilija, jonka äly oli hänen viettiensä palveluksessa. Pessoa uskoi nerotaiteilijan kykenevän älyn muuntamiseen taiteeksi superälyllisen prosessin kautta. (Quadros 1986, 29, 31, 33).

Nerotaiteilijan tulemista Pessoa ennusti Portugal Futurista –lehden ainoassa numerossa 1917 julkaistussa ”uuden aikakauden runousmanifestissa” Ultimatum (Lisboa & Taylor 1995, 138). Ultimatumissa Pessoa ennusti aikakauden saavan ilmaisunsa muutamassa nerokkaassa runoilijassa, joiden joukkoon hän ilmeisesti luki myös itsensä.

Älyn tunnusmerkeiksi Pessoa luki nerouden, lahjakkuuden ja nokkeluuden. Eri kirjailijoissa hän näki yhdistyvän eri ominaisuuksien. Esimerkiksi Shakespeare oli hänestä nerokas ja älykäs samalla aikaa, vaikka häntä elinaikanaan ihailtiin juuri nokkeluuksien vuoksi. Wordsworthiä hän kutsui puolestaan puhtaaksi neroksi. Vastaavia tyypittelyjä Pessoa on harrastanut myös portugalilaisen kirjallisuuden puolella. (Quadros 1986, 39-40).

Pessoalle keskeinen kysymys oli taiteilijan suhde vilpittömyyteen:

”A sinceridade é o grande obstáculo que o artista tem a vencer. Só uma longa disciplina, uma aprendizagem de não sentir senão literariamente as cousas, podem lever o espírito esta culminância.” (Quadros 1986, 30.).

“Vilpittömyys on suuri este, joka taiteilijalla on voitettavanaan. Vain pitkä kuri, asioiden tuntemaan opettelu muuten kuin kirjaimellisesti, voivat kohottaa hengen tähän pisteeseen.” (Suomennos Rita Dahlin).

Wednesday, October 24, 2007

Fernando Pessoa - ihminen ja elämä




Fernando Ántonio Nogueira Pessoa syntyi 1888 Lissabonissa. Isä työskenteli oikeusministeriössä ja harrasti intohimoisesti musiikkia. Hän kirjoitti musiikkikritiikkejä portugalilaiseen päivälehteen Díario de Notíciasiin ja kuoli Fernandon ollessa viisivuotias. Äiti meni uudelleen naimisiin portugalilaisen konsulin kanssa kahden vuoden päästä isän kuolemasta. Perhe muutti Etelä-Amerikkaan. Runoilijasta kasvoi kaksikielinen: hän puhui sujuvasti sekä portugalia että englantia, jotka molemmat olivat myös hänen työskentelykieliään. Koulussa Pessoa oli erinomainen oppilas ja voitti lukuisia palkintoja. (Lisboa & Taylor 1995, 118-122.)

Tuleva runoilija palasi Lissaboniin vuonna 1905 mennäkseen yliopistoon. 1907 hän alkoi työskennellä ulkomaankirjeenvaihtajana ja käänsi kansainvälisille yhtiöille kirjeitä englanniksi ja ranskaksi. Tätä työtä hän teki lähes kuolemaansa asti. Vuonna 1912 Pessoan ura kriittisten ja poleemisten artikkelien kirjoittajana käynnistyi kahdella kirjoituksella portugalilaisesta nykyrunoudesta A Águia-lehdessä. Samana vuonna hän kohtasi samanhenkisen runoilijan Mário de Sá-Carneiron, jonka kanssa intensiivinen kirjeenvaihto jatkui aina jälkimmäisen itsemurhaan asti vuoteen 1916 asti. Vuosi 1912 merkitsi myös kirjallisen uran käynnistymistä; inspiraation vallassa Pessoa kirjoitti kolmekymmentä runoa Alberto Caeirona. Pian tämän jälkeen syntyi Fernando Pessoa-ortonyymin kuudesta runosta koostuva Chuva Oblíqua ja muut keskeiset heteronyymit, Álberto Caeiro ja Ricardo Reis. (Lisboa & Taylor 1995, 125- 127, 130-132.)

Pessoa ja ryhmä muita runoilijoita toimittivat parin numeron ajan Orpheu-lehteä, joka käynnisti ensimmäisen modernismin portugalilaisessa kirjallisuudessa ja merkitsi avantgarden aallonharjaa (Simões 1982, 33). Kapinallinen nuori polvi julistautui irrottautuvansa edellisten sukupolvien arvoista ja edustavansa täysin uudenlaista taidetta, jolla ei ollut mitään tekemistä politiikan kanssa. Kyse oli taiteesta taiteen vuoksi.

Pessoa oli myös mukana tekemässä Portugalin kirjallisuuden toista modernismia edustanutta Presençaa, jota julkaistiin Coimbran yliopiston opiskelijoiden voimalla vuosina 1927-40. Presençassa toimivat esimerkiksi aikalaisrunoilijat Adolfo Casais Monteiro ja Carlos Queiroz. Itseään ”toiseksi modernismiksi” kutsunut ryhmä kiinnostui Orpheun ensimmäisen aallon modernistisista runoilijoista. Pyrkimyksenä oli tehdä Pessoasta tunnettu runoilija ennen kuolemaansa, mikä ei aivan onnistunut. (Severino 1979, 5,8.) Pessoasta kehittyi kuitenkin aktiivinen osa lehden toimittajakuntaa. Simões näkee Orpheun olleen voimakkaista yksilöistä koostuva löyhä ryhmittymänä, kun taas Presençan takaa löytyi jonkinlainen moraalinen oppirakennelmakin, enemmän yhtenäisyyttä, erilaisia velvollisuuksia ja oikeuksia jäsenilleen takaava yhteisö:

“Orpheu corresponds to the great period of Portuguese Modernism.
In its pages some of the most “revolutionary” works ever written in
Portugal were printed. But Orpheu, as a literary magazine, had as its
only goal the grouping of certain personalities with common interests,
perhaps the only reason for putting them together being that each of
them was and had an individual personality. ... Presença is more like
moral entity, maintaining its individuality, responsible for certain
duties and enjoying certain rights, yet autonomous and totally independent out of which it is constituted.”


(Simões 1982, 52-53.)

Lehdessä julkaistiin kuitenkin 1933 de Camposin parhaimpiin lukeutuva Tabacaria-runo (Lisboa & Taylor 1995, 152).

Pessoan runoja julkaistiin hänen elinaikanaa lukuisissa lehdissä, mutta kirjamuodossa hänen tuotannostaan julkaistiin vain murto-osa, Antinous ja 35 Sonnets englanniksi. Lisäksi hänen oma kustannusyhtiönsä Olisipo julkaisi perustamisvuonnaan 1921 English Poems I-II ja English Poems III teokset. Seuraavana vuonna Pessoa aiheutti kohua julkaisemalla Antonío Botton homoseksuaalisia runoja sisältäneen Cançoesin. Pessoa itse edisti kohun syntymistä kirjoittamalla Contemporaneaan artikkelin, jossa hän piti Bottoa Portugalin ainoana helleenisiä ideaaleja toteuttavana esteettinä. Hän toimi myös aktiivisesti kääntäjänä ja ennen kuolemaansa julkaistiin vielä nationalistinen Mensagem. (Howes 1983, 163-166.) Postuumisti julkaistu tuotanto käsittää yksitoista runokokoomaa ja proosakirjoituksia (Blanco 1985, 5, 73).

Runoilijan henkilökohtainen elämä oli yksinäistä ja hän säilyi naimattomana kuolemaansa asti. Ainoa tunnettu naissuhde oli Ophélia Queiroziin, johon Pessoa tutustui 1920-luvulla toimiessaan erään yrityksen kauppakirjeenvaihtajana. He tapasivat toisiaan lyhyen ajan. Suhde yritettiin uudistaa noin kymmenen vuoden jälkeen epäonnistunein seurauksin. (Lisboa & Taylor 1995, 141, 149.)

Tuesday, October 23, 2007

Suomen PEN kirjamessuilla

Suomen PENin KATSAUS SANANVAPAUTEEN torstaina 25.10. kello 12-13 Aleksis Kivi -lavalla. Heti messujen avajaisten jälkeen.

Ohjelmaa:

*** OKSANA TSHELYSHEVA kertoo mitä Venäjän sananvapaustilanteeseen kuuluu vähän yli vuosi Anna Politkovskajan murhan jälkeen. Kovinkaan hyviä uutisia emme kuule: lehdistön tilanne on vaikeutunut, toimittajia uhataan, pahoinpidellään tai murhataankin edelleen ja poliittisen opposition tila on kaikenkaikkiaan uhattuna.

Tshelysheva on journalisti ja venäläisen Suvaitsevaisuuden edistämisseuran puheenjohtaja sekä Venäjä-Tshetshenia-ystävyysseuran varapuheenjohtaja.

Tshelysheva puhuu englantia. Käännetään tiivistäen suomeksi. Haastattelemassa Iida Simes.


*** KYLTYMÄTÖN UUNI: PENin naiskomitea ja Keski-Aasian naiskokous. Sensuuria ja kirjailijan vaikeaa asemaa käsittelevä kokous pidettiin Helsingissä elokuussa. Kokouksen ohessa ilmestyneessä Kyltymätön uuni -kirjassa (Like 2007) on keskiaasialaisten naisten tekstejä suomeksi ja englanniksi. Tästä kertoo Rita Dahl, Suomen PENnin varapuheenjohtaja.


*** SERGEI ZAVJALOV on suomessa asuva mordvalais-venäläinen Suomen PENin turvapaikkakirjailija. Hän kertoo Mordvan tilanteesta sekä esittelee uuden, juuri suomennetun kirjansa Melika. Myös Mordvassa sensuuri on arkipäivää.

Zavjalov puhuu venäjää. Käännetään suomeksi. Haastattelemassa ja tulkkamassa Jukka Mallinen, Suomen PENin puheenjohtaja.

Saturday, October 20, 2007

Maisteriksi kypsässä iässä

Maisteriksi kypsässä iässä

Yvonne Godhwani, 53, irtisanoutui kesällä 2005 Svenska Teaternin projektipäällikön tehtävistä ja ryhtyi jatkamaan keskeytyneitä opintojaan. Hän valmistuu näillä näkymin keväällä 2008.

Yvonnelle jäi huono mieli siitä, ettei hän ehtinyt opiskella 1970-luvulla kuin kasvatustieteen appron lukion jälkeen, mutta kahden ja puolen yliopistovuoden aikana hän ottanut vahingon takaisin.

- Olen nauttinut opiskelusta täysin rinnoin. Erityisen antoisaa on ollut kohdata eri-ikäisiä opiskelijoita. Aikuisopiskelijalle on ehtinyt kertyä paljon elämänkokemusta, nuorilla taas on tuoreita näkemyksiä. Olen keskustellut heidän kanssaan hedelmällisesti esimerkiksi Shakespearestä ja huomannut, kuinka erilaisia tulkintoja meillä voi olla samasta näytelmästä.

Kyse on ollut molemminpuolisesta oppimisesta. Yvonne huomasi, ettei hän ajattele yhtä suorasukaisesti kuin nuoret. Nuoret taas ovat arvostaneet heitä kokeneemman ja alalla pitkään työskennelleen teatterialan ammattilaisen mielipiteitä.

Muisti ei pelaa vanhempana yhtä sutjakkaasti kuin ennen. Yvonne pitääkin eniten esseiden kirjoittamisesta, ei niinkään kirjatenteistä.

Opinto-oikeuden palauttamisen suhteen hänellä kävi poikkeuksellisen hyvä tuuri.

- Sain anomani opiskeluoikeuden takaisin 26.7.2005, viisi päivää ennen Bolognan prosessin uutta säännöstä, jonka mukaan yli kymmenen vuoden ikäiset opinnot olisivat vanhentuneet. Onneksi en tiennyt tästä mitään, muuten olisin ollut todella hermostunut, toteaa onnekas Yvonne.

Yhdeksästä viiteen

Yvonnella on työhuone samassa taloyhtiössä missä perheen asunto sijaitsee, koska hän haluaa varmistaa, että töitä tulee tehtyä tehokkaasti. Työpäivät alkavat yhdeksältä aamulla ja jatkuvat neljään tai viiteen iltapäivällä. Kasvatustieteen pro gradun on määrä olla valmiina ensi keväänä.

- Minun on ollut pakko opiskella nopeasti senkin vuoksi, että olen ottanut kulutusluottoa opintojeni rahoittamiseksi asunto-osaketta vastaan. Uhkana on tietysti se, että opiskelen itseni työttömäksi, mutta jaksan uskoa, että töitä löytyy ihmiselle, jolla on pitkä kokemus ja tuore tutkinto.

Yvonnella on kolme aikuista lasta ensimmäisestä avioliitosta. 11- ja 15-vuotiaat tyttäret toisesta avioliitosta asuvat vielä äitinsä luona Espoon Soukassa. He piipahtavat välillä koulupäivän jälkeen tervehtimässä häntä työhuoneella ja syömässä välipalaa.

- Tyttöjä nolotti aluksi se, että äiti meni opiskelemaan, mutta saatuaan positiivista palautetta opiskelustani he ovat alkaneet kysellä opiskeluistani, kysyvät kuinka tentit ovat sujuneet, kertoo Yvonne, joka on myös yksinhuoltaja.

Yvonnen ihanteena olisi työskennellä tulevaisuudessa henkilöstöhallinnossa yksityisellä tai julkisella sektorilla, mutta myös muut kulttuuri- ja taidealan tehtävät kiinnostavat häntä.

Opiskelu on ollut mukavaa senkin vuoksi, että omia aikatauluja on saanut suunnitella huomattavasti vapaammin kuin yli parikymmentä vuotta kestäneen työuran aikana.

Työ vei mukanaan

Yvonnen kasvatustieteen opinnot jäivät aikoinaan kesken kun työ vei nuoren tytön mukanaan. Yvonne osti arava-asunnon ja jäi töihin pystyäkseen huolehtimaan pakollisista lainanlyhennyksistä.

Yvonne meni ensimmäisen kerran naimisiin 23-vuotiaana. Nuoripari muutti Australiaan, jossa syntyi esikoistyttö Jonna vuonna 1978. Australiasta perhe muutti Osloon kolmen lapsen kanssa. Yvonne ehti hoitaa pieniä lapsiaan ennen kuin hän palasi takaisin teatteriin. Nykyiset tyttäret ovat toisesta avioliitosta.

1980-luvun puolivälissä hän teatterisihteeriksi Skolteaterniin (nykyinen Unga Teatern) Espoon Kiloon. YVONNE työskenteli myös Helsingin kulttuurikaupunkivuoden suomenruotsalaisen osion Rötter, Röster, Rumin Rötter-osiosta vastaavana tuottajana. Yvonne järjesti Helsinkiin muun muassa Lars Norénin Skuggpojkarna-näytöksen.

- Olin Svenska Teaternin projektipäällikkönä lähes kymmenen vuoden ajan, ennen kuin lähdin jatkamaan keskeytyneitä kasvatustieteen opintojani. Sivuaineikseni olen valinnut teatteritieteen sekä kulttuurien välisen vuorovaikutuksen, koska uskon, että maahanmuuttajien lisääntyessä Suomessa tarvitaan ihmisistä, jotka hallitsevat vuorovaikutuksen eri kulttuureista saapuvien ihmisten kanssa.
-
Monikulttuurista taustaa löytyy Yvonnesta itsestäänkin. Hänen äitinsä on suomenruotsalainen, ja intialaista isäänsä hän ei ehtinyt koskaan näkemään.

- Äitini palasi Intiasta Suomeen ja meni naimisiin suomalaisen miehen kanssa minun ollessani seitsemänvuotias. Hänestä tuli minun todellinen isäni, sanoo sydämellinen Yvonne, joka on varmasti kotonaan missä tahansa, mihin hän asettuukin.

julkaistu Kotimaassa

Thursday, October 18, 2007

Satutädin saaressa





Satutädin saaressa

Anni Swan (myöh. Manninen) perheineen vietti ikimuistoisimmat kesät Kotavuoressa, jonka kauniissa maisemissa luomisinto oli korkeimmillaan. Lapset ja lapsenlapsetkin saivat nauttia satutädin kertomuksista. Mannisten kodissa vierailivat myös muut aikakauden kuuluisat taiteilijapersoonat.

Olipa kerran vähän epäkäytännöllinenkin maisteri Pohjanmaalta, joka meni naimisiin ja sai yhdeksän tytärtä, Helmin, Ainon, Saimin, Ellin, Toinin, Lyylin, Annin, Ilman ja Nelman. Tyttäristä tuli opettajia, proviisoreita, kielen- ja kansakoulunopettajia, tulipa yhdestä satuja ja nuortenromaaneja kirjoittanut kirjailijakin nimeltä Anni Swan. Ruotsinkielisten vanhempien vaatimuksesta koti oli suomenkielinen.

Anni Swan sai päästötodistuksensa Mikkelin tyttökoulusta, jonka jälkeen hän toimi kotiopettajana Haapavedellä ja Lammilla. Hän lähti opiskelemaan Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteelliseen osastoon. Helsingissä tämä maisterin tytär kohtasi talonpojan pojan, Otto Mannisen. Swanin sisaruskatras piti toisiinsa yhteyttä tiiviisti kirjeitse kysellen kuulumisia, kertoen viimeisiä uutisia (juoruja) ja huolehtien toisistaan. Sisarukset osallistuivat vapaussodan aikana valkoisten salaiseen toimintaan.

Muut sisaret asettuivat myöhemmin Tehtaankadulle asumaan. Kodin valtasi suomen- ja ruotsinkielinen sorina. Jokainen sisaruksista oli oma, erilainen persoonansa, kuka hiljaisempi, kuka vilkkaampi.

Anni meni 1907 naimisiin runoilija Otto Mannisen kanssa, ja muutti sukunimensä Manniseksi. Runoilijalta vaadittiin sitkeyttä: Oton kosiessa ensimmäisen kerran 1904, hän sai rukkaset. Vasta toisella kerralla onnisti.

Annin ensimmäinen satukokoelma oli julkaistu jo vuonna 1901. Pariskunnan lapset olivat Swan Ohto Antero (s. 1907), Kaarlo Otto Sulevi (1909-1936) ja Erkki Mauno Gustaf (1915-1969). Maunosta tuli mutkien kautta Intiimiteatterin johtaja, vaikka hän oli lahjakas maalarikin. Runoilijanlahjoilla siunattu Sulevi kuoli vain 26-vuotiaana. Maunosta tuli myös kieli-ja kirjallisuusihminen.

Mannisten tuttavapiiriin kuuluivat ajan kuuluisuudet professoreista taiteilijoihin. Jean Sibelius Aino-vaimoineen oli erityisen läheinen Mannisille. Myös Armas Järnefelt kuului Mannisten ystäväpiiriin.

Kuuden sukupolven Mannisia

Ehkä Helsingin-asuntoa tärkeämpi Mannisille oli Kotavuoren huvila Mikkelin lähistöllä. Kotavuoressa aikaansa viettivät kaikkiaan kuuden sukupolven Manniset. Saari oli aikoinaan ollut erään savolaissuvun omistuksessa. Otto Mannisen ostaessa saaren pohjoispuolen se oli asumaton.

Runoilijaruhtinas Manninen rakennutti talvihuvilan saarelle unelmoiden jopa saaressa pysyvästi asumisesta. Runoilija muuttui hetkessä raavaaksi rakennusmieheksi, joka pystytti tulevalle morsiamelleen huvilaa omin käsin. Elettiin vuoden 1905 kesää. Kotavuoren isäntä valvoi rakennustyön valmistumista, vaikka työmiehet välillä pettivätkin. Kotavuoressa pidettiin talkoita, jonne paikalliset tulivat uteliaina katsomaan Rasikankaan nuorta maisteria, hänen Helsingistä tullutta rouvaansa ja metsän keskelle rakennettua ”kartanoa”. Päärakennuksen lisäksi Kotavuoreen rakennettiin talousrakennuksia: aitta, työkaluvaja, laivaliiteri, jääkellari ja kaivo.

Manniset viettivät kesiään inspiroivassa Kotavuoressa. Asukasluku lisääntyi ensimmäisestä kesästä. Alitupaan tulivat asumaan ukki, mummi, Mannisen Rikhard-veli ja palvelija Manta. Swanien sisarukset kävivät säännöllisesti Kotavuoressa, jossa Manniset viettivät välillä talviaankin. Myös paikkakunnan kaksi vaikuttajaa, kirjastonhoitaja Lyyli Himottu ja kunnanlääkäri Mandi Kaarnakoski piipahtivat paikalla aika ajoin. Kotavuoressa pidettiin vuodesta 1922 vieraskirjaa, jonne nimensä ovat kirjoittaneet Swanin elämäkerran kirjoittaja, professori Maija Lehtonen, näytelmäkirjailija Inkeri Kilpinen, kirjailija Pekka Lounela. Myös ulkomaalaiset hyvin monesta eri maasta eksyivät paikalle.

Jotkut tunnetuista vieraista ovat muistelleet Kotavuorta myöhemmin kirjoissaan. Näin unkarilainen kirjailija Margit Rolla: ”Verannalla meitä vastaan astui pitkä, hoikka nainen, joka kohensi nuorekkaalla liikkeellä harmahtavia hiuksiaan. Hän oli Otto Mannisen puoliso Anni Swan, Suomen lasten rakas sadunkertoja. Hän otti minut vastaan kuin vanhan tuttavan, sillä olimmehan jo aikaisemmin olleet kirjeenvaihdossa. Otto Manninen tuli meitä vastaan, hymyillen lapsenomaisen sinisillä silmillään.”

Ensimmäinen maailmansota eristi paikan muusta maailmasta. Radiota ei ollut, ja postikin kulki vain kolmasti viikossa.

Elokuun 13:n päivän aikoihin vietettiin aina ”emäntäkutsuja”, jolloin Kotavuoren molemmat venevalkamat täyttyivät lähinaapurien veneistä, joista nousivat niin isännät kuin emännät. Perinne jatkui vielä Otto Mannisen keväällä 1950 tapahtuneen kuoleman jälkeenkin. Anni ei halunnut, että Kotavuoren rakennuksia myydään suvun ulkopuolelle.

Kirjallisia töitä

Kirjailijavanhemmat keskittyivät Kotavuoressa omiin kirjallisiin töihinsä. Antero kirjoitti Hatsibööböömaan tietosanakirjaa ja piti lukua sotapäälliköistä, Sulevi sepitti satuja. Kangasniemeläistytöt toimivat kotiapulaisina niin Kotavuoressa kuin perheen Helsingin-asunnossa. Rikhard kertoi pojille maalaiselämän saloista. Hänen ansiostaan Kotavuoressa myös viljeltiin maata. Rikhardin kuoltua maanviljelykin loppui.

Otto Manninen suostutteli vuodesta 1908 suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professorina toimineen Yrjö Wichmannin kesänaapurikseen. Paunialaan kohosi hänen ja hänen unkarilaissyntyisen puolisonsa Julien huvila. Yhteisiin perinteisiin kuului esimerkiksi juhannuskokko läheisellä Kokkokalliolla. Muihin naapureihin kuuluivat vilkas Albin Manninen, häntäkin värikkäämpi ”Voro-Puikkoseksi” kutsuttu Ananias Puikkonen Simpiän selän pikkusaarelta, joka oli aikoinaan kuulunut moniin rosvokopliin.

Anni toimitti Sirkka-lehden palstaa ja nuortenlehtiä. Lehdissä julkaistiin hänen kertomuksiaan, jotka päätyivät myöhemmin kirjan sivuille. 1950-luvun lopulla ilmestyi Kotavuoren satuja ja tarinoita, joista osaa hän oli testannut lastenlapsillaan näiden ollessa pieniä. Kotavuoren kauniissa maisemissa ovat syntyneet monet Swanin rakkaista saduista tai nuortenromaaneista.

Vapaa-aikanaan hän rentoutui hoitamalla puutarhaa. Kotavuoren puutarha kukoisti hänen ansiostaan. Koko perhe teki retkiä läheiseen keskenään ja vieraiden kanssa näköalapaikoille tai omille rannoille Ukkoniemeen ja Vanhainniemeen. Otto Manninen keitti retkillä omakätisesti kahvit. Hän rentoutui ajatustyöstä raivaamalla tilan ympäristöön teitä, poikansa apunaan.

Kotavuoressa Manniset viettivät kesät, muun ajan vuodesta he asuivat Helsingin-asunnossaan. Posti oli tärkein tapa pitää yhteyttä ulkomaailmaan. Kirjeenvaihtoa on tallennettu SKS:n julkaisemiin kirjoihin. Kirjeestä Emmi-siskolle selviää, että Annikin tunsi olonsa välillä yksinäiseksi: ”…Me olemme eläneet täällä niin isoleerattuina, kun sanomalehdetkin jostakin syystä jäivät viikon päiviksi tulemata…” (20.6.1913). Kirjailijatar kertoi arjen ongelmat ja kuulumiset, lasten voinnin, ruokaostokset, raportoi puutarhanhoidosta, maatalon töistä pyysipä hän joskus kirjeen välityksellä apua kertomuksen kirjoittamiseenkin. Kirjeissä vilisevät myös Kotavuoressa vierailleiden aikalaiskirjailijoiden nimet Joel Lehtosesta

Lasten leikkejä

Myöhemmin, kun Antero Manninen sai jälkikasvua, ensin Hellevin ja Jaakon, Kotavuoren pihan täytti lasten riemullinen leikki. Antero Manninen perheineen matkusti Kotavuoreen viettämään kesiään, tai lapset olivat mummilla hoidossa ja hän kertoi kuulumisia kirjeessä: ”Olemme tänään olleet kolme viikkoa Kotavuorella, ja ellei olisi alituista huolta sekä maan että yksityisten, meille rakkaiden henkilöiden puolesta, olisi tämä kulunut aika ollut sekä terveellinen että rattoisa… Hämärän tullen kaikki taas kokoontuivat tupaan päivälliselle. Lamput sytytetään suurta säästäväisyyttä noudattaen, Kyllikki auttaa Ainoa tiskien kanssa ja me muut joko luemme ääneen, leikkaamme paperinukkeja, liimaamme gummikuvia Maunon suosiollisella avustuksella tai pelaamme 16-peliä – Maua, Jaakko ja allekirj. Puoli seitsemän jälkeen Hellevi viedään nukkumaan, saa voileipää ja keksiä, omenaa tms. ja vaipuu pian uneen. Sitten Jaakko jonkun verran vastusteltuaan myös pestään ja pannaan makuulle.” (Anni Katri ja Antero Manniselle 2.11.1939).

Kanat juoksentelivat vapaina pihassa. Tuvassa oli unelias tunnelma. Seinäkello raksutti, Anni istui keinutuolissa neulomassa. Tuvan alakerrassa oli keittiön lisäksi Annin ja Oton makuuhuone ja työhuone. Länsivintti oli maalausta harrastavan Maunon käytössä, itävintti oli varattu vierashuoneeksi. Kotavuorella ei oltu toimettomina: lapset auttoivat marjojen ja sienien poimimisessa ja käpyjen keruussa.

Anni hauskuutti lapsia leikkaamalla paperinukkeja. Lapset seurasivat perässä. Otto-ukki jäi etäisemmäksi, eikä osallistunut juurikaan lasten leikkeihin. Huvilalle oli tuotu sotien aikaan kirjoja ylen määrin. Lukemista riitti maailmankirjallisuuden klassikoista alkaen. Sota-aika lähensi ihmisiä myös muulla tavoin: he tekivät toisilleen palveluksia. Manniset saivat ostaa elintarvikkeita ja he järjestivät vastapalvelukseksi Helsingistä kankaita tai muuta tavaraa.

Antero Mannisen tytär Hellevi Arjava muistaa Anni-mummonsa sisarusten istuneen verannalla koruompeleineen. Heidän värikäs puheensa murteineen riemastutti paikallisia. Kahvia tarjotessa joku saattoi sanoa: ”Suaphan sitä suutaan huuhella.” Perheyhteisyys oli vahva, ja Anni-äidin huoli lapsistaan kova. Paitsi Annin sisaret ja muu suku, myös Oton enimmäkseen Savossa asuvat sukulaiset vierailivat Kotavuorella. Talvi- ja jatkosodan aikana Manniset lähisukuineen viettivät Kotavuoressa pitkiäkin aikoja, jossa sodalta oltiin paremmassa suojassa kuin kaupungissa, tykkien jylinän keskellä.

Nimekästä väkeä

Mannisilla oli toki myös Helsingin-asuntonsa, joka taisi viihtyvyydessä jäädä kuitenkin Kotavuorelle kakkoseksi. Antero Manninen perheineen asui samassa talossa kuin Otto ja Anni Manninen, jotka olivat ostaneet Kruunuvuorenkadun asuntonsa 1920-luvulla. Kaupungissa ollessaan Manniset olivat kuin keitä tahansa kaupunkilaisia – esimerkiksi vaput vietettiin perinteisesti Kaivopuistossa.

Annin nimipäivät keräsivät paljon nimekästä väkeä: sisaret, Jean Sibeliuksen tyttäret, vanhoja ystäviä, Eino Kaliman, Kansallisteatterin pääjohtaja Ilmari Jäntin, WSOY:n johtajan vaimoineen, teologian professori Antti Filemon Puukon, J.A. Hollon, Richterit. Kutsuilla tarjoiltiin pullarinkilää, pikkuleipiä, Primulasta tai Colombiasta tilattua mazariinikakkua. Wichmannit kyläilivät myös Mannisten kaupunkiasunnossa.

Hellevikin kävi isovanhempien luona kylässä välillä. Vaikka mummilla ja ukilla ei aina ollutkaan aikaa, hän osasi huvittaa itseään. Erityisen hauskaa oli, kun mummi alkoi leikata paperinukkeja, joille hän piirsi kasvot ja puvun ja alkoi kertoa tarinoita. Brodyyrihameiset prinsessat ja paashipojat täyttivät huoneen mummin keksiessä tarinoita. Satutäti ei ilahduttanut saduillaan vain Suomen kansaa, vaan myös lähipiiriään.

Vanhempien kuoltua Kotavuoreen jäi asumaan Antero Manninen perheineen. Elämää helpottamaan tulivat auto, puhelin ja sähkö. Kun alkuaikoina matka Kotavuoreen kesti jopa parikymmentä tuntia, nyt se taittui jo neljässä, viidessä tunnissa. Anteron vaimo keräsi vanhaan aittaan isovanhempien tai Anteron sedän valmistamia esineitä. Navettaan avattiin myös museo.

Lähteitä:

Arjava, Hellevi (1999). Kiltti tyttö Katajanokalta. Tammi, Helsinki.

Lehtonen, Maija (1958). Anni Swan. Tammi, Helsinki.

Manninen, Antero (toim) (1997). Kotavuoresta rakkaudella. Neljän sukupolven muistikuvia ja kirjeenvaihtoa kuuden sukupolven saarihuvilasta. SKS, Helsinki.

Manninen, Antero (1995). Mustat joutsenet ja heidän jälkipolvensa. Swanin sisarusten kirjeitä: kokemuksia, elämyksiä ja ajatuksia itsenäisessä Suomessa. SKS, Helsinki.

Manninen, Antero ja Arjava, Hellevi (2000). Silkkihienot siteet. Anni Swanin ja Otto Mannisen kirjeenvaihtoa 1898-1908. SKS, Helsinki.

julkaistu Meidän Suomen joulu 2007-numerossa

Wednesday, October 17, 2007

Perhe on pahin, paras

Perhe on pahin – ja paras

Amos Ozin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä (Tammi) kertoo hyvistä ihmisistä, jotka olivat kyvyttömiä tekemään hyvää – hänen perheestään.

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on paitsi sukutarina, myös kertomus yhden – tai kahden – kansakunnan oman tien etsinnästä.

- Se on surullinen tarina, jonka kerron hymyillen. Romaanini on yhdistelmä kamarimusiikkia ja sinfoniaa: se etenee sykleittäin ja muunnellen eri perheenjäsenten kertomusten kautta kohti kirjan ydintä, äitini itsemurhaa.

Ozin äiti teki itsemurhan hänen ollessaan 12-vuotias.

- Kesti kauan ennen kuin pystyin antamaan anteeksi molemmille. Syytin isääni kauniin vaimon hylkäämisestä ja itseäni äidin murhasta. Vasta 60-vuotiaana ymmärsin, että voin suhtautua vanhempiini kuin omiin lapsiini, huomioiden heidän hyvyytensä ja huomaavaisuutensa ja aloin kirjoittaa romaania. Minua on aina kiinnostanut hyvän ja hyvän, ei hyvän ja pahan välinen yhteentörmäys.

Myös Israelin ja Palestiinan konflikti on Ozin mielestä taistelua kahden hyvän, ei hyvän ja pahan välillä.

- Silti on helpompi tehdä rauha palestiinalaisten kuin omien vanhempien kanssa. Uusinta romaaniani kirjoittaessani oli kuin olisin kutsunut vanhempani kylään kahville ja kakulle. Vietin hetken heidän kanssaan, sitten halusin heidän taas lähtevän.

Kun vanhemmat puhuivat Amosin ollessa lapsi arkaluontoisista aiheista eli politiikasta, vaikka natsien tai arabien hyökkäyksestä, he käyttivät puolan tai venäjän kieltä, ettei hän ymmärtäisi.

Sivistys tuli äidinmaidossa

Amosin vanhemmat olivat hyvin sivistyneitä. Isä luki viidellätoista kielellä ja äiti viidellä. Isä unelmoi menestyksekkään tutkijan urasta, mutta ei koskaan onnistunut saamaan kunnon virkaa yliopistolla. Kirjoittamisesta haaveileva äiti halusi olla päivät opettaja ja omistautua illalla kirjoittamiselle.

- Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on myös kertomus yhden pojan varttumisesta kirjailijaksi. Lapsena en tosin halunnut tulla kirjailijaksi vaan kirjaksi, koska ajattelin kirjana olemisen olevan turvallisempaa. Hyllyssä olisi aina ainakin yksi kirja. Nyt en ole enää luonnollisesti niin ehdoton: haluan olla ihminen, joka lukee ja kirjoittaa.

15-vuotiaana Amos meni kibbutsiin, koska ajatteli sen olevan pahin mahdollinen tapa kapinoida oikeistolaista isäänsä vastaan.

- Halusin tulla maanviljelijäksi ja sosialistiksi ja muutin sukunimenikin Klausnerista Oziksi. Nyt huomaan, että minusta on tullut kirjoja kirjoittava älykkö – eli juuri se, minkä isäni halusi minusta tulevan.

- Vanhempani pitivät itseään eurooppalaisina, mutta silti he pelkäsivät 1940-luvulla, että jos heidän poikansa oppisi yhdenkin eurooppalaisen kielen, Eurooppa viettelisi pojan kokonaan. Niinpä opin sanomaan englanniksi vain ”British, go go”, lauseen, jolla juutalaiset tervehtivät miehittäjiä.

Vaikka Oz tulee rikkinäisestä perheestä, hänen oma perheensä on lämmin. Kibbutseilta löytyi Nili-vaimo, jonka kanssa tulee 47 yhteistä vuotta täyteen. Kaksi tytärtä ja poika ovat kukin tavallaan taiteilijoita, ja menestyvät aloillaan. Ozin tarina todistaa, että menneisyyteen ei tarvitse jäädä kiinni, sen voi ylittää.

Rita Dahl

julkaistaan Sana-lehdessä 18.11.

Monday, October 15, 2007

Fernando Pessoa: Mensagem

Linnat

Käsivarsiinsa nojaten Eurooppa makaa:
idästä länteen heittää katseensa,
romanttiset kiharat roikkuvat silmillä,
kreikkalaiset, täynnä muistoja.

Käsivarsi vasemmalla on piilotettu,
oikea on kulmassa paikallaan.
Laskeutuessaan se tarkoittaa Italiaa;
tämä tarkoittaa Englantia missä se etäisesti
päätyy käteen, kasvojen kannattajaan.

Sen silmät yhtä uskollisina kuin sfinksin, putoavat
länteen päin, kohti menneisyyttä joka palaa.

Tuijottavasilmäiset kasvot ovat Portugali.


Portugalin meri

Voi karvas meri, kuinka paljon sinun julkeudestasi
on Portugalin katkeria kyyneliä!
Kun ylitimme sinut, kuinka moni äiti itki,
kuinka montaa poikaa valvotettiin turhaan!
Kuinka montaa kihlattua neitoa pidettiin naimattomana
jotta sinä, meri, olisit meidän!

Oliko se sen arvoista? Mikä tahansa on, jos
ihmisen sielu on tarpeeksi suuri,
hän joka kiertää Capen ei saa luovuttaa
mutta sen myrskyissä nähdä Hyvätoivo.
Jumala on antanut merelle vaaran ja syvyyden
mutta hän on kuvannut siinä taivaan.

Thursday, October 11, 2007

Ei yhtään naista

Ei yhtään naista

Kirgisian parlamentissa ei ole yhtään naista ja miesparlamentaarikot keskustelevat moniavioisuuden sallimisesta.

”NAISILLA EI OLE pääsyä politiikkaan eikä yhteiskunnalliseen vallankäyttöön Kirgisiassa.” Näin synkästi määrittelee naisten aseman maassaan kirgisialainen elokuvakriitikko ja kulttuurivaikuttaja Gulbara Tolomushova, 40.

Numerot tukevat analyysia. Keskiaasialaisen maan parlamentissa ei ole yhtään naista. Maan poliittinen tilanne on niin sekasortoinen, että naisten puute tuntuu monien mielestä vain yhdeltä ikävältä anekdootilta muiden joukossa. Tolomushova selittää naisten näkymättömyyttä maan machokulttuurilla. Naisäänestäjätkin haluavat uskoa ”vahvoihin miehiin”, vaikka naisten koulutustaso on maassa suhteellisen korkea. Tolomushova on huolissaan myös aivovuodosta. Edistykselliset ja koulutetut naiset ja miehet menetetään usein länsimaille, eivätkä he jää muuttamaan poliittista kulttuuria. Naisten etenemistä politiikassa estää Tolomushovan mukaan konkreettisesti myös rehottava korruptio. Ääniä ostetaan ja äänestäjiä lahjotaan, eikä naisehdokkailla ole taloudellisia resursseja saati halua osallistua korruptioon. Usein naisehdokkaiden tausta on varattomissa kansalaisjärjestöissä, ei talousmaailmassa.

NAISTEN PUUTE näkyy Tolomushovan mielestä voimakkaasti poliittisessa keskustelussa. ”Parlamentissa keskusteltiin juuri niinkin naurettavasta asiasta kuin moniavioisuuden sallimisesta. Naiset kiinnittäisivät varmasti enemmän huomiota sosiaalisiin ja kulttuurisiin kysymyksiin. Niiden huomiointi vähentäisi varmasti rikollisuuttakin”, Tolomushova uskoo. Kirgisialaisessa poliittisessa keskustelussa ei Tolomushovan mukaan puhuta todellisista ongelmista, kuten opettajien kehnoista palkoista, kodittomista lapsista ja kulttuurielämän alennustilasta. Viime aikoina media on kuitenkin
nostanut esille yhden maan tragedioista: kirgisialaiset naiset myyvät taloudellisessa ahdingossaan lapsiaan vauraille kirgisialaisille ja länsimaisille lapsettomille pariskunnille.

”Kun asiasta kirjoitettiin, siitä syntyi suuri skandaali”, Tolomushova kertoo tyytyväisenä.

Monet maan lehdet ovat naisten käsissä. Toisaalta tilanne turhauttaa: vaikka ongelmista keskustellaan mediassa, poliitikot eivät tee mitään asioiden korjaamiseksi.

”Machokulttuuri näkyy kaikkialla yhteiskunnassa”, sanoo Tolomushova, ja kertoo esimerkin elokuvateollisuudesta. Maan elokuvamaailmaa hallitsee kaksi miesryhmää. Kun naiset ovat astuneet mukaan elokuvien tekoon, keskenään kilpailevat miehet ovat yhdistyneet naisia vastaan.

Veera Luoma-aho
julkaistu Tulva 4/2007:ssä

Monday, October 08, 2007

Maailmalle avoin kulttuuri

MAAILMALLE AVOIN KULTTUURI

Zauresh Bekbolat johdatteli keskustelua kirjallisuuslehti Knigoljubin päätoimittaja Lilja Kalauksen kanssa Keski-Aasian naiskirjailijoiden seminaarista Helsingissä 17.-21.08.2007

Lilja, eikö kiinnostus Keski-Aasian kirjallisuuteen Suomessa tunnu hieman oudolta?
Suomen PENin naisosasto järjesti tämän seminaarin jatkona vuonna 2005 Kirgisiassa järjestetylle kokoukselle. Suurenmoisesti järjestetyssä kokouksessa oli kaikkiaan 20 osanottajaa 9 eri maasta. Päävastuun järjestelyistä kantoi Suomen PENin naisosaston puheenjohtaja runoilija, kirjailija ja kääntäjä Rita Dahl.

Naisten PEN-klubi – liittyykö se jotenkin feminismiin?

PEN-klubi on kansainvälinen kirjailijaliitto, jolla on osastoja eri maissa, myös Kazakstanissa. Joissain maissa naisilla on oma osastonsa, jonka tarkoituksena on hälventää stereotyyppistä käsitystä ”naisten kirjallisuudesta”, joka kiinnostaa vain naisia ja rajoittuu rakkausromaaneihin ja melodraamaan. Toimintaan saattaa liittyä feministisiä vivahteita, sanan myönteisessä merkityksessä.

Mieleen nousee suurten runoilijoiden nimiä Sapfosta Tsvetajevaan, mutta prosaistit…
Lajityypeistä salapoliisiromaani on tällä hetkellä suosituin, kirjailijoista Marinina, Ustinova, Dontsova, mutta varsinaisen kaunokirjallisuuden edustajista Ljudmila Ulitskaja on yksi tärkeimpiä, unohtamatta Petrushevskajaa, Tokarevaa ja Elfrida Jelinekiä. Naisia siis on.

Kazakstanissa tunnetuimpia ovat naisrunoilijat, ainakin venäjänkielisessä
kirjallisuudessa. Kasakinkielisistä nykykirjailijoista minun on vaikea sanoa, koska
käännökset venäjäksi ovat todella harvinaisia.

Puhuisimmeko Kazakstanin kirjamarkkinoista?

Mieluusti. Mutta aluksi haluan Suomessa näkemäni vuoksi korjata yhden meillä vallalla olevan käsityksen. Me, reilu 7 miljoona venäjänkielistä, vertaamme aina markkinaamme Venäjään, jossa on 150 miljoonaa potentiaalista lukijaa. Tästä seuraa pessimistinen johtopäätös: meillä ei voi olla täysipainoista kirjamarkkinaa, tekijät eivät voi elättää itseään kirjoittamisella, kustantamot eivät saa voittoa julkaistessaan kirjailijoidemme ja runoilijoidemme tekstejä. Tästä aksioomasta on päästävä irti.
Suomessa, missä on vain 5 miljoonaa asukasta, ei suinkaan rajoituta vain omiin nurkkakuntaisiin ongelmiin, siellä ollaan kulttuurisesti avoimia muun Euroopan ja myös kansainvälisille vaikutteille. Suomessa on suuri määrä kustantamoja, jotka julkaisevat kaunokirjallisuutta ja runoutta, arkipäivänäkin eräs suuri kirjakauppa Helsingissä oli täynnä asiakkaita, kaikenikäisiä ja kaikista sosiaalisista ryhmistä. Suomalaisen kauno- ja tietokirjallisuuden myynti on hieman käännöskirjallisuutta suurempi.

Lilja, kuulostaa siltä, että vierailitte jossain postneuvostoliittolaisen intelligentin utopiassa.

Kolmessa päivässä jää tietenkin moni epäkohta ja ongelma näkemättä, mutta totta on, että Suomi ihastutti minua, samoin suomalaisten konstailematon elämäntapa. Eräs suomalainen naiskansanedustaja osallistui seminaariin, kuin tavallinen ihminen ikään. Voitteko kuvitella kazakstanilaisen kansanedustajan vierailevan kirjailijaseminaarissa tai hoitelevan asioita polkupyörällä ajaen?

Suomessahan Elias Lönnrotin kokoama Kalevala edisti kansallisen kulttuurin muotoutumista. Meillä kazakstanilaisilla on myös valtaisa eeppinen perintö…
Kyllä, meidän lienee parasta odotella kazakstanilaista Lönnrotia. Ja toivoa, että kansa kuuntelee häntä.

Lyhentäen kääntänyt Paula Paasonen

Sunday, October 07, 2007

Kohti omaa sisintä

Matti Saurama

Läpi Portugalin kohti omaa sisintä

Rita Dahl on matkannut ristiin rastiin Portugalia ja kirjoittanut kokemuksistaan kulttuurimatkaoppaan. Vaikka lukemattomat yksityiskohdat täyttävät sivut, kirja ei ole raskas lukea. Yksi syy siihen on kirjan, matkojen tavoite: ”Enemmän kuin kokemusten loputonta tulvaa etsin matkaltani sielun maisemaa.” Kun hän sen on kohdannut, hän myös nimeää sen: ”Yksinäisyydestä, hiljaisuudesta ja luonnon läheisyydestä on minun maisemani tehty.” Toinen lukukokemuksen antoisuutta lisäävä tekijä on elävä, kaikkea muuta kuin massaoppaiden tyyli. Portugal ja sen ihmiset elävät kirjan sivuilla. Henkilökohtainen läpäisee kirjoittamisen, kokemukset on kirjattu myös tekijän lyyrisyyden läpi.

Kirjassa on kolmenlaista tekstiä: varsinainen kertova matkakertomus, yksityiskohtaiset tiedot sekä henkilökohtaisin taso, lyyrinen maalaus asioista. Nämä runolliset pysäkit ikään kuin kommentoivat varsinaista tekstiä. Kirjasta voisikin sanoa, että vain kartat puuttuvat. Terhi Ekebomin taitto on tyylikäs. Pääosin Dahlin ottamat kuvat kertovat paljon ja elävöitävät monipolvista tekstiä.
Tekijä kertoo niin Portugalin historiasta kuin nykypäivästäkin. Monikulttuurinen ja värikäs menneisyys sekä uusi aika EU:n helmoissa kirkastuvat lukijalle. Elävät henkilöt käyvät luupeista, joiden läpi tätä päivää tarkastella.

Pääosassa on tietysti kulttuuri ja etenkin kirjallisuus. Nobelisti, kommunisti, ateisti ja pessimisti Jose Saramago saa runsaasti tilaa. Hän toteaa kirjassa, miten ”vain pessimistit voivat muuttaa maailmaa paremmaksi”. Ansaitun huomion saa myös kymmenien heteronyymien runoilija Fernando Pessoa sekä pääteostaan parhaillaan kirjoittava Casimiro de Brito.

Dahl esittelee myös futurismin isäksi kutsutun kuvataiteilija Santa-Rita Pintorin, musiikista tietysti fadon ja sen taianomaisen tenhon sekä fadisteista suurimman Amalia Rodriguesin. Myös demokratian kolmannen aallon, neilikkavallankumouksen käynnistäneen poliittisen laulun pioneerille José Afonsolle on osoitettu oma lukunsa. Onpa tekstissä mukana portugalilaisten rakas jalkapallokin.

Karttojen ohella olisi kirjan selkeyttä voinut terävöittää analysoimalla rakennetta vielä yhden kerran. Kiitettävän moniaalle levittyvä aineisto eksyttää hieman. Tiivistämisen lahja on kirjoittajalle aina tarpeen. Editoijan tehtävä on karsia turhat viittaukset siihen, mitä tämä kirja ei ole.

Dahlilla on avoin mieli tutkailla kohteitaan. Hän osaa etsiä ja kertoa oleellisen elävästi mutta ei pitkästyttävästi. Valtiotieteilijän koulutus lisää asiallisuuden painoa. Tekstiä maustavat pikku yksityiskohdat kuten kissat ja koirat. Myös pensionaattien maailma avautuu kiinnostavalla tavalla. Dahl on antautuva, nautinnoillekin altis matkailija, jonka luontevasti lyyrinen asenne laajentaa kuvaa ja antaa kirjalle sympaattisesti persoonallisen leiman. Ennakkoluulottomuus, uteliaisuus ja kestävyys näyttävät olevan matkasauvoista parhaimpia.

Dahl, Tuhansien portaiden lumo, kulttuurikierroksia Portugalissa, 284s., Avain

julkaistu Parnasso 6/2007:ssä

Henki pelissä




Henki pelissä

Nuori ja komea Ishmael Beah kiertää ympäri maailmaa puhumassa menneisyydestään lapsisotilaana Sierra Leonen valtion armeijassa. Hän haluaa kertoa, että paluu normaalielämään on mahdollista.

Ishmael oli 12-vuotias, kun hän ja hänen Sierra Leonea kiertäneet ystävänsä värvättiin armeijan palvelukseen. Sisällissotaa paossa olleille pojille tarjottiin tilaisuutta: jos he ryhtyisivät sotilaiksi, ruokaongelmat olivat ohitse.

Pojat eivät voineet vastustaa kiusausta. Pian he olivat tulleet riippuvaisiksi väkivallasta ja valkoisista kapseleista sekä kokaiinin ja ruudin sekoituksesta, brown brownista. Huumeiden tuoma turtumus teki tappamisesta helppoa. Illat kuluivat sotaelokuvia katsellessa.

- Sotiminen on aluksi vaikeaa, mutta pian sotilaisyhteisöstä tulee perheen korvike ja komentajasta isähahmo. Halusin kuvata kirjani hahmoja sodanaikaisten tunteiden kautta, näyttää, että myös he ovat inhimillisiä, sanoo Beah, jonka Lapsisotilaan tarina (Like) on juuri ilmestynyt suomeksi.

Sotilasaikoinaan Ishmael sai lempinimen Vihreä käärme, koska hän tappoi niin hiljaa ja huomaamatta. Ystävä Alhajia kutsuttiin pikku-Ramboksi.

Tappamista jatkui vuosia, kunnes leiriin saapui eräänä päivänä Unicefin miehiä. He veivät mukanaan joukon parhaimpia sotilaita, heidän joukossaan Ishmaelin. Joukkio päätyi Benin-kotiin kuntoutukseen, jossa alkaa vieroitus huumeiden, väkivallan ja tunteettomuuden kierteestä.

Vaikea paluu

- Kirjani tarkoituksena ei ole ylistää sotaa ja väkivaltaa, vaan kuvata traumatisoimatta lukijaa sitä, kuinka väkivallan kierteestä voi päästä eroon. Toipuminen on pitkä prosessi, mutta mahdollinen. Vaikeinta on ryhtyä luottamaan uudestaan toisiin ihmisiin. Sinut on irrotettu entisestä ryhmästäsi, joka oli kuin perhe. On helppoa tuhota dynamiitilla talo, mutta vaikea rakentaa tilalle uusi.

Kouluun tottuminen oli myös Benin-kodissa asuville lapsille vaikeaa. Koulukirjat saatuaan he ryntäsivät myymään ne. Tätä jatkui kauan aikaa.

Ishmaelin toipuminen päättyi hänen palattuaan muutama vuosi sitten Sierra Leoneen, jossa tapasi serkkujaan, ystäviään ja kuntoutuskodin työntekijöitä, joita hän kiitti sinnikkyydestä. Ilman heitä hän ei olisi tässä.

Benin-kodissa energia meni alussa vieroitusoireiden kanssa kamppailuun ja tunteiden opetteluun. Hoitajat kohtasivat väkivaltaisuutta. Jokainen isku kirvoitti heistä vain lauseen: ”Se ei ole sinun vikasi.” Entisiä lapsisotilaita lause ärsytti. Heiltä meni kauan sen myöntämiseen, että lause on totta. Silloin parantuminen alkoi.

Ishmael saa maistaa oikeaa välittämistä ystävystyttyään Eshter-hoitajan kanssa. Ainoa vielä elossa oleva lähiomainen, setä haki lopulta Ishmaelin kotiin vaimonsa ja neljän kuolleilta sukulaisilta hoiviinsa ottaman lapsen luokse.

Lapsisotilaiden asian ajaja



Elämä kääntyi noususuuntaan, kun Ishmael valitaan kertomaan menneisyydestään lapsisotilaana muun muassa YK:n kokouksissa. Nyt Ishmael on asunut monen vuoden ajan New Yorkissa, josta hän käy puhumassa Unicefin ja muiden lapsisotilasasian kanssa työskentelevien NGO:den tilaisuuksissa.

Matkustaessaan YK:n ensimmäisen kansainvälisen lasten parlamentin kokoukseen Ishmael näki ensi kertaa elämässään New Yorkin korkeat tornitalot. Hän puhui ensimmäistä kertaa YK:n talous-ja sosiaalineuvosto ECOSOCin kokouksessa, kuten 56 muuta lasta 23:sta maasta. Lisäksi hän tapasi Laura Simmsin, josta tuli myöhemmin hänen ottoäitinsä.

Ishmaelin ura hallituksia lobbaavien NGO:den vieraana jatkuu edelleen. Hän aikoo myös jatkaa kirjoittamista ja valmistua maisteriksi valtio-opista. Kandidaatin paperit ovat jo taskussa.

-Viimeksi olin mukana Human Rights Watchin tilaisuudessa, kun he valmistelivat kantaansa Yhdysvaltojen uuteen Child Soldier Actiin. Sitä ennen olin Pariisissa pohtimassa mitä asioiden ehkäisemiseksi voidaan tehdä. Kokousta seurasi Paris Principlesin julkistaminen.

Tulevaisuudessa Ishmael haluaa auttaa myös sierraleonelaisia lapsia. Hän on jo perustanut säätiön, jonka tehtävänä on tukea lasten mahdollisuutta saada koulutusta esimerkiksi avaamalla tietokonekeskuksia.

Rita Dahl

julkaistu Global Finlandissa 2.10.

Naisrunous Kirgisiassa

”NEROKKAITA NAISIA EI OLE … ” NAISRUNOUDEN LUONTEESTA KIRGISIASSA


Kirgisiassa naiset alkoivat kirjoittaa runoja vasta 1930-luvulla, jolloin julkaistiin ensimmäiset teokset. Senaikaisten naiskirjailijoiden kohtalo liittyi kiinteästi kansakunnan historiaan, itsenäistymiseen. Ensimmäiset luku- ja kirjoitustaitoiset naiset toteuttivat kirgiisinaisten unelman kokoamalla satuja ja lauluja ihanista ja rohkeista neidoista.

Samaan aikaan kun maailmalla ylistettiin Tsvetajevaa ja Ahmatovia, naiset Kirgisiassa osoittivat lahjakkuuttaan perinteisen runonlaulannan muodossa, mm. ensimmäinen naisrunoilija Nurkamal lauloi runonsa perinteiseen tapaan. Naiset olivat aiemminkin voineet ilmaista salaisia tunteitaan suullisesti, antamalla laululle sen naisen nimen, jolle sen omistivat.

Naisten myöhäinen esiintulo kirjallisuusjulkaisuissa ei liity ainoastaan aikakauteen ja sosiaalisiin syihin, vaan myös etniseen mentaliteettiin ja moraaliin. Niiden vaikutus näkyy vielä nykyisinkin. Kirjoittavat naiset eivät ole suinkaan katkaisseet vuosisataisia perinteitä, vaan pysyvät edelleen vaimoina ja äiteinä, unohtaen naiseutensa silloin, kun kirjoittivat runoja.

Sosialistisen realismin aikana naisten ääni kuului kovana, uhkaavana ja rohkeana.
Se oli kuitenkin valheellista feminismiä. Pinnalliset sukupuolten välisen tasa-arvon iskulauseet ja alkeellinen julistava taide väistyivät yksilöllisyyden tieltä vasta 1970-luvulla.

On sanottu, että kirgiisien laulut syntyvät kylässä ja kuolevat kaupungissa. Kirjallisuuttamme ei voi vielä jakaa kaupunkilaiseen ja maaseudusta kertovaan, koska me kaikki laulamme vuorista ja laaksoista ja muistelemme kaiholla kaukaista surumielistä lapsuuttamme.

Onnelliset eivät kirjoita runoja, sanotaan. Ovatko siis kaikki riimien luojat onnettomia? Ovatko he sitä sattumalta vai ovatko he valinneet tietoisesti vaikean tiensä? Kun olin nuori, minulle sanottiin, että jollen pysyt olemaan nero, minun ei kannata tuskailla runojen kanssa. Sanottiin myös, että nerokkaita naisia ei ole. Jokainen vakavissaan kirjoittava joutuu varmaankin painiskelemaan vastaavien asioiden kanssa. Kohtalon ironia johdattaa usein lahjakkaan naisen outoon tilanteeseen: häneltä puuttuu perhe, sen lämpö ja tuki, eikä hän pysty luomaan mitään omintakeista. Venäläinen kriitikko Jana Penkina on todennut: ”Jokainen rajan ylittävä nainen on tuhoon tuomittu epäsikiö”.

Rakkausrunoja kirjoitetaan kahdesta syystä: epätoivosta tai vilpittömästä halusta kokeilla kykyjä runoudessa. Kirjoittaa nainen miten tahansa, pidän urotekona jo jokaisen nuoren naisen päätöstä kirjoittaa runoja. Sitä voi pitää yhtä merkittävänä tapahtumana kuin lapsen syntymä. Meillä ympäristön paine kirjoittavaa naista kohtaan on kova, heitä arvioidaan naisten edustajina, ei suinkaan kirjailijoina. Monet naiset lopettavat kirjoittamisen 30 - 40 -vuotiaina. Kirjoittajan luovuutta he toteuttavat äiteinä, omistaen lapselleen itsessään olevan hyvän.

1980 -1990 – luvuilla kaksi runoilijaa (Madina Turaeva ja B. Karagulova) uskalsi tarttua rakkauden teemaan biologisesta näkökulmasta. Aluksi heidän säkeensä tuntuvat epämiellyttäviltä ja naisten suusta kuultuina jopa karkeilta. Mutta ehkä runoilijat, joiden luomiskausi osui viime vuosituhannen lopulle, jolloin maamme oli käymistilassa, löysivät purkautumistiensä juuri tuolla tavoin.
Nykyisin nuoret runoja kirjoittavat naiset ovat ulkoisesti heikon näköisiä, mutta lujatahtoisia. Ehkä naisten ei tarvitsekaan olla neroja, mutta kirgisialaisessa nykyrunoudessa vain naiset ovat kirjoittaneet nerokkaita säkeitä.

Aida Egemberdieva

Lyhentäen kääntänyt Paula Paasonen

Lapsi, ei miestä

Lapsi ilman miestä

Laura Lindstedtin esikoisromaanissa Sakset (Teos) ulkoisesti menestyvä virkanainen Maria haluaa lapsen mutta ei miestä. Hän adoptoi tytön Kiinasta, mutta kaikki ei sujukaan odotetusti.

Tyttö ei ala puhua, hän pelkää uutta äitiään, eikä uudenlaisiin ruokiin tottuminenkaan tapahdu käden käänteessä. Taustalla vaanivat edellisten sukupolvien tummat varjot ja pitkään jatkunut tunteettomuus, joka saa Marian hakemaan rakkautta, joka ei petä. Hän uskoo adoption olevan ratkaisu: "Lapsia. Lunastettuja lapsia. Erityistarvelapsia joiden äidit ja isät suorittavat viereisissä huoneissa tärkeää seremoniaa. Yes! Pakahtunut huuto kaikuu käytävillä kun tuoreet vanhemmat vahvistavat lapsen omakseen: kyllä, juuri tämä lapsi on meille nimetty, juuri tämä lapsi on meille oikea!"

- Alun perin aikomuksenani ei ollut kirjoittaa adoptioaiheista romaania. Kirjoitin kohtauksia, joissa nainen yrittää turhaan hakea kontaktia pikkutyttöön. Myöhemmin aloin miettiä, miksi naisen ja lapsen suhde on niin vaikea, ja tätä kautta adoptioteema tuli mukaan.

Lindstedtin kirjoittamisen lähtökohtana oli ristiriita. Aihe rakentui vähitellen siihen ympärille.

- Halusin kirjassani porautua ihmisten välisen kommunikaation ongelmaan mahdollisimman syvällekäyvällä tavalla. Samalla myös rakkauden ongelma nousi esiin. Kuvaamani tunteet, unelmat, kaipuut ja pelot, ovat loppujen lopuksi aika universaaleja asioita.

Lindstedt uskoo, että on ihmisiä, jotka pystyvät vilpittömästi rakastamaan toistenkin lapsia, ja
ihmisiä, jotka eivät pysty rakastamaan edes omiaan.

- Ehkä toisilla on lahja rakastaa, toisilla ei. Sillä, onko kyse biologisesta tai adoptiolapsesta, ei loppujen lopuksi ole suurtakaan merkitystä.

Maria-myytin uudelleenkirjoitus

Romaanin pohjatekstinä on Maria-myytti, joka aktivoituu sekä päähenkilön nimen avulla että hänen halussaan saada lapsi ilman miestä: "Kaiken voi tehdä myös toisella tavalla. Tällä lauseella korttia ei voi aloittaa, mutta se on täydellinen lopetus, riittävän napakka, eikä se ole vähääkään syyttävä, se ei syytökseksi muutu, vaikka ajatuksen pusertaisi loppuun saakka. Se on puhdas totuus, vain ja ainoastaan fakta: lapsen voi saada myös mieheen koskematta."

Maria ei halua miestä, eikä synnytyskokemusta: "Minä en tahtonut sitä sisälleni, minua rikkomaan, minua satuttamaan. En halunnut että se kasvaa minussa, että se suurenee sisälläni päivä päivältä, salaa, että se tekee minut painavammaksi, kuukausi kuukaudelta vieraammaksi, kuin varkain aivan oudoksi. Odottavaksi naiseksi. Sellaiseksi naiseksi minä en halua. Suvunjatkajaksi."

Jos lasta joutuu odottamaan adoptiojonossa kaksikin vuotta, ehkä sellainen rakkaus on luonteeltaan toisenlaista, oikeampaa?

- Yksi tärkeä elementti kirjassa on Gauguinin maalaus Ia Orana Maria (Tervehdin teitä, Maria), joka siirtää kristillisen kuvaston Tahitiin, viattoman luonnonkansan piiriin.

Maria etsii toisenlaista luomiskertomusta Grand Palais´n seinältä, jolle Ia Orana Maria on ripustettu. Gauguin etsi idylliä Tahitilta, "puhtaiden villien" joukosta. Marialle tämä toinen on kiinalainen tyttö, jonka kanssa hän yrittää epätoivoisesti tavoittaa yhteistä merkitystä - kohtalokkain seurauksin.

Viittaus Gauguinin maalaukseen herättää myös uudenlaisia ajatuksia perisynnistä, armosta ja sukupolvien tasapainosta.

- Tyhjeneekö "Jumalan lapsi" pyhyydestä ja samalla myös pelastajan raskaasta roolista, kun kulttuuri ei tunnista perisynnin ja armon toisiinsa kietoutuvaa dialektiikkaa? Entä mitä tapahtuu, kun sukupolvien ketjuun tuodaan uusi lenkki kaukaa toisesta kulttuurista?

Jotkut etsivät rahasta ja materiasta korvausta puuttuvalle rakkaudelle. Mariakin pohtii rahan ja rakkauden suhdetta adoptiossa.

- En kuitenkaan pyri välittämään romaanillani mitään moraalisia teesejä. Elämme maailmassa, jossa kulutuksella on yhä suurempi rooli, ja kaiken arvoa mitataan rahalla. Olisi aika vaikeaa kirjoittaa nykymaailmaan kiinnittyvää romaania, jossa tämä ei millään tavalla näkyisi.

Rita Dahl

julkaistu Sana 40/2007:ssä

Saturday, October 06, 2007

Hymyilyä kaduilla ja uutiskoreja

Helsinki – naisten, kirjailijoiden ja kirjojen kaupunki


Kuusi naiskirjailijaa Kirgistanista oli kutsuttu Keski-Aasian naiskirjailijakokoukseen Suomeen 18.-21. elokuuta. Siitä, miten kokous sujui ja omista vaikutelmistaan kertoo yksi osallistujista, Keski-Aasian PENin varapuheenjohtaja, kirjailija ja toimittaja Topchugul Šaidullajeva.

- Kokouksen järjesti Suomen PEN-yhdistys ja siinä tarkasteltiin naiskirjallisuuden tämän hetkistä asemaa ja kehitysnäkymiä. Haluttiin myös keskustella kaikista sensuurin muodoista, jotka estävät naisia luomisprosessissa ja etsiä keinoja näiden voittamiseksi. Helsingissä kokoontui kirjailijoita Kirgistanista, Kazakhstanista, Englannista, Suomesta, Ruotsista, Japanista, Turkista, Yhdysvalloista, Malawista ja muista maista. Konferenssin osallistujien huomion keskipisteenä oli naiskirjailijoiden tilanne Keski-Aasiassa. Kirgistanilaisten delegaatiosta puheen pitivät elokuvaohjaaja ja runoilija, Keski-Aasian PENin puheenjohtaja Dalmira Tilepbergenova, minä itse, kansainvälinen toimittaja Vera Iversen, jonka kirgistanilaiset tuntevat paremmin Vera Tokombaevana sekä toimittaja ja runoilija Bubu Bokojeva. Meidän delegaatiomme analysoi naiskirjallisuuden kehityskulkua ja suuntauksia tasavallassamme.

Toinen tärkeä aihe, josta kirjailijat ja toimittajat keskustelivat, oli sukupuolinäkökulma kirjallisessa tuotannossa. Luoviin naisiin kohdistuu sukupuolista sensuuria kaikissa maissa. Taloudellinen, uskonnollinen, patriarkaalinen ja yhteiskunnallinen sensuuri ovat levinneet eriasteisina ympäri maailmaa. Monien kollegojen huulilta kuului ajatus perustaa ”kolmas tila” – ihanteellinen ympäristö itseilmaisulle, tila jossa kuuluminen tiettyyn kansaan, rotuun tai valtioon ei olisi esteenä tasavertaiselle ja luovalle itseilmaisulle. Kokous oli yksi ensi askelista tällä tiellä.

Tähän kokoukseen osallistuminen oli iso tapaus meidän nuorelle yhteiskunnalliselle yhdistyksellemme, vuonna 2005 perustetulle Keski-Aasian PEN-keskukselle. Yhdistyksen ensisijaisiin tehtäviin kuuluu etsiä ja tukea uudistavaa työtä tekeviä kirjailijoita, kehittää nykyistä kirjallisuuttamme sekä kannustaa luovia, kirjallisia aloitteita yhteiskunnassamme. Vuonna 2005 kun keskuksemme juuri oli aloittanut toimintansa, järjestimme ensimmäisen kansainvälisen Keski-Aasian naiskirjailija- ja toimittajakokouksen. Sen teemana oli ”naiset ja sensuuri”. Helsingin kokous oli siis luonnollista jatkoa Biškekin kokoukselle.

Tällä hetkellä yhdistys kerää tietokantaa ja valmistelee muutamaa projektia joilla tulee olemaan merkitystä kotimaisen kirjallisuutemme kehitykselle. Suunnittelemme naiskomitean perustamista PEN-keskukseen. Se tulee työskentelemään välittömästi niiden ongelmien kanssa, joita naiskirjailijat kohtaavat työssään.

(Ensimmäinen asia joka osuu silmään Helsingin kaduilla on sen hymyilevät asukkaat. Me emme kohdanneet yhtäkään kurttuista otsaa. Minä olin iloisesti yllättynyt siitä miten vapautuneesti suomalaiset ilmaisevat mielipiteitään. Se ei ole ihme, sillä Suomessa kansalaisten on hyvin helppo saada tietoa. Joka aamu erityiset korit yleisissä kulkuvälineissä täyttyvät tuoreista sanoma- ja aikakauslehdistä. Ihmiset voivat työmatkallaan selata läpi tärkeät uutiset. Matkustaja saa halutessaan viedä lehden mukanaan ilmaiseksi. Valtio kiinnittää suurta huomiota kirjailija- ja julkaisutoimintaan sekä tutkimukseen, minkä vuoksi kaupungissa on kirjakauppoja ja kirjastoja valtava määrä.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS). SKS perustettiin 175 vuotta sitten osana kansallista liikettä, jonka alkuperäisenä tavoitteena oli Suomen kulttuurinen irrottaminen Ruotsista. Nykyään SKS:n tärkeimpiin tehtäviin kuuluu suomalaisen kansallisen kulttuurin kehittäminen ja kulttuuriperinnön säilyttäminen. Seura omistaa kansanperinteen ja kirjallisuuden arkistot sekä tieteellisen kirjaston ja SKS:ssä toimii kustannusosasto sekä suomalaisen kirjallisuuden tietopalvelu. Sillä on ollut suuri merkitys suomen kielen kehitykselle ja kansalliselle itsetunnolle. Vuosittain seura julkaisee 100 kirjaa, seuraan kuuluu 4000 suomalaista ja 250 ulkomaista jäsentä. Seuran toiminnan rahoittaa pääasiassa valtio.)

Luulen, että naisten kirjailijatyön ongelmia käsittelevää kokousta ei aivan sattumalta järjestetty juuri tässä maassa, jossa 60 % ministereistä ja kansanedustajista 40% on naisia. Kokouksen aikana luotiin paljon uusia kontakteja ja tuttavuuksia, mikä merkitsee hyvin paljon nuorelle keski-aasialaiselle PEN-yhdistykselle. Erityisen mieleenpainuvia olivat tapaamiset sveitsiläisen kirjailijan ja maansa PEN-yhdistyksen johtajan Khristin T. Schniderin kanssa, Suomen PENin varapuheenjohtaja Rita Dahlin sekä kansainvälisen PENin hallituksen jäsenen ja kokouksen puheenjohtajan ruotsalaisen Elisabeth Nordgrenin kanssa.

Teksti: Ludmila Pavlovich

Kääntänyt Sanni Koski

Tuesday, October 02, 2007

Tieto virtaa muuttuvassa maailmassa

Tieto virtaa muuttuvassa maailmassa

Tietokirjat muuttavat muotoaan alati muuttuvassa ja muutosalttiissa
postmodernissa maailmassa, ja rajanveto faktan ja fiktion välillä käy yhä
vaikeammaksi.

- Ajalle tyypillinen fyysisten ja käsitteellisten rajojen purkaminen – sumeiden kategorioiden luominen, kuten filosofit sanovat - vaikuttaa myös tietokirjallisuuteen, jota on vaikea tiivistää yhteen, näin totesi Tietokirja.fi-tapahtuman avajaispuheenvuorossa 31.8. Suomen Tietokirjailijoiden Liiton puheenjohtaja Pirjo Hiidenmaa.

Nykyisessä tietokirjallisuudessa tiede- ja kaunokirjallisuus voivat lyödä iloisesti kättä. Faktaa ja fiktiota yhdistää myös yhteinen etymologia: molemmat tarkoittavat latinaksi tekemistä. Vaikka esimerkiksi erilaiset matkakirjat ovat laventaneet tietokirjan määritelmää ja tuoneet uudenlaisen
kokemuksellisuuden osaksi tietokirjallisuutta, Hiidenmaan mielestä on hyvä lähteä siitä, että tietokirja on ennen muuta totta.

- Faktan lisäksi tarvitaan tulkitsijaa, joka antaa tiedolle eettisen ulottuvuuden. Tietokirjat voivat toimia elämää eheyttävänä puheenvuorona pirstaloituneena aikanamme, uskoi Hiidenmaa.

Hiidenmaan mielestä nykytietokirjallisuudessa tärkeäksi haaraksi on tullut eräänlainen entäs jos-kirjallisuus, joka pohtii vaihtoehtoisia visioita: entä jos antibioottia ei olisi keksitty, mitä jos tiettyä sotaa ei olisi käyty. Hiidenmaa huomautti myös, että hyvän tietokirjallisuuden on tuotettava samaan tapaan elämyksiä kuin kaunon – sen on saatava yllättymään, pettymään, rakastumaan. Tietokirjallisuuskin elää kielen ja kerronnan varassa.

- Tietokirjaa on vaikea määritellä tyhjentävästi. Kaikki inhimillinen on mahdollista tietokirjassa: se antaa tietoa, on viihdettä, hyvää asiaa, luo ja uudistaa kieltä, on hyvää ajankulua ja tekijänsä näköinen. Suomessa ilmestyy vuosittain 8000 tietokirjaa. Tähän joukkoon mahtuu monenlaisia
tekijöitä, Hiidenmaa päätti.

Tekijät ja lukijat

Tietokirja.fi-tapahtumassa esittäytyivät niin tietokirjojen tekijät tekijöinä ja lukijoina kuin tietokirjoja työssään hyödyntävät ammattilaiset, lähinnä toimittajat. Monet tekijöistä olivat julkisuudesta tuttuja, nimekkäitä tietokirjallisuuden ammattilaisia, jotka houkuttelivat paikalle
sekä tietokirjan tekijöitä että lukijoita.

Jaakko Hämeen-Anttila aloitti oman tarinansa humoristisesti kertomalla olleensa tavallinen pieni poika siihen asti, kunnes äiti heitti häntä halolla ja hänestä tuli Lähi-Idän tutkija. Hän tottui kirjoihin jo lapsena, eikä isä hämmästellyt, kun teini-ikäinen Jaakko pyysi hankkimaan arabian kielen oppikirjan. Suvussa oli tullut tavaksi, että joka toinen suvun jäsen oli luonnontieteilijä ja joka toinen humanisti.

Hämeen-Anttila on omistanut elämänsä tieteelle. ”Vakavan” tieteellisen tuotantonsa hän kirjoittaa englanniksi, tietokirjoja on syntynyt vuodesta 1997 sivutuotteena. Hämeen-Anttilalta on tähän mennessä ilmestynyt tieteellisen uran ohessa lähes 15 tietokirjaa – merkittävä saavutus. Hämeen-Anttila on hyödyntänyt tietokirjailijana laajaa opiskelualaansa, arabialaisen-islamilaisen kulttuurin ja uskonnon tuntemustaan. Hänen viimeisin tietokirjansa Mare Nostrum sai alkunsa, kun Hämeen-Anttila alkoi miettiä yhtäläisyyksiä Euroopan ja Lähi-Idän historioiden välillä.

Sekoitus faktaa ja fiktiota

YLE:n Ykköselle Viisasten kerho –keskusteluohjelmaa ja Kuka kukin on kirjallisuudessa tekevä Eeva Luotonen käyttää tietokirjallisuutta ohjelmiensa lähteenä. ”Virallisten” tietokirjojen ohella hän hyödyntää karttakirjoja, kuvakirjoja ja lasten tietokirjoja.

- Itseä on ruokittava tiedolla ennen kuin lähden tekemään ohjelmaa. Radiossa ei voi käyttää ääntä, kuvaa eikä tilastoja eli näkökulman valinta on myös tärkeää.

Korkean tason poliittista tietokirjailijanäkökulmaa tapahtumaan toi EU:n laajentumiskomissaari Olli Rehn, joka kertoi uusimmasta tietokirjastaan Europe´s Next Frontiers.

- Kirjan kirjoittaminen alkoi Hollannin ja Ranskan EU-kansanäänestysten jälkeen, kun aloin pohtia, kuinka Eurooppaa voisi sosiaalisesti ja taloudellisesti elvyttää. Näytin kirjaani silloiselle ulkoministeri, nykyiselle presidentti Gürille, joka innostui Kayser-osuudesta. Nyt kirjaa käännetään turkiksi.


Runon vuosikymmenet

Runon Suuressa Juhlassa Sanomatalon Mediatorilla 8.9. olivat läsnä runon eri vuosikymmenet 1950-luvulta 2000-luvulle. Nykyrunon monipuolisuus ei kuitenkaan näkynyt tapahtumassa.

Näin siksi, että runoilijavalinnat oli tehty tyylillisesti tukemaan toinen toisiaan: kovin pitkä kaari ei ole 1950-luvulla aloittaneesta Mirkka Rekolasta nuorimpiin runoilijoihin Sanna Karlströmiin tai Saila Susiluotoon. Molempien runot jatkavat tyylipuhtaassa kauneudessaan ja hallittuudessaan 50-lukulaisen kuvarunon perinnettä.

Ohjelman suunnittelussa ei ollut otettu turhia riskejä. Poissa olivat esimerkiksi suuret kustantamot haastavat print on demand –kustantamoiden runoilijat, jotka ovat monipuolistaneet runouden kuvaa parin viime vuoden aikana merkittävästi.

Myöskään nykyrunon kokeilevuudesta – esimerkiksi hakukonerunoudesta tai alhaisen ja ylevän rajoja kaatavasta Flarfista – ei saatu lainkaan näytteitä. Päivä oli tehty ennen muuta miellyttämään vanhoillisempaa makua.

Tapahtumassa ei käynyt ilmi, että juuri nyt ehkä kiinnostavin liike tapahtuu nimenomaan marginaalissa. Nihil Interitin ja Kirja kerrallaan –liikkeen POD-tyyliset kustantamot PoEsia ja Jukka-Pekka Kervisen Ankkuri ovat tehneet tärkeää ruohonjuuritason työtä runouden ilmeen monipuolistamiseksi.

Vanhaa, ei uutta

Vanhinta ja vakiintuneinta runoilijakaartia edustivat muun muassa Aila Meriluoto, Pentti Holappa ja Sirkka Turkka, Lassi Nummi, Kirsi Kunnas, Bo Carpelan ja Niilo Rauhala. Runon aiheeksi olivat kelvanneet niin arjen sattumukset, luonnon pienet ihmeet kuin erilaiset eläimet. Aulikki Oksanen edusti päivän kevyempää, laululyriikasta ammentavaa antia.

Maaseudun naisten äänitorvena toimi Eeva Heilala. Blakelaisen oman totuuden lippua kantoi Risto Ahti. Kari Aronpuro toi tapahtumaan tervehdyksen kielilähtöiseltä, semioottiselta runoudelta, mutta muuten Language-tyylinen uusin runous loisti poissaolollaan, aivan kuten nykyrunon kirjoa monipuolistavat pienkustantamoiden runoilijat.

Ilpo Tiihosen kielen äänteellisyydellä, riimeillä ja huumorilla pelaavat runot, jotka Tiihonen aina esittää vakuuttavalla, persoonallisella tavallaan, edustivat päivän huumoriannosta, vakavalla sisällöllä höystettynä. Myös suomenruotsalaisten Annika Sandelinin ja Stella Parlandin teatterillinen esitys toi iltapäivään huumoria, unohtamatta Catharina Gripenbergin kliseitä ja stereotypioita uudelleenkirjoittavia ja niillä leikitteleviä runoja.

”Välisukupolvea” edustaneista 1990-luvulla debytoineista runoilijoista paikalla olivat ainoastaan Tomi Kontio, Helena Sinervo, Johanna Venho ja Lauri Otonkoski. Muut olivat jääneet kenties kotiin hoitamaan jälkipolveaan tai kenties rustaamaan uusia runoja.

Vaihtoehtoista runomeininkiä etsivälle oli tarjolla Digitaalisen runouden päivä, jossa nähtiin muun muassa Karri Kokon runoanimaatioita ja Eirikur Norðdahlin äänirunoperformanssi.

Rita Dahl


julkaistu Kirjasto-lehdessä 4/2007