Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Tuesday, July 31, 2007

Keski-Aasian naiskirjailijakokous: last call

Keski-Aasian naiskirjailijakokous

Suomen PENin naiskomitean järjestämässä Keski-Aasian naiskirjailijakokouksessa kuullaan keski-aasialaisten, eurooppalaisten, aasialaisten ja afrikkalaisten naiskirjailijoiden alustuksia. Kokous pidetään kulttuurikeskus Caisan auditoriossa (os. Mikonkatu 17 C, toinen kerros) lauantaina ja sunnuntaina 18.-19.8. klo 9-16. Lisätietoja ja ohjelma: www.suomenpen.fi.

Lauantaina klo 18 alkaa kirjailija, dokumenttiohjaaja Sabine Forsblomin vetämä keskustelu kirgistanilaisesta dokumenttielokuvasta, johon osallistuvat dokumenttiohjaaja, runoilija Dalmira Tilepbergenova ja dokumenttiohjaaja, elokuvakriitikko Goulbara Tolomushova. Tilaisuudessa näytetään Tilepbergenovan dokumentteja.

Sunnuntaina klo 18 käynnistyy kirjallinen ilta, jossa kokouksen osanottajat lukevat tekstejään.

Kokouksen ovat taloudellisesti mahdollistaneet Ulkoministeriön kehitysyhteistyöosasto, Suomen Kulttuurirahasto, Kulturfonden, British Council, Opetusministeriö, WSOY ja Suomen Egyptin suurlähetystö.

Tilan pienuuden vuoksi kokoukseen on ilmoittauduttava mielellään mahdollisimman pian, mutta viimeistään 10.8. mennessä kokouksen koordinaattorille Rita Dahlille os. rita.dahl@helsinki.fi. Osallistujat maksavat itse lounaansa ja kahvinsa. Kokous on kaikille kiinnostuneille avoin.


Kokouksen alustava ohjelma, muutokset ovat mahdollisia:

Saturday, 18th of August

9-9.30 Opening of the forum at the auditorium of cultural centre Caisa, Mikonkatu 17 C, second floor. Parliamentary deputee Heidi Hautala, film director Kaisa Rastimo.
Welcome address by Rita Dahl, chair of women´s committee of Finnish PEN.
Chair of the meeting is Elisabeth Nordgren, member of International PEN´s board.

9.30-11 First session of presentations and discussion. Elisabeth Nordgren is the chair of the meeting.

Political scientist, editor-in-chief of Politiikka Jaana Kuusipalo, Finland: More than one hundred years of women´s political influence in Finland
Poet, film director Dalmira Tilepbergenova, Kirgistan: What about Asian women writers?
Writer, sociologist Topchugul Shaidullaeva, Kirgistan: Women's creative work and censorship in Kyrgyzstan

11-11.30 Coffee-break

11.30-13 Second session of presentations and discussion.
Poet, editor Rita Dahl, Finland: Does gender matter?
Writer, editor Bubu Tokoeva, Kirgistan: There are and will be great asian women writers
Writer Hala Ed-Badry, Egypti: Egyptian women writers now

13-14 Lunch

14-16 Third session of presentations, discussion and summary of the day
Writer Yukiko Chino, China/Japan: Chinese women writers in diaspora
Poet, secretary of International PEN´s women´s committee, Sarah Lawson: Future activities of IPWWC
Writer Asta Piiroinen, Finland: Every thing is all right? - censorship and
freedom

18-20 An evening of Central-Asian cinema at premises of cultural centre Caisa. Viewing of Tilepbergenova´s documents. Discussion lead by documentary director, writer Sabine Forsblom, documentary director Dalmira Tilepbergenova, documentary director Goulbara Tolomushova. Auditorium of Cultural Centre Caisa.

Sunday, 19th of August

9-11 First session of the day and discussion.

Writer Muge Iplikci, Turkey: The impact of nationalism on freedom of speech
Writer Mikaela Sundström, Finland: To write in a small minority language – challenging or rewarding?
Writer, editor-in-chief of Knigolyub magazine Lilia Kalaus, Kazakhstan: Female literature and publishing in Kazakhstan
11-11.30 Coffee-break

11.30-13 Second session of presentations and discussion.

Editor Riitta Talasniemi: Screening Gender
Writer Veronica Maele, Malawi/Great Britain: Breaking Barriers – women, writing and the media in Malawi
Editor Vera Iversen: Editor without someone to watch after her

13-14 Lunch

14-16 Third session of presentations and ending of the meeting.
Writer Tiina Pystynen, Finland: On a way to look for hope
Poet, Researcher Zarine Dhandosova, Kazakhstan: Tajik female poets
Senior Programme Officer of Article 19, Federica Prina, UK: Freedom of Expression and Women Journalists in Central Asia

18-20 Literary evening. Participants of the meeting read their own texts. Auditorium of Cultural Centre Caisa.

Kelluvat ihmislautat

3.

Kelluvat ihmislautat, turkoosit
Aallot palauttavat uhkarohkeat
Maihin, patjasta ei ole
Apua, veden armoille
Saattaa rakkaus, kastuvat varpaat
Takki, kädetkin, kukaan ei ole
Korkeilta aalloilta suojassa, ne
Löytävät suojaisimmat luolatkin
Joihin ihmiset ovat asettuneet
Makaamaan odottaen suojaa
Mutta aallot jatkavat, ihmiset
Jäävät kellumaan oman onnensa
Nojaan

Monday, July 30, 2007

Ricardo Reis: Oodeja

Kruunaa minut ruusuilla,
kruunaa minut todellakin
ruusuilla -
ruusuilla jotka sammuvat
sammumisen edessä
niin aikaisin!
Kruunaa minut ruusuilla
ja lyhyillä lehdillä.
Se riittää.



Sen kukan joka olet haluan, en sitä jonka annat.
Miksi kiellät minulta sen, mitä pyydän?
Sinulla on aikaa kieltää
annettuasi.
Kukka, ole minulle kukka! Jos sinut poimii saita
onnettoman sfinksin käsi, ikuisessa
varjossa harhailet absurdisti
etsien sitä mitä et antanut.



Suut punaisena viinistä,
valkeat otsat ruusujen yllä,
alastomina, valkoiset käsivarret
heitettyinä pöydälle:

Lydia, sellainen on taulu
jossa olemme, mykkinä,
ikuisesti merkittyinä
jumalten tietoisuuteen.

Ennen sitä elämä
sellaisena kuin ihmiset sitä elävät,
täynnä mustaa pölyä
joka nousee teillä.

Vain jumalat auttavat
esimerkillään niitä
jotka eivät enää teeskentele
jotka menevät asioiden virrassa.



Katson peltoja, Neera,
vihreitä peltoja ja ajattelen
tulevaa päivää
jolloin et enää katso meitä.

Tämä, jos sitä miettii,
pilvistää taivaat
ja tekee vähemmän vihreiksi
vihreät todelliset pellot.

Voi! Neera, tulevaisuuden
jätämme tulevaisuuteen.
Se mitä ei näy
ei ole olemassa meille.

Tänään minulla ei ole muuta
kuin vihreät pellot
ja sininen taivas yllä.
Olkoon se elämä.

Suomentanut Rita Dahl

Sunday, July 29, 2007

Kieli keskellä konetta

Marianna Kurtto

Kieli keskellä konetta

Rita Dahl:
Aforismien aika
Runoja, 108 s.
poEsia 2007

Rita Dahlin toinen runokokoelma Aforismien aika on aforistiikasta kaukana oleva runsaudensarvi, joka julistaa: “Aforismien aika on mennyttä, eläköön toiminta!” Toimintaa kokoelmassa edustaa sekä runogeneraattorin käyttöön pohjautuva syntytapa että yhteiskunnallinen tematiikka; runot sekä puhuvat toiminnasta että ovat toimintaa. Lopputuloksena on – takakannen mahtipontisen määritelmän mukaan – “uudenlaista eeppistä runoa”, joka sattumanvaraisuuden keinoin pyrkii luomaan läpileikkauksen nyky-yhteiskunnasta ja sen koneistossa rimpuilevasta ihmisestä. Kokoelma on vahvasti aikaansa sidottu prekariaatti- ja globalisaatioviitteineen.

Aforismien aika alkaa eeppisyyden lupausta noudatellen 70:n sivun mittaisella, nelirivisistä säkeistä koostuvalla runolla. Teksti etenee generaattoriin syötettyjen hakusanojen (esim. vapaus, kone, terveydenhuolto) varassa, ja ilmeisesti näiden hakusanojenkin valinta perustuu osittain sattumaan: seuraava sana on valittu lauseista, joita edellinen sana on tuonut esiin. Tämä tuo tekstiin miellyttävää jatkuvuutta ja kiinnostavia rinnastuksia. Hengähdystaukoja ja tiivistämistä pitkä runoelma olisi kuitenkin kaivannut – nyt sen ansiot uhkaavat hukkua turhan uuvuttavuuden alle. Kokoelman loppupuolen lyhyet runot tuovat onnistuneemmin ilmi yllättävien merkitysrinnastusten tehon.

Kokoelman tapa käyttää kieltä materiaalina tuottaa “perinteisestä” runoudesta poikkeavan lukutavan, jossa merkityksen luonne ja vastaanotto muuttuu olennaisella tavalla. Runoilija ei ole valinnut runoissa käytettyjä sanoja, ja niiden järjestyksenkin vain osittain (tosin tarkkaa metodia lukijalle ei paljasteta), mikä johtaa merkityksen etsimiseen kielen ylemmiltä tasoilta. Kyseessä on siis eräänlainen kielen ja runon metataso, jossa syvät semanttiset merkitykset on häivytetty – tai niitä ei alun perin ollutkaan. Samastumisen mahdollisuuksia teksti ei tarjoa, mikä tekee siitä lukijan kannalta vieraannuttavaa. Lukijan ja aidon kokemuksen välissä on jatkuvasti keinon näkyvyys, keinotekoinen kieli. Tämä tekee kokoelmasta kielifilosofisesti ja kokeilullisesti kiinnostavan, mutta runoutena lopputulos on turhan etäännyttävä.

Aforismien ajan vakavan yhteiskunnallisuuden vastavoimana on huumori, joka on ajoittain (kenties tarkoituksellisen) yksiulotteista (“Ihmisapina ei ole koskaan näyttänyt jimi pääkallolta koska jimi on sentään kaunis”) ja ajoittain puhuttelevampaa (“Osa / potilaista valittaa liiallista / lääkitystä, toiset ettei pahoja / sivuoireita tule”). Runot lepäävät kenties liikaakin huumorin varassa, mutta toisaalta huumorin täysin puuttuessa tämäntyyppisiä tekstejä tuskin olisi mielekästä lukea. Hauskuus on sattumanvaraisuuteen perustuvan hakukonerunouden elinehto, sillä se täyttää aukkoa, jonka semanttisen ja temaattisen merkityksen haalistuminen on jättänyt. Näin syntyvän näennäismerkityksen varassa runot toki viihdyttävät, mutta minkäänlaista pysyvämpää jälkeä ne eivät jätä.


julkaistu Parnasso 3/2007:ssa

Elämän pituinen evakkomatka



Elämän pituinen evakkomatka

KUIVANIEMI. Helmi Kellokumpu, 79, saapui ensimmäisen kerran oikeaan kirkonkylään neljäntoista vuoden ikäisenä. Hän oli joutunut lähtemään ensimmäistä kertaa evakkoon Sallasta Ylitorniolle. Oli outoa ja pelottavaa lähteä kodistaan tietämättä minne saapuu.

Elämä on sittemmin vienyt Kellokumpua yli kahdellekymmenelle pohjois- ja eteläsuomalaiselle paikkakunnalle. "Se on ollut elämän pituinen evakkomatka", hän sanoo.

Pienikokoisesta Kellokummusta ei heti uskoisi, että takana on monia rankkoja kokemuksia, monenlaisia ihmiskohtaloita. Ilmeisesti hän on yhtä sitkeää tekoa kuin kertomustensa vahvatahtoiset naiset.

Kellokumpu kuvaa aikaa, jota ei saa takaisin. Siihen kuuluvat marhaminta, pystykirnut, barkkumit ja muut perinteiset esineet ja työkalut. Tietysti myös porot ja maaseudun luonnonkierto. Ja taitavat naiset. Kertomuskokoelmia on julkaistu kaikkiaan kolme, Lasteen alaisia (1998), Havun takana (2000) ja Riukuaitaa (2004).
Perinteisten, jo katoavaan kansanperinteeseen kuuluvien esineiden käyttäjät ovat osa katoavaa maailmaa. Näitä maaseudun unohdettuja ihmisiä Kellokumpu kuvaa kertomuksissaan.

Nyt kylät ovat autioituneet, nuoret muuttaneet kaupunkeihin, eikä perinteiden jatkajia löydy.

Kirjoittamaan Kellokumpu ehti vasta vanhempana. Vuonna 1961 hän sai kunniamaininnan Anni Swanin muistokilpailussa. Samana vuonna julkaistiin nuortenkirja Rajakylän lapset salanimellä Helmi Salokannel.

Kellokummulla oli kuitenkin jo perhe ja lapsia ja hän oli töissä myymälänhoitajana Posiolla. Kirjoittamiseen tuli lähes neljänkymmenen vuoden tauko.
Vasta myöhemmin hänellä alkoi olla aikaa myös kirjoille. "Olin lukemisesta aivan humalassa. Aiemmin tein vain töitä, enkä ehtinyt harrastaa muuta tai elin alueilla, joilla ei ollut kirjastoja."

Tavalliset kansanihmiset, pohjoisen laestadiolaiset ja kyläkoulujen opettajat, koko eletty elämä on löytänyt tiensä Kellokummun kertomuksiin. Tarinat sijoittuvat enimmäkseen Pohjois-Suomen maaseudulle, talvi- ja jatkosodan aikoihin tai jonnekin vielä kauemmas menneeseen.

"Olisin voinut kertoa nykyajastakin, mutta siinä ei ole mitään kerrottavaa. Kaikki ihmiset ovat samaa harmaata massaa. Ennen ihmiset olivat enemmän persoonallisuuksia. Vanhemman polven naisetkin päästelivät selkäkeikkanauruja, olivat estottomampia kuin naiset nykyään."

julkaistu Helsingin Sanomien kulttuurissa 3.7.2004

Saturday, July 28, 2007

Ei Tulia ilman Lulia

Brasilialaisen runoilija Marcio-Andren raportti Coimbran Encontro Internacional de Poetas -tapahtuman neljannesta paivasta kertoo, etta toimitan Tuli & Luli -runouslehtea. No, lehti siis on Tuli & Savu ja toimitin sita vuoden 2001 ajan. Nyt olen ihan vain poeetta ja kirjailija. Tekstissa luetellaan myos muita tapahtumassa esiintyneita runoilijoita. Gander ja Rasteiro (johon tutustuin myos) olivat erityisen kiinnostuneita filosofiasta.

Quarto dia

A cada dia conheço outros poetas, melhoro meu inglês e descubro novos doces portugueses. Dessa vez, havia sido apresentado a Xiao Kaiyu, que me presenteou com dois livros em chinês, Forrest Gander, Chó do Guri, Maxim Amelim, Ana Raquel, Gastão Cruz, Arjen Duinker e Nicolle Brossard, todos simpáticos e prosadores de primeira. Os almoços eram uma ótima oportunidade para conversar com os poetas. Forrest e João Rasteiro eram especialmente engraçados e interessados em filosofia. Também dei uma entrevista para a Rita Dahl, que dirige a revista Tuli e Luli na Finlândia.

Rakkautta tahtoseuduilla

Pitkään jatkunut ystävyys Juhani Ihanuksen kanssa poiki Narvan tiellä. Kabbalistisia merkintöjä –yhteisrunoteoksen, jossa löytöretkeillään leikillisesti kielessä, etsimättä totuuksia ja tuomioita. Jumalan kieltä etsinyt juutalainen kabbalismi perustui ajatukseen, että hepreankielisten pyhien tekstin takaa on löydettävissä toisenlainen, salattu todellisuus. Esimerkiksi kirjainten järjestystä muuttavin tekniikoin oli mahdollista löytää kadotettuja jumalan sanoja. Näillä ”oikeilla” sanoilla oli yhteys taivaalliseen, ja niiden kautta mystikko sai maagisia voimia. Jos tiesi tähtien tai enkelien oikeat nimet, pystyi jopa vaikuttamaan niihin.

Näiden kahden mystikon runot on erotettu toisistaan fontilla. Muisto tiestä –aloitussikermässä elämä on runo, ilman toista ei ole toista: ”Edessä oli lause / kesken, / elämättä”. Ihanuksen runoissa etsitään ihmisen olemusta itseriittoisen kuoren alla: hän liikkuu yleisen parissa. Pellisen runoissa maailma muuttuu mysteeriksi: ”muisto tiestä / keppi nousee / palauttaa lintujen / ruudut, jokaiselle siiveniskut / elämää”. Hänen runoissaan suurin mysteeri on minä itse, ja minästähän se kielikin on lähtöisin: ”luulin itseäni / omaksi kuvakseni / olematon / tuli ja / voitti / lastari / jäi muistoksi”.

Ihanus ja Pellinen eivät etsi kuitenkaan pyhien tekstien, vaan elämän kabbalaa. Pellinen on Poeettojen Poeetta, jolle siis yksikään päivä ei ole samanlainen, hän on huolestunut runouden tulevaisuudesta, siitä loppuuko runoilijasukupolvi häneen: ”Nouseeko runous vielä / jonkun toisen sanomana”. Jumalaankin kyllä päästään. Hän on mielikuvituksensa unohtanut Mies-Olento: ”Jumala on kääntäjä valo-olento, / joka ei koskaan puhu omiaan. Joka käyttää / miehekkäitä / kysymyksen asetteluja.” Runoilijan salaisuus on panoptikon-silmä: ”olen saanut valkean silmän / joka näkee, mistä kaikki alkaa”. Kabbalaa on kaikkialla, minne mieli yltää: ”Käänsin päätäni / Sielläkin koivu tai koivun kuva, / jonkinlainen kabbala tai numero / Ehkä koko seutu”. Sanojen, merkkien, kuvien metsästäjälle kabbala on ”käytännön järjen / tapa / tutkia / itseään”. Tämän kirjan kabbala on lopultakin yksinkertainen: mene mielteidesi, kuviesi ja tunteesi mukana. Muuta älä usko.

1990-luvun alun Etelä-Afrikan matka muuntui viiveellä tauluiksi ja runoiksi. Viimeisin runokokoelma Rakkautta pöytävuorella (Savukeidas 2007) tarttuu suureen aiheeseen, rakkauteen, jota runoilija näkee ympärillään kaikkialla näillä harvinaisilla tahtoseuduilla, jotka muistuttavat hänen lapsuuden maisemaansa. Se on panteistinen, aistinen, siinä maailmassa sinä voi olla yhtä hyvin runous kuin nainen, naisen muotoinen vuori. Tälläista ei ole Suomessa, suomenkaltaisissa maissa, näille seuduille on pääsy vain niillä jotka antautuvat mielikuvituksensa ja tunteidensa vietäviksi. Muuta ei tarvita.

Koska näiden runojen kokija on runoilija ja taiteilija, tunteet ja ajatukset muuttuvat aistisiksi kokemuksiksi, väreiksi, luonnonyhteydeksi: ”Wyatt puhuu bushmannikieltä //...// täynnä loputonta omuutta / luonnon kanssa”. Myös paikallinen kasvisto ja eläimistö tulevat osaksi kokijaa, joskus sulautuen rotuerottelun historiallisiin jäänteisiin, jotka ovat yhä havaittavissa selkeästi: ”Oleantereista näen / että maa on tuomittu kukkimaan / kaikesta huolimatta.” Eikä ole paikkaa, jossa paikattomat vaikutteet – kirjallisuus ja musiikki – eivät muuttuisi taiteeksi. Etelä-Afrikka on kai ennen kaikkea kuitenkin mentaalinen paikka, joka sijaitsee missä tahansa, missä kokemus, tunteet, mielikuvitus ja niitä myötäilevät sanat saavat virrata vapaasti. Etelä-Afrikka on löydettävä sisältään, kuten lapsi löytää luontevasti.

Seppo Järvinen (Kiiltomato 18.6.2007) näki Rakkautta pöytävuorilla –kokoelman palaavan temaattisesti aina Kuuskajaskari-kokoelmaan saakka. Runoilija antaa suuntamerkit tahtoseuduille, kuitenkaan mitään selittämättä.

Friday, July 27, 2007

Vuosituhanteen vaihteen runoutta

Vuosituhannen vaihteen runoutta

Jyrki ehti kärsiä monien vuosien ajan kustantamo-ongelmista, jotka suomalaisen runouden onneksi ratkesivat 2000-luvun alussa. Onneksi, koska seitseman 2003-2007 julkaistua kokoelmaa ja lukuisat Internetissä (lähinnä Tuli & Savu Netissä) julkaistut tekstit ovat osoittaneet Pellisen olevan kovemmassa iskussa kuin koskaan. Hän on monipuolisempi ja virtuoottisempi, hänen tekstinsä soljuu nyt monennäköisempänä kuin koskaan.

Ennen kirjoja Pelliseltä ilmestyi runoja ja satuja Tuli & Savu.netissä sekä Leevi Lehdon Internet-sivuilla. Sven Laakson kommentoi Käymälässään (http://kaymala.blogspot.com/2004/08/pellisen-sadut.html) satujen olevan nerokkaita, ne saavat lukijan huomaamaan, että äkkiä on ilta hämärtänyt ja huomaa istuvansa hyväntuulisena ja äärimmäisen toiveikkaana pikkuriikkisessä sellissään yksin. Laakso päivitteli Pellisen kustantamo-ongelmia: kuin Tiisala, hän levittää nyt Hakaniemen torilla xeroxkopiotuja runojaan autoilijoiden tuulilaseihin muovitaskuissa. Sellaista ei saisi tapahtua tämän tason runoilijalle: tämä tosiasia kertoo, mikä on kirjallisuuden tila Suomessa. Surkea.

Runoilija etsii saduissa omaa paikkaansa elottomien esineiden, eläinten ja asioiden avulla. Rilkeä lukeva lamppu, joka on sukua tähdille, vaikuttuu seinäkuvastaan, made on elementissään vedessä ja ihmettelee kiireisiä ihmisiä, meri on toivottoman ihastunut tyttöön, saari muuttuu saaristoksi vasta vanhetessaan, Kaiku-pojalla on oma maailmansa, ihmisiä pelastava tuuli, Etelä-Afrikkaan matkustanut pilvi jolle kelpaavat enää helpoimmat tytöt, vaatimuksia esittämättömään siiliin tutustunut joki, yhteyttä hakevat eläimet ja Mitä on olla taiteilija tiivistää näiden nopeasti liikkuvien satujen teeman: ”Kannatus oli alkanut laskea. Eräs nainen piti häntä paroni Münchhausenina, ja hän muuttui takaisin neliulotteiseksi sykliksi ja kirjoitti satuja itsestään ja siitä mitä on olla taiteilija: eräänlainen mietiskelevä tuulen muoto, supertuuli, vaikka tuuli itse ei sitä hyväksyisikään. Lumisade olemme me.” Jumala –satu kertoo myös kiireisestä luojasta, joka luo kielen ja rehellisyyden, mutta tottelee ennen kaikkea kielen liikkeitä – ne ovat havainnon liikkeitä. Kieli matkustaa Viroon ja sitten Turkuun. Kieli saa ihmiset sopusointuun toistensa kanssa. Itsestä on siis kyse näissäkin saduissa, oman aseman paikantamisesta.

Dostojevskin suomalainen sihteeri (PoEsia, 2004) koostuu kolmesta proosatekstistä, joiden voisi karkeasti yleistää olevan tajuntaan ankkuroituvaa hyvin kunnianhimoista proosaa. Ankkuri on laskettu ennen muuta yhteiseen populaarikulttuuriin, erityisesti kirjallisuuteen ja elokuviin, jotka prosessoidaan lukijan näkyville yhden tajunnan kautta. Monesti metakerronnalliset tekstit puhuvat myös elämän olennaisuuksista: eroottisuudesta, yhteiskunnan ja yksilön kohtaamisesta, kirjallisen ihmisen maailmaan ja kieleen tulosta, lapsuudesta.

Runoilijan rakkaus –tekstissä puhuu Marilynin tajunta, tai mahdollisesti välillä eroottinen Marilyn-tajunta rakastaja Thurberin tajuntaan heijastuneena. Kronologisesti etenevää narratiivisuutta tekstistä on turha etsiä, mutta yksinkertaisuudessaan kyse on Marilynin ja hänen AA-kerhossa tapaamansa pilapiirtäjä Thurberin suhteesta, jota varjostaa Marilynin menneisyys ylilääkäri/nyrkkeilijä Di Maggion kanssa sekä amerikkalaiseen yhteiseen alitajuntaan vaikuttavat hahmot, muun muassa Marlon Brando. Eroottisen tunteen syntymisen ensihetket, entiset miehet ja heidän elimensä välähtelevät tekstissä, samoin Marilynin ottopojat ja Di Maggiolta peritty maatila. Välillä Marilyn-tajunta tuntuu hallitsevan, toisinaan taas Thurberin amerikkalaisesta kirjallisuudesta, muun muassa Norman Mailerista ja Robert Crumbista ammentava tietoisuus.

Haudatut maatilat – teksti on rikoskeikan muotoon saatettu metafiktiivinen teksti, joka etsii paikkaansa kirjallisuuden tai jopa elokuvan kentällä. Paikkaansa etsivät myös tarinan henkilöt. Pikemminkin kuin luontokuvauksesta, on kyse toiminnasta ja jännityksestä, psykologisesta kehityskertomuksesta ennemmin kuin yhteiskunnan tai paikan kuvauksesta. O’Hara ja Haemalainen suunnittelevat keikkaa ja kiertävät kaupunkia. Uusia henkilöitä ja tapahtumia tulee eteen lähes joka kappaleessa. Yhteiskunnan ja yksilön kohtauspaikka on keskeinen: ”Yhteiskunta on peitetty, muurahaisia kootaan kekoihin, tai vankiloihin, ja sen rungon sisällä juoksee mahla.” Paitsi teokseksi ja kirjalliseksi henkilöksi tulemista, Haudatuissa maatiloissa pohditaan yksilöksi syntymistä ja sen edellytyksiä. Metateksteyttä löytyy siis monelta tasolta. Haudatut maatilat –tekstissä hahmotetaan kirjallisen ihmisen maailmankatsomuksen syntyä. Matematiikka, sen osaamattomuus, on kieli-ihmisen kohtalo. Koulun matematiikanopetus on vain materiaalia luovalle väärinkäsittelylle. Amerikkalainen populaarikulttuuri, kirjallisuus ja elokuvat, on myös Haudattujen maatilojen taustalla esiintyvää materiaalia mielikuvitukselle, ei sen todellisempaa.

Dostojevskin suomalainen sihteeri kertoo kirjailijan alter egon ajasta Jorman luona Viron Taeblassa, joka on hedelmällinen paikka jatkaa oman paikan etsimistä ja määrittämista: Pellisen kestoaihetta. Viro on kuin lapsuuden esikielellinen paikka, jossa on keskeiset motiivit – naiset ja mielteet - ympärillä. Taeblassa kertoja kohtaa järjestäytyneestä yhteiskunnasta vapautuneen (slaavilaisen) mielen, josta tulee kieli. Kirjoittaminen on kertojan todellisuutta, hänen aiheensa suuri, Elämä. Viro, jossa naiset näyttävät naisilta ja miehet miehiltä, saa kertojan miettimään myös omaa paikantumistaan näiden karkeiden eroottisten vastakkainasettelujen välillä.

Viro edustaa Pelliselle lähes mielentilaa, vaikka samaan aikaan toki jotakin konkreettista. Sven Laaksolle hän kertoo, että ”Viro on siinä mielessä hyvä, että pienessä maassa aina yksityiskohtien taju on kehittyneempää kuin suurvallan ylpeässä ja korkealta katsovassa hengessä. Pienistä maista, kuten Romaniasta, tulee hyviä pianisteja. Suurvaltaan voi hukkua.” (http://kaymala.blogspot.com/2004/10/ryssnarat.html).
Vuosituhannen avannut kunnianhimoinen Pellis-proosa sai ristiriitaisen vastaanoton. Eeva Saesmaa (www.kiiltomato.net) piti Pellisen proosaa eksyttävänä. Hän suositteli kirjaa lukijoille, jotka pitävät eksyksissä olosta: he löytävät sieltä runoilijan laajan mielen ja suuren alitajunnan. Toisaalta, jos keskittyy kieleen runoutena, kokonaisuus jää Saesmaan mielestä tavoittamatta. Forsblomin mielestä (Uutispäivä Demari, 26.5.2005) tarinassa pysyy hyvin kärryillä. Kirja oli hänen mielestään aluevaltaus Pelliselle, koska hän oppii hallitsemaan siinä proosaa ja kirjoittaa jälleen postmodernia, omaa olemustaan kysyvää sekä tarinaa ja sen käänteitä ja kielenkäytön konventioita kyseenalaistavaa proosaa. Kolme kertomusta ovat sävyiltään ja rakenteiltaan erilaisia, mikä oli hänestä edelleen hyvä asia.

Sven Laakson mielestä juoni ja rakenne olivat Dostojevskin suomalaisessa sihteerissä niin umpisolmussa, että se synnytti vaikutelman elämästä. Lause vaatii hidasta lukemista, eikä tarjoa narratiivisia koukkuja. Proosassaan Pellinen hyödyntää suomen kielen plastisuutta, melkein joka käänteessä hänen proosaansa on piilotettu yllättäviä merkityksiä. Pellisen pää sisältää Laakson mielestä kaikki Google-generaattorit. Toisten on saman vaikutelman tuottaakseen turvauduttava hakukoneeseen: ”Mitä enemmän meillä on verkkoon kirjoittavia Volter Kilpiä, vienankarjalan runomummoja ja Jyrki Pellisiä (heille kaikille pitäisi hankkia tietoneet ja opettaa heitä käyttämään blogeja, tai hankkia kotiavustaja, Dostojevskin suomalainen sihteeri, joka kirjoittaisi sanelun, laulun, verkkoon, blogilistalle) sen paremmat mahdollisuudet on hakukonerunoudella.”

Laakso kommentoi Saesmaan kommenttia Pellisen tekstin proosana tai runona lukemisen vaikeudesta. Hänen mielestään Pellisen kieli ilmaisee metafyysistä maailmaa tarkasti: esimerkiksi matemaattisen merkkijärjestelmän hämäryys tähän verrattuna on raivostuttavaa. Saesmaan valitukset Pellisen merkityksillä latautuneesta kielestä, joka ei merkitse mitään, ei saanut myöskään Laakson kannatusta: ”Kun minä katson Pellisen lausetta se merkitsee minulle äärettömästi hahmoja kuten ympyrä merkitsee kasvoja, jalkapalloa, pesäpalloa, lautasta, rannerengasta, kaukoputkea jne. Täsmällinen kieli merkitsee kaiken aikaa kaikkea tekemällä mielekkäät erot selviksi ja jättämällä mielettömät erot esittämättä. Merkitys kohoaa riittävän suuresta erojen järjestelmästä.” (http://kaymala.blogspot.com/2004/09/hermes.html). Yli kuudenkymmenen vuoden kypsässä iässä runoilija on luonut maailman, josta suuri tyyli ja vertauskohdat asetetaan. Tähän verrattuna Poundin runot muistuttavat ”menneen maailman pölyisten heimopäälliköiden bibliofiilisiä laululeikkejä”. (http://kaymala.blogspot.com/2004/09/jyrki-pellisen-uusin-materiaali.html).

Leevi Lehdon blogissa (www.leevilehto.com) vuonna 2004 julkaistut parisäkeiset Pellis-runot Tämä kaikki on myös Bartokia kuvaavat pelkistetysti panteismia tavoittelevan sanatyöläisen arkea ja sen vastakkaisuutta standardi-ihmisten järjestyneelle elämälle. Never-Landin Laulut löysivät tiensä Katkaistuihin haulikkoihin. Kahdeksan runon Bolero luotaa myös omien esteettisten ihanteiden ja vastakohtana niille normeihin ja sääntöihin perustuvaa puisto-osastojen ja Simo-Pekka Lehdistöjen maailmaa. Runoilijan maailma on epätoden, unen ja omien juoksevien ajatusten seuraamista. Tehokkuuteen perustuvassa ulkomaailmassa ihmisen olomuoto ja kokonaisuus on unohdettu: ”mutta minä en viihdy tässä Simo-Pekka Lehdistön maailmassa, / ihmisen olomuodon tuhonneessa sakastissa loihii monta / entiteettiä, kokonaisuuskehriä / lankarullia ja betonia, joiden räjäyttämiseen ei / yhteiskuntia tarvita”.

Sadevesirakkaus (PoEsia, 2004) –runokokoelmassa on jälleen aiheena kirjoittaminen, jota pohditaan pelkistetysti, ihanteena muun muassa Basho. Pellisen kaikki muut vakioaiheet – rakkaus, luominen, yksinäisyys, minä toisissa, vuodenajat, sukupuolisuus ja eroottisuus sekä aiheista laajin, elämä - tulevat myös sivutuiksi. Kirjoittaminen on viittaussuhteiden etsimistä: ”menen metsään / missä vihjauslaivat asuvat”. Tunteet ja vaikutelmat muuttuvat vaikka väreiksi (usein siniseksi) ja ääniksi: ”menen metsään / missä vihjauslaivat asuvat”. Minä peilautuu toisista ihmisistä, insinööri-Seposta ja lehtiä lukevasta Eilasta. Tunteita synnyttävät myös kirjallisuus ja musiikki, erityisesti kestosuosikki Bach. Luontokin saa aikaan sanoja, jotka välillä muuttuvat säveliksi: ”Ampiainen lensi C:n / tästä tuonne.” Omaa runousoppia täytyy taas pohtia jatkuvasti: ”Alan purkaa ajatusta. / Tulee lisäys. Olen epävarma. / Tuo lintuko tähän lensi / tammimetsästä. / Sen pimeä tai hämärä soolo-osuus on itsekästä.” Tämä on sanoja ja tunteita työkseen metsästävän ”ammattirunoilijan” tehtävä: ”Minä olen / ainoa täällä, joka kiinnittää / huomiota vain sanoihin.” Aika on ennen muuta menneisyyttä,

Juhani Tikkanen (http://www.saunalahti.fi/~juhatik/pohdinta/pellinen.htm) pitää Pellistä vapaana runoilijana. Vapaus koetaan usein uhkana, vaikka runoilijan sanat eivät uhkaa ketään. Sen sijaan niihin voi jäädä makaamaan. Myös lukija on vapaa tulkitsemaan, jos hän vain osaisi käyttää tätä hänelle suotua vapautta olemalla vaatimatta valmista. Pellisen kieleen voi Tikkasen mielestä jäädä makaamaan. Runot lukee nopeasti, mutta ne jatkavat kasvuaan lukijassa. Sellaisen runon kirjoittaminen ja lukeminen vaatii erityistä taitoa.

Sinistä ja punaista (PoEsia, 2006) jatkaa oman luonteen – ja elämän, valojen ja varjojen vaihtelun – ihmettelyä. Omien tunteiden värit muuttuvat jatkuvasti, synestesiaa on ympärillä jatkuvasti, potentiaalista rakkautta, kuvia. Runoilijan aikaa ovat yhtä hyvin menneisyys, nykyisyys kuin tulevaisuus: ”Kaikki lopulta päinvastoin. / Pidin siitä kyllä. / Sinistä ja punaista. / Menneisyys ei liikahtanutkaan.” Kuvaton ihminen on kauhistus, hyvin puettu pingviini. Runoilijan maailmassa ei ole opettajia, oppilaita eikä virkamieselämää, siellä ovat tunteet ja mielteet sekä maailman peruselementit, maa, taivas, vesi, ilma, vuodenajat: iso kaikkiaallinen mieli, mielikuvitus, koko ajan ennalta-arvaamattomassa liikkeessä. Kärjistetysti maailmassa on vain kaksi tunnetta: rakkaus ja viha, siinä välillä kaikki. Suomi edustaa jotakin liian turvallista ja varmaa runoilijan alati liikkuvassa kokemusmaailmassa: ”Suomi-äidillä / on loppumattomia tapoja / pukea ylleen / vaalean sinisiä paitoja”. Runot toimivat yksinään tai muodostavat välillä kuin runoelman. Sven Laakson mielestä Sinistä ja punaista toimii kuten runo parhaimmillaan, jokainen sana on uusi kuva: ”Runon herättämästä hieman borgeslaisesta mielikuvasta, jota koetin tuossa tilanteessa muistella, heräsi, ehkä hieman yksinkertaisesti sanottuna, niin monta kuvaa kuin siinä oli sanoja. Runo oli näiden kuvien sommitelma, lause.”

Katkaistut haulikot (PoEsia, 2006) yhdistää minän mietteet yhteiskunnalliseen aikalaisanalyysiin, ehkä kaikkein vaikuttavimmalla tavalla 2000-luvun kokoelmista. Pitkäsäe jatkuvine ajatusta seuraavine nopeine liikkeineen sopii runoilijalle, jolle yleinen muuttuu aina yksityiseksi ja kaikki ajat ovat horisontaalisesti läsnä: ”ja minä kun olin kysynyt // jotain itsestäni ja mustalaisista, niin selkoa ei tullut / tai sitten en ymmärtänyt ymmärtäjääni / kertaakaan, oli kulunut kaksikymmentä vuotta...”. Teoksen voi lukea runoelmana tai yksittäisinä runoina. Materiaali on monimuotoista: muistoja, ajatuksia, kuvia, erisnimiä, mielteitä, henkilökohtaista ja yleistä historiaa, Turku, Helsinki, oman luonnon määrittelyä ja toisten ihmisten sulkeutuneisuuden hämmästelyä, kirjallisuuden ja musiikin herättämiä ajatuksia, politiikkaa, ajankuvaa ja tapahtumia runoilijan elämän vuosikymmeniltä ja häntä edeltävältä ajalta, erisnimiä eri elämän osa-alueilta, ravintoloita, oman runousopin perusteiden esittelyä, hyvän kirjallisuuden kriteerien pohtimista, ihmisiä, yksilön ja yhteiskunnan kohtaamisia, mitä tahansa: ”minun runoni on kuin Paasikiven linja, se tulee ja tulee, eikä se / vaihdu valtakäskyllä vaan lainmukaisesti / sääntöjä pitkin, minulle riittävät vain vähät käskyt, ihan tämän / yhteiskunnan suuruiset, sillä oppiessani ne olin vasta / pieni, enkä niiden suuruudesta keskustele”. Runoilija on koko ajan vastaherännyt, vastakokeva. Materiaali muovautuu hänen kuvanveistäjäkäsissään ihan mihin tahansa ennalta-arvaamattomaan muotoon. Tämä on Pellisen merkittävimpiä teoksia, kokonaistaideteos, jossa hän rakentaa vaivattomasti synteesiä eletystä, koetusta, nähdystä: kaikesta.

Sven Laakso vertaa Katkaistujen haulikoiden tyyliä Kuuskajaskariin: tyyli on hänestä lähes sama, itse ilmiön eli elämän liikahdusten toistumista kielessä, jatkuvaa uudeksi tulemista. Pellisen runous muistuttaa häntä esisokraattisen filosofian vastakohta- ja vaihtoehto-ajattelunsa: hänelle kieli on samaan aikaan sama ja toinen. Tämä synnyttää lukijalle aidon vaikutelman toiseudesta. Laakson mielestä jatkuva kielellinen keksiminen vaatii sarkastista suhtautumista päämäärään. Rajaton hahmottuu jokaisesta lauseesta. Syntyy suuri, määrittelemätön tila, joka yhdistyy omaan sisäiseen tilaamme kokonaisuudeksi. (http://kaymala.blogspot.com/2006/10/lukiessa-rinnakkain.html).

Thursday, July 26, 2007

Kristin T. Schnider kv. PENin hallitukseen

Schweizerin in den International PEN-Vorstand gewählt

Zürich. SDA/baz. Die Schweizer Schriftstellerin Kristin T. Schnider sitzt neu im Vorstand des International PEN. Sie wurde am 73. Weltkongress des International PEN in Dakar, Senegal, gewählt, wie das Deutschschweizer PEN-Zentrum am Montag mitteilte.

Schnider ist Präsidentin des Deutschschweizer PEN. Mit ihrer Wahl «anerkennt der Internationale Verband unter anderem auch ihre Verdienste um den gemeinschaftlichen Auftritt aller drei Schweizer Pen-Zentren», heisst es in der Pressemitteilung.

1921 gegründet, ist International PEN der bedeutendste weltweit aktive Verband Schreibender, mit 144 Zentren in 101 Ländern. Seine Hauptaufgabe ist die Verteidigung der Meinungsfreiheit von Schreibenden sowie die Förderung der Literatur durch Entwicklung einer weltweiten Vereinigung von Autoren, Autorinnen, Journalisten und Publizistinnen.

Wednesday, July 25, 2007

Poems of Rhodes

Poems of Rhodes

1.

Kellua koska se on maan tapa, kuumassa
Meressä vilvoittaa lämpimät ajatukset, rakkaus
Suuri aalto kauan jatkuneen helteen jälkeen, vaatteet
Heitettyinä kauas päältä pois, riisuutua
Hetkessä talvesta ja menneestä, tämä
On kesän kaunein päivä, tällaisena päivänä ei
Jäädä taloon, edes kukkulan huipulle, kahlaa
Kauemmaksi, rantaa ei enää ole, on vain
Kiviin hakkaava liike, puihin pysähtynyt
Tuuli, maa on meren mentävä aukko, sinne



1.

Float, because it is the custom of the country, in a warm
Sea freshen the warm thoughts, love
Big wave after the heat that has been going on for long, clothes
Thrown far away, to undress
from a winter and past, this
Is the most beautiful day of the summer, in this kind of day one does not
Stay in the house, not even on the top of the hill, go
Forward, there is no more beach, there is only
The movement beating on the stones, the wind
Stopped on the trees, the land is a hole for sea to go, there

Saturday, July 21, 2007

How humanlike is nature

Pines of Pindar

Pines of Pindar, wind up through the house, the writer
Needs some refreshening breeze on her hair, her
Tongue has been nailed to the tree because she did not
Follow the orders of the Master

There is no punishment sweeter than the rose-coloured sky
Seen up above from Acropolis

Zeus enters the house of Helios without
leaving any trace, the wind
Continues its continous play with hearts, human beings
Are not
Allowed to enter the room of Divinities

The sea plays it’s games all day long, whistling
Without any pause, it carries the burden of

Islands surrounding other islands, with their hardly distinguishable
Traits at a distance: how humanlike is nature, how simple its rules
Of functioning



Voivatko nämä nähdä edes uniansa?

Runoilija kysyy, eikö kukaan vastaa, miten
Voisi tuollaiseen vastata, kysymyksiä syntyy
Lisää päivittäin, tuuli synnyttää niitä, meidän valehtelevat
Silmämme kaipaavat rankaisevia salamoita joita taivas
Ei ole tuodakseen, vihreät varpaamme ovat yksin ja unohtuneet, niitä
Ei lämmitä Välimeren vesi, ne tarvitsevat sementtiä juodakseen, ne ovat
Pitkät ja vaaleat, niissä ei ole mitään Rhodoksen näköistä, ne juoksevat ilman
Halki, niissä on lähtö, loitsu ja lumous, jumalallinen yksinpuhelu sinisissä ikkuna-
Luukuissa, joista meri tulvii sisään, virtaus on valmis eikä meri koskaan lopu, kysymättä se jatkaa liikettään, erivärisenä, sen aalto

Friday, July 20, 2007

Naiskirjailijoiden raportteja Dakarissa

Afrikkalaista naiskirjallisuutta Dakarissa

Palmut huojuvat leppeästi suuren hotellikompleksin ympärillä. Aivan hotellin naapurissa, kulman takana, on ranta, jolla paikalliset ihmiset suorittavat aamutoimiaan. Nuori paimen vetää vastahakoisia vuohia perässään veteen: on aamupesun aika. Vuohet määkivät ja vastustelevat, mutta ei auta: veteen on mentävä.

Minun on puolestani lähdettävä kuuntelemaan, mitä kuuluu Afrikan ja mailman naiskirjallisuudelle ja kuinka kansainvälisen PENin naiskomitea aikoo työskennellä sen edistämiseksi. Kansainvälisen PENin vuosikokouksessa Dakarissa kuultiin erityisesti tiettyjen Afrikan maiden naiskirjailijoiden tilanteesta, mutta myös muut maanosat ja maat olivat esillä maaraporteissa.

Aasian naiskirjailijoilla ei ole ollut helppoa ennen eikä nyt. Korealaisen Shim Noon romaani kertoi rasismista, köyhyydestä ja koulutuksen puutteesta 1930-luvun korealaisessa maalaisyhteisössä Sangroksu (The Evergreen Tree) –romaanissaan. Kirjassa myös kritisoidaan japanilaista kolonialismia. Kirjailija itse osallistui vastarintaliikkeeseen Japanissa ja oli maanpaossa Kiinassa. Romaani alkaa kahden nuoren välisenä rakkaustarinana, jonka taustalla on takaperoisen maauseutuyhteisön kuvaus. Shim Noonin kirja on samalla tärkeä sosiaalinen kommentaari korealaisen yhteiskunnan modernisoitumistarpeiden puolesta.

Hong Kongissa ilmestyvän democracy-lehden toimittaja Wing Mui Tsoi kertoi, että kiinalaiset naiskirjailijat ovat samanlaisen aktiivisen ahdistelun kohteena kuin mieskirjailijat. Liian arkaluontoisista asioista kirjoittavat naiskirjailijat ovat vaarassa menettää työnsä, Internet-poliisi ahdistelee heitä, heidän ei sallita matkustaa tai julkaista kirjoja tai artikkeleita, heidät laitetaan pakkotyöhön. Lu Xue Song, Li Jian Hong ja Pekingissä asuva tiibetiläinen kirjailija Wei Se ovat esimerkkejä näistä ahdistelluista naiskirjailijoista. Ensinmainittu tunnetaan Maon aikana kuolleen runoilijan kohtalosta kertovasta Search of the Soul of Lin Zhao –dokumentistaan. Lin Zhao vangittiin The Day Prometheus Began His Suffering –runonsa vuoksi. Hän rakasti sanoja niin paljon, että kirjoitti kymmeniä tuhansia sanoja vankilan seinään omalla verellään. Lin Zhao teloitettiin vuonna 1968 Shangaissa. Sekä Li Jian Hongilla että Wei Sellä on ollut vaikeuksia ylittää Kiinan raja: heidät on toistuvasti pysäytetty, eikä heille ole myönnetty viisumia.

Berivan Dosky valotti Kurdistanin tilannetta suullisessa raportissaan. Irakin kurdien tilanne on muuttunut parlamentin perustamisen jälkeen. Naiset ovat nousseet ministereiksi, johtajiksi, toimittajiksi ja kirjailijoiksi. Maassa ilmestyy yli 300 lehteä, joista osa on suunnattu myös uskonnollisille vähemmistöille. Naiskirjailijoita ei ole vangittu, mutta sosiaaliset, uskonnolliset ja kulttuuriset tabut rajoittavat heidän kirjoittamistaan edelleen. Iranissa, Turkissa ja Syyriassa elävien kurdinaiskirjailijoiden tilanne on pahempi. Näissä maissa kurdiksi kirjoittaminen tulkitaan valtion häpaisemiseksi.

Afrikkalaisten maakohtaiset raportit olivat erityisen tärkeitä naiskomitean tapaamisissa Dakarissa. Niiden pohjalta suunnitellaan tulevaisuuden toimintoja. Useaan otteeseen korostettiin, että jokaisen PEN-keskuksen on toimittava itsenäisesti, eivätkä ne voi odottaa keskustoimiston toimivan ja järjestävän asioita puolestaan. Tätä itsenäisyyden vaadetta eivät kaikki keskukset ole täysin ymmärtäneet. Kansainvälisen PENin päämajaan ottavat aina välillä yhteyttä paikallisten keskusten edustajat, jotka olettavat heidän tekevän kaiken heidän puolestaan.

Zambiassa kirjallisuus on edelleen pitkälti suullista perinnettä. Ongelmana on kuitenkin lukijoiden puute: ihmiset lukevat pääasiassa sanomalehtiä tiedontarvettaan tyydyttääkseen tai kurssikirjoja tenteissä läpäistääkseen. Zambialaisesta kirjallisuudesta puhunut Maliya Mzyece Sililo ehdottikin, että hallitus tukisi aktiivisesti kirjoittajuutta ja lukijuutta ja käynnistäisi oman kirjapolitiikan. Kirjallisuuden arvostus alkaa koulussa. Siksi Sililo toivoi, että kirjallisuuden arvostuksen lisääminen löytäisi tiensä koulujen opetusohjelmaan: opiskelijoiden olisi pitänyt lukea kurssikirjojen lisäksi myös kaunokirjallisuutta ennen ylioppilaaksi tuloaan.

Guinealainen Koumanthio Zeinab Diallo uskoi naisten rooliin rauhantekijöinä ja liennyttäjänä. Hän uskoi naisten pystyvän lopettamaan mailman konfliktit halutessaan. Naiset olivat pitkään suullisen kirjallisuuden luojia: tilanne muuttui vasta 1980-luvulla. Senegalilaisen Mariama Bahin Such a Long Letter on ensimmäinen kirjallinen polygamian esitys. Feministiset piirteetkin alkoivat tulla guinealaiseen naiskirjallisuuteen vasta 80-luvulla. Aivan ensimmäisia feministejä Guinean kirjallisuudessa oli kuitenkin jo 1800-luvulla elänyt aristokraattista Peuhl-kirjallisuutta kirjoittanut Ramatoulaye Telico, joka laajensi naisen sfäärejä Jumalan ja sydämen asioista muuallekin. Hän rikkoi uskonnollisen inspiraation hallitseman kirjallisen perinteen. Luonnollisesti hänen tekstejään sensuroitiin ja lopulta kiellettiin.

Hänen perintöään elvyttivät 1980/90-luvuilla Sirah Balde From a Fouta Djallon to the Next, Kesso Barry Kesso, Peuhl Princess- ja The Thorns of Love –romaaneillaan. Näiden kirjojen päähenkilöt ovat kypsiä, kunnianhimoisia naisia, jotka kulkevat kohti itselleen asettamiaan päämääriä: perheensä olojen parantamista ja emansipaatiota. Teemat ovat tuttuja: rakkaus, sukupolvien välinen konflikti, rasismi, orjuus, identiteetin etsintä, raiskaus, naisten emansipaatio.

Guinean naisrunoilijoiden puheenjohtajanakin toimiva Diallo haluaa rohkaista nuoria naisrunoilijoita jatkamaan patriarkaalisen yhteiskunnan perusteiden horjuttamista. Afrikkalaiset naiskirjailijat tarvitsevat hänen kaltaisiaan rohkeita naisia esikuvikseen.

Senegalilainen Rahmatou Seck Samb esitti paperissaan seitsemän kohtaa, joiden avulla kansainvälinen PEN voisi parantaa paikallisten naiskirjailijoiden asemaa:

1. tarjoamalla stipendejä, residenssejä.
2. auttamalla naiskirjailijoita kirjojensa jakelemisessa – toimitus –ja jakelurakenteiden edistäminen
3. käännösten tukeminen
4. maaseutualueiden tukeminen luomalla kirjastoja
5. Naisille tarkoitettujen ilmaisun paikkojen luominen yliopistoihin
6. afrikkalaisille naiskirjailijoille suunnatut kirjallisuuspalkinnot

Egyptin PENin puheenjohtaja Ekbal Baraka korosti puheenvuorossaan myös tarvetta rohkaista afrikkalaisia naiskirjailijoita ilmaisemaan omia näkemyksiään, pelkojaan ja toiveitaan esimerkiksi erilaisten workshopien ja luovan kirjoittamisen kurssien avulla. Lisäksi kv. PENin naiskomitean tehtävänä on lisätä Afrikan kirjallisuuksia koskevaa ymmärrystä esimerkiksi käännöstoiminnan avulla. Barakan mielestä kv. PENin naiskomitean kolmas rooli olisi helpottaa naiskirjailijoiden julkaisumahdollisuuksia eri keinoin.

Mielikuvituksen poluilla

Mielikuvituksen armoilla

Islantilainen Sjόn, 45, on aina ollut kirjailija mielikuvituksen armoilla. Yksi tarina on usein johtanut toiseen, kansansaduista Sjónin matka on edennyt kohti historiaa, musiikkia ja runoutta, milloin mitäkin.

Sjón aloitti kirjailijan uransa jo vuonna 1979 julkaisemalla ensimmäisen kirjansa omakustanteena. Hän oli tuolloin vasta 15-vuotias.

-Olen nyt tyytyväisempi esikoiseeni kuin viisitoista vuotta sitten. Nyt ymmärrän kuinka nuori olin ensimmäisen kirjani kirjoittaessani. Kirjassa oli iduillaan vahva visuaalinen kieli ja vahvat muodot, jotka ovat olleet minulle tyypillisiä myöhemminkin.

Sen jälkeen häneltä ilmestyi useita omakustanteita pienen Letur-kustantamon kautta ennen kuin iso kustantamo adoptoi hänet talliinsa vuonna 1986. Sjónille oli ehtinyt kertyä kokemusta lehtien tekemisestäkin. Hän oli alkanut lukea englanninkielisiä kirjoja jo 12-13-vuotiaana.

Sjόn on voittanut tähän mennessä Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkinnon ja saanut työstään lukuisia muitakin kunnianosoituksia. Hän on saavuttanut suurin piirtein kaiken, mitä nuori kirjailija voi saavuttaa.

Senegalin Dakarissa PEN-konferenssissa tapaamallani Sjόnillä on kuitenkin jalat vahvasti maassa. Hän tietää, että kirjailijaksi tuleminen edellyttää nöyryyttä ja jatkuvaa työtä. Pelkkä lahjakkuus ei riitä.

Poppia ja runoja

Sjόn varttui äitinsä kanssa Reykjavikin liepeillä. Äiti oli ahkera lukija ja kantoi kotiin kiinnostavia kirjoja, niiden joukossa modernin ulkomaisen runouden antologian. 12-vuotias Sjόn alkoi lukea sitä suurella innostuksella. Häntä alkoivat kiinnostaa erityisesti surrealistinen runous ja 1800-luvun islantilaiset kansansadut. Antologian runoilijoista erityisesti tšekkoslovakialaisen Vitoslav Nezvalin hienot kuvat tekivät häneen vaikutuksen.

-Minua viehätti sanojen rytmi, runojen tiukkuus ja hallittu muoto.

Samaan aikaan hän imi vaikutteita länsimaisesta popmusiikista. Erityisesti David Bowien cut up-tekniikalla tehdyt edistykselliset laulunsanoitukset inspiroivat nuorta kirjailijanalkua. Myös Lou Reed ja Iggy Pop kuluivat hänen levysoittimessaan. Vuonna 1977 hän matkusti Kööpenhaminaan ja toi mukanaan kasan punk-levyjä. Ensimmäinen varsinainen punk-konsertti järjestettiin Reykjavikissä vasta vuonna 1981.

-Olin varmaan ensimmäinen, joka toi näitä levyjä Islantiin. Punk-musiikissa minua viehätti sen dadaistinen ja situationistinen luonne. Punk-konsertit saattoivat alkaa ja päättyä milloin ja missä tahansa.

Vuosi 1977 oli muutenkin mullistava Sjόnin taiteellisen kehityksen kannalta.

-Siirryin tuolloin lapsuuden kynnykseltä kohti aikuisuutta. Vuonna 1977 olin oppilasneuvoston puheenjohtaja koulussani. Löysin islantilaisen runouden opettajien hylkäämästä kirjahyllystä, jossa virui islantilaista runoutta. Tajuntani räjäyttivät erityisesti Hannes Sjçfứsson ja Stefan Hördur Grímsson. He tartuttivat minuun runouden viruksen.

Herätyksen saanut Sjón kirjoitti runoja joululoman aikana. Hän ei kertonut uudesta harrastuksestaan kuin yhdelle ystävälleen.

Uusia esittämisen muotoja

Sjόn on naimisissa oopperalaulaja Àsgerdur Júníusdóttirin kanssa ja heillä on 8-ja 15-vuotias poika ja tyttö. Vaimo on erikoistunut uuden islantilaisen musiikin esittämiseen. Säveltäjät soittavat kotiin säännöllisesti, ja kysyvät, voiko Àsgerdur esittää heidän teoksiaan.

Sjón meni opiskelemaan polytekniseen, jossa hän aktiivisesti etsi toisia kirjoittavia ihmisiä. Vuotta paria myöhemmin hän oli perustanut muutaman muun avantgarde-taiteesta kiinnostuneen ystävänsä kanssa Medusa-nimisen surrealismia kuvataiteessa ja kirjallisuudessa edistäneen ryhmän.

New waven estetiikkaa ja kirjallisuutta yhdistäneestä Medusasta tuli myös pieni kustantaja, ja sen yhteydessä syntyi Islannin ensimmäinen elektroninen bändi, Fan Houtens Koko, joka koostui syntetisaattorista, rumpukoneesta ja muutamasta Medusan jäsenestä. Bändin kitaristi siirtyi myöhemmin Sugarcubesiin. Ryhmän jäsenet tekivät kasetteja ja yhteiskeikkoja: runojen taustalla kuultiin usein musiikkia. Keikoille pukeuduttiin kuin lapset naamiaisissa.

-Minusta tuli myös omakustanteiden myyjä. Kiertelin ympäri festivaaleja ja tapahtumia omiani ja muiden kirjoja myymässä.

Kansansatuja ja hirviöitä

Ensimmäisen romaaninsa Your Eyes saw me (suom. Sinun silmäsi näkivät minut, Like) Sjón julkaisi vuonna 1994. Sekin koostui tarkoista, lyhyistä lauseista ja oli tarina Islannin rannikolle tulevasta hirviöstä, joka hyökkää lasten kimppuun. Sjónin toinen suomennettu romaani Skugga-Baldur lähti liikkeelle oikeastaan sattumalta.

-Aloin ja kirjoittaa suurista islantilaisista hahmoista, joihin halusin perehtyä paremmin. Yhdessä tarinassa kerrottiin rannalla kävelevästä hirviöstä, jonka tappaakseen ihmiset palkkasivat metsästäjän. Hänelle luvattiin palkkio ja lisäksi hänen kulunsa luvattiin kattaa.

Sjón alkoi kerätä materiaalia ja viehättyi erityisesti kansansatujen metsästystarinoista. Ennen kuin hän huomasikaan, hän oli kirjoittanut tarinan metsästäjästä, joka ajaa taka kettua.

-Lopettaessani tajusin, että minulla on käsissäni tarina hullusta pastorista keskellä ei-mitään. Minun oli vielä keksittävä hänelle vastinpari.

Sjón laittoi käsikirjoituksen syrjään ja alkoi katsoa valokuvakirjaa turfhouseista.

-Eräässä kuvassa turfhousesta nousi tyylikkäästi pukeutunut mies, jolla oli hyvinhoidetut viikset. Hän oli täydellinen vastakohta kirjani pastorille, hänet olisi voinut kuvitella jonnekin Eurooppaan polttamaan oopiumia, ei Islantiin.

Samalla Sjónilla oli käsissään myös hautajaiset, mutta hän ei tiennyt vielä, kenen. Hän muisti lukeneensa lehdestä naisesta, jolla oli väärä kieli.

-Aloin lukea vammaisten historiasta 1800-luvulla ja ymmärsin, että naisella on Downin syndrooma. Heidän kohtalonsa on synkkä viela nyky-Islannissakin. Viimeisen seitsemän vuoden aikana on vain seitsemän Down-lapsen on annettu syntyä

Sjónilla oli käsissään hiukan avantgardistisesti toteutettu tarina siitä, kuinka ihmiset vastaanottavat heikkoja ihmisiä.

Sjόn ei elä pelkästään kirjallisuudelle ja kirjallisuudesta – myös perheellä ja lomailulla on sijansa hänen elämässään. Hän rentoutuu kirjoittamisen lomassa katselemalla esimerkiksi Aki Kaurismäen elokuvia mökillään.

Sunday, July 15, 2007

Leonoora Aforismien ajasta

Leonoora
Kynä kädessä

Rita Dahl: Aforismien aika
PoEsia-sarja, Nihil interit/Kirja kerrallaan 2007

" Onko suurin uhka itse sisällössä tai siinä ettei sitä enää ole..."?

Tekstiyhteydestä irrotettu reaaliaikainen globaali kysymys?

Tuo kysymys leijuu kokoelman -Aforismien aika on mennyttä -ensimmäisen osion lauseiden yllä alusta asti. Sen alla virtaa niin yhteikunnallinen kuin yksilön olemassaoloon liittyvä, ajallemme ominainen vieraannutettu tiedotusvälineiden fakta-informaatio, ellei inhomaatio.

Teksti haastaa argumentoimaan, panemaan hanttiin, se saa lukijan epäilemään, häilymään ajatus-vaihtoehtojensa välillä. Se kysyy, onko Matti Nykänen aikamme suurin ajattelija?

Oletan, että itse runoilija allekirjoittaa tämän:(Hän on) "ylitietoinen siitä mille nauretaan, ja hän "vartioi nauruaan tarkkaan". Ironiaa, sarkasmia, vai totisinta totta?

Eri vaihtoehtoiset näkökulmat saattavat löytyä tekstiin myös lukijan omasta suodattimesta, pääkopasta. Kasvolihaksiin asti lukijan hymy ei yllä (kuten joissakin loppupuolen teksteissä mm.: Koirankakka ongelmana tai Ympäri mennään ja yhteen tullaan- runoissa).

Eräs tällainen sisäisen, sisäänpäin kääntyvän hymyn herättäjä on mielikuva taivaan putoamisesta pilviin tuijottelijan päähän.

Erilaiset tietokytkennät, uskomuspiuhat päässämme sotkeutuvat yhä sekaisemmiksi vyyhtikimpuiksi, lisääntyviksi solmuiksi, jotka kiristyvät sitä tiukemmiksi, mitä innokkaammin niitä yrittää avata, ja ulkopuolella globaali verkko kiristyy, kiristymistään.

Rita Dahlin Aforismien aika on nerokas, ja se on totta. Se on yhtä totta kuin meistä monen kuvamme maailmastamme ja ihmisyydestä. Lauseissa on peili, johon jokainen meistä katsoessaan voi tunnistaa ainakin osan, palasen itseään. On siis katsottava tarkasti sitä kuvaa, myös pinnan alle.
Mitä me todella sitten ajattelemme ihmisyydestä? Siihen Aforismien aika vastaa omalla tavallaan.
"Sekavuudestaan huolimatta, sanojen välillä on tilaa...". Edellinen lause runosta -Happamia sanoi koira-, kenties se myös optimistisesti (?) vastaa kysymyksiin: uusille sanoille, teoille on vielä tilaa ihmisissä, maailmassa.

Aforismien aikaa voi lukea yksilön sisäisenä puheena, paikoin ihmisen poukkoilevana ajatuksenjuoksuna. Varsinkin aiheesta toiseen nopeat leikkaukset tekstissä assosioituvat siihen suuntaan: " ...kondomin on voinut tilata perjantaista lähtien vaikka suoraan taskuun. Vajan takana savuaa kaatopaikka. Ennakkotieto kokouksien pituuksista olisi toivottavaa, ettei pää ala tuntua vaahtomuovilta.."

Mutta yhtä hyvin runot/aforismit ovat ikään kuin vuoropuhelua, siten valmiita myös repliikkejä vaikkapa näyttämölle. Ehkä tämä hengityksen hajua koskeva näyte ei ole parhaimmasta päästä, mutta esimerkki: " vetäytyvätkö ihmiset kauemmaksi kun menet heidän lähelleen?
Sad (.) (K)un olis niin kiva pussailla karvakuonoa..."

Aforismien ajassa on vaikea yhdistää henkilökohtaisiksi kirjoitettuja lauseita runoilijan persoonaan, mutta varmasti siellä tilkkeenä niitä myös on joukossa: "Ehkä et ole kuunnellut minua tarpeeksi, että olisit löytänyt tästä punaisen langan tai langat." Näin kenties runoilija Rita Dahl saattaisi sanoa.

Ja vaikka kenties arvioni, näkökulmani tekstistä eivät välttämättä osu yksiin runoilijan ajatuksienkaan kanssa, tämä kokoelma on Ritalta "Miehen työ", ei mitään kyökkiromantiikkaa, rakkaan perään voihkivaa valitusta tai oman navan kaivelua.

Tämä on mielestäni kiinnostavin, uusia uria kulkeva, ja aukovin kokoelma 2000-luvun
lyriikassamme. Ja niin siksi, että se tuo aikamme ihmisen sielunmaiseman niin tarkasti esiin. Jos sitä vain osaa katsoa myös pinnan alle, eri kerroksiin, milloin ja mistä niitä vielä voi löytää.

Lähettänyt Leonoora osoitteessa 23:41

3 kommenttia:

Hannele kirjoitti...
Kellä on aikaa kääntyä sisäänpäin..
11:55 AM

Rita kirjoitti...
Nostan hattua kaikille jotka ajattelevat omia ajatuksia eivätkä toistele muiden antamia! Nostan hattua niille joiden pää on muutakin kuin pipoteline :) Aforismit kuulostavat kiinnostavilta. Hattuni nousee korkeammalle jos ne synnyttävät lukijoissa lisää ajatuksia.
4:32 PM

Leonoora kirjoitti...
Hannele, siinäpä se! Josko politikot tekevät sen puolestamme :)?

Rita D:n käyttämä säerakenne on näennäisen helppolukuista, monet asiat turhauttavan tuttuja (ainakin alku-osiossa), mutta taiturimaisesti hän yhdistelee, leikkaa kylmästi (myös googlattuja) lauseita, ajatuksia poikki ja pinoon tässä ja nyt. Ajantasaisessa maailmassa.
9:38 PM

Kuvia Encontro de Poetas-tapaamisesta

Runoilija John Taggartin vaimon Jenniferin ottamia kuvia toukokuisesta Encontro de Poetas -tapaamisesta Coimbran yliopistolla.

Jenniferin valokuvagalleria

Monday, July 09, 2007

Arkaluontoisia aiheita

Toimittaja Tsoi Wing Muin Hong Kongissa ilmestyvä Open Democracy -lehti julkaisee artikkeleita arkaluontoisista aiheista, joista kiinalaiset älyköt eivät saa hihkaista sanallakaan. Näitä aiheita ovat esimerkiksi Tiibet, Dlai Lama, Falun Gong ja Kiinan hallintoon kohdistuva kritiikki.

Kiinalaisilta kirjailijoilta evätään viisumeita, heitä ahdistellaan ja heidän sananvapauttaan uhataan aktiivisesti. Hallintoa kritisoineet tai muuten arkaluontoisia asioita käsitelleet kirjailijat ovat menettäneet työpaikkojaan, tai heillä ei ole mitään mahdollisuuksia löytää töitä.

Ahdisteltujen joukkoon kuuluu muun muassa kirjailija ja toimittaja Cai
Yong Me
ja Qi Jiazhen, joka vangittiin vuonna 1961 Hong Kongissa pelkästään sen vuoksi, että hän halusi lähteä opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Viranomaiset laittoivat ystäväksi tekeytyvän vakoojan asialle selvittämään hänen aikeitaan.

-Olin vangitsemisen aikoihin noin parikymmentä vuotta vanha. Vankilasta päästessäni olin 30-vuotias. Koko vankeuteni ajan kärsin, ja kärsimykseni loppuivat vasta kun vapauduin.

Jiazhen kertoi elämästään vankilassa ensimmäisessä julkaistussa kirjassaan. Hän ja hänen isänsä joutuivat silti odottamaan vuoteen 1992 asti Kiinan korkeimman oikeuden vapauttavaa päätöstä.

Vankilan jälkeinen elämä

Jiazhenin vankilanjälkeisestä elämästä kertovan kirjan nimi on Tears of Freedom – Father and Daughter. Two generations of political prisoners. True Story. Hänen tyttärensä on kääntänyt kirjan englanniksi ja käsikirjoitukselle etsitään kustantajaa.

-Vankilan jälkeen olen työskennellyt muun muassa yläasteen opettajana. Opiskelin matematiikkaa ja sen jälkeen työskentelin televisiossa sekä opettajan apulaisena televisioyliopistossa. Tehtäväni oli varmistaa, että opiskelijat ymmärsivät, mistä tunnilla puhuttiin.

Vaikka Kiinan hallinto on periaatteessa lopettanut ahdistelun, erityisesti naiskirjailijoita ahdistellaan silti edelleen. Esimerkiksi Li Jian Hongilta on evätty useita kertoja viisumi hänen yrittäessään matkustaa ulkomaille. Hänen lähtiessään uuden elämän perässä Kiinasta Hong Kongiin Pariisi tähtäimenään Shaghain poliisi tuli hänen perässään ja pidätti hänet.

-Kesäkuussa hänet pidätettiin useiden tuntien ajaksi, kun hän halusi vierailla Pekingissä, kertoo Mui, joka haluaa auttaa erityisesti naiskirjailijoita Independent Chinese PEN Centerin naiskomitean vetäjänä.

Independent Chinese PEN Centerin puheenjohtajaa Zhang Yuta pidettiin kuuden tunnin ajan vangittuna Kiinassa vain siitä syystä, että hän halusi tavata Hongin.

Hong on toimittanut viime vuodesta lähtien Hong Kongissa ilmestyvää Open Democracy -lehteä, jossa kerrotaan tositarinoita Kiinasta.

-Valitsimme nimen, koska haluamme tukea avointa yhteiskuntaa, jossa ihmiset voivat ajatella ja ilmaista itseään vapaasti. Meillä ei ole poliittisia eikä muitakaan tabuaiheita.

Open Democracy on perustettu jo vuonna 1989, ja lehdessä on julkaistu jo yli kymmenen kirjaa, joita ei muuten julkaistaisi Kiinassa. Viimeisiä julkaisuita on Jung Zhangin Wild Swan. Mao: Unknown Story. Searching the Victims of Tiananmen Massacre. Open Democracya luetaan ahkerasti Kiinan älymystön ja kirjailijoiden keskuudessa.

Ilmaisunvapaudesta joutuu maksamaan välillä kovan hinnan.

-Minulla on aina ongelmia rajalla, kun menen Kiinaan. Toisaalta Skype on helpottanut yhteydenpitoa, enkä joudu matkustamaan enää yhtä paljon kuin ennen.

Tuesday, July 03, 2007

Michael Magee

Tämä ei ole mikään kirja: se joka koskee tätä, koskee persettäni


Se myös koskee mustaa amoraaliutta (Pop… on

hyvä jätkä, yksi kirjan oikeista Ete

län moraaleista, koska ei ole kuollutta muulia).

Kuka haluaa pistää lyriikkoihin?


Henkilölle autossa toimistoni ikkunan

ulkopuolella: Cher ei ole ystäväni. Cher ei

ole kenenkään ystävä. ”Kaveri, sinä tulet

suoraan sarjakuvakirjasta.” Sillä välin kun yrittää olla ainutlaatuinen,


ei ole tarvetta. Sarah taipuu koskettaa

varpaitaan näyttää ihania punaisia kenkiään ja

sandaalejaan ja sanoo: ”Kuule Tomo hunajapupu,

UK.” Tämä saattaa kuulostaa ei-aivotuotteelta.


Mutta tämä ei ole kirja, se joka koskee tätä, koskee

persettäni, kauhutarina joka ei tarvitse kuolemaa, ei

verta ja ei pidä sisällään tyyppejä lännestä,

tätä ei käy välttäminen, häiriintynyt pieni samarialainen,


kun suihkuverho koskettaa minun paljasta

Illinois-ihoani. Revi siitä. Miksi olet täällä

paskapääkommentteinesi?...no jos se

näyttää…silti se tosiaan koskettaa minun milloin tahansa.


Hyvä on läimäytä persettäni ja varaa minulle suuri sidottu

Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho ei vähempää!

Jokainen auto jota hän koskettaa hän vittu tuhoaa,

elehtien työjuhdan ilmaantumista viipaloidussa kirjassa.


Ruoanhankkijat viimeistelevät

bisneskirjagenreä (yksi retorisista

lempiviisastelijoistani, nuo vanhat päivät sopivat sinulle:

”sinä olet velkaa hänelle, Rodney-serkku, ei muutoksia, hän…”)


Kiinalaisen demokratian huutokauppa saa myö

kopion Led Zeppelinistä. Ahneuden ja etnosentrisen

ylpeyden uskomusjärjestelmä on peräisin Yhden Jumalan

Kirjasta: ”Ihmiskunta on paha. Ei enää punaista nauhaa.”


Nuo ihmiset tarvitsevat suoraa apuani, Johnny

Rottenin ja Kissanaisen kuvia kunnioitetun kumppanini

keskustan galleriasta; joko vaaleanpunaisen kanin

tai ei kania ollenkaan. He varmasti rakastivat kirjarovioita.

Monday, July 02, 2007

Hiroshima, meu amor

Rita Dahl

Hiroshima, meu amor


Não há melhor introdução à semiótica do amor
que os cadáveres cobertos de cinzenta e de orvalho.

Eu estava um pouco imprecisa. A viagem na Itália
também lhe impressionou enormemente.

Olhos azuis, cabelo preto,
também se lembra
como activista de direitos humanos.

Não qualquer avó senão a incarnação do amor,
renasceu
como estendida e fictiva interpretação.

Não há um namoro mais eterno
que se trata da comunicação entre a mulher e o homem.

A primeira versão deste era só fotos,
a seguinte pinturas.

Não é nada surpreendente que
Hiroshima meu amor
se foi espalhando ao campo.

Que sim os canais lacrimais lá se purificam.
Estranho-me porque o meu amor se separou ontem?

Explodimos Hiroshima no ar, não é?

Traducção por Linda Nurmi

Michael Magee

Tie

John Ashberylle

Sinä tiedät laulun, ”Hän kertoi minulle kerran että tie / miehen sydämeen vie vatsan kautta mutta / kun yritin sain hänen paskaiset Valitut Palansa ja / itkin.” Tuo on tyypillistä runoudessa, tie / jonka yläpuolelle se kohoaa ilkeämielisyyden ja / suuren anteliaisuuden välissä. Täällä Virginia Beachilla meillä on / paljon ongelmia sateenvarjojen / vuokraamisessa mutta ei yhtäkään neitsyiden kohdalla. Tie / se etenee me olemme alhaalla aidosta tuotteesta käsiteltyyn substituuttiin; jos haluat vastauksen housut / öljytankkeri ja allas, kuin keittiössä: tie / muovilaminaatti oli teflon orfinen baptisti suutin. / Selviää että vastakkainen on totta. / ”peitä perseesi” sananlasku du jour on surkeaa / hermostuneisuutta, mitä Whitman sanoisi? ”Minä rakastan / sinua” ja ”monta tuhatta mennyt”. Ranskalleni / ei anneta koskaan anteeksi, ranskani on vetoavaa. Tie / sitä kohdellaan kuin lausetta. Tai, minä / johdan monimutkaista sellaista & sellaista, pakotettuna tekemään / aallon, kun oikeasti haluan nenäni pelaajaluetteloon. Aalto on pakollista kimppakivaa! Tie / on kuin yksinolemista tarkoituksella. / Ajan pyöriäisen pullo- / nenää kunnes osaan sulloa / nuotin sen suuhun. ”rakkaudesta mutta ei minun kauttani”, kuten / se menee. Juuri nyt tuki tuli esiin lukukelvottomalla runolla / HOOTERSEISTA ™ joka oli myös maalaus. Tie / en tiedä, mitä minulta puuttuu. Laskeudun huimaavana, / kuutioni kalisten. Jacques oli kuollut; Jacques tulee / jälleen. En usko että hän arvostelee kilpailua tavalla / jolla kuu kritisoi läheisiä virtoja jotka saavuttavat juoksijan. Toisin kuin gekko, koko ruumiimme / ovat surkastuneita. Kuten gekko, niitä valvotaan: / ”hohkaa sielusi”, muistatko, oli coolia. Tapa / jolla kaikki tekivät sitä mutta sitten yksi ei ja / syyttelyt. Puolet noista kusipäistä yhä sanovat että heidät oli tarkoitettu nuijimaan koko / ajan. Jos se kuulostaa katkeralta, se johtuu vain siitä, että olen pieni teekannu / jonka ripa on rikottu. Mikä on sinun? Tapa / teehetki on vain yksi erityinen, kun taas kahviaika on / mukanamme aina. Joka lause on mahdollinen hieno / lopetus. Halaan miestä ”bikinihuume”hatussa. / F-16 lentää ohi, seuloen kylpijöitä. / Dona Maria Maresol, ex-rakastaja, levittää daiquiria . Tapa / jolla kaksi poikaa kiskovat ja vetävät tai raahaavat dumpsteria rannalla / tähtien valossa ja aamulla rannalla on Taidetta. / Kaikki näistä voisivat olla hyviä, kuten ne todella olivat. Tapa / jos Porter olisi maalannut, mitä näki, mustan kankaan. / Onko oikein että henkivartija ylpeilee erityisellä punaisella sateenvarjolla, joka on korkeampi kuin muut? Kyllä jos se / henkivartija on Annette Funicello. Ei jos se henkivartija on Frankie Avalon joka on ”The John Ashcroft Storyn” tähti. Annette on kuolemaisillaan. / Hän on kuollut. Hän on puolustanut Trumania. Tapa / olisimme voineet kutsua sitä miksi tahansa mutta kutsuimme sitä hiekkadollariksi! / Rannalla on SUV, tiedät mitä se tarkoittaa: / se teki donitsin, mutta jätti ympyrän. Kynäni / bumerangista! ruumiille, ruumiini sinulle! molemmat, kaikki, niskaan!

suomennos Rita Dahlin

Sunday, July 01, 2007

Onko sukupuolella väliä?

Rita Dahl

Onko sukupuolella väliä?

Ensikosketukseni runouteen tapahtui lukemalla Federico Garcia Lorcaa, tärkeintä espanjalaista nykyrunoilijaa. Hänen runonsa olivat täynnä värikkäitä kuvia – kuita, verta, kitaroita – romanttisen runouden symboleita ensimmäisistä romantikoista, Wordsworthistä ja Coleridgestä lähtien. Lorcan runot sisälsivät suuria tunteita jotka käsittelivät useimmiten rakkautta ja kuolemaa ja jotka hän oli vienyt äärimmilleen. Ja kyllä – runoilija on mies, ei nainen! Ja hän eli melkein sata vuotta sitten.

Lorca - ja monet muut miesrunoilijat ennen ja jälkeen hänen – osoittivat, että suuria tunteita sisältävän runouden kirjoittaminen on mahdollista sukupuolesta riippumatta. Sinun ei tarvitse olla naisrunoilija kirjoittaaksesi sydäntäsärkeviä, tunteellisia säkeitä. Toisaalta, voit olla nainen ja kirjoittaa laajoja, allegorisia ja jopa apokalyptisiä säkeitä maailmasta ja sen esityksistä. Paljolti kuten toinen runoilija, jota luin Lorcan jälkeen, T.S. Eliot. Hän analysoi taitavasti Autiossa maassa nykyisen länsimaisen maailman psykopatologiaa, joka koki kovia noihin aikoihin, sodan ja siirtymäkauden kohti täydellistä kuluttajayhteiskuntaa. Minuun vaikuttivat samanaikaisesti Lorcan lempeät säkeet ja Eliotin laajat, apokalyptiset visiot. Nämä eivät olleet kovin huonoja vaikutteita 12-vuotiaalle lapselle. En ymmärtänyt tai tunnistanut kaikkia intertekstuaalisia viittauksia, joita Lorca viljeli mestariteoksessaan, vaan olin pikemminkin vaikuttunut hänen nyky-yhteiskuntaa koskevan kritiikkinsä ajankohtaisuudesta. Se tuntui soveltuvan myös Suomeen 1980-luvun alussa, suuren hype-buumin käynnistyessä.

Varsin tavallisen kasvatuksen saaneena lapsena aloin kirjoittaa säkeitä, jotka olivat täynnä luonnon ja rakkauden tunteita. Hitaasti koetin liikkua kohti laajempia säkeitä, jotka huomioivat myös meitä ympäröivän yhteiskunnan. Useimmiten yritin luoda inhimillisemmän maailman, jossa ei ollut kaltoinkohtelua tai väärintekoja, missä kaikki saivat ansionsa mukaan. Toisin sanoen, uskoin naiivisti maailmaan, jossa hyvät ihmiset palkitaan ja pahat ovat tuomittuja helvettiin, epätodelliseen maailmaan. Me tiedämme, ettei maailma valitettavasti ole rakennettu sellaiseksi. Nykymaailmassa on tähän mennessä todistettu monta kertaa, että on kannattavampaa olla paha kuin hyvä. Ehkä herra Putin on suurin esimerkki väärintekijästä, joka alkoi palvella pahaa säilyttääkseen rauhan ja järjestyksen maassaan, hinnalla millä hyvänsä.

Oltuani muutamia vuosia tekemisissä runouden ja kirjallisuuden kanssa yleensä, minua alkoivat viehättää toisinajattelijat Neuvostoliiton kaltaisissa yhteiskunnissa, joissa toisinajattelulla oli luonnollinen sosiaalinen tilaus. Andrei Saharov pasifistisine ajatuksineen ja ydinaseettomine maailmoineen, jossa ei olisi suurvaltoja, vaan rauhanomaisia valtiovaltoja, jotka ystävällisesti tukisivat toinen toistaan tarvittaessa, kiinnosti minua erityisesti. Minusta oli hämmästyttävää, että oli yhä olemassa Saharovin kaltaisia ihmisiä. Halusin epätoivoisesti olla kuten hän, vain hyvää ja oikeaa puolustava ihminen. Nyt olen tullut elämässäni vaiheeseen, jolloin voin sanoa seuraavani Saharovin ja muiden ihmisoikeustaistelijoiden perintöä. He olivat hyvän asialla, mutta niin olen minäkin. Lopultakin taistelen ihmisoikeuksien puolesta. Kirjoitan ja annan muiden mennä barrikadeille, mielessäni heitä tukien, jos he ovat oikealla asialla.

Kuten näette, roolimallini herkkinä teinivuosina kirjoittamisessa ja tosielämässä olivat enemmän miehiä kuin naisia. En koskaan etsinyt heitä tietoisesti, he vain sattuivat osumaan tielleni, kuten elämässä usein käy. Ehkä näiden varhaisten vaikutteiden vuoksi nykyisistä säkeistäni on tullut jokseenkin sukupuolettomia: niistä puuttuvat feminiinisten säkeiden tunnusmerkit. Ne eivät ole vaaleanpunaisia säkeitä, joissa nähdään maailma vain rakkauden ja onnen tyyssijana. Ne maalaavat pikemminkin varsin synkän kuvan ajasta, jossa elämme.

Millainen on naisrunoilija?

Siirtykäämme nykyhetkeen ja nykyiseen kirjoittamiseeni. Nämä uusimmat runoni on tehty Google-generaattorin avulla. Runoilija on itse edelleen vastuussa lopullisesta kompositiosta. Ehkä juuri hakukoneen ja kaikkien runoilijan generaattorin avulla kohtaamien kollektiivisten tajunnanvirtojen avulla tuloksesta on tullut sukupuoletonta? Joka tapauksessa, en olisi koskaan löytänyt näitä alitajunnan virtauksia ilman Googlea. Hakukone tekee säkeistä luonteeltaan yhteiskunnallisia. Runot paljastavat länsimaisen nyky-yhteiskunnan psykopatologian. En pääse eroon runoilijoista ja teemoista, joilla aloitin. T. S. Eliot kurkistaa selvästi olkapääni takaa.

Kerrottuani kokemuksistani, tuskin yllätytte, kun sanon uskovani kirjoituksen voivan olla täysin sukupuoletonta. Miesrunoilija voi hakea inspiraation mitä romanttisimmista tunteista ja naisrunoilija voi kirjoittaa hienovaraisimmista kuviteltavissa olevista sosiaalisista kysymyksistä. Tietyt ihmiset ovat saattaneet elää elämän, jonka vuoksi heidän on helpompaa olla sukupuolettomia, ylittää rajoja.

Meidän pitää myös määritellä, mitä pidämme erityisesti mies- ja mistä naiskirjoituksena. Miksi rakkauden ja tunteenosoituksia pidetään heti feminiinisinä ja osana naiskirjoitusta, ja vallan ilmaisemista miehisenä? Feministisen ajattelun syntymästä lähtien on yritetty määritellä, mikä on olemuksellista naiseutta ja mikä mieheyttä. Feministisen ajattelun uusimmat suuntaukset ovat unohtaneet olemuksellisuuden täydellisesti – ei ole enää essentiaalisia feminiinisiä ja maskuliinisia piirteitä. Kaikki, jopa identiteettimme, ovat sosiaalisesti rakentuneita. Mutta eri asia on, että nämä tiedostamattomat asenteet silti vaikuttavat valistuneimmissakin mielissä, kaikista tutkijoiden kielloista huolimatta. Ihmiset ovat alkukantaisia luonnoltaan.

Helène Cixous´n, Julia Kristevan ja Luce Irigarayn kaltaiset ranskalaiset feministiajattelijat ovat puhuneet naiskirjoituksesta, joka on juoksevaa, joka hetki muuttuvaa, jotakin vastakkaista pysyvälle mieskirjoitukselle. Näiden ajattelijoiden mielestä naiskirjoitus on täynnä ”la jouissancea” – iloa – ja se on jatkuvasti tulossa joksikin. Kuinka kirjoituksella, joka on jatkuvasti tulossa joksikin, voisi olla sukupuoleen liittyviä tunnusmerkkejä?

Eräs uusimmista sukupuolta käsittelevistä feministiajattelijoista, Judith Butler, joka on saanut vaikutteita mannermaisesta filosofiasta, erityisesti Michel Foucault´sta, sanoo, että kaikki meitä ympäröivät sosiaaliset käytännöt tuottavat jatkuvasti sukupuoleen liittyviä tunnusmerkkejä.

Mikä on runoilijan rooli keskellä tätä meitä ympäröivää heteronormatiivista matriisia? Onko sen vaikutuksia mahdollista välttää? Kyllä on, ehdottaa Butler, pakokeino on parodia. Vain parodian avulla näiden diskurssien vaikutukset tulevat näkyviksi ja niitä voi välttää.

Mitä tämä parodia merkitsisi kirjoittamisessa? Tähän on tietysti monia vastauksia. Ehkä se merkitsee lorcamaista romanttisten symbolien viemistä äärimmäisyyksiin – liioittelua, punaista punaisempia ruusuja, elämää suurempaa mustasukkaisuutta, vallitsevien sukupuoliroolien vahvistamista – tai flarfmaista Google-runoa, joka sekoittaa erilaisia puhetapoja teinien arkipuheesta mitä tieteellisimpiin diskursseihin tai virkakieliin.

Auttaisiko tämän laajan sekoituksen erilaisia diskursseja ja kielirekistereitä yhteentuominen runoudessa meitä ymmärtämään että sukupuoliroolit ovat sosiaalisesti rakentuneita (erityisesti median ja koulutuksen kautta), tai kuinka tapamme käyttää kieltä ovat sosiaalisesti määrittyneitä dekonstruoimalla jo keinotekoisesti rakentunutta yhteiskuntaa ja sen esityksiä? Konkreettisemmin, saisiko se minut ymmärtämään paremmin, miksi aikaansaannokseni muistuttaa enemmän Eliotia kuin Lorcaa? Vai pysyisinkö edelleen hämmentyneenä, sukupuolet sekoittaneena?


Michael Magee

Michael Magee

Michael Magee on Rhode Islandilla asuva kirjailija, joka on julkaissut teoksen Emancipating Pragmatism: Emerson, Jazz and Experimental Writing (josta hän sai Elisabeth Agee –palkinnon) sekä runokokoelmat Morning Constitutional, MS, Mainstream Poetryn (blaze VOX 2006) ja My Angie Dickinson (Zasterle 2006). Hän on Flarf-yhteisön jäsen, ja yksi flarf-runouden kehittäjistä Yhdysvalloissa. Magee johtaa ei-kaupallista Combo Arts –organisaatiota ja uutta Institute for Poetic Arts and Critical Theorya Rhode Islandin School of Designissa.


Maa (1)


was there

a moment when I actually chose this?

I don´t remember, but there could have been.

-Elisabeth Bishop, “Crusoe in England


Saarella oli silmät. Ilmalla oli korvat.

Ja ihmisiä oli kaikkialla, yleisö jota


et voisi uskoa. Flora, fauna. Fauna. Fontit. Fun. Flora.

Karnevaali, mutta kirjoitettuna “kannibaali”. Naima taputti ja


vihelsi ”Night in Tunisian” ottoa (”Agua,

bayas y la lag aroja” en otra idioma)


Kalkkiruutulaatikot ovat haalistuneet nyt

kuten muisto ruuduista joita leikittiin hyppimällä


skotlantilaisen päälle silmät scoth-teipattuina

valaistuneen skotlantilaismiehen pään taakse. Taivaallista?!


Kuten useimmat vangit, Crusoe väitti vain olevansa

”homo jäädäkseen” mutta rakkaus on läpäisevä


kuin liukenematon huopakynä ja paperilla* ja joka tapauksessa perjantain tekijä/isä/arvoton

näkymätön muste kertoo postuumia tarinaa, tekeytyen


tietämättömäksi historiasta. Hänessä oli outoa

hänen vaatimuksensa saada olla yksin kun


tietysti me olimme oikeassa hänen kanssaan,

lukien. Tämä oli yhtä selvää kuin hiili* kerubi


nenä pergamentinvärisellä naamallasi, mutta Crusoella

oli myllynkivensä kun me olimme


tyhjissä heinäsirkan kuorissa ajalehtimassa pommituksen pihapelien

läpi. Tuleva! Lähtevä! rakkaus rakkaus rakkaus Piilosilla olo.


Tulevaisuus oli silloin! Kuten olennon piirteet

joita et voi erottaa. Ikkunat olivat sumuiset


kuten panoptikon oli sumea (oliko hän?) – kukaan ei

pidä Kiplingin toisena olemisesta, se on kirottu sotku!


(ja silti jokaisena vuonna he rahjustivat* slangi

Sciouss Nessin rannoilla istuttamassa tai laittamassa


heidän tai taimia* ja mitä heillä olikaan puoliveriset / säästöt

tietäen täydellisen hyvin luultavasti, että


kokonainen nippu niitä tai jotakin ei selviäisi. He

asuvat maan keskustassa kuten


heidän isänisänsä tekivät TV:ssä ennen heitä.

Mainitsinko kulkemisen joka käy


matkustamisesta? Kasvillisuus on niin tiheää paikoissa

että sen täytyy olla jonkin suoja


Saaren yhden marjan tahrima pukin punainen

maaninen paniikkikeksintö – yksi puhumattomista. (onko


tuo logos hänen taskussaan vai

paketti legoja?) (onko tuo ego


naamallasi vai rakkauden kesän cogito ergo?)

Kuin rattaat hänen


polullaan olisivat saaneet hevosen kumoamaan

omenan pikemminkin kuin hänen omenanhalunsa!


Minun silmäni! Sinun silmäsi! Olen nyt vakuuttuneempi

kuin koskaan siitä että pesimistä tapahtuu


näkökykymme ulkopuolella. Huomaa kuitenkin filmi

satulaselkä syöttämässä kuitupapilloomasyöpiä, jotka


tuttava toi luokseni. Joskus

minusta tuntuu että todellinen on se mikä


on vikana päässäni, - se on minun välissäni, ymmärrä.

Crusoe on Ultra Waven ™ hiusten


suoristaja ja sarvikipsi mutta todellinen Crusoe oli

musta lammas* joka onnistui vain määkimään laiva


mäkiseltä purolta. Tämä oli se Crusoe jota Perjantai

rakasti niin kovasti että hän ajeli hänet viikottain


tummia villapaitoja vastaan. Ehkä Cecily Tyson käytti sellaisia villapaitoja.

”Lopun kuvaus on seuraava:


3 tapettua...2 tapettua…2 tapettua…2 tapettua

1 tapettu…3 tapettua…4 tapettua…4 paennutta


”Useimmat katsojat eivät tienneet mitä tehdä

sankarille joka oli pökerryksissä moraalisten monimutkaisuuksien vuoksi.”


et voi opettaa tätä juttua. me olemme toivottomia, nyt

kun olemme hyväksyneet roolimme dokumentaarisina.


suomennos Rita Dahlin