Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Thursday, May 31, 2007

Rajoja rikkomassa

Rajoja rikkomassa: naiset, kirjoittaminen ja media Malawissa

Kirjoittamisen ja julkaisemisen synty Malawissa ajoittuvat koulutusjärjestelmän syntyyn 1800-luvulla ja lähetyssaarnaajien työhön. Jo tässä vaiheessa erot miesten ja naisten koulutukseen pääsymahdollisuuksissa oli tärkeä naisten kirjoittamista määrittävä tekijä. Naiset kävivät harvemmin koulua, ja seurauksena vain muutamat naiset uskaltautuivat ryhtyä kirjoittamaan.

Kuitenkin malawilaiset naiset olivat keskeisessä roolissa puhutun kirjallisuuden kehittäjinä ja ovat tähän asti olleet keskeisiä folklore-kirjallisuuden luojia.

Itsenäisyyden jälkeisellä ajalla huomionarvoista on, että joukko malawilaisia naisia erottuu erinomaisina kirjoitetun kirjallisuuden luojina kansainvälisten mieskirjailijoiden rinnalla. Niinpä malawilainen kirjallisuus ylpeilee kirjailijoilla kuten Jack Mapanje, Walije Gondwe, David Rubaidiri, Tivambe Zeleza ja muilla nimillä. Walije Gondwen ja Emily Mkamangan kaltaiset naiskirjailijat kuuluvat tämän hetken juhlituimpiin kirjailijoihin.

Vaikka naiskirjailijoiden määrä on lisääntynyt vuosien aikana, kirjoja ja artikkeleita sanomalehdissä tai aikakauslehdissä julkaisseita naisia on vähän. Tämä hämärä kuva heijastaa molempia ongelmia ja samalla tarvetta rikkoja rajat, jotka estävät naisia kirjoittamasta.

Sosiaaliset, kulttuuriset, taloudelliset ja poliittiset tekijät ovat olleet suuressa määrin vastuussa naisten putoamisesta takaisin perinteisiin rooleihin. Ensinnäkin Malawilla, kuten monella muulla Afrikan maalla, on takanaan historia, jota kuvastaa ilmaisun- ja median vapauden puute, vaikka tilanne parani hiukan 1990-luvulla maan siirtyessä demokratiaan 30-vuotisen diktatuurin jälkeen. Autokraattisen hallinnon aikana hallituksen sensuroiva silmä rajoitti valtavasti kirjoittamista ja lukemista. Kansalliset ja kansainväliset julkaisut, jotka eivät sopineet tasavallan ensimmäisen presidentin Kamuzu Bandan diktatorisiin ideaaleihin, kiellettiin. Monia kirjailijoita ja toimittajia ahdisteltiin, pidätettiin tai laitettiin eritykseen tuohon aikaan kapinallisten tai sopimattomien teostensa vuoksi. Monet malawilaiset kirjailijat, kuten Jack Mapanje, pakenivat maasta.

Poliittisessa ilmastossa ei sallittu toisenlaisia näkemyksiä. Malawissa oli vain kaksi sanomalehteä, Daily Times ja Malawi News, jotka olivat presidentin omistamia, hallitusta suosivia ja vain valtion propagandan välineitä yhdessä ainoan radiokanavan, Malawi Broadcasting Corporation (MBC) kanssa. Maalla ei ollut koskaan televisiokanavaa demokraattisella aikakaudella. Mediamonopolilla ja journalisteihin ja toimittajiin kohdistuvalla sorrolla oli hyvin tuhoisa vaikutus kirjoittamiseen ja julkaisemiseen kokonaisuutena.

Sitä paitsi valtio-omisteisella Dzuka Publishing Companyllä oli oppikirjamonopoli, jonka lopetti kirjateollisuuden liberalisoituminen ja jonka seurauksena maahan on syntynyt uusia kansallisia ja monikansallisia kustantamoita. Huomionarvoista on, että ilmaisun- ja mediavapauden puuttumisella sekä kirjailijoiden ahdistelulla oli selvästi vastakkainen vaikutus naisten kirjoittamiseen. Naiset, joita ironisesti kohdeltiin regiimin ylistäjinä, olivat suuresti sen pelon hiljentämiä, että hallitus sensuroisi heidän teoksiaan, ja kulttuuristen

Eräs Malawin tunnustetuimmista kirjailijoista, Emily Mkamanga, paljastaa suositussa kirjassaan Suffering in Silence, naisten surullisen roolin tanssijoina ja Bandan ja hänen hallituksensa ylistäjinä autokraattisena aikana. Nyt perustuslaissa taataan ilmaisun ja median vapaus, mitä monet pitävät demokratian merkkinä. Kirjateollisuuden liberalisoituminen on ollut myös positiivinen kehityssuunta, joka on tuonut uusia mahdollisuuksia kirjailijoille. Silti vielä demokraattisena aikana ahdistelu- ja uhkailutapaukset huolestuttavat edelleen. Kaikesta huolimatta maassa on valtio-omisteisen printti- ja sähköisen median lisäksi yksityisiä sanomalehtiä, radioasemia ja aikakauslehtiä, jotka ovat uusia julkaisumahdollisuuksia kirjailijoille. Malawissa on myös alati kasvava naistoimittajia, joiden kirjoitustaidot ovat kehittymässä.

Kansalaisjärjestöt ovat tärkeässä roolissa sosiaalista sukupuolta ja naisia koskevan tietoisuuden lisäämisessä. Naiset ovat osallistumassa haasteisiin monilla eri kentillä, enemmän kuin koskaan, malawilaisessa yhteiskunnassa. Vaikka naiset ovat ottaneet edistysaskelia joillakin aloilla, mukaan lukien median, luova kirjoittaminen on vielä heitä ylemmillä portailla, mikä skenaario on herättänyt ajattelua, että naiset itse ovat syyllisiä siihen, etteivät ole synnyttäneet mahdollisuuksia. Nykyään Malawissa on alati kasvava määrä naisia, jotka astuvat ei-perinteisille naisten aloille ja tämä on lisännyt toiveita myös suuresta joukosta ammattimaisia naisia, jotka alkavat kirjoittaa. Tässä mielessä huomionarvoista on joidenkin naisten työ oppikirjojen kirjoittajina, ja myös NGO:t ja yliopistot, jotka ovat toimittaneet ja toimittavat eri aiheita käsitteleviä kirjoja ja muita julkaisuita.

Kuitenkin naiset kohtaavat yhä syvään juurtuneista sosiaalisista, kulttuurisista, taloudellisista, teknisistä ja kirjaketjuun liittyvistä esteistä. Kirjoittaminen on miesten hallitsema kenttä sosiaalisten asenteiden ja niitä vastaavien kulttuuristen odotusten vuoksi. Yhteiskunta ei odota naisten kirjoittavan, koska kirjoittamisen ajatellaan olevan miesten kenttä ja naisen paikan olevan kodissa. Tässä mielessä sosiokulttuuriset asenteet on luotu hiljaisuuden salaliitossa niin kauan kuin muodollinen kirjallinen ilmaisu on ollut olemassa.

Naisten itseilmaisun rajoittaminen on tietysti maailmanlaajuinen ongelma. Tämä manifestoituu uskossa, että kirjoittavista naisista tulee kontroversiaaleja ja melunpitäjiä. Naisia, jotka ilmaisevat näkemyksiään ja mielipiteitään, kuvataan kriittisiksi – ja yhteiskunta toisaalta vaatii naisten olevan ”hyviä” ja ”pysyvän erossa ongelmista”. Eräs nainen, joka tavoittelee tunnustetun kirjailijan roolia Malawilla, sanoi kerran, että hänestä yhteiskunnassa epäillään herkästi kaikkea mitä naiset sanovat. Naisten on siten vaikea kirjoittaa, vielä vaikeampi sensitiivisistä aiheista kuten seksi, kotiväkivalta, politiikka jne. Monet naiset ruokkivat pelkoa tulla luokitelluiksi epäsivilisoituneina.

Kirjoitin äskettäin HIV:stä ja prostituutiosta keskellä ankarampaa prostituutiota koskevien lakien esittelystä Malawista. Väitin artikkelissani, että vaikka ankarat lait saattavat olla ihmisten silmissä suosiollisia, sellaiset lait eivät auta taistelussa HIV:tä tai AIDSia vastaan yksinkertaisesti siksi, että miehet, jotka haluavat ostaa seksiä ovat valmiita jatkamaan metsästystä kujilla, metsissä ja toimistojen kätköissä, vain koska perustavanlaatuisia kysymyksiä köyhyydestä, sukupuolten välisestä tasa-arvosta, sosiokulttuurisista asenteista, seksivalistuksesta jne. ei ole kohdistettu. Väitin edelleen, että on väärin syyttää vain naisia tai ilotyttöjä korkeista HIV-luvuista, koska miehet ovat yhtä lailla syyllisiä ja monet naimisissa olevat naiset saavat lisääntyvässä määrin tartunnan uskottomien aviomiestensä vuoksi. Jotkut ihmettelivät, kuinka olin uskaltanut kirjoittaa naisena artikkelin niin kulttuurisesti herkästä aiheesta ilmaisten sellaisia näkemyksiä.

Merkillepantavaa on, että monet orastavat naiskirjailijat huomaavat, että he eivät saa tunnustusta työlleen tai että heitä vähätellään, koska eivät pysty tuottamaan sellaisia teoksia. Melko usein ihmiset ajattelevat ettei kirjoittamista ja naimisissaoloa voi yhdistää. Ymmärrettävästi itsesensuuri astuu mukaan kuvioihin vaikuttaen monien kirjailijoiksi pyrkivien naisten ja tyttöjen itsetuntoon ja –luottamukseen – todella lannistava tilanne, joka varmistaa naisten kirjoituslahjojen katoamisen. Monet tytöt Malawilla kehittävät hyvin nuoresta lähtien sosiaalisen ja kulttuurisen tietoisuuden, joka toimii vahvana demotivoijana. Demotivaatio yltyy itserajoittamiseksi - siitä mistä voivat kirjoittaa ja mistä eivät - jopa naisilla, jotka ovat yrittäneet julkaista töitään. Kaikki on lähtöisin yhteiskunnan odotuksista pikemminkin kuin siitä, mitä naiset pystyvät tekemään.

Sitä paitsi sosiokulttuuriset asenteet, normit ja odotukset kieltävät naisilta koulutuksen, tiedon, informaation ja sen kyvyn, jolla he voisivat ryhtyä kirjoittamaan ammatikseen. Asioiden tilan ollessa tällainen tyttöjen ja naisten on vaikea ottaa suuria askeleita tällä kentällä. Viime vuosina naisten lukutaito on kuitenkin lisääntynyt maassa. Mutta surullinen tarina, jonka mukaan jotkut tytöt kohtaavat yhä monia köyhyyteen, sosiaalisiin odotuksiin, kulttuurisiin normeihin ja koulutukseen liittyviä esteitä yrittäessään päättää opintojaan.

Mutta naisten kirjoittamisongelmat liittyvät myös rasittaviin moninaisiin vastuisiin, jotka muodostavat uuden esteen monelle orastavalle naiskirjailijalle. Naisten toimiessa moninaisissa rooleissa leivänhankkijoina, vaimoina, äiteinä ja perinteisen kulttuurin vaalijoina, moni ei onnistu löytämään runsaasti aikaa nähdäkseen kirjoittamisen lahjan kukkivan ja kasvavan. Malawin PENin Reading and Writing Programme on Disadvantaged Groupsin aikana eräältä maalla asuvalta naiselta kysyttiin hänen kiinnostuksestaan kirjoittamiseen. Nainen ihmetteli, kuinka perinteisissä olosuhteissa naisen tai tytön on mahdollista jatkaa tavallisia puuhiaan: mennä pellolle, tehdä pientä bisnestä, kantaa vettä, hakata polttopuita, valmistaa ruokaa, huolehtia lapsista ja silti löytää aikaa kirjoittamiselle. Tämä surullinen todellisuus määrittää monien malawilaisten ja afrikkalaisten naisten elämiä, ja vaikuttaa naisiin niin maalla kuin kaupungeissa.

Vaikka naisilla on kaupungeissa hiukan erilaiset askareet, heidän roolinsa kodista huolehtijoina ei ole muuttunut vuosien saatossa huolimatta siitä, että naiset työskentelevät kodin ulkopuolella. Siksi heidän on vaikea löytää aikaa laittaakseen inspiraationsa hedelmät paperille. Ajan löytäminen on vaikeaa yksittäisille naisille, mutta myös naiskirjailijaryhmille. Naiset osallistuvat kirjallisille foorumeille usein vähäisessä määrin, ja jopa näinä päivinä ja aikoina naiskirjailijoiden on vaikea organisoitua ja muodostaa verkostoja yhteiseksi hyväksi.

Toinen Malawin naisia koskettava ongelma on koulutusjärjestelmän riittämättömyys. Malawissa on koulujärjestelmä, joka ei kannusta kirjoittamaan. Orastaville kirjailijoille – tytöille ja pojille - ei ole kunnon tukea kirjoitustaitojen kehittämiseksi, mikä johtaa vain taitojen katoamiseen. Ohjelmia kirjoittavien kykyjen identifioimiseksi ja rohkaisemiseksi koululaisten ja nuorison joukossa ei ole juuri ollenkaan. Vuonna 2003 Malawin PENin Reading and Writing Promotion in Disadvantaged Groups Project oli suunnattu tytöille, köyhille opiskelijoille ja vangeille, ja rahoituksesta vastasi Rockefeller Foundation. Projekti toteutettiin hankkimalla kirjoja ja muuta lukumateriaalia ja järjestämällä Malawinlaajuinen kirjoituskilpailu. Projekti oli suuri menestys ja monet tytöt ottivat osaa kilpailuun erinomaisilla novelleilla, mikä on merkki siitä, että jos heille vain annetaan mahdollisuus, heistä voisi tulla hienoja kirjailijoita.

Valitettavasti vain rajoitetut tiedonsaantimahdollisuudet rajoittavat malawilaisten naisten halua ja pyrkimyksiä tulla kirjailijaksi. Ongelmana on myös riittämätön pääsy käsiksi tietoon. Tietovallankumouksen aikana, ICT-teknologia on yhä monen kirjailijan ulottumattomissa maassa, vielä enemmän naisten. Naisten mahdollisuus käyttää tietokoneita ja pääsy supertiedon valtaväylälle on hyvin rajoitettua verrattuna miehiin, johtuen myös sosioekonomisista syistä. Maan energiasektori ei ole kehittynyt: arvioiden mukaan vähemmällä kuin 10 % malawilaisista käyttää sähköä. Monilla maaseutualueilla ICT:tä ei ole lainkaan, ja kaupungeissa tietokoneet, Internet ja sähköposti ovat harvoille etuoikeutetuille, koska tietokoneet ovat kalliita. Ei ole epätavallista, että kustantajat saavat käsinkirjoitettuja käsikirjoituksia. Tämän lisäksi kaupunkialueille keskittyneet Internet-kahvilat ovat kalliita. Muistan, että pystyin itse käyttämään Internetiä vasta 2002, jolloin työskentelin Malawin kansallisen kirjastojärjestelmän (NLS) palveluksessa. Kykenin tuolloin lähettämään ensimmäisen artikkelini julkaistavaksi The Nation –nimiseen sanomalehteen.

Lisäksi maassa on vähän kirjastoja ja tiedonhakupaikkoja, eivätkä ne vastaa riittävästi potentiaalisten lukijoiden tarpeisiin. Malawin kansalliseen kirjastojärjestelmään kuuluu kymmenen kirjastoa maassa, jossa on 27 hallintoaluetta. Kuten sananlasku sanoo, ei ole kirjailijaa joka ei olisi hyvä lukija. Kirjastojen ja tiedonhakukeskusten vähäisyys vaikuttaa negatiivisesti sekä kirjailijoihin että lukijoihin. Kirjailijoilla on vaikeuksia päästä käsiksi lukumateriaaleihin, millä välin heidän julkaistut teoksensa eivät onnistu tavoittamaan toivottuja markkinoita ja lukijoita rajoitetun verkoston vuoksi. Ongelma johtuu myös kirjastojen rajallisista kirja- ja lukumateriaaleja koskevista budjeteista.

Eräs malawilaisista julkaisijoista, joka on myös tehnyt omakustanteita, paljasti äskettäin, että monet omakustantajat ottavat 1000 painoksen ja taistelevat myydäkseen tämän vähäisen määrän kirjastoihin ja kirjakauppoihin. Mutta johtuen siitä tosiasiasta, että naiset ovat useammin taloudellisesti kahlitumpia kuin miehet, omakustanteita julkaisevien naisten määrä on hyvin pieni, lähes olematon. Kirjailijoiden on myös vaikea saada lainoja kirjojen julkaisua varten kirjojen myynnin epävarmuuden vuoksi. Rahapalkintojen puuttumisen vuoksi monet kirjailijat ansaitsevat elantonsa toisessa virassa ja kirjoittaminen on heille vapaa-ajan harrastus.

Kirjailijoiden julkaisumahdollisuudet Malawilla ovat rajalliset, koska monet kustantajat ovat keskittyneet oppikirjatuotantoon, koska niille on olemassa valmiit markkinat. Vuonna 2004 Malawin Kirjailijaliitto (MAWU) julkaisi naiskirjailija-antologian, joka rohkaisi orastavia naiskirjailijoita.

Mutta maamerkki on ollut 1990-luvulta lähtien Kansallisen kirjastojärjestelmän julkaisuprojekti, jota rahoittaa kanadalainen Organization for Development through Education (CODE). Projektin puitteissa julkaistaan ilmaisia, helppolukuisia kirjoja jotka käsittelevät moraalisia, kulttuurisia ja ajankohtaisia aiheita ja on suunnattu peruskoululaisille. Kirjat julkaistaan Werengani –sarjassa (tarkoittaa: lue), ja se käsittää jo 39 nimikettä, joista vain kolme on naisten kirjoittamia.

Malawilaiset kustantamot ja kirjakaupat valittelevat vaikeaa taloudellista tilannetta työnsä tuoksinassa. Sanomalehtien, kirjojen ja aikakauslehtien julkaisijoita vastassa ovat korkeat painokustannukset: paperi, tietokoneet ja niihin liittyvät tulostusvälineet tuodaan maahan ja ne ovat siksi kalliita. Matala lukemiskulttuuri puolestaan vaikuttaa kustantamoihin. Köyhyyden ja kirjojen nauttiman vähäisen arvostuksen vuoksi ihmiset eivät hanki juurikaan kirjoja.

Rajoitettu lukijuus liittyy myös kielellisiin rajoihin. Malawi oli Britannian kolonia, ja englanti on maan virallinen kieli, jolla opetetaan koulussa ja seurauksena monet lukumateriaalit – sanomalehdet, aikakauslehdet, kirjat, viralliset asiakirjat, informatiivis-koulutukselliset-kommunikatiiviset materiaalit kirjoitetaan tällä kielessä. 13 miljoonan asukkaan maassa on yli kymmenen paikallista kieltä, joita chichewa on kansallinen kieli ja sijoittuu toiseksi julkaisuissa. Lopuilla paikallisista kielistä julkaistaan vähemmän, ja tilannetta ovat huonontaneet vähäiset käännökset. On varsin selvää, että potentiaaliselta lukijakunnalta, joka koostuu peruskoulutuksen saaneista, kielletään mahdollisuus lukea kirjoja, koska heidän äidinkielellään ei ole riittävästi lukumateriaaleja.

Monet kustantamoiden osakkeenomistajat Malawissa syyttävät kauheaa tilannetta kirjallisuutta tukevien ja edistävän politiikan ja ympäristön puutteesta. Tätä vaikeuttaa aktiviteettien – kirjallisten kokoontumisten, kilpailujen, kansallisten ja paikallisten palkintojen puute – ongelma, joka turhauttaa kirjallisuuskentälle nousevia uusia kirjailijoita. Hallinto pysyy erillään edistävistä prosesseista, jotka voisivat edistää kirjailijoiden luovuutta ja kirjateollisuuden kannattavuutta kokonaisuutena.

Nykymaailmassa on monia asioita, joista kirjailijoiden, naiskirjailijoiden erityisesti, täytyy kirjoittaa. Naiset voivat tuoda panoksensa HIV:n/AIDSin, kotiväkivallan, köyhyyden, politiikan ja demokratian, muutoksen ja luonnonvarojen tuhoamisen, nälän, rikollisuuden, lasten oikeuksien kaltaisista keskusteluun tai politiikkojen muotoiluun. Kysymys kuuluu, millainen rooli eri genreissä kirjoittavilla naiskirjailijoilla voi olla Malawin yhteiskunnan eri ongelmien ratkaisussa ja positiivisen muutoksen tuomisessa?

On käymässä yhä selvemmäksi, että naisten tulo kirjoittamisen kentälle Malawissa edellyttää niiden rajojen rikkomista, jotka estävät naisia ja tyttöjä kehittämästä kirjoittamistaitojaan. Tämä tarkoittaa että eri toimijoiden - hallinnon, kirjailijoiden, kustantamoiden, kirjastojen, kirjakauppojen jne. – täytyy työskennellä yhdessä luodakseen kirjallisuutta yleensä, naisille erityisesti, edistävän ympäristön. Tämä edellyttää käymistä käsiksi sosiaalisiin, kulttuurisiin, taloudellisiin ja teknologisiin tekijöihin, jotka ovat syynä naiskirjailijoiden vähäisiin määrään. Lisäksi yhteisöjen, kansalaisjärjestöjen ja uskonnollisten järjestöjen rooli on tärkeä auttaessa naisia tulemaan positiivisen yhteiskunnallisen muutoksen toimijoiksi kirjoittamisen kautta. Malawilainen yhteiskunta on myös toisenlaisen uhkan edessä: naisia pyritään sysäämään kehityksen perifeerisille portaille erilaisten ennakkoluulojen avulla.

Naisryhmien – jotka työskentelevät naisten aseman parantamiseksi rikkomalla stereotypioita jotka estävät naisia tarttumasta haasteisiin ja naisten kirjallisten ryhmien – täytyy vielä ponnekkaammin työskennellä potentiaalisten naiskirjailijoiden tukemiseksi ja rohkaisemiseksi ja lahjakkuuksien löytämiseksi koululaisten keskuudesta. Tämä tarkoittaa myös naisten organisaatioiden ja verkostojen tukemista, työskentelyä median kanssa ja ennen kaikkea naiskirjailijoiden edellytysten parantamista kaikin tavoin.

Mutta rajojen rikkominen Malawissa tarkoittaa myös, että naisten ja tyttöjen itse täytyy tiedostaa, että heidän täytyy työskennellä erityisen ponnekkaasti erilaisten esteiden ylittämiseksi, jotka kieltävät heiltä sekä kyvyn kirjoittaa että väylän ilmaista itseään. On tärkeää, etteivät naiset ja tytöt vain tavoittele, vaan myös ryhtyvät vaatimaan ja tekemään totta unelmistaan, nostamaan itseään lukutaidottomuuden varjoista ja luovuudesta vieraantumisesta. Lopultakin, koko Malawin yhteiskunnan täytyy herätä tarpeeseen rikkoa salaliitot, jotka estävät naisia saavuttamasta päämääräänsä menestyvinä kirjallisuuden ammattilaisina.

Suomentanut Rita Dahl

Prosessin tulos

Google-runous tulee taas

Maria Syvälä

Vantaalla asuva toimittaja-runoilija Rita Dahl julkaisi vastikään uuden teoksen Aforismien aika, jossa hän hyödyntää hakukonetta.

Dahlin teoksen takakansi lupaa teoksesta seuraavaa: ”Tämä on prosessin tulos eikä sen lopputulosta vielä tiedetä. Yhden pienen ihmisen pohdinta elämästä ja parisuhteista, vähän ironinen, kuuluu luokkiin: ahdistus.”

Rita Dahl, mitä ihmettä on google-runous?

- Hakukonerunous on yläkäsite internetin hakukoneen avulla koostetuille kollaasirunoille.

Dahl korostaa, ettei 80-sivuista lopputulosta olisi syntynyt ilman tekijää, joka suunnitteli lopullisen muodon ja noudatti oman tajunnanvirtansa liikkeitä. Hän halusi kirjoittaa yhteiskunnallista, poliittistakin runoa, joka liikkuu mielen ja tajunnan monissa eri kerroksissa: niin yli- kuin alitajunnassakin.

- Kone oli minulle vain väline, joka oli täysin tekijälleen alisteinen ja jolla pääsin toivomiini päämääriin. En käyttänyt hakutuloksia läheskään sellaisinaan, vaan yhdistin niitä toisiinsa ja keksin lisää.

Rita Dahl vie hakukonerunouden kohti eräänlaista eeppistä kubismia. Runoilija haluaa kunnianhimoisesti kammata yksilön ja yhteiskunnan kaikki mielentilat – kaikki näkyvät kuin yhtä aikaa, eikä mikään ole miltä näyttää.

Suomessa hakukoneita runoudessaan hyödyntävät ainakin Leevi Lehto, Ville-Juhani Sutinen, Teemu Manninen ja Karri Kokko. Lisäksi verkossa elää blogaavia runoilijoita. Mutta mikä hakukoneessa kiehtoo runoilija Dahlia?

- Se tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden päästä käsiksi kielen eri rekistereihin, ylä- ja alatyyleihin sekä erilaisiin puhuntoihin virkakielestä puhekieleen.

Dahl korostaa, että hänen kokoelmassaan kyse ei ole mielivaltaisuudesta vaan erilaisten
rekisterien, tyylien ja puhuntojen törmäyttämisestä yhteen niin, että todellisuudesta ja kielestä tulee uudella tavalla läpinäkyviä.

- Kyse on kontrolloidusta leikistä, taideteoksesta, joka omalta osaltani lähti liikkeelle siitä, että kone avasi tajuntani ja mahdollisti pääsyn muihin tajuntoihin.

Dahlin uusin runokirja on osa Lasipalatsi Oy:n Kirja kerrallaan -kustantamon ja Runoyhdistys Nihil Interitin poEsia-runoteossarjaa. Seuraava runokokoelma on kollaasirunoja lukuun ottamatta lähes täysin hänen omasta kynästään.

- Haluan olla hiukan erilainen joka kokoelmassa, Rita Dahl sanoo.

Runoilija Rita Dahl kirjoitti V-lehdelle googleoodin ”Kesä”.

kesä cannot say: coming back probably next week after his knee injured
kesä waits for the story of a garage band called kalle päätalo and their
journey to fame
kesä says an aggressive banger with limited offensive skills

kesä cries in finnish
kesä turns to look to best
kesä sighs in here

kesä swears in finnish
kesä helps best
kesä drinks here

kesä sinks into in finnish
kesä raises best
kesä is stumbling into here

kesä washes in finnish
kesä sits in best
kesä meets here

kesä is falling down into in finnish
kesä fills best
kesä comes back to here

julkaistu V-lehdessä 6/2007

Wednesday, May 30, 2007

Aamulehden juttu

Google vastaa runoilijan kysymyksiin

Maria Syvälä

Janne Nummelan viime vuonna julkaistu runoteos Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli oli ensimmäinen Google-hakukonetta hyödyntävä suomalainen runokokoelma. Suomessa hakukoneita runoudessaan hyödyntävät ainakin Leevi Lehto, Ville-Juhani Sutinen, Teemu Manninen ja Karri Kokko. Lisäksi verkossa elää blogaavia runoilijoita.

Nyt on luvassa jatkoa. Vantaalla asuva toimittaja-runoilija Rita Dahl julkaisi vastikään uuden teoksen Aforismien aika, jossa hän hyödyntää oman kirjallisen kapasiteettinsa lisäksi nettikoneita. Kirja on osa Lasipalatsi Oy:n Kirja kerrallaan -kustantamon ja Runoyhdistys Nihil Interitin poEsia-runoteossarjaa.

Hakukonerunous on yläkäsite internetin hakukoneen avulla koostetuille kollaasirunoille. Kone on runoilijalle vain väline, joka on täysin tekijälleen alisteinen ja jolla pääsee toivomiinsa päämääriin.

Dahlin teoksen takakansi lupaa teoksesta seuraavaa: ”Tämä on prosessin tulos eikä sen lopputulosta vielä tiedetä. Yhden pienen ihmisen pohdinta elämästä ja parisuhteista, vähän ironinen, kuuluu luokkiin: ahdistus.”

Lukijan kannattaa tässä kohtaa valpastua, sillä tämän haastattelun loppuosa on tehty yhteistyössä hakukoneen kanssa. Aloittakaamme. Mikä kuukkelihaikujen tekemisessä kiehtoo sinua, runoilija Rita Dahl?

– Kaikille ei ole tarjolla kaikkia tuotteita: hurmoksessa syntyy hyvää jälkeä, tämän huomatakseen ei tarvitse kävellä pakkotahtisesti säännöllisellä työajalla, ehkäpä juuri siksi olemme onnistuneet niin hyvin!

Rita Dahl vie hakukonerunouden kohti eräänlaista eeppistä kubismia. Runoilija haluaa kammata yksilön ja yhteiskunnan kaikki mielentilat – kaikki näkyvät kuin yhtä aikaa, eikä mikään ole miltä näyttää. Mutta mitä me sitten runojen lukijoina tekisimme itsellemme, toisin sanoen miten saisimme itsemme kiinnostumaan google-runoudesta?

– Kun hormonit hyrräävät, oudot ajatukset valtaavat mielen. Ihmissuhteet ovat kummallisia asioita, sitä ajattelee outoja.

Runoilijat kirjoittavat tarinoita myös yhteiskuntamme kipupisteistä, siitä että ihminen on suojaton, kuin suuressa erämaassa. Mihin tämä maailma oikein on menossa?

– 300 muovikassillista jätettä vuodessa, eläintä ei saa ostaa, jos ei aio pitää sitä, kätyrin osia.

Jaahans. Mitä meidän pitäisi tehdä?

– Putket ovat ainakin suorat, se on varmaa. Kiroilu on pidetty ärräpäiden tasolla, minkä lisäksi kaipaamme haasteita, pieni stressi piristää ja pakko-oireet pitävät ikävän loitolla.

Voi mantelitumake, niinhän se on.

julkaistu Aamulehden Sunnuntai-sivuilla 27.5.2007

Poema no Bar do Escritor

Bar do Escritorista (katso linkkilistasta) löytyy runoni brasilianportugaliksi. Tämä on Nokturnon sonettileikki, jokaisen säkeen viimeinen sana on tunnetun runoilijan (en nyt muista kenen) runosta, muut ovat omia sanojani.

This is my poem, published in Bar do Escritor (you find it in my link list) by Giovani Iemini. The poem is composed in Nokturno (www.nokturno.org). The ending word of every phrase is from previous famous poem, all the other words I have added myself.

in your starstruck eyes
crazy drunken people
walk hand
in hand and tear at

all those people
who touched
your applelike breasts
while you walked in the market-place

how cruel
the arched bridge of the temple
I stay in the middle of the market-place

to avoid the many hopeless
and uncaring sights
in the city


em seus brilhantes olhos
loucas pessoas bêbadas
andam de mãos
dadas e rasgam

todos aqueles
que tocaram
seus peitinhos de maça
enquanto você andava no mercado

quão cruel
a ponte arqueada do templo
eu permaneço no meio do mercado

para evitar os tantos inúteis
e despreocupadas figuras
na cidade

traduzido pelo inglês por Giovani Iemini

englannista kääntänyt Giovani Iemini

Runoilija uhanalaisena lajina

Tässä blogitunnelmia juuripäättyneestä Coimbran runoilijatapaamisesta: runoilija uhanalaisena lajina. 4 päivää kokosivat yhteen runoilijat vaikka mistä päin maailmaa ja runouden ystävät, lukijat. Loppujuhla oli San Marcosin upeassa palatsissa, joita nähtiin matkan varrella muitakin. Itse esinnyin avajaispäivänä huikeassa Joaninan kirjastossa kultaselkäisten niteiden ympäröimänä. Kommentteja tuli: vahva esiintyminen, vahva ääni. (Sivuhuomautuksena, että entuudestaan kova ääni muuttuu vain kovemmaksi, jos opiskelee laulua.) Irlantilainen Macrada Woods ihastui Human ape-runon lopun Jimi Pääkalloon: häntä kuulemma alkoi aina naurattaa, kun hän ajatteli esitykseni loppua (se loppui tähän runoon). Kokous veti puoleensa erilaisia, hienoja runoilijoita päihdemyönteisestä, mutta hienosta runoilijasta Stephen Rodeferistä angolalaiseen Chó de Guriin, kapverdeläiseen José Luíz Tavaresiin, brasilialaiseen Márcio-Andrehen, portugalilaiseen João Rasteiroon.

Pedro Manuel Baptista sai Vitor Matos e Sán palkinnon, ja vielä hienompi uutinen on, että runoilijat voivat tulevaisuudessa hakeutua Idanha-da-Novaan Monsanton kylään muutamaksi kuukaudeksi luomaan. Minuakin kehoitettiin jo hakemaan, ja mikäs siinä, kun suunnitelmat selkiytyvät vähän.

Yhteistyöviritelmiä syntyi useita. Nämä tulevat työllistämään tulevaisuudessa, ja koskevat muitakin kuin minua (molemmin päin: Suomi, ulkomaat).

João Santos


6.º Encontro Internacional de Poetas

O poeta como espécie a preservar
Pedro Manuel Baptista destacou-se, ao receber o Prémio Vítor Matos e Sá. Entretanto, a UC e a Câmara de Idanha-a-Nova assinaram um protocolo: em género de “empurrão” cultural.

Durante quatro dias, as atenções dos poetas – dos que escrevem, mas também daqueles que apenas apreciam (ou tentam) – centraram-se na cidade de Coimbra, e no que resta da região Centro do país. Oriundos dos quatro cantos do Mundo, homens e mulheres das letras – com destaque para os nomes dos norte-americanos Forrest Gander e C. D. Wright, do chinês Xiao Kaiyu, da Finlandesa Rita Dahl, do palestiniano Murid Barghuti e do israelita Yitzhak Laor, entre outros – tiveram a oportunidade de, pela sexta ocasião (o encontro realiza-se de três em três anos), partilhar experiências – sentimentos que transbordam das páginas de papel (e não só).
O Palácio de S. Marcos foi o cenário escolhido – com alguma naturalidade, dada a beleza (e a formalidade) do próprio espaço – para a sessão de encerramento deste certame (que decorreu este ano sob o tema “Poesia e Violência”), que ontem teve lugar. A envolvência do local prendeu os olhares mais dispersos, para um resumo de um encontro que, em género de balanço, apenas voltou a motivar a organização para mais e melhores iniciativas.

Pedro Manuel Baptista
premiado (outra vez)
O 6.º Encontro Internacional de Poetas, além de um vasto rol de actividades, incluiu mais uma edição do Prémio Vítor Matos e Sá, atribuído desde 1988, da responsabilidade do Conselho Cientifico da Faculdade de Letras da Universidade de Coimbra (UC). Este ano, e a exemplo do que já aconteceu numa oportunidade recente, o galardão foi atribuído a Pedro Manuel Baptista, graças ao seu trabalho intitulado “Variações sobre o tema de Vítor Matos e Sá – Invenções de Eros”. A dupla vitória, anunciada pela voz de Helena Rocha Vieira, presidente do júri, não deixou indiferente os presentes.

PROTOCOLO – UC e Idanha-a-Nova de mãos unidas

A grande novidade no final do 6.º Encontro Internacional de Poetas foi o acordo estabelecido entre a Universidade de Coimbra (UC) e a Câmara de Idanha-a-Nova, que prevê a instalação de uma residência para artistas em Monsanto – a denominada “aldeia mais portuguesa de Portugal”.
O presidente da autarquia de Idanha-a-Nova, Álvaro Rocha, fez questão de marcar presença na cerimónia de assinatura, de um acordo que, segundo o próprio, “contribuirá para o desenvolvimento do nosso concelho e da nossa região, desta vez através da cultura”. “Queremos levar até à nossa terra gente com opinião, que nos possa ajudar a evoluir. A beleza de Monsanto certamente que ajudará os artistas, qualquer que seja a área, da poesia à pintura, a encontrar a inspiração necessária”, sublinhou Álvaro Rocha. “Estamos abertos a receber todos os artistas, portugueses e estrangeiros”, concluiu.
O acordo pretende, através da residência para artistas, “esticar” a acção da UC até ao Interior Centro do país, contribuindo, desta maneira, para a gradual diminuição de diferenças culturais que, não raras vezes, resultam no distanciamento evolutivo das diversas regiões do país.

(julkaistu As Beiras Onlinessa)

Wednesday, May 23, 2007

Inêksen kyyneleet

Inêksen kyyneleet vuotavat poskilla jotka ovat
surulliset tällä puolen muuria, hän itkee
kyyneleistä järven, meren, jonka
lumpeille sudenkorento hellästi
laskeutuu, pohjassa lehtiä
liikuttaa Inêksen syvää
syvempi huokaus, ja
Pedro tekee kaikkensa että
he saisivat olla yhdessä elämänsä
loppuun asti kaukana Constancasta, minne
kyyneleet eivät ylety ja kun Inês alkaa itkeä
toden teolla, tuhannet renkaat helmeilevät Quinta
das Lagrimaksen vaaleanvihreän veden pinnalla, ne
helmeilevät usein, koska Inês muistaa vielä kaukana muurin
takana kuinka Santa Claran luostariin saapui eräänä päivänä muutama mies

Monday, May 21, 2007

Bota Alta - Korkea saapas





Perinneruokaa kosmopoliittisessa ilmapiirissä


Chiadon kupeesta, Largo de Camõesilta alkava Bairro Alto on parhaimpia paikkoja ruokailuun ja huvitteluun Lissabonissa. Kapeilla kivikujilla on vieri vieressä pieniä, kotoisia ravintoloita ja kapakoita, tascoja.

Rua da Atalaialla lissabonilaisesta yöelämästä kiinnostunut kulkija voi pujahtaa baarista toiseen ja puolenyön jälkeen johonkin trendikkäistä klubeista. Frágil ja Fatima Lopes ovat klubeista suosituimpia ja trendikkäimpiä. Rua da Atalaian varrelta klubeja löytyy joka makuun tavanomaisemmasta dekadentimpiin baareihin.

Ennen yöelämään tutustumista on hyvä syödä tukevasti vaikka Rua da Atalaian ja Travessa da Queimadan kulmassa sijaitsevassa Bota Alta (Korkea saapas)-ravintolassa, jonka nimeen liittyy mielenkiintoinen tarina.

-Setäni osti tämän entisen tavernan ja mietti sille hyvää nimeä. Hän kuunteli Amália Rodriguesin Fado a Timpanasia ja kuuli laulusta sanat Bota Alta (Korkea saapas). Hän päätti, että tuossa on hyvä nimi ravintolalle, kertoo perheravintolassa työskentelevä Paulo Cassiano.

Bota Alta perustettiin vuonna 1976 Cassianon perheen muutettua Angolasta takaisin Portugaliin. Toiseksi omistajaksi tuli António Pereira. Angolassa perhe piti miesten paitaliikettä.

Bota Alta on jännä sekoitus kosmopoliittisuutta ja portugalilaisia perinteitä. Ravintolasta saa perinteisiä turskapiirakoita, pastéis de bacalhauta, katkarapupasteijoita (rissóis de camarão), grillattua lohta (salmão na grelha), kalafileitä (filetes de peixe), kylmiä merianturoita (linguadinhos fritos), uunikalaa (peixe assado no forno), täytettyjä pihvejä (bife recheado), sianlihaa alentejolaiseen tapaan (carne do porco à alentejana).

Huhtikuisena päivänä Nota Alta täyttyy ranskalaisista turisteista ja paikallisista asukkaista. Suosiota näyttää olevan, eikä syyttä: tarjolla on taattua portugalilaista perinneruokaa kohtuulliseen hintaan, eikä se ole ollenkaan hassumpaa.

Ravintola on koristeltu värikkäillä yksityiskohdilla ja seinällä roikkuu paikallisten kuvataiteilijoiden lahjoittamia tauluja. Ajoittain ravintolassa näkee julkisuuden henkilöitä, muun muassa SIC-televisiokanavalla talk showta vetävä Herman José kuuluu Bota Altan vakioasiakkaisiin. Lisäksi ravintolassa käy muita julkisuuden henkilöitä, ei vähiten sen vuoksi, että Bairro Alton suosituimmat menopaikat, Portas Largas ja Lissabonin klassisimpiin klubeihin kii

-Ravintolamme ruokalista ei eroa muiden ravintoloiden listoista, mutta keittiömme panostaa henkilökohtaisuuteen. Jokainen annos tehdään erikseen. Lisäksi ravintolamme ilmapiiri on, sydämellinen ja intiimi, uskoo Bota Altan keittiöpäällikkö Alberto Gomes.

-Asiakaskuntamme on ylempää keskiluokkaa. Ravintolamme oli alkuaikoina erityisesti teatteri-ihmisten ja taiteilijoiden suosiossa, mutta nyt asiakaskuntamme on laajempi, Paulo Cassiano jatkaa.

Alberto Gomes suosittelee kokeilemaan tyypillistä portugalilaista perinneruokaa Bacalhau à Brasia, joka sisältää turskaa, sipulia, munia, paprikaa, salsaa ja siivutettua perunaa. Ensikokeilulla annos vaikuttaa piristävältä yhdistelmältä, joskin hiukan liian rasvaiselta.

Turskalla on portugalilaisessa keittiössä vankka asema; sitä syödään runsaasti arkena ja pyhinä ympäri vuoden. Bacalhau à Bras-annoksen saa 9,35 eurolla.

-Oma suosikkini on ravintolamme erikoisuus, Bacalhau Real, joka koostuu öljy- ja portviiniseoksessa lepäävästä turskafileestä ja paneeratuista perunoista, kertoo Gomes.

Turhaan ei keittiömestari tuotostaan kehu, se myös maistuu erinomaiselta ja portviinikastike antaa turskalle pikantin lisämaun. Hintakin on kohtuullinen, 10,95 euroa.

Myös testaamani Bife à Bota Alta, vasikanpaisti Bota Altan tapaan, jonka alla on leipäviipale, päällä sipulia ja höysteenä herkkusieniä, vihanneksia ja ranskalaiset perunat, maistuu oivalliselta. Siitä saa pulittaa 12,40 euroa.

Jälkiruoaksi on tarjolla erilaisia kakkuja, jotka kaikki ovat portugalilaiseen tapaan lähes imeliä. Sericá, Fidalgo ja Morgado ovat kaikki Alentejosta peräisin olevia jälkiruokia.

Munista ja sokerista koostuva keltainen Fidalgo on Bota Altan asiakkaiden suosikki. Kakkupalan hinta on 3,75 euroa. Bota Altan ruuat ovat suussasulavilta ja hinnat keskitasoa. Sinne siis, jos nälkä yllättää Bairro Altossa.

Jos omistaa paksun kukkaron ja metsästää gastronomisia elämyksiä, oikea suunta on ravintola Pap´ Acorda.

Sunday, May 20, 2007

Between beauty and the horrors

Rakkaat lukijat, voitteko ystävällisesti oikaista englantiani, jos oikaisemisen tarpeita on. Suoraan minulle tai kommenttiboksiin.


Rita Dahl

Beauty in between horrors

Lahti International Writers´ Union

Why do beauty and horror have to be separated - in literature, art, or in real life? Where did we get this binarity – once more? Could the rainbow exist with all its´ colours in between all the horrors surrounding us? This idea is by no means new, it has been realized already since writers from the Greek and Roman antiquity. Both the beautiful and horrendous sides of life had been present already in the comedies and tragedies of Aristofanes and Euripides. Life is by no means coherent and united, but ambivalent, all the time changing, many-sided, it includes both beauty and horrors.

Since the time of antiquity, there have been more of the writers that have dealt with both the beautiful and horrendous sides of life. The belief in unity has won only amongst the writers that have defended their own ideological point of views or world views. But the ambiguity of life has also had footstand in the arts.

What I have tried to do in my second poetry collection The time of Aphorisms (PoEsia 2007), was to put together all the collective and individual presentations and discourses of the contemporary, fuzzy, even ugly, consumer reality, that surrounds us. I did this with the help of Google poetry generator. The reader has to go from the surface into the depth of the text, and if he/she succeeds in this, he/she will find the real message of the primus opus of my book, a 80-page poem The time of aphorisms. There is a lot of nostalgy in my book, longing for the old, more coherent times, when the prevalent norm of being has not been hurrying from one place to another. It can be read behind the movement simulating all the time changing, hurrying, circulating contemporary society.

Rita Dahl

Kauneus kauheudessa

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous

Miksi kauneus ja kauhu kirjallisuudessa, taiteessa ja elämässä - on välttämättä erotettava toisistaan? Mistä taas tämä kahtiajaottelu? Voisiko sateenkaari olla olemassa kaikkine väreineen keskellä kaatopaikkaa? Tämä ajatus ei ole uusi, vaan sen ovat toteuttaneet jo antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset kirjailijat teoksissaan. Sekä elämän kauniit että kauheat puolet ovat olleet läsnä jo Aristofaneen ja Euripideen komedioissa. Elämä ei ole koherenttia ja yhtenäistä, vaan ambivalenttia, jatkuvasti muuttuvaa, moni-ilmeistä, ja se sisältää sekä kauneuden että kauhut.

Antiikin ajoista lähtien kirjailijat ovat käsitelleet sekä elämän kauniita että kauheita puolia. Usko yhtenäisyyteen on elänyt lähinnä niiden kirjailijoiden keskuudessa, jotka ovat puolustaneet omia ideologisia näkemyksiään tai maailmankuviaan. Mutta elämän ambiguiteetilla on myös ollut aina jalansijansa eri taiteenlajeissa.

Olen yrittänyt toisessa runokokoelmassani Aforismien aika (PoEsia 2007) tuoda yhteen hälyistä, jopa rumaa kulutustodellisuutta koskevat kollektiiviset ja yksilölliset esitykset, jotka ympäröivät meitä. Tein tämän Google-runogeneraattorin avulla. Lukijan täytyy sukeltaa pinnalta tekstin syvyyksiin, ja jos hän onnistuu tässä, hän löytää kokoelmani pääteoksen, 80-sivuisen runoelman Aforismien ajan todellisen viestin. Kirjassani on paljon nostalgiaa, kaipuuta vanhaan, koherenttiin aikaan, jolloin vallitseva olemisen normi ei ole ollut kiirehtiminen paikasta toiseen. Se on luettavissa nyky-yhteiskuntaa simuloivan kierteisen, kiireisen ja alati muuttuvan liikkeen alta.

Näin unen

Viime yönä näin unen, josta muistan ainakin lyhyen fragmentin. Yleensä ottaen näen paljon unia, mutta en juurikaan muista niitä aamulla herätessäni (REM-vaihe kaukana takana). Unissani seikkailevat paremmin ja huonommin tuntemani henkilöt, eivät niinkään täysin tuntemattomat ilmestykset. Kuten unissa on tapana, jotakin on nyrjähtänyt sijoiltaan, niin tässäkin, mutta muistakaa: uni ei ole kannanotto kenenkään/minkään osalta.

Sain tehtäväkseni haastatella nuorta, nousevaa vihreää politiikkoa Johanna Sumuvuorta (jonka kanssa olen ollut samaan aikaan HYY:n Vihreissä, ja näin hänet muuten eilen illalla Uutisvuodossa eli linkki on ilmeinen). Menin eduskuntaan, koska hän oli jossakin konferenssissa, sieltä hänet bongaisin. Konferenssi oli jo alkanut: en viitsinyt mennä sisään. Oven ulkopuolella istui runoilija Teemu Manninen. Kysyin Teemulta, mitä hän siellä teki. Teemu ei oikein osannut vastata: tuntui siltä, ettei konferenssi juuri kiinnostanut häntä. Katselin Teemun takkia, joka oli etumuksesta likainen. En mennyt itsekään sisään kokoushuoneeseen.

Siihen loppuvat muistoni fragmentista.

Saturday, May 19, 2007

Kirjamaailman tabut

Hala El-Badry

Tabu


Mutta jonkin ajan päästä yksi heistä, jotka olivat puolustaneet vapaampaa ilmaisua, erotettiin Palaces Organizationin kulttuuripäällikön virasta. Sama organisaatio on julkaissut The Meal –tarinan, jossa kuvattiin avioliiton ulkopuolista seksiä.

Presidentti Hosny Mubarak totesi jokavuotisessa kirjamessuilla pidettävässä tapaamisessa intellektuellien kanssa, että Al-Azherin sensuuri on sovellettavissa vain uskonnollisiin kirjoihin. Mutta hän sanoi myös, että valtiolla on oma järjestelmänsä, omat harkintansa ja sitoumuksensa julkaisemiaan kirjoja kohtaan. Valtiolla on myös täysi oikeus asettaa kriteerit valtion nimissä julkaisemille kirjoille. Muita, jotka haluavat toisenlaiset olosuhteet, hän kehotti hakeutumaan yksityisiin kustantamoihin. Viesti oli selvä.

Tietysti monia kirjallisia töitä takavarikoidaan tuonkin jälkeen. Takavarikoituja tekstejä ovat muun muassa Mohamed Abd El-Salamin The Beautifuls ja Samir Mohamed Alyn The Falconer. Mutta nämä takavarikoinnit, jotka joskus tapahtuivat yllättäen, eivät ole estäneet kirjailijoita kirjoittamasta, mitä he haluavat. Jotkut heistä lähettävät töitään Beirutiin ja arabikirjallisuuden kustantajille Lontoossa. Outoa on, että arabimaissa siedetään ulkomaalaisten, mutta ei omien kirjailijoiden teoksia. Ehkä kuuluisin kirjailija, jonka kirjoja takavarikoitiin omassa maassa, mutta luettiin laajasti muissa arabimaissa, on saudikirjailija Abd El-Rahman Haneef. Hän ei päässyt maahansa, eikä hän saanut saudipassia kertomuksensa Towns of Saltin vuoksi, joka käsitteli valtion muodostamista kuningaskunnassa.

Joskus kirjailija käyttää symboleita ja toisinaan hän on tarkoituksellisen hämärä, mutta tietyllä hetkellä täytyy räjähtää, eikä hän voi enää pysyä hiljaa siitä, mitä haluaa ilmaista. Kaikki takavarikointiyritykset johtavat takavarikoidun kirjan laajempaan levitykseen, ja tekevät siitä luetumman kuin sallitusta kirjasta. Tulemme toisenlaiseen sensuurin tapaan, jota Egyptissä kutsutaan ”hiljaisuuden tappamiseksi”. Tällä tavoin valtio pysyy hiljaa kirjoista, jotka käsittelevät aiheita, joiden valtio uskoo ylittäneet punaiset viivat. Tämä on uuden sensorin tappava ase.

Tähän mennessä olen käsitellyt ulkoista sensuuria, mutta entä sisäinen sensori? Koska näen hänet kirjailijana? Koska en välitä hänestä? Pelkäänkö häntä? Onko hän minua piilossa, niin että luulen tappaneeni hänet? Tunnustan, että tabu on yleinen: se, mistä haluamme olla välittämättä ja jota käsittelemme kuin sitä ei olisi olemassa, on yksi alueista, joilla haluan leikkiä, olkoon tabu ulkoinen tai sisäinen.

Alue, joka kaipaa eniten erityistä kielellistä veistämistä, on sen ilmaiseminen, mikä lymyilee. Tabu on usein sisäisen sensorin ensimmäinen ilmentymä. Kärsin tuosta sensorista kun kirjoitin tarinaani Not now, sen kriittisen henkilöhahmon vuoksi: upseerin, joka ei hyväksy, että sota Israelin kanssa on loppunut. Kirjoittaessani kysyin, mitä teen tuhansilla kielloilla, jotka sensori heittää tielleni, kun ajattelen? Tunnustan vastanneeni äärimmäisen lapsellisesti, että sysään hänet sivuun, koska kirjoittaminen on ainoa minulle suotu vapaus; kuinka siis voisin päästä siitä eroon itse? Mutta Egyptin armeijan kritisoimisesta ei livahdeta kuin koira veräjästä. Pelko yllätti minut, kun ajoin autoani, kuumuus ja viha tekivät hermostuneiksi. Vihastuin melkein, painoin jarrun pohjaan ja ylitin kaistojen viivoja. Siinä olin, valiten heikoimman hetkeni yksinololle, ollessani kaukana kynästä ja paperista – ainoat aseet, joilla voin vastustaa pelkoa. Hetken yrittämiseen jälkeen olin varma, että olin voittanut hänet ja olin tyytyväinen siihen, mitä kirjoitin. Mutta joskus kysyn itseltäni: työnsinkö tosiaan hänet syrjään, vai sijoitinko hänet syvyyksiin, missä hän on alkanut uudelleenjärjestellä asioita ennen kuin ne nousevat tietoisuuteen? Tätä ongelmaa en voi paeta, ottaen huomioon, etten usko puolivälin ratkaisuihin.

Sensuuriviranomaisilta ei tullut yhtään vastalauseita, kun valtion General Egyptian Book Organization oli julkaissut sen, eikä silloinkaan, kun se uudelleenjulkaistiin Family Library Projectissa. Mutta yksi kriitikko ei maininnut ongelmaa, joka upseerilla oli sotilasjärjestön kanssa. Kriitikon sisäinen sensori oli tehokkaampi kuin omani.

Niinpä aloin kirjoittaa Some woman –tarinaa ja tunsin oloni hyväksi ja luotin siihen, että uskallan kirjoittaa, mitä haluan. Valitsin kriittisen aiheen miehen ja naisen rakkauden materialisoitumisesta ruumiissa ja sielussa. Olin varustautunut uskolla siihen, että voin valita tämän aiheen ja ilmaista sitä koskevia tunteitani loppuun asti. Tarina alkoi muuttua koherentiksi tekstuuriksi ja kolmen vuoden päästä kirjoitin sen lähes viimeisiä sanoja. Mutta eräänä aamuna The meal –tarinan tapahtumat yllättivät minut ja tarina karkasi käsistäni. Aloin tutkailla tarkemmin kirjailijoiden vaikeita olosuhteita ja niiden vaikutusta heidän kirjoittamiseensa. Pitkä dialogi itseni kanssa päättyi rauhallisesti astumalla sisään näihin kysymyksiin kirjoittamaani tarinaan, ja vastaukseni tulivat tarinan sankarilta Omar Mamoonilta, joka sanoi:

Pyytäisin ihmiskunnalta 7000 vuotta julkaistakseni tarinani sellaisena kuin se on. Epäilykset pistelivät minua: hyväksyykö mikään kustantamo sen, mitä nyt kirjoitan?

Vastasin huumorilla ja optimistisesti: vaikka en löytäisi kustantajaa Egyptistä, löydän sen Beirutista tai Marokosta. Tai tarina pysyy pöytälaatikossa kunnes sen julkaisemisen aika tulee. En muuta suuntaani ja anna periksi pimeydelle.

Ensimmäinen kustantamo Dar El-Helal, jolle toimitin Some Womanin, julkaisi sen. Tulostin ja lähiluin tarinan, ja havaitsin, että yritykseni paeta sensoria olivat päätyneet jonkinlaiseen voittoon… hänen puolelleen, koska väistin liian paljon kirjoittaessani, enkä koskaan kutsunut asioita niiden oikeilla nimillä. Tervehdin tätä hymyllä ja hyväksyin, että peli välillämme jatkuu. Mutta se, mikä hämmästytti minua, oli suuri ero tavallisten ja intellektuellilukijoiden välillä. Monet intellektuellit (erityisesti kirjailijat) kertoivat minulle, että he pelkäävät samaistaa minut tarinan sankarittareen. Kaikki kertoivat minulle, että he ymmärtävät motiivini kirjoittaa tämä tarina, mutta he pelkäävät toisten suhtautumista. Tavalliset lukijat eivät kysyneet tällaisia kysymyksiä, he olivat kiinnostuneet vain siitä, mitä halusin sanoa ja miten se kosketti hänen elämäänsä. He juhlivat tarinaa tavalla, joka yhä hämmästyttää minua. Olin aukaissut haavan, joka näytti minusta märkivän, mutta se paljasti virheen, joka oli johtaa kuolemaan itsensä.


Suomentanut Rita Dahl


Dalmira Tilepbergenova

Dalmira Tilepbergenova

Runoja


Leila

Runoja Majnunista


Päivät kulkevat ohitse kiireesti hälyssä,

maailma uhkaa jäädä rakastamatta.

Missä on sinun siunauksesi, Kaikkivaltias

jos minulla ei ole runoilijaa, beduiinia vierelläni.


Varikset kiertelevät pahaa ennustaen,

hallitsija valehtelee, runoilijat kuolevat vaieten,

vain minua järjetöntä onnisti:

odotan edelleen sinua, rakkaani.


Näen maailman jossa sinua ei ole,

vaikka asun samalla maalla vierelläsi,

kaipauksella ja piinalla likaan itseni

rukoillen väkijoukossa hellän katseesi kosketusta.


Sieluni ahdistuu kaipauksesta

ja yöt ilman rakkauttasi ovat vastenmielisiä.

Äänettömyys on sydämetön seinä

joka jakaa maailmamme kahteen suruun.


Tyhjässä sielussa kuin palaneessa puutarhassa

kannan rakkauden epätavallisia punnuksia.

Mutta ylistysrunoilija opettelee unohtamaan kaiken

ja ottaa murehtimatta lemmikikseen tiaisen.


Tai hylkää hoviseurueensa ja käy kauppiaiden joukkoon

tai menee naimisiin jotta voi sanoa ”kuulun hänelle”…

Onko Damaskoksesta todellakin tullut typerysten kaupunki

ja onko heidät hulluuden lailla vallannut turhuus?!


Enkö muka yksin ja köyhänä ja vihan vallassa

ole vapaa elämään sinä ainoana sielussani!?

Sinä olet tässä järjettömyyksien maailmassa

ainoa tauti jota minä aion sairastaa!


Luumun kivi


Luumun kiveksi luumun lihassa

sinun hellän huolenpitosi ympäröimänä,

sinun suloisen rakkautesi juovuttamana,

minä jäin väin vähäksi aikaa.

Ja nyt tympeä

ja kylmä syksy on tallannut minut loskaan.


Palellun lumeen pudonneena oksana.

Liljanvalkoinen vartaloni on ajan kurtistama

ja lämpimät unet

sekä arkojen ensikosketusten

hetket

maan muurahaisten syömät.


Keväisen kosteuden kultaiset säteet

juon kiitollisena elämälle ja uskon

että osaan syntyä puuksi

ja puhkean kukkaan.

Ja seuraavassa sukupolvessa

kestän tämän maailman kuin hämmennyksen

luumun makeudesta loppukesän päivinä.


Neitsyt


1

Joskus sattui niin,

että kun hän sijasi vuoteen,

huoneessa tuoksui puhtailta lakanoilta.

Muina kertoina

karvaalta halulta rakastaa.


2.

Hän julisti sodan kaipuulle

ja ryhtyi pyykkäämään.

Lakanat kasaantuivat hänen polviensa väliin

muistuttaen valtavaa valkoista elintä

ja kun hän puristi ne kuivaksi

niistä suihkusivat

tuhlaamattomien intohimojen virrat.

Illalla

hän laittoi päälleen

puntilliset flanellialushousut

ja kyyristeli ristiselän kivuista.


3.

Hän halusi tulla pieneksi tytöksi

ja juosta syleilyjen avonaiselle portille

joille läheisempi on

vain Se maailma.


Meri


Minä laskeudun kuin mereen

Omaan yksinäisyyteeni.

Uuvuttavan pitkään.

Se tuntuu loputtomalta.

Se ylettyy jo sydämeeni

Ja uhkaa nielaista minut kaikkineni.

(Minä kun en opetellut uimaan.

Sen sijaan osaan sukeltaa hyvin

ja pystyn olemaan syvyyksissä

kauan

silmiä sulkematta.)

Minä muutun kalaksi.


Varkain lämmintä


Toimistojen demokratia

on hymyjen ylimuodollisuutta.

Niissä ei ole tapana sairastaa sielunsairautta

tai laittaa kenkiä paljaisiin jalkoihin.

Yhteisöllinen huolenpito on

konduktöörien hommaa.

Minä en välitä miellyttävästä viileydestä,

minä tahdon sielun lämpöä.

Juoksen raitiovaunun perään

jotta voisin täyttyä lämpimästä vieruskaverista,

koskea salaa vierasta vartaloa,

tuntea kuinka sekin kaipaa toista vartaloa.

Emme sano toisillemme sanaakaan.

Meidän vartalomme sopivat

ja ovat toisilleen huomaavaisia ikään kuin me olisimme viimeiset

elävät olennot maailmankaikkeudessa

tai kaksi alkueläintä

kihisevässä maailmaa, jota joku

tarkkailee mikroskoopilla.

Me unohdamme toisemme heti kun

uppoamme kaupungin avaruuteen

ja olosuhteiden musta aukko

nielaisee muiston toisesta valon nopeudella.

Jäljelle ei jää mitään

paitsi vartalon muisti.


Suomentanut Sanna Turoma


Thursday, May 17, 2007

Mene metsään puille laulamaan, villivarsa

- Laulajan ammatti vaatii määrätietoista kouluttautumista ja kuria, mitkään syntymässä saadut hyvät geenit eivät siihen yksin riitä. Samaa hän vaatii itseltään pedagogina.

- Opettajan tulee olla nöyrä tehtävänsä edessä ja silti päättäväinen ja tietoinen siitä, mitä tekee. Jokainen oppilas on yksilö, joka tulee saattaa toteuttamaan itseään. Siihen ei päästä jankuttamalla iankaikkisesti jotain samaa ääniharjoitusta tai muuta vakio-ohjelmistoa kaikille. Ei ole mitään yleispätevää metodia, hän sanoo.

Mene puolukkametsään ja laula puiden latvoille, hän on kehottanut joillekin oppilailleen, jos nämä ovat arkailleet laulamista, ei piruillakseen, vaan koska metsässä voi estoitta laulaa omaksi iloksi ja samalla kuulostella äänen helppoa sointia.

Kirjassa hän muistelee paitsi omaa uraansa ja värikästä elämäänsä ylipäätään, myös laulaja- ja opettajakollegojaan sekä muutamia tunnettuja oppilaitaan. Karita Mattilaa hän kuvailee kirjassa "villivarsaksi".

Wednesday, May 16, 2007

Kirjasensuuri Egyptissä

Hala El-Badry

Tabu


Israelin armeijan vuoden 1967 voiton, josta seurasi Siinain miehitys Suezin kanaalille asti ja suuri kriisi ihmisten ja vallanpitäjien välillä, jälkeen presidentti Gamal Abd El-Naser käynnisti egyptiläisten sanomalehtien ja julkaisujen sensuurin. Hän asetti Valtion tietopalvelun alaiset sensorit. Valtion tietopalvelua kontrolloi Tietoministeriö. Sensorilla oli tapana istua toimituksessa toimittajien keskellä ja hän seurasi kaikkea julkistettavaksi valmistettavaa ennen painoon menoa. Päätoimittajalla ei ollut oikeutta antaa painoonmenokäskyä ennen kuin sensorin analyysi oli tehty ja hyväksytty. 1952 kesäkuun vallankumouksen jälkeen kaikista sanomalehdistä tuli valtiollisia, ja ainoa hallituspuolue Arab Socialist Union päätti niistä. Sensorilla oli tapana istua sanomalehden toimistossa toimittajien kanssa ja tarkistaa kaikki ennen julkaisemista. Yhdelläkään päätoimittajalla ei ollut oikeutta julkaista mitään ennen kuin sensori oli allekirjoittanut ja hyväksynyt sen.

Presidentti Mohamed Anwar El-Sadatin luotua monipuoluedemokratian Sosialistisen Unionin hajoamisen jälkeen luultiin hänen peruuttavan sensuurin. Ja itse sensoreitakaan ei enää palkattu. Kuitenkin päätoimittaja itse alkoi vastaanottaa käskyjä siitä, mitä sai julkaista ja mitä ei (päätoimittajan nimitti tasavallan presidentti). Kun poliittiset puolueet saivat luvan julkaista sanomalehtiään itsenäisten sanomalehtien lisäksi, nämä lehdet nauttivat paljon suuremmasta poliittisesta, vaikka eivät uskonnollisesta vapaudesta. Jotkut kansallisiin sanomalehtiin kirjoittavat, joiden artikkeleita lehdet kieltäytyivät julkaisemasta, saivat juttunsa puolueiden ja itsenäisten tahojen sanomalehtiin.

Vaikka virallista sensuuria ei Egyptin kirjamaailmassa enää olekaan, arviointikomiteat jokaisessa kustantamossa toimittavat sensorin roolia valtiollisissa ja yksityisissä kustantamoissa. Ei ole myöskään mikään salaisuus, että yksityiset kustantamot lähettävät kirjojaan yleiselle tutkimusosastolle ja valtion turvallisuusosastolle ennen julkaisemista. Silti valtiollisissa ja yksityisissä kustantamoissa on vapauden marginaali, josta päättää jokaisen lehden päätoimittaja. Toisin sanoen näiden yksilöiden vapauskäsitys, heidän uskonsa siihen, sekä heidän tulkintansa laeista ja poliittisista, sosiaalisista ja uskonnollisista aspekteista määrittävät sensuurin laadun.

Vaikka Egyptissä ei ole enää sensuuriviranomaisia, uskonto asettaa omat paineensa, jotka näkyvät valtiollisten kustantamoiden lukijakomiteoissa. Esimerkkinä tästä General Egyptian Book Organizationin julkaisema romaanini Terminal Point, joka näki päivänvalon 1995 lopullisessa muodossaan vailla muutoksia. Lukijakomitea ylisti kirjaa, mikä auttoi sen julkaisemisessa. Sitten toinen komitea valitsi sen 1998 Perhekirjastoon, joka on valistavaa kauno- ja tietokirjallisuutta edullisesti, suurina määrinä julkaiseva kansallinen projekti. Komitea pyysi minua tuhoamaan joitakin sanoja, jotka liittyivät maanviljelijänaisiin ja hedelmättömään maahan, koska he näkivät näissä sanoissa seksuaalisen yhteyden. Heidän perustelunsa oli, että kirjat on tarkoitettu perheille eivätkä he ole tottuneet lukemaan kirjallisuutta ja voivat ajatella sellaisten häntien olevan häpeämättömiä. Outoa oli, että kustantaja oli the General Egyptian Book Organization, joka oli äskettäin julkaissut Terminal Pointin täydellisenä. Tiesin myös, että jotkut kustantamot poistavat kokonaisia kappaleita vanhoista painoksista, jotka olivat julkisia ja laajalle levinneitä yli puoli vuosisataa sitten.

Uskonnollinen sensuuri on pelottavasti lisääntynyt viime vuosina. Siitä vastaavat useat instituutiot: Al-Azherin yliopiston islamilaisen tutkimuksen keskus, joka on antanut monelle kirjalle fatwan, johdossa. Tunnetuin takavarikointi tapahtui Nasr Hamed Abu Zaidille. Takavarikointi johti oikeuteen ja Abu Zaidin ja hänen vaimonsa avioeroon. Abu Zaidia syytettiin epäuskoiseksi.

Sama asia tapahtui tohtori Sayed El-Quemnylle, mutta oikeus teki historiallisen ajatuksenvapautta ja uskoa tukevan päätöksen. Valitettavasti jälkeenpäin, oikeuden epäuskoiseksi hänet leimaavan tuomion ja tappouhkausten vuoksi Sayed El-Quemny kiisti kirjoittamansa.

Mikä ei ole kaukana suuren kirjailijan Naguib Mahfouzin vapaamielisestä ajattelustaan raskaasti murhayrityksenä maksamasta hinnasta. Nuori mies ei ollut edes lukenut Mahfouzin tarinaa The boys of our quarter. Käsivarteen haavoittunut Mahfouz ei pystynyt pitämään kynää normaaliasennossa moneen vuoteen. Myös kirjailija Farag Fouda maksoi elämällään ajatuksistaan – uskonnollisen tuomion (fatwan) mukaan hän oli epäuskoinen, mikä oli täysin uutta egyptiläisessä yhteiskunnassa. Se liittyy köyhyyteen ja taloudelliseen passiivisuuteen, jotka työntävät nuoria, työttömiä ihmisiä kohti metafyysisiä ideoita, vailla täydellistä ymmärtämystä niistä, ja niin heistä tulee uskonnollisten ryhmien kierrättämien puolivalmiiden ideoiden vankeja.

Tämän juonteen olemassaolo, ilman että kukaan yrittääkään tehdä mitään sen lopettamiseksi, on antanut jälleen aiheen mediasensuuriin. Teksteistä raportoitiin Al-Azherille ja Islamic Research Centerille. Tutkin henkilökohtaisesti muutamien General Egyptian Book Organizationille raportoidun runokokoelman tapaukset. Vastuulliset työntekijät kieltäytyivät näyttämästä minulle kieltomääräystä. He väittivät kirjojen olevan yhä markkinoilla. Huomasin, että he lopettivat kieltojen julistamisen ja laittoivat sen sijaan kirjat myymälään, josta myivät niitä hyvin pieniä määriä tai eivät lainkaan. Kun kysyin jakelujohtajalta syytä kieltoon, hän näytti minulle joitakin lauseita yhdestä runosta The Stoned Prophet. Hän sanoi runoilijan tarkoittavan profeetta Mohammedia. Toisessa lauseessa oli ilmaisu ”haiseva koskematon” ja hänen selityksensä oli, että koskematon on Jumalasta. Näin lauseet tulkitaan: erottamalla ne kontekstistaan tai selittämällä ne lukutaidottomille tarkoitetuin käsittein.

Outoa on, että ne, jotka työskentelevät egyptiläisissä kustantamoissa, olivat parhaiten tietoisia siitä, että Press Labour Union oli ensimmäinen ammattiyhdistysliike Egyptissä. Mitä siis tapahtui? Onko tämä valtion kustantamoiden johtaja pyytänyt heitä sensuroimaan tekijää suojellakseen – jotta häntä pidettäisiin vastuuttomana siitä, että kirjan julistettiin rikkovan punaisia viivoja? Ehkä … erityisesti A meal for see herbs –tarinan ja kolmen tarinan aiheuttaman mekkalan ja paheksunnan jälkeen. The Mealin paheksunta alkoi jonkun Al-Shaab-sanomalehdessä esittämästä ilmoituksesta, jota Islamilainen veljeskunta tuki. Hän väitti tarinan sisältävän epäuskoisuutta, että tarinan sankari edustaa kirjailija Hydra Hayderin mielipiteitä ja että tämä edustaa uskonnollista katumusta. Oppineet yrittivät turhaan selittää, että epäuskoinen sankari ei edusta kirjailijaa ja että se, mitä sankari sanoo tarinassa eroaa siitä, mitä uskovainen sanoisi. Tilanne kehittyi absurdilla tavalla ja kävi selväksi, että Al-Shaab halusi osoittaa islamilaisen veljeskunnan voimakkuutta ennen parlamenttivaaleja pakottaakseen hallitukseen huomioimaan salaisen puolueen ja muuttamaan lakia, joka estää puolueiden perustamisen uskonnolliselle pohjalle. Katumielenosoituksissa vaadittiin, että tarina takavarikoitaisiin ja että sen julkaisijoita pidettäisiin vastuullisina. Samaan aikaan eräs vanhemmista valitti the American Universityyn marokkolaisen kirjailijan Mohamed Choukrin The barefooted bread käytöstä opetuksessa sen sisältämien seksuaalisten kohtausten ja ilmaisujen vuoksi. Tarina kiellettiin monissa arabimaissa, mutta sallittiin Egyptissä. Tarinaa jaeltiin arabimaissa salaa suurissa määrissä. Tämä ja tarinan laittomuus tekivät Choukrista kuuluisan. Kaksi tapahtumaa yhdessä paljastivat kirjallisen sensuurin. Kun ylempi keskiluokka ja kustantajat yhdistyivät yhdeksi rintamaksi, syyttäjän oli vaikea omaksua tuomitsevaa asennetta.


suomennos Rita Dahlin


Runous menee kaduille Coimbrassa

Juttu RTV:n nettisivuilta (Radio e Televisão Portuguesa). Tiivistän muutaman pääpointtiin:

-Runoilijaviikon teemana on "Runous ja väkivalta". Kokouksen koordinaattori Graca Capinha muistuttaa, että runous on myös konfliktien ehkäisyä ja -lievitystä. Hän muistaa mm. kuinka israelilainen ja palestiinalainen runoilija halasivat toisiaan. Kokouksesta on seurannut myös kansainvälisiä runoilija-avioliittoja.
-Tapahtuma lähti käyntiin 1992, ja oli omistettu Walt Whitmanin muistolle. Päämääränä oli viedä runous salongeista kaduille: demokratisoida runous. Mutta runous elää molemmissa paikoissa: aamupäivisin on sessioita yliopistolla, iltaisin runoilijat lukevat runojaan alkukielellä kaduilla. Esiintymispaikat ovat muutenkin olleet yllättäviä: Nobel-runoilija Seamus Heaney on esiintynyt Conimbrigan raunioilla. Minä esiinnyn muuten enemmän salongin puolella: kultaselkäisten kirjojen keskellä, mahtavassa Joaninan kirjastossa Coimbran yliopiston pääaukiolla.
-Tänä vuonna tapahtuma laajenee Figueira da Foziin, jossa esiinnytään mm. Sotto-Mayorin palatsissa. Lopputuotteena ilmestyy antologia, jossa on osallistuneiden runoilijoiden runoja mukana.
-Graca pahoittelee, ettei median mielenkiinto yllä valitettavasti Coimbran yliopiston ensi viikolla 24. päivä käynnistyvän kansainvälisen runoilijafestivaalin kaltaisiin tapahtumiin.


Coimbra democratiza cânone literário em encontro internacional
No "palco" dos Encontros internacionais de poetas, em Coimbra, este ano na sexta edição, já um judeu abraçou um palestiniano e alguns casamentos se fizeram entre autores que, desde 1992, por ali passaram.

Organizado pelo Grupo de Estudos Anglo-Americanos da Faculdade de Letras da Universidade de Coimbra, o VI Encontro Internacional de Poetas, que se realiza de três em três anos, vai decorrer este mês entre os dias 24 e 27 e tem como tema "Poesia e Violência".

Numa altura em que o mundo assiste a múltiplos conflitos - do Iraque ao Darfur(Sudão), passando pelo que opõe israelitas a palestinianos - e porque "os poetas não vivem fora da História", Graça Capinha, um dos seis elementos do Grupo de Estudos Anglo-Americanos que organizam o encontro, entende que "o tema faz todo o sentido".

"Basta - disse à Agência Lusa - estar atento ao que se faz na poesia de todo o mundo para se perceber que essas tensões e conflitos surgem reflectidos na obra poética de inúmeros autores".

A longevidade da iniciativa, admite Graça Capinha, não está apenas no seu lado académico.

"Está também no facto de se ter transformado num local de confraternização", sendo disso exemplo, recorda, os abraços públicos entre um poeta judeu israelita e um palestiniano, "numa altura em que isso não era nada comum", ou ainda os casamentos entre pessoas que se conheceram em Coimbra graças à iniciativa.

Para a edição deste ano, quatro dezenas de poetas são esperados, com destaque para os nomes dos norte-americanos Forrest Gander e C. D. Wright, do chinês Xiao Kaiyu, da Finlandesa Rita Dahl, do palestiniano Murid Barghuti, do israelita Yitzhak Laor e ainda Cláudia Roquette-Pinto e Márcio-André, do Brasil, Alberto Pimenta e Gastão Cruz, de Portugal e a galega Hellen Villar Janeiro.

Angola, Cuba, Espanha, Itália, Irlanda e Reino Unido estão igualmente representados na VI Edição do Encontro Internacional de Poetas de Coimbra.

No topo dos objectivos desta iniciativa, que começou em 1992 com um tributo ao poeta norte-americano Walt Witman, na celebração do centenário da última edição de "Leaves of Grass", está, explica Graça Capinha, a "democratização do cânone literário", levando a poesia, na sua língua de origem, dos salões para as ruas.

A docente sublinha ter sido a "pressão" dos poetas participantes que levou à multiplicação das edições, porque a ideia original era realizar apenas o tal tributo a Witman.

Como um dos exemplos desta democratização do cânone surge na memória dos encontros a experiência, que "resultou na quase perfeição", de uma leitura protagonizada em conjunto pelo Prémio Nobel Seamus Heaney e por uma poeta popular portuguesa, nas ruínas de Conimbriga.

"Esta experiência agradou tanto ao Seamus - Heaney - que ele disse que gostaria de repetir", contou à Lusa Graça Capinha, adiantando ser este um dos bons exemplos do êxito que têm sido os encontros ao juntar nomes consagrados com outros menos conhecidos.

Os encontros têm um ritmo que se tem repetido de edição para edição, com as manhãs preenchidas por sessões de carácter mais académico e as tardes e noites com sessões de leitura de poesia oferecidas à "rua", havendo sempre um dia inteiro em que se sai de Coimbra.

Estes encontros de Coimbra foram dos primeiros em Portugal a pôr poetas de múltiplas latitudes a lerem a sua poesia e na língua original em locais públicos.

Este ano estão previstas saídas para o Jardim da Sereia ou a Biblioteca Joanina. No tal dia fora de Coimbra, ir-se-á à Figueira da Foz e haverá leituras no Hotel Costa da Prata e no Palácio Sotto- Mayor.

Neste ano em que se assinalam os 250 anos do nascimento de William Blake, um registo que consta das "sinalizações" do encontro, vai ainda realizar-se uma conferência por C. D. Wright, mesas-redondas sobre o tema central e o lançamento de "mais uma" Antologia Bilingue, a quinta, com poemas de autores presentes.

Apesar da dimensão que os encontros têm além-fronteiras, Graça Capinha, em tom de lamento, diz que, em Portugal, onde tanta futilidade recebe grande atenção, esta iniciativa tem, pelo contrário, "lamentavelmente passado ao largo das prioridades mediáticas".

Isto apesar de terem sido feitas aqui das primeiras, ou quase, leituras públicas de poesia em Portugal. Em 1992, poetas como Yvette Centeno e Fiama Hasse Pais Brandão ali leram, pela primeira vez, os seus textos em público.

Mas há outra novidade que o Grupo de Estudos Anglo-Americanos vai fazer "detonar" este ano, com o arranque de um programa que era uma ambição desde 1992: ter um poeta-residente a colaborar com a Faculdade de Letras da Universidade de Coimbra.

Graça Capinha ressalva que o ideal seria, como fazem outras universidades, ter um poeta-residente a dar aulas.

Todavia, com a colaboração da câmara de Idanha-A-Nova, esse objectivo será "quase conseguido" através da criação de um programa que vai permitir a um poeta fixar residência numa habitação disponibilizada na Vila de Monsanto, com despesas pagas pela autarquia, habitação, água, luz e gás, e viagens suportadas pela universidade.

Essa possibilidade, observou a docente, passará pela celebração de um protocolo com a câmara de Idanha-A-Nova, já em 2008.

Capinha deixa um último recado: todas as iniciativas dos encontros são de entrada grátis e mais pormenores poderão ser encontrados em www.uc.pp/poetas.

Maaria Pääjärvi Aforismien ajasta

Rita Dahlin Aforismien ajasta

On kiinnostavaa seurata keskustelua, jota Rita Dahlin uutuuskokoelma Aforismien aika (poEsia/Kirja kerrallaan, 2007) on aiheuttanut. Suurimpana aiheuttajana on tietysti Dahl itse, hän on kirjoittanut vastineet Kiiltomadon ja Hesarin arvosteluihin, ja ihan hyvä niin. [Aforismien aikaan liittyvää keskustelua voi ehkä luontevimmin seurata Dahlin blogin kautta, jossa tekstejä on ilmestynyt kootusti ja linkitkin ovat paikallaan].

Lueskelin Dahlin kokoelmaa jo taannoin, ja aloin pohtia siitä kirjoitettuja arvosteluja, siis lähinnä Kiiltomadon ja Hesarin. Tyyliltään ne ovat molemmat hyvin erilaisia, Kiiltomadon kriitikko ampuu kyllä aika erikoisella tavalla, Hesarin teksti taas on pintaraapaisu, jonka Kuisma Korhonen tekee vähän niinkuin "siinä sivussa" käydessään läpi suomalaisen runouden kenttää. Mietin sitäkin, että itse en olisi kirjoittanut Aforismien ajasta ensimmäisellä tai toisellakaan tavalla. Miten sitten olisin, tai miten kirjoitan - kun kerran tässä olen.

Ehkä haasteeseen on aina helpompaa tarttua jälkikäteen ja -viisaana. Dahl arvostelee kriitikkojaan ennen kaikkea siitä, että he eivät ole ymmärtäneet kysyä MIKSI. Miksi - mitä? Kysymys kohdistuu luontevasti googlen ja ihmisen (runoilijan suhteeseen), ehkä myöskin julistukseen uudenlaisesta runoudesta, jonka Dahl tekee monissa yhteyksissä. Mitä uudenlaisuus sitten on? Tietysti aina suhteellista, mutta tämänhetkisessä kontekstissa näen sen ennen kaikkea uusien poliittisen runouden keinojen etsimisenä.

Googlen ja ihmisen suhde nykysuomessa on minusta aika luonteva. Arkinen. Miksi Dahl nimittää blogissaan googlea välineeksi, miksi hän ei ilmaise velkaansa hakukoneelle esimerkiksi systemaattisten viitteiden avulla, kuten teki Janne Nummela viime vuoden puolella ilmestyneessä runoelmassaan Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli (poEsia/Kirja kerrallaan, 2006)? Tätä hämmästelee Kiiltomadon arvostelussa Helena Rintala.

Suhteutetaan: kukin meistä käyttää googlea arjessaankin niin paljon, ettei viittaamisessa ole yleensä mitään mieltä. Yhdistelemme tietoa, väläyksiä, seulomme turhaa, opimme elämään koneen kanssa, tietämään sen avulla yhteystietoja, pikku faktoja, menettelytapoja, lakia, historiaa, psykologiaa, sivistyssanoja, kielioppia, juoruja, elokuvien juonia ja julkkisten naamoja. Google ei siis ole vain lähde, johon viitataan, vaan pikemminkin jatkuvasti käytetty, arkistunut väline, jonka tietämisen tavat sulautuvat osaksi yksilön maailmaa. Siksi ei ehkä ole tarpeellista tai mahdollista tai mielekästä osoittaa mikä on Googlea, mikä Minua, mikä muiden tuottamaa tekstiä. Nähdäkseni Dahlin ratkaisu kulkee tässä ajatusketjussa, ja ennen kaikkea rohkeudessa todella käyttää konetta eikä alleviivata runon puheentuottajia erikseen: tässä puhuu google, tässä mä. Kyse ei ole kuitenkaan koneen idealisoinnista vaan sen arkistumisesta. Ja tarjolla on epäromanttinen ratkaisu arkeen: kun kerran elämme jo verkkopiuhan päässä, miksi kirjoittaessamme edes teeskentelisimme omamielistä auktoria, jonka maailma on umpinainen pallo. Siinä vaiheessa kirjoittavan ihmisen tehtävä on jo toisenlainen.

Näyttää siltä, että tässä kohtaa on helppoa vaatia sekä koneen ylentämistä että alentamista: ensinnäkin konetta ei pitäisi tyytyä nimittämään "vain" välineeksi, kuten Dahl teki (sanoo Kiiltomadon kriitikko), mutta toisaalta sen käyttäminen sinänsä on epäilyttävää ja (teko)trendikästä kriitikon mielestä, kun tätä googlerunoutta kerran nykyään ilmestyy. Sitä googlea kuuleminen - arjessa joo, mutta runoudessa sen ääni repii. Etenkin jos ei tiedä rivin tarkkuudella kuka puhuu milloinkin. Sven Laakso liittää Dahlin kokoelman ensyklopediaan, [huom. linkin takana kiintoisa keskusteluketju] muotoon, jossa ei ole niin väliä, kuka missäkin fragmentaarisessa osassa puhuu. Ensyklopediaan yhteys syntyy googlenkin kautta, sehän on nettikotitalouksien käytetyin ensyklopedia - ei meillä ainakaan ole kirjoina käytössä kuin erikoisalojen kirjoja. Ensyklopedia kattaa myös yhteiskunnallisen ja poliittisen keskustelun muodot, käsitykset maailmasta ja ihmisestä.

"Puhuja" - sikäli kun mitään varsinaisesti keskeislyyrisyyteen viittaavaa käsitettä on Aforismien ajan yhteydessä mielekästä käyttää - toimii tavallaan välittäjänä. Dahl tuntuu etsivän moninäkökulmaista ja -heijasteista kieltä, jossa havainnon keskus ei ole niinkään yksilön tarkkailupositio, eikä edes välttämättä "meidän runoihmisten" positio. Google ja puhujapositio ovat keskeisiä avaimia Dahlin kokoelman yhteiskunnallisuuteen ja poliittisuuteen. Googlehan on meille kaikille väline (eikä ainakaan toivottavasti itseisarvo), google on kaupallinen menestystarina - mitä se kertoo meistä ja maailmastamme?

Aforismien aika vaikuttaa tosiaan menneisyydeltä Dahlin kokoelmassa. Parin rivin lainauksen valitseminen tuntuu tuhoon tuomitulta tehtävältä - minkälainen teko on valita aforismi runon kokonaisuudesta? Kun väistämättä valittu lause tai asianriekale saisi aforistisen aseman, se olisi mietelause, tai ehkä embleemi (ilman kuvaa). Olennaista onkin tekstin eteneminen kokonaisuutena, eikä näytepala kerrallaan. Siksikin lainaaminen tässä on turhaa, voihan tekstiin päästä käsiksi kokonaisuudessaan ja saman tien. Painamalla tästä.

Aforismi vaatii yleensä myös pysähtymistä (kuten Dahl kirjoittaa), hetken hiljaisuutta ja sopimuksen solmimista. Se pysyy, on ja opettaa. Aforismin kanssa ei keskustella. Ennen vastaväitteitä tai edelleenkehittelyä tulee hylkääminen, se laitetaan syrjään kun sen muoto on tehnyt tehtävänsä. Dahlin kokoelma taas herättää puhetta, ainakin minussa. Syntyy hektinen tunnelma, kun lukee eteenpäin ja keskittyy keskustelemaan runoelman kanssa: joo, näin, mutta myös, ei ehkä kuitenkaan, mihin tää liittyy, tältä minustakin tuntui, ja se johtuu tästä vai johtuuko. Itse asiassa koen olevani Dahlin tekstin parissa lähellä sitä, miten lukeminen voi toimia, ja että sen ei parhaimmillaan tarvitse poiketa siitä, miten maailmaa muutenkin luetaan. Valveilla ja aktiivisesti. Tottakai tekstillä on omat välttämättömät reunaehtonsa: institutionaalisesti tämä on runoutta, pystyn lukemaan sen uudelleen ja uudelleen ja hiljalleen pystyn hahmottamaan sen kokonaisuutena. Koen myös saavani tältä tekstiltä osakseni hiljaista luottamusta, sen ei tarvitse selitellä tai esittää itseään rautalankana, vaan se pitää minua vastuullisena. Ja meillä ihmisillä on usein halu olla osoitetun luottamuksen arvoisia.

Poliittisuus näkyy yhteisinä alueina, kollektiivisena äänisyytenä ja keskeispakoisuutena. Häly nousee jostain syvältä, ja Aforismien ajalla on kyllä potentiaalia antaa lukijalle kokonainen sarja ymmärryksiä, mutta tuntuu siltä, että se vaatii henkilökohtaista panostusta ja syventymistä. Esteettinen nautiskelu ei tämän kokoelman yhteydessä vaan onnistu. Henkilökohtainen onkin poliittista, Aforismien ajassa kyse on lukijan mahdollisuudesta nähdä omaa ja yleisempää henkilökohtaisuutta kokoelmassa. Ja tottakai poliittisuus merkitsee myös kiinnittymistä aikaan. Aforismi voi vielä pyrkiä vakuuttamaan omasta ikuisesta viisaudestaan, mutta jos sen aika on kerran ohi, ei teksti voi lähtökohtaisesti tuudittautua omaan universaalisuuteensa ja ikuisuuteensa. Tekstin kestävyyden harha on eräs, josta Aforismien aika vokottelee luopumaan. Eihän ole edes oletettavaa, että sen käyttämä kieli olisi ymmärrettävää joskus vuosien, vuosikymmenten kuluttua tai jossain toisessa maassa ilman perinpohjaisia selityksiä. Ja tämä hetkellisyys ei ole missään määrin kielteistä, vaan aiheellista. Voimmehan tietysti aina miettiä elämmekö ajassa vai ikuisuudessa, ja jos, niin kummalle pitäisi panna isompi paino. Ehkä siitä voisi äänestää.