Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Monday, April 30, 2007

Tiibetiläiset ja uiguurit

Yukiko Chino

Kun muutin Pekingiin 1990-luvun alussa, opiskelin erikoisessa Central Academy of Nationalities –nimisessä yliopistossa, missä opiskeli yli 50 erilaiseen Kiinassa asuvaan vähemmistöön kuuluvaa ihmistä. Saavuin yliopiston porteille isojen kassien kanssa tuulisena kevätpäivänä 15 vuotta sitten, ja ulkomaalaisten opiskelijoiden asuntola oli kaukana. Eräs tiibetiläinen opiskelija auttoi minua ja matkalla asuntolaan selitin, että olen japanilainen kirjailija, joka oli tullut opiskelemaan Kiinan kirjallisuutta tänne. Mainitsin usean tiibetiläisen kirjailijan, joiden tarinoita oli käännetty japaniksi. Opiskelija vastasi, että tuo kirjailija ei ole todella tiibetiläinen, koska hän ei osaa puhua tiibetin kieltä ja kirjoittaa vain kiinaksi. Olin hämmästynyt, ja ymmärsin hiukan Kiinassa olevien vähemmistökulttuurien asemaa. Erityisen rikkaita ja Kiinan valtakulttuurista erilaisia vähemmistökulttuureja ovat Tiibetin alueen ja Xinjiangin uiguurialueen kulttuurit.

Useita vuosia myöhemmin pekingiläinen dokumenttiohjaajaystäväni kertoi tiibetiläisestä kirjailijatutustaan, joka oli kirjoittanut useita Tiibetiä käsitteleviä kirjoja. Hän oli haastatellut monia vanhan sukupolven tiibetiläisiä ja kirjoittanut erityisen kirjan Tiibetin kulttuurivallankumouksesta. Hänen nimensä oli Weise. Minä kiinnostuin, halusin lukea hänen kirjojaan ja tavata hänet, mutta se ei ollut niin helppoa.

Useistakin syistä. Hänen kirjansa käsittelivät herkkäluontoista Tiibetin asiaa ja Dalai Lamaa, ja ne oli julkaistu siksi Taiwanissa. Löysin ja ostin hänen kirjojaan Taipeissä.

Hänen tapaamisensa oli myös vaikeaa. Hän asuu Pekingissä, mutta käy välillä Tiibetissä tutkimussyistä ja inspiroituakseen. Lopulta tapasin viime vuoden lopulla hänet ja hänen miehensä Wang Lixinogin, joka on kuuluisa kirjailija, joka käsittelee Xingjiang- ja Tiibet-aiheita kirjoissaan. Tapaamisen jälkeen löysin hänen kirjansa The Dialogue with Dalai Lama, jota varten hän oli haastatellut Dalai Lamaa neljä kertaa Yhdysvalloissa. Tuo on hyvin rohkea teko kiinalaiselta kirjailijalta.

He kertoivat, että poliisit ovat edelleenkin vahdissa heidän kotinsa ulkopuolella. Siksi tapasimme ravintolan yksityishuoneessa.

Juhlistaakseen Dalai Laman 71-vuotissyntymäpäivää, Weise laittoi blogiinsa viime vuoden heinäkuussa kirjoituksen ja kuvan Lamasta. Seuraavana päivänä, kun hän yritti avata blogiaan, hän havaitsi blogiensa kadonneen. He ymmärsivät Kiinan valtion sulkeneen blogit.

Kun pyysin Weiseä puhumaan asiasta Suomessa, hän vastasi, tietysti, tämä on totta, me olemme tottuneet tähän olosuhteeseen ja kirjoitamme Kiinan sisällä.

On useanlaisia kirjailijoita. On kirjailijoiden ryhmiä, jotka käyttävät poliittista aihetta selviytymiskeinona. En oikein pidä tästä, mutta olen varma, että he ovat hyviä ja tärkeitä kirjailijoita ja kirjoittavat vakavissaan. Kun Weise kirjoitti kirjansa Tiibetin kulttuurivallankumouksesta, hän käytti useita edesmenneen isänsä ottamia valokuvia ja haastatteli kuuden vuoden aikana 70 tiibetiläistä kirjailijaa. Hänen kirjansa on tärkeää historiallista aineistoa kiinalaisille lähitulevaisuudessa.

Weise sanoi myös, ettei hän avaa blogiaan uudestaan, koska jos hän sen tekee, Kiinan valtio löytää Internet-sensuurin avulla blogin ja sulkee sen välittömästi. Silti hän uskoo pystyvänsä ilmaisemaan omaa ja tiibetiläisten kohtaloa parhaiten juuri kirjoittamalla.

Tiibet-aihe on herkimpiä aiheita Kiinassa, vaikka sananvapaus, kirjoittamisen, julkaisemisen ja puhumisen vapaus on heille tärkeää.

Tällaisessa kauheassa tilanteessa hyvää on tiibetiläisten näkymätön verkosto Kiinan sisä- ja ulkopuolella. He ovat yhteydessä sähköpostitse. Tähän mennessä he ovat voineet toimia meilitse (ehkä salaa) ja kirjoittaa tiibetiksi. Nämä heikot, mutta vahvat yhteydet, ovat yhä tärkeämpiä maailmassa.

Sama asia on tapahtumassa uiguureille. Xinjiang tarkoittaa newlandiä kiinaksi. Tämä valtava alue kuuluu Kiinalle, mutta alueella on myös kazakkeja, uzbekkejä, kirgiisejä ja jopa oiraatteja. Xinjiang on erityinen alue, jossa useat Keski-Aasian kulttuurit kohtaavat. Käydessäni siellä, en lakannut ihastelemasta ei-kiinalaistunutta kulttuuria: elämäntyyliä, taidetta, silkkiä, hedelmiä ja kuvittelin rajan toisen puolen. Tunsin itseni jotenkin näkymättömäksi, en osaa nimetä tunnetta, ehkä se oli Itä-Turkestanin kuva. Tuo oli myös vaarallisimpia sanoja Kiinassa.

Uiguurien elinolosuhteet ovat vaikeat. Lasten koulutus on heille, kuten tiibetiläisille, suuri ongelma. Koulutus on mukautettu kiinalaiseen järjestelmään, eivätkä uudet sukupolvet osaa enää äidinkieltään täydellisesti. Myös sukupolvikuilu on kasvanut. Uiguureille opetetaan historiaa ja ajatuksia kiinalaisten näkökulmasta: tämä on vakavampi ongelma. Minusta uiguureilla menee kurjemmin kuin tiibetiläisillä, koska heillä ei ole omaa sosiaalikeskusta.

Minulla on monia uiguuri- ja xinjiangystäviä Tokiossa. Useat heistä ovat yliopisto-opiskelijoita, he ovat muuttaneet Japaniin aloittaakseen uuden elämän, he eivät käytä enää kiinan kieltä ja elävät onnellista elämää. Menin maaliskuussa heidän uudenvuodenjuhlaansa. Siellä tapasin vanhan uiguurirunoilijan, jonka tytär oli hänen luonaan vierailulla. Kysyin häneltä, kuinka paljon nuoria uiguurikirjailijoita ja – runoilijoita on olemassa. Hän sanoi, että varsin monia ja jotkut heistä ovat hyviä, mutta useimmat kirjoittavat uiguuriksi, ja se merkitsee, ettei heillä ole markkinoita. Kiinalaiset ympäri Kiinaa muuttavat Xinjiangiin, ja paikallinen väestö vähenee koko ajan.

He tarvitsevat uuden tien tai uudet juuret.

Toivon, että lähitulevaisuudessa näiden maanpaossa asuvien tiibetiläisten ja xinjiangien joukosta nousee uusia, nuoria kirjailijoita.

Suomentanut Rita Dahl

Sunday, April 29, 2007

Nigerian vaalit

Kivikkoinen tie – kohti demokratiaa?

Nigerian järjestyksessä kolmannet demokraattiset vaalit eivät alkaneet lupaavasti. Kolmen suurimman kaupungin, pääkaupunki Abujan, Lagoksen ja Kanon äänestyspaikat avautuivat tunteja myöhässä ensimmäisenä äänestyspäivänä 14.4. Äänestysprosentti oli alhainen. Monet äänestäjät syyttivät äänestämättömyydestään logistisia vaikeuksia. Pohjois-Nigerian Kanossa vaalipäivää edeltävänä perjantaina murhatun muslimijohtajan kohtalo johti äänestyspaikkojen avautumiseen kaksi tuntia myöhemmin.

Eivätkä vaalit jatkuneet sen mukavammin. Vaaleissa myytiin ja ostettiin ääniä, varastettiin äänestyslaatikoita ja yritettiin muilla tavoin häiritä vaalien lopputulosta. Levottomuuksissa kuoli eri lähteiden mukaan parista kymmenestä yli kuuteenkymmeneen ihmistä. Suurin osa kuolemista johtui eri poliittisten puolueiden kannattajien välisistä kiistoista. Nämä yrittivät joko varastaa äänestyslaatikoita tai muuten vaikuttaa häiritsevästi äänestyksen lopputulokseen.

Nigerian vaaleissa valittiin samaan aikaan sekä presidentti 24 ehdokkaan joukosta, 109 senaatin edustajaa ja 360 parlamenttiedustajaa. Presidentinvaalien voittajan täytyi saada yli 50 % äänistä ja vähintään 25 % äänistä 2/3:ssa kaikista 36 osavaltiosta. Vaalituloksia pystyi seuraamaan lähes minuutin tarkkuudella Nigerian Election Hotlinen sivulta http://nigeriaelectionhotline.com/. Lopulliset vaalitulokset olivat selvillä maanantaina 23. huhtikuuta. Kaksivaiheisten vaalien äänestyspäivät olivat 14. ja 21. huhtikuuta.

Presidentinvaalien pääehdokkaat olivat opposition AC:n Atiku Abubakar, 60, ANPP:n Muhammadu Buhari, 64, ja PDP:n Umaru Yar´Adua, 55. Eläkkeelle jäänyt armeijan kenraali Buhari oli ennakkosuosikkeja. Katsinan kuvernöörinä vuodesta 1999 vaikuttanut Umara puolestaan jakoi ääniä – hänestä joko pidettiin tai ei. Umaran hallinnon saavutuksena pidettiin erityisesti perusinfrastruktuurin – teiden, koulu- ja sairaalarakennusten sekä vesilähteiden saatavuuden – parantamista.

Tämä vetosi kansaan. Umaru sai lopulta 70 % äänistä, 24,6 miljoonaa ääntä. Buhari jäi 6,6 miljoonaan ja Abubakarille siunaantui 2,6 miljoonaa ääntä. Nigerian vaalit ja pelko väkivaltaisuuksien puhkeamisesta maailman kahdeksanneksi suurimmassa öljyntuottajamaassa nostivat heti myös öljyn maailmanmarkkinahintaa. Jos vaalitulos peruutetaan, eikä Obasanjo luovuta valtikkaa seuraajalleen 29. toukokuuta, Nigerian pelätään suistuvan perustuslailliseen kriisiin.

Oppositio väitti vaaleja vilpillisiksi

Oppositiopuolue AC syytti vaalitulosta vilpilliseksi, ja vaatii uusintavaaleja. Myös kansainvälisten organisaatioiden ja ihmisoikeusjärjestöjen – esimerkiksi Human Rights Watchin - vaalitarkkailijoiden mielestä Nigerian vaaleja leimasivat ennen muuta petos ja vilppi. Euroopan Unionin 150 vaalitarkkailijan johtaja Max van der Berg totesi vaalien pettäneen kansan odotukset ja toiveet.

AC:n Lai Mohammed väitti vilpin alkaneen jo hiukan ennen vaaleja, kun sotilaat olivat hänen mukaansa toimittaneet rekoittain valtapuolue PDP:lle osoitettuja ääniä Kadunan parakkeihin. Edellisiä, vuoden 2003 vaaleja, leimasivat myös väkivaltaisuudet, äänikauppa ja muut epämääräisyydet. Pahimmat ongelmat esiintyivät Nigerian suistomaalla, maan öljyntuotannon keskuksessa.

Vaaleja edeltävistä tapahtumistakaan ei puuttunut dramatiikkaa. Abubakarin ehdokkuuden oli vähällä estää Obasanjo, joka syytti häntä valtion varojen kavaltamisesta. Nigerian Korkein Oikeus päätti kuitenkin Obasanjon yrittäneen estää täysin laittomasti häntä lahjonnasta syyttäneen opposition Atiku Abubakarin ehdokkuuden. Korkeimman oikeuden päätöksen johdosta 65 miljoonaa äänestyslappua painettiin uudelleen Etelä-Afrikassa, josta ne toimitettiin maan 120000 äänestyspaikalle viime hetkellä.

Ääniä kalasteltiin äänestyspaikoilla väkivaltaisinkin ottein, jopa pakottamalla. Opiskelija Donaman Atezan, 25, kertoo BBC Newsin Internet-sivuilla kahden ison miehen pakottaneen häntä äänestämään vaalipiirissään Adikpossa PDP:n ehdokasta. Atezan kuuluu niihin lukuisiin nigerialaisiin nuoriin, jotka eivät näe tulevaisuutta kotimaassaan, vaan haluaisivat muuttaa

Läpinäkyvyyttä matkapuhelimella

Afrikan väkirikkain maa – joka viides afrikkalainen on Nigeriasta - on tärkeä demokratian mallimaa muille Afrikan maille. Siksi oli tärkeää tehdä vaaleista niin läpinäkyvät ja vapaat kuin mahdollista. Näin totesi myös USA:n valtionkanslian puhemies Tom Casey vaalien alla.

Nigerialaisilta ei puuttunut ainakaan kekseliäisyyttä. 144 miljoonan asukkaan Nigeriassa on vain 61 miljoonaa rekisteröityä äänestäjää. Heistä 30 miljoonalla on käytössään matkapuhelin. Matkapuhelinta käytettiin ehkäisemään kauppaa äänillä ja edistämään vaalien demokraattisuutta. The Network of Mobile Election Monitors (NMEM) antoi kenelle tahansa nigerialaiselle mahdollisuuden lähettää keskustietokoneelle ilmiannon vaalipetoksesta. Käytännössä ilmoitusliikennettä hoitivat vapaaehtoiset tekstiviestittelijät eri alueilla. Nämä tiedot välitettiin edelleen vaalitarkkailijoille ja EU:lle. Uuden tekstiviestijärjestelmän toivottiin estävän vaalipetoksia erityisesti alueilla, joille ulkopuolisten ryhmien on liian vaarallista astua jalallaankaan.

Nuori demokratia

Nigeriaa usean vuosikymmenen ajan hallinnut sotilasdiktatuuri on jättänyt jälkensä Nigerian poliittiseen kulttuuriin. Lahjonta, kiristys ja epämoraaliset toimintaperiaatteet olivat pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Demokratia saapui Nigeriaan vasta vuonna 1999, jolloin entinen sotilashallitsija Olusegun Obasanjo valittiin ensimmäisillä demokraattisilla vaaleilla maansa presidentiksi. Ensimmäisen kerran valtaan vuonna 1979 noussut Obasanjo muistetaan Afrikan ensimmäisenä sotilashallitsijana, joka halusi vapaaehtoisesti luovuttaa vallan siviilihallinnolle. Uusien vaalien aikaan jo oman kahdeksanvuotiskautensa presidenttinä istunut Obasanjo näytti muuttaneen mielipidettään. Hän yritti kaikin tavoin varmistaa oman PDP-puolueensa voiton.

Nigeria on kokenut sisällissodan, pitkän sotilashallinnon ja kärsinyt korruptoituneista johtajista, jotka ovat kavaltaneet miljoonia dollareita. Ehkä tämän vuoksi nigerialaiset arvostavat stabiiliutta yli kaiken. Maailman kahdeksanneksi suurimman öljyntuottajamaan tapahtumilla on vaikutusta myös maailmanpoliittisessa mittakaavassa. Poliittinen kriisi aiheuttaisi valtavan turvallisuusuhan alueella, ja vaikuttaisi niin Yhdysvaltoihin kuin muihin keskeisiin kansainvälisiin toimijoihin.

Nigeria ei voi unohtaa menneisyyttään helposti. Kuten kirjailija Chinua Achebe on todennut: ”Nigerian ongelma on yksinkertaisesti johtajuuden epäonnistumisessa.” Maa ei pääse menneisyydestään irti hetkessä, eikä kivuttomasti.

Saturday, April 28, 2007

Epähierarkkinen kolmas tila?

Sensuurin muodot länsimaissa ovat hienovaraisemmat ja rakenteellisemmat, jopa sisäsyntyiset. Riistoa ei ole helppo havaita, kun se on yhteiskunnallisissa rakenteissa kiinni tai jopa yksilön itsetiedostukseen juurtunut. Sisäänrakennettu sensuuri ohjaa kirjoittavaa yksilöä esimerkiksi sukupuoliroolimallien vahvistamiseen, niiden täydelliseen rikkomiseen tai suoranaiseen tietämättömyyteen malleista.

Veronica Maelen Malawi ei paljon eroa Keski-Aasiasta. Naisten kirjoittamiselle on ennen itsenäistymisen aikaa ollut tiukat institutionaaliset esteet. Malawissa – kuten Afrikassa yleensä –kirjallisuus on saanut alkunsa suullisistä perinteistä, jotka elävät edelleen vahvoina. Vielä ensimmäisen demokraattisesti valitun presidentti Bandan aikaan naisten rooli oli olla ”tanssijoita ja ylistyslaulujen laulajia”. Koulutuksen puute ja vaikeus saada tietoa ovat myös konkreettisia esteitä naisten kirjoittamiselle. Malawin PEN on kantanut kortensa kekoon järjestämällä kirjoituskursseja vammaisille lapsille. Kansalaisjärjestöt tekevät tärkeää työtä naisten emansipoimiseksi miesten hallitsemassa yhteiskunnassa, jossa kodin ajatellaan edelleen olevan naisten sfääri. Mutta järjestöt tarvitsevat myös resursseja toimiakseen. Muutos ei lähde liikkeelle pelkästään institutionaaliselta tasolta, vaan henkilökohtaisesta voimautumisesta. Tyttöjen ja naisten on myös itse tiedostettava oman panoksensa tärkeys kirjoittamisharrastuksessa. Kun kaikki hallituksesta järjestöihin, verkostoihin ja yksilöihin saakka laittavat hynttyynsä yhteen, ehkä parannuksia saadaan hitaasti aikaan?

Sukupuolten välisillä valta-asemilla ja sorrolla on juurensa pitkällä historiassa. Uskonto – erityisesti naisia alistava islam – on vallan välineistä voimakkaimpia. Tavat ja tottumukset, kuten hunnunkäyttöpakko, rakentavat vahvat kurin- ja vallanpitoasetelmat pelkästään arkeen. Tavat ja tottumukset ovat tehokkaimpia kontrolloinnin tapoja, koska ne ovat muuttuneet luonnolliseksi, kyseenalaistamattomaksi osaksi arkea. Sitä, mikä on näkymätöntä, ei yleensä havaita, ellei näkymätön asia jonkin yllättävän ”virheen” tai ”onnettomuuden” vuoksi paljasta todellista luonnettaan. Mikä voisi olla tällainen onnettomuus hunnutetussa todellisuudessa, jossa egyptiläinen kirjailija ja feministi Ekbal Baraka elää? Mitä siitä seuraisi? Kriisitila, tai jopa sota?

Joltisen feminismin läpikäyneissä länsimaissa sukupuoleton kirjoitus alkaa olla naiskirjailijoidenkin keskuudessa valtavirtaa. Naiset eivät halua tulla nimitetyiksi naiskirjailijoiksi, he kirjoittavat mieluummin sukupuoletonta tekstiä, josta ei ole pääteltävissä, mitä kirjailijan haarovälistä löytyy, puhumattakaan monimutkaisista sosiaalisista sukupuolista, joiden moninaisuutta kirjoitus parhaimmillaan juhlii.

Yhdysvalloissa asuva turkkilainen Muge Iklipci-Cakir ehdottaa Edward Sojan ”kolmannen tilan” käsitteestä ratkaisua Turkin nousevaan nationalismiin. Kolmatta tilaa kannatti myös tammikuussa 2007 murhattu toimittaja Hrant Dink. Kolmannessa tilassa mikään kategoria – turkkilaisuus, armenialaisuus – ole toista ylempi. Käsitteet ja luokat muotoutuvat historiallisessa ja tilallisessa kontekstissaan, ovat muutosherkkiä. EU-jäseneksi havittelevan Turkin on ratkaistava tulevaisuudessa suhtautumisensa erilaisiin vähemmistöihin: kristittyihin, juutalaisiin eli eri uskontokuntiin ja toisaalta kansallisiin vähemmistöihin. Kristityt eivät halua muslimeiksi, juutalaiset eivät halua puhua turkkia ja kansalliset vähemmistöt puolestaan haluaisivat perustaa oman kansakuntansa, mitä Turkin valtio ei hyväksy. Voisiko joustavasti muuttuva kolmas tila olla vastalääke paitsi nationalismin uhkaavalle aallolle, myös uudenlainen, epähierarkkinen ja joustavasti muuttuva keskustelutila myös länsimaisiin yhteiskuntiin?

Wilma nukkuu - ei saa herättää

Thursday, April 26, 2007

Yhtäläisyyksiä ja eroja

Kuukausien päästä päähäni pälkähti ajatus keski-aasialaisten naiskirjailijoiden jatkotapaamisesta, joka tapahtuisi kauniissa Helsingissämme. Pistin hihat heilumaan ja sain hiukan apua naiskomitean aktiiveilta. Ajatus antologiasta sai tulta siipiensä alle Liken innostuttua ideasta. Kokous alkoi saada myös vähitellen rahoitusta. Se alkoi kaiken kaikkiaan näyttää mahdolliselta. Jo edellisen Suomen PENin naiskomitean puheenjohtajan Tiina Pystysen unelma oli käymässä toteen. Keski-Aasiaan painottuvan monikulttuurisen kokouksemme kirjalliset antimet ovat nyt tässä, ulottuvillanne. Olkaa hyvät.

Antologia jakaantuu lukuihin maantieteellisin perustein. Ensin tulevat keskiaasialaiset, sitten kontrastin vuoksi länsimaat ja lopuksi muut länsimaat. Alustusten lomaan on siroteltu kaunokirjallisia pätkiä – runoja ja proosaa – kirjallisiksi välipaloiksi ja kevennyksiksi. Antologia on suunnattu ensisijaisesti suomalaisille markkinoille, mutta palvelee osin myös aiheesta kiinnostuneita kansainvälisiä lukijoita. Suuri osa teksteistä löytyy siis myös englanniksi.

Kaunokirjalliset näytteet ja muut tekstit todistavat, kuinka vahvasti perinteet ja tavat edelleen elävät Keski-Aasiassa, niin yhteiskunnassa kuin kirjallisuudessa. Perinteitä arvostetaan ja vaalitaan. Vaikka jonkinlainen orastava demokratia on maahan hyvin hitaasti tulemassa, Keski-Aasian maiden yhteiskunnat ja kulttuurit muuttuvat tuskin koskaan länsimaisiksi. Keski-Aasia on maantieteellisestikin enemmän itää kuin länttä. Tämä näkyy erityisen selvästi Lilia Kalausin runoissa, joissa välähtää häivähdys pagodien huipuista ja kiinalaisista dynastioista. Runoudella on myös vahva asema Tadžikistanissa, jossa runouden juuret voivat ulottua peräti klassiseen persialaiseen runouteen asti. Perinteet vaikuttavat paitsi kirjallisuudessa ja taiteessa, myös itse elämässä.

Dalmira Tilepbergenovan dokumenttielokuvat tallentavat paikallista kulttuuriperintöä ja tapoja. Perinteet eivät ole irrottaneet otettaan erityisesti maaseudulla ja vuoristossa asuvista ihmisistä. Vuoristossa elävät naiset saattavat edelleen synnyttää luonnon keskellä kuten heidän esiäitinsä. Kaupunkilaiset ovat maallistuneet ja irtaantuneet perinteiden painolastista, vaikka länsimaalaisiksi heitäkään ei voi kutsua. Länsimaiset vaikutteet ja perinteet käyvät kädenvääntöä siitä, kumman ote ihmisten sieluista on voimakkaampi.

Antologian avaa kirgistanilaisen toimittaja Vera Iversenin kirjoitus, jossa Iversen vertaa lehtiä ja kustantamoita kyltymättömään uuniin, jonka kitaan saa syöttää loputtomasti materiaalia ilman, että se koskaan täyttyy. Iversen kertoo keskittyneensä neuvostoaikaisen sanomalehden toimittajana työnsä hoitamiseen mahdollisimman hyvin kollegoiden omistaessa aikansa lähinnä Kuningas Alkoholille. Myöhemmin hän pääsi töihin sanomalehteen, jolla oli vahvat kytkökset Putiniin. Seurasi karkotus Norjaan, jossa Vera meni naimisiin. Hän palasi lapsineen noin vuoden päästä Kirgistaniin, ja elättää itsensä nykyään vapaana toimittajana. Nyt hän voi valita vapaammin aiheensa ja lehdet, joihin kirjoittaa. Iversen on kirjoittamassa myös faktapohjaista kirjaa Norjaan saapuneiden pakolaisten kokemuksista.

Keski-Aasia on perinteisesti ollut suullisen kirjallisen perinteen voima-aluetta. Myös itämainen – tai slaavilainen – pyrkimys arkea syvemmän hengen ja hengellisyyden ilmaisemiseen elää keski- aasialaisten teksteissä. Kirjailijoiden omassakaan keskuudessa ei ole yhtä oikeaa suhtautumistapaa kirjallisiin perinteisiin. Kazakkitutkija, runoilija Zira Naurzbaeva toivoo nykyisten naiskirjailijoiden elvyttävän teoksissaan muinaisia arkkityyppisiä käsityksiä naisista äiteinä tai kahden maailman välillä toimivina yliluonnollisina välittäjinä.

Ylipäätään pitkittynyttä transitiovaihetta elävissä Keski-Aasian maissa kirjailijat arvostavat omia kirjallisia perinteitään, eivätkä näe suurempia syitä olla pitämättä niistä kiinni. Ja heidän päätöstään säilyttää omaleimainen paikallinen kirjallisuus on arvostettava. Kaikkien ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan saadakseen suuren kalan. On maailman kirjallisuuksien kannalta piristävääkin, että vielä löytyy alueita, jotka elävät täysin omalakisesti, länsimaisista vaikutteista kaukana, haluamattakaan imeä vaikutteita niistä. Epäilemättä Keski-Aasia kuuluu näihin omaleimaisen kirjallisen kulttuurin alueisiin.

Jotkut taiteen alat – esimerkiksi elokuva – ovat paljon riippuvaisempia rahoituksesta ja taloudellisista reunaehdoista kuin kirjallisuus, jonka luomiseen tarvitaan periaatteessa vain kynä ja paperia. Kriitikko, filmologi Goulbara Tolomušovan mukaan viime aikojen tekniset muutokset ovat mahdollistaneet elokuvien tekemisen myös niille harrastajille, joilla ei ole paksuja setelitukkuja takataskuissaan. Viime aikoina on ilmestynyt elokuvia, joissa käsitellään Kirgistanin nykypäivää ja sosiaalisia ongelmia (huumekauppa, salakuljetus). "Neuvostoliiton jälkeisessä elokuvassa ollaan tällä hetkellä perustavanlaatuisten kysymysten äärellä. Jokainen itsenäistynyt valtio löytää vähitellen itsensä, viidentoista täydellisen rauhattomuuden ja kodittomuuden vuoden jälkeen." (suom. Sanni Koski).

Neuvostoaikana muodostui hyväksyttyjen kirjailijoiden ja taiteilijoiden kaanon, eikä heidän joukossaan ollut juurikaan naisia. Transitiovaiheeseen päätyneissä IVY-maissa ei eletä enää neuvostoaikaa, vaan kapitalismi ottaa ensi askeliaan niissä. Tämä uuteen todellisuuteen ole voinut olla vaikuttamatta kustannustoiminnan luonteeseenkin, kuten Lilia Kalausin teksti osoittaa. Myyntipotentiaali ratkaisee pitkälti kustannusohjelman; laatu on siirtynyt marginaaliin tai ainakaan sillä ei ole hirveän paljon elintilaa. Romanttinen naisviihde myy, ja siksi sitä myös kustannetaan. Ilmiö ei eroa paljonkaan länsimaiden tilanteesta. Naiset ovat kuitenkin edelleen kirjallisen kaanonin ulkopuolella, marginaalissa.

Kirjan julkaiseminen on muutenkin vaikeaa. Joka vuosi kirjailijat kilpailevat paremmuudesta keskenään hakiessaan Sorokselta ja muilta säätiöiltä apurahoja, jotka mahdollistavat kirjan julkaisemisen. Käännökset ja haastattelut ulkomaisissa lehdissä ovat kovaa valuuttaa tässä kilpailussa, jossa laadun lisäksi ratkaisee julkinen näkyvyys. Kodin oven murtamisen jälkeen naiskirjailijalla on siis vielä useita muita esteitä voitettavinaan kirjailijaksi tulemisen tiellä.

Wednesday, April 25, 2007

Wilma on hieno chow chow



Aforismien ajan kritiikki Kiiltomadossa & vastineeni

25.04.2007 Helena Rintala

Runoilijan veri on sähkönsinistä mustetta

Rita Dahl: Aforismien aika, poEsia 2007

Aforismien aikaSanokaa Google, kun haluatte lukea tai kirjoittaa runon. Sanokaa Google, kun haluatte runoon jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sähkönsinistä. Sanokaa Rita Dahl ja Aforismien aika, kun haluatte tuota kaikkea ja vielä jotain ihan muuta.

Vuonna 2004 ilmestyi Dahlin esikoisrunokokoelma Kun luulet olevasi yksin (Loki-kirjat). Se oli kourallinen taivaansineä ja pilvenreunaa. Kuvankaunis, valkea ja kuulas kuin omenapuu. Mitä sitten tapahtui? Putosiko runoilijan päähän taivas vai kenties omena puusta? Kuhmu päässä runoilija taisi sekoittaa kaikki ilmansuunnat ja tajusi, että on sentään jotain uutta omenapuiden alla.

Hän kaivoi kuitenkin vielä esiin ensimmäisen runokirjansa ja viimeisen sivun sieltä: ”Puut voivat kasvaa vinoon, / lehdet aloittaa äkillisen syöksyn. / Voi sitä päivää, / jolloin olemme yhtä päätä. / On etsittävä muita osia.” Tästä on hyvä jatkaa, hän ajatteli.

Syntyi Aforismien aika, löytyi runokoneen taika. Simsalabim, Google on in.

Janne Nummelan viimevuotinen Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli aukoi uria ja särki jäätä suomalaisessa runoudessa. Dahlinkin kone kiskoo rantaan verkkoja, jotka ovat sekaisin ja täynnä kaikkea mahdollista internet-meren syvyyksistä löytynyttä saalista. Erona Dahlin ja Nummelan välillä on se, että Nummelan teos sisältää tarkat selvitykset pyyntiretkistä. Dahl ei kerro tästä mitään. Vain takakannessa on maininta, että kyseessä on runogeneraattorin ja tekijän yhteistyöstä syntynyttä runoa.

Muualla käymässään keskustelussa Dahl kuittaa, että hakukone ja runogeneraattori ovat olleet hänelle vain väline ja täysin alisteinen niin runoilijalle kuin tämän päämäärille. Vähättelemättä mitenkään runoilijan osuutta luulisi tuohon yhteistyösuhteeseen sisältyvän myös vähän ystävyyden henkeä. Sitä paitsi hakukonerunoilija itsekin on alisteinen esimerkiksi sellaiselle olosuhteelle kuin sähkökatkos.

Sähköä on kuitenkin riittänyt runoilijan päässä ja koneessa. Jokaiselle uteliaalle lukijallekin sitä riittää sen verran, että halutessaan voi lähteä omille onkiretkille ja selvittää, millaisilla vesiä Dahlin kone on kyntänyt. Koukkuun tarttuu demokraattisesti niin keskustelupalstojen palasia, sotatarinoiden ja -novellien murusia, kokonaisia aforismeja, sananlaskuja, laulun lastuja, artikkelin pätkiä, runoista ja niiden arvosteluista saksittua. Google- ja generaattori-runoilijan ongelmana ei siis näyttäisi ainakaan olevan ummetus. Kyse on enemmänkin ripulista, jonka sanataituri virtuoosimaisesti hallitsee.

Sanataituri on myös taikuri. Taikasanoja on osattava käyttää oikein ja sopivassa kohdassa. Millaisen kaniinin Dahl sitten kiskoo omasta hatustaan? Yleisö odottaa hengitystä pidätellen. ”Tuossahan ei ole päätä eikä häntää”, parahtaa joku hätäisempi katsoja. ”Rauhoitu hyvä ystävä, siinähän on yksi, kaksi, kolme ja vaikka kuinka monta päätä”, kuiskaa vieruskaveri. Niinpä niin. Monta päätä ja monta ääntä. Hyvästi keskuslyyrinen minä ja tervetuloa kaikki persoonat sekä pronominit ihan missä järjestyksessä vaan.

No mutta mihinkäs se otus nyt hyppäsi? Ei ainakaan puskaan lymyilemään ja torkkumaan. Se rakastaa loikkimista. Pitkiä hyppyjä ali tajunnan ja yli hilseen. Sinua, joka lähdet seuraamaan omituista otusta, pyydetään varustautumaan oikein. Lenkkarit jalkaan ja hikinauha päähän. Tämä on kestävyyslaji. Varaudu myös rohkeisiin irtiottoihin ja kiriherkkyyteen.

Jo runokokoelman ensimmäinen osuus on kuin maraton. ”Aforismien aika on mennyttä” -niminen runoelma on lähes loppumattoman oloinen ja vaatimattomat 70 sivua pitkä. Dahl näyttää siinä aikamme maailman ja ihmisen monesta kuvakulmasta yhtä aikaa. Kameramiehiä ja äänitallentajia vilisee joka suunnassa. Koko elämän kirjo asettuu linssiin ja eetteriin. Aiheet vaihtuvat - eivät sekavasti vaan tiettyä sattumanvaraisuutta ja omaa johdonmukaisuuttaan noudattaen. Sävy on ennen kaikkea yhteiskunnallinen.

Tutut sananparret muuttavat muotoaan. Esimerkiksi pakolaisten yhteydessä runoilija sanailee: ” minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen olette jättäneet tekemästä toimistopapereille, jotka olivat vaillinaisesti täytettyjä.” Tällä kaikella ei ole mitään yhtä ja ehdotonta lähtöviivaa eikä maalia. Runoa voisi alkaa lukea mistä kohdasta vain, ja sama koskee lopettamista. Joskus tuntuu siltä kuin pitäisi kädessä television kaukosäädintä ja hyppisi kanavalta toiselle. Hetken kaikki on selkeää ja kirkasta, sitten taas kuva katkeilee. Ei signaalia. Tarkista antenni/ johto. ”Kirottu digi-tv”, mutisee tyytymätön katsoja.

Kokoelman toinen osuus on nimeltään ”Ihmisapina”. Se sisältää kaksitoista lähinnä proosarunoa. Dahl ei loihdi niissä kovin optimistista kuvaa tästä Kongosta löytyneestä ja gorillaa muistuttavasta olennosta. ”Mutta mitäpä minä ihmisapina, biologinen robotti ja automaatti tiedän elämästä.” Runoilija ei myöskään kaunistele: ”kiima on selkeitä ulkoisia tuntomerkkejä”. Ehkäpä lukijaltakin vaaditaan hieman tavallista enemmän eläinrakkautta, että hän pystyy samaistumaan omaan eläimellisyyteensä. Meissä kaikissa asuu kuuluisan pienen lehmän lisäksi iso apina ja luultavasti myös kaksi koiraa kuten runon intiaanipäällikössä. Kasvaminenkin on vaikeaa, kasvatuksesta puhumattakaan. Hankalista aiheista löytyy silti tahallista komiikkaa, kun runoilija törmäyttää toisiinsa eri tekstejä: ”Leikin avulla lapsi / myös polttaa, juo kahvia tai alkoholia enemmän kuin oikeastaan / haluaisikaan.”

Dahlin runoissa kaikki absurdi ja epälooginen tuulettaa pääkoppaa, joka on täynnä länsimaisen rationalismin tunkkaisuutta. Silti joku epämääräinen ajaa kaivamaan merkityksiä outoudenkin takaa. Itse huomaan takertuvani itsepintaisesti tuohon päähän. Jostain hihasta Dahl vetäisee sen useampaankin runoon. ”Ihmisapina ei ole koskaan näyttänyt jimi pääkallolta”, ”eikä vuokrahuoneiden koko päätä huimaa”, ”menee ihan pää pyörällä”, ”vuohi juo aina puron yläpäästä”, ”yhteiskunta on hylännyt päähenkilön”, ”punk, rock, järvenpää”, ”minä lyön itseäni päähän”, ”Ala Helläpää”.

Kolmas ja viimeinen osa kantaa juhlallisesti nimeä ”Runoilijan veri”. Näissä seitsemässä säerunossa virtaa raamatullisuutta, ehkä jopa ilmestyskirjamaisuutta. Traagisuuden keskellä on kuitenkin monta pisaraa huvitusta. Hakukonerunoilijan veri syöksyy päähän ja aina päättömään loppuun saakka. ”Kirves heilahti ja väkijoukko huudahti. / Ihmisvanki heitti henkensä. / Katse kääntyi jälleen tulevaan.” Onko runoilija kääntämässä uutta sivua? Poistuuko pää kokonaan näyttämöltä?

Helena Rintala

Vastineeni Kiiltomadon keskustelupalstalla:

Uuden edessä ollaan aina hämmennyksissä, vähän hukassa. Tämän osoittaa Helena Rintalan arvostelu, joka tuntuu loikkivan monilla poluilla aivan kuten se jänis, jonka hän kertoo tekevän tajunnallisia loikkia minun runoissani, erityisesti 80-sivuisesssa runoelmassa, jonka Rintala sivuuttaa varsin köykäisesti, yhdellä kappaleella (ottaen huomioon, että se vie kokoelmasta n. 2/3 ja on sen primus opus).

Rintalan sävyistä on välillä vaikea saada otetta. Onko hän sitä mieltä, että Google on hetken villitys, jolla kuka tahansa voi hyppiä runon ihmemaassa? Itse en usko tähän. Niin Google-avusteinen kuin perinteisin keskeislyriikka tarvitsevat sen maagisen Pään, jonka Rintalakin moneen otteeseen arvostelussaan esiin vetää. Ilman päätä - tekijää ei synny assosiaatio/dissoasiaatiojuoksutusta, ei absurdia, eikä mitään muitakaan sävyjä, joita tässä kokoelmassa pitäisi olla monia.

Ripuli, sähkökatkos - vähätteleekö Rintala Google-runoa tässä monien runouksien maailmassa? Itse en vähättelisi. Googlen avulla päästään juuri kohti sitä "todellisuuden", kaikkien sen esitysten (niin yksityisten kuin yleisten) aukirepimistä. Tämä oli tärkeä virke, tähän syvempään analyysiin, Googlen käyttämisen tarkoitusperiin kriitikko ei ole uhrannut juurikaan aikaa. MIKSI on käytetty hakukonetta? Olennainen kysymys, ja vastaus on yllä, yksi niistä.

Lainaan pätkiä arvostelusta, kommentoin perään:

"Erona Dahlin ja Nummelan välillä on se, että Nummelan teos sisältää tarkat selvitykset pyyntiretkistä. Dahl ei kerro tästä mitään. Vain takakannessa on maininta, että kyseessä on runogeneraattorin ja tekijän yhteistyöstä syntynyttä runoa."

Näin on. En tehnyt Nummelan tapaan metodista runoa, vaan käytin Lehdon runogeneraattoria - ja omaa päätäni, kyllä päätä tarvitaan, päättä ei tätäkään runoa synny - hyvin epämetodisesti ja -ortodoksisesti. Vain alkuhakusanat olivat selvillä, muihin ajauduin hedelmällisesti. Väitän, että lanka - ja langat - pysyvät käsissä silti. Ja välillä niiden pitikin karkailla, kuten tässä epäkatkonaisessa todellisuudessa.

"Muualla käymässään keskustelussa Dahl kuittaa, että hakukone ja runogeneraattori ovat olleet hänelle vain väline ja täysin alisteinen niin runoilijalle kuin tämän päämäärille. Vähättelemättä mitenkään runoilijan osuutta luulisi tuohon yhteistyösuhteeseen sisältyvän myös vähän ystävyyden henkeä. Sitä paitsi hakukonerunoilija itsekin on alisteinen esimerkiksi sellaiselle olosuhteelle kuin sähkökatkos."

Tätä kommentoinkin. Miksi automaattisesti tulkitsen tämän pejoratiivisesti? Mitä jos maailmaa hallitsee sähkökatkos, ja sama sävy jatkuu:

"Sanataituri on myös taikuri. Taikasanoja on osattava käyttää oikein ja sopivassa kohdassa. Millaisen kaniinin Dahl sitten kiskoo omasta hatustaan? Yleisö odottaa hengitystä pidätellen. ”Tuossahan ei ole päätä eikä häntää”, parahtaa joku hätäisempi katsoja. ”Rauhoitu hyvä ystävä, siinähän on yksi, kaksi, kolme ja vaikka kuinka monta päätä”, kuiskaa vieruskaveri. Niinpä niin. Monta päätä ja monta ääntä. Hyvästi keskuslyyrinen minä ja tervetuloa kaikki persoonat sekä pronominit ihan missä järjestyksessä vaan."

Voi olla, että pronomineja tulee missä järjestyksessä vain, mutta niinhän se tahtoo olla ihmisten puheenkin kanssa. Tästähän tässä myös ponnistetaan. Olennaista olisi taas miksi-kysymys. Miksi tehdään näin? Miksi seassa on niin ylä/alatyyliä kuin eri kielellisiä rekistereitä. Rintala jättää tämän kysymyksen pohtimisen tyystin sikseen. Urheiluvertauksia käyttäen hän puhuu nimirunoelmasta maratonina, jossa äänet vaihtuvat. Sen pidemmälle hän ei runoelmaan syvenny, paitsi:

"Runoa voisi alkaa lukea mistä kohdasta vain, ja sama koskee lopettamista. Joskus tuntuu siltä kuin pitäisi kädessä television kaukosäädintä ja hyppisi kanavalta toiselle. Hetken kaikki on selkeää ja kirkasta, sitten taas kuva katkeilee. Ei signaalia. Tarkista antenni/ johto. ”Kirottu digi-tv”, mutisee tyytymätön katsoja."

Näin voi tehdä nimirunoelman kohdalla, vaikka kokonaisuus tietysti on kokonaisuus. Mutta taas miksi? Mitä esimerkiksi tällä kaikella on esim. todellisuuden esittämisen kanssa?

Kokoelman toinen osuus on nimeltään ”Ihmisapina”. Se sisältää kaksitoista lähinnä proosarunoa. Dahl ei loihdi niissä kovin optimistista kuvaa tästä Kongosta löytyneestä ja gorillaa muistuttavasta olennosta.

"Dahlin runoissa kaikki absurdi ja epälooginen tuulettaa pääkoppaa, joka on täynnä länsimaisen rationalismin tunkkaisuutta. Silti joku epämääräinen ajaa kaivamaan merkityksiä outoudenkin takaa. Itse huomaan takertuvani itsepintaisesti tuohon päähän. Jostain hihasta Dahl vetäisee sen useampaankin runoon."

Turha takertua päähän. Kriitikolla on jäänyt jotakin olennaista ymmärtämättä, koska hän ei ole kysynyt miksi-kysymystä. Miksi on tehty näin? Koska näennäisen absurdissa ja epäloogisessa on myös todellakin oma logiikkansa. Kyse on hallitusta mielivaltaisuudesta - sitähän todellisuus ja todellisuudet ovat.

Lisäykseni:

Niin, ettei jäisi väärää kuvaa: olihan Rintalan kritiikissä oikeansuuntaisia oivalluksiakin. Lähinnä ärsytti se, miksi ei ollut kysytty miksi-kysymystä eli syytä siihen, miksi kaikki tämä materiaali oli törmäytetty yhteen.

Esim. viimeinen huomio rationalismin tuulettamisesta oli viemässä kriitikkoa oikeille jäljille, mutta hän tuntui relanneen ja lopettaneen pohdinnan ikään kuin puolitiehen.

Pahiten kritiikissä häiritsi sen hakukonetta vähättelevä sävy, ikään kuin leikin varjolla mikä tahansa olisi hyväksyttävää. Näinhän ei toki ole. Kokoelmani laajentaa toivottavasti käsitystä siitä, millaista voi olla runous.

Kone voidaan täysin asettaa tekijän palvelukseen - ainakin tällä hetkellä sen avulla syntyy jopa metafyysisiä kokonaisuuksia hahmottavia runoja. Mutta niistähän tämä maailma ei halua kuulla mitään.

Tuesday, April 24, 2007

Central-Asian women writers

Information about Central-Asian women writers who are going to take part in the meeting arranged by Finnish PEN, in Helsinki August 18th-19th:


Aida Egemberdyeva (born 1975) is a poet as well as a researcher at Aigine Cultural Research Center. She is the author of the poetry collections Hidden Light, Dew, The Unknown Fairytale, The Soundless Melody, and scientific monographies such as The Work of Turar Kozhomberdyev, The Singers of Manas, and The Sound of Times. She is a member of the Writer's Union of Kyrgystan. Egemberdyeva was the recipient of the Ala-Too-97 festival prize, also known as the Youth Prize of the Republic of Kyrgyzstan. Egemberdyeva studies the ancient religion of the Kyrgyz people and is at work on a dissertation about Kyrgyz women's poetry.

Vera Iversen (Tokombayeva) is a journalist, writer and secretary of the Pen Club of Bishkek. She has worked for all of
Kyrgyzstan's most important newspapers, including Vetsherni Bishkek, Utro Bishkeka and Slovo Kirgistana, and for the press service of president Akayev. Currently she is working on a book about refugees to Norway, called Uroki norvezgskogo (Norwegian lessons).

Zarine Žhandosova (born 1963) is a poet and researcher. She graduated from
Leningrad university in 1985 and specializes in Middle Asian studies. She wrote her dissertation in 1998 about Afghan Studies. From 1998, she has worked as Assistant Professor at St. Petersburg University in the Middle Asian and Caucasus studies department. She has published two papers on Middle Asian and Afghan history, and a collection of poetry, A Long Trip in Moscow. Her second collection, A
Bird in a Cap
, will be published in Almaty in August 2007.

Kazakh poet, writer and artist Lilja Kalaus (born 1969 in
Alma-Ata) studied philology and Russian language and literature and worked as a Russian literature teacher. Today, she is the editor of Knigoljub literary journal and senior editor at the Iskander publishing house. She has published three collections of poetry and a novel, Krovavyj roman i drugie feministitsheskije rasskazy (Bloody Novel and Other Feminist Stories).

Svetlana Suslova is a Kyrgyz poet and translator, who could have been born in
Porkkala, Finland, if his military doctor father hadn't been transferred to the Far East immediately before. Suslova is the editor of Armeiski pedsovet magazine and vice editor of Literaturnyi Kyrgyzstan. The author of 13 published poetry collections and translator of over 30 books, she has translated to Russian from Farsi as well as Uighur and Dungan. Her poetry in turn has been translated into English, German, Spanish, Polish and Chinese.

Dalmira Tilepbergenova (born 1968) is a Kyrgyz poet and director of documentaries. She graduated with a bachelor's degree in Russian language and literature from the
University of Kyrgyzstan, and proceeded to study film and TV studies at the Institute for Arts in Bishkek. She has been published in two collaborative poetry books and The Anthology of Central Asian Literature. Tilepbergenova participated in the Mukkula International Writer's Reunion in 2003. Her first film, The First Born, documents the traditional childbirth of a woman living in the mountains. Downstairs from the seventh floor (2005), on the other hand, gives a face to the March revolution.

Bubu Tokaeva (born 1970) is an author and journalist from
Kyrgyzstan. She writes prose as well as poetry and is the author of a collection called A Woman's Journal. Tokaeva also translates Russian literature into Kyrgyz and works as a journalist in the newspaper Asylzat, which is aimed at women.

Goulbara Tolomushova (born 1967) is a Kyrgyz film critic, scholar and screenwriter. Her film reviews and articles are published in scientific journals and film magazines in
Kyrgyzstan, other Middle Asian countries, and Russia. Tolomushova has also been an organizer of video art and film projects and film festivals, as well as director and host of a weekly film program on television. Her weekly radio program about film has been on the air since 2006. She is an important figure in developing and creating publicity for the Kyrgyz film industry.

Monen kulttuurin keskellä

Monen kulttuurin välissä

Kuvataiteilija Tatjana Bergelt on kasvanut monen kulttuurin keskellä, ja välittää tietoa saksalaisista, juutalaisista ja venäläisistä perinteistä myös kolmelle pienelle lapselleen.

Tatjana varttui Itä-Berliinissä saksalaisen arkkitehti-isänsä Karl Bergeltin ja venäläis-juutalaisen geologi-äitinsä Fionan hoivissa.

Karl kohtasi vaimonsa Fainan Moskovassa ollessaan tekemässä siellä väitöskirjaansa. Moskovaan hän siirtyi Pietarista, jossa oli opiskellut ensin.

Juutalaiset perinteet eivät olleet koskaan läsnä Tatjanan perheessä sen kummemmin.

-Stalinin Neuvostoliitossa kasvanut äiti oli tottunut aina kätkemään juutalaisuutensa, eikä hän tiennyt sen kummemmin juutalaisista perinteistä ja ruoista, söi vain niitä. Pelkästään juutalaisuudesta puhuminen oli tuolloin vaarallista.

Äidin perhe asui kolmen huoneen asunnossa, joka oli Stalinin mielestä liikaa kahden vanhemman ja kolmen lapsen asunnoksi. Yhteen huoneeseen tuli asumaan toinen perhe.

Äidin juutalaisesta taustasta ei puhuttu sen kummemmin, eikä uskonto näytellyt suurta roolia maallistuneiden vanhempien elämässä. Kotona oli pari ikonia, mutta nekin olivat siellä taidehistoriallisista, eivät uskonnollisista syistä.

-Itä-Berliini oli ihan hyvä kasvuympäristö ja erosi Suomesta vain siinä, että rahaa oli vähemmän käytettävänä kuin länsimaissa. Monokulttuurinen Saksa muistutti Suomea. Itä-Saksassa yhtenäiskulttuurin loi järjestelmä, Suomen homogeenisuus johtuu siitä, että teillä on yksi, nuori kansa. Tietysti Itä-Saksassa tieto oli kontrolloitua ja tuli ylhäältä. Meillä oli valtava jano tietoon toisista todellisuuksista.

Erilainen, mutta samanlainen

Kaksikielinen Tatjana oli pienestä pitäen hiukan erilainen kuin kaverinsa, jotka puhuivat useimmiten vain yhtä kieltä. Tatjanan kotona puhuttiin venäjää, ympärillä saksaa. Isän armenialaiset ja venäläiset ystävät vierailivat kotona aina välillä, ja laajensivat kuvaa ympäröivästä maailmasta.

-Minulle oli pienestä pitäen selvää, että maailmassa on erilaisia kansoja, vaikken tiennyt vielä niiden eroista ja samanlaisuuksista. Haaveilin aina opiskelusta ulkomailla, erityisesti Prahassa. Ennen muurin murtumista olin ehtinyt lomailla Romaniassa ja Unkarissa.

1980-luvun puolivälistä lähtien Tatjana opiskeli kuvataiteita Saksan Kölnissä Hochschule für Kunst und Design Bergissä. Prahaan Tatjana ei päässyt, koska korkeakoululla ei ollut vaihto-ohjelmia Tšekkoslovakian kanssa, mutta hän pääsi vuodeksi Tallinnaan.

Tallinnassa ollessa murtui Saksan muuri, ja sitten Tatjanaa vietiinkin Pariisiin. Hän oli aina unelmoinut Louvren taidemuseon taideteosten näkemisestä.

-Ihastuin Pariisiin, ja ajattelin jääväni sinne loppuiäkseni. Olin naiivi, rahaton nuori opiskelija, jolle tärkeintä oli itsensä löytäminen.

Itseään Tatjana oli ehtinyt etsiä teini-iässä myös erilaisista kirkoista, joihin hänen ystävänsä kuuluivat.

-Tunsin olevani aina hiukan ulkopuolinen. Minulla oli suuri tarve yhdessäoloon juuri erilaisuuteni vuoksi: kaksikielisyyteni ja kulttuurisen homogeenisyyden. Esimerkiksi Armenian ja Georgian kirkkojen yksinkertainen tyyli viehättivät: ihmiset vain nousivat seisomaan ja lauloivat. Juutalaisuus avautui minulle, kun olimme pari vuotta sitten Israelissa ja minulla

Pariisissa École Nationale Supérièure des Beaux-Artsissa. Pariisissa hän myös piti ensimmäiset näyttelynsä ja sai ensimmäiset apurahansa. Jotakin kuitenkin puuttui, ja hän palasi vuodeksi Venäjälle, juurilleen. Elettiin vuotta 1996.

-Olin aikuinen päästyäni kosketuksiin juutalaisten juurieni kanssa. Asuin tuolloin isoäitini luona Moskovassa. Demokratia oli saapunut Venäjälle, ja ihmiset pystyivät puhumaan avoimemmin menneisyydestä. Lisäksi alettiin julkaista aihetta käsitteleviä kirjoja.

Venäjällä kävi selväksi, että itsensä elättäminen kuvataiteilijana olisi maassa hyvin vaikeaa. Upporikkaat keräilijät satsaavat vanhaan taiteeseen, heitä ei kiinnosta nykytaide.

Nyt Tatjanalla on oma perhe, ja hän ja hänen lääkärimiehensä Antti puhuvat Eliakselle, 9, Sophialle, 8, Jakobille, 6, ja Oskarille, 5, peräti kolmea kieltä, saksaa, venäjää ja suomea.

-Välitän lapsilleni tietoa omista juuristaan. Sytytämme kynttilöitä Shabbatina, pojat ovat käyneet synagogassa ja he tietävät juutalaisten historiasta ja kulttuurista.

Bergeltillä on myös Shabbat-niminen kollaasi, jossa hän on nostanut esiin valokuvan keskellä olleen ihmisen ja kaksi muuta ihmistä kuvan laidalla.

-Teoksessa on rauhallinen ihmisten välinen tunnelma. Kuvittelen, että vanha mies on kävelemässä lauantaiaamuna synagogaan.

Tatjana haluaa teoksissaan luoda vanhoista kuvista uusia tarinoita, jotka katsoja saa rakentaa itse omassa päässään. Häntä kiinnostavat erityisesti ihmiset ja kieli. Kirjallinen kieli löytää Tatjanan töissä vastineensa kuvakielestä.

-Kollaasi edustaa hyvin minua, joka olen kooste eri kulttuureista, kielistä ja paikoista. Kollaasissakin yhdistän eri tekniikoita, materiaaleja, liitän yhden tarinan päälle toisen.

Monen asian synteesi

Tatjanan vaikutusvaltaisessa yhteiskunnallisessa asemassa ollut isoisä joutui Stalinin vankileirille peräti kolme kertaa.

-Hänellä sattui olemaan huono onni. Hän oli aina uuden aallon tiellä.

Isoisä on tallentunut Tatjanan kotoa löytämien vanhojen mustavalkovalkokuvien perusteella tehtyyn kollaasiinkin.

-Periaatteessa henkilö olisi voinut olla kuka tahansa, vaikka serkkuni. Kuvan täytyy koskettaa minua jotenkin. Myös esteettisesti rumille tai mitättömille kuville on käyttöä, jos ne herättävät minussa jonkin tarinan. Kuva on aina tärkeä jollekin. Jokaisella on oma elämänkokemuksensa, ja se herättää eri ihmisissä erilaisia tarinoita.

tulossa julkaisuun Sanaan

Monday, April 23, 2007

Keski-Aasian naiskirjailijakokouksen osallistujat

Keskiaasialaiset kirjailijat:

Aida Egemberdieva (s.1975) on runoilija, ja työskentelee tutkijana kulttuurin tutkimuskeskus Aiginessa. Hän on julkaissut kirjat Kätkeytynyt valo, Kaste, Tuntematon satu, Äänetön melodia sekä tieteelliset monografiat Turar Kozhomberdijevin tuotanto, Manasin laulajat ja aika sekä Aikojen ääni. Hän on Kirgistanin kirjailijaliiton jäsen. Egemberdijeva on saanut Ala-Too-97-festivaalin palkinnon eli Kirgistanin tasavallan Nuorisopalkinnon. Egemberdijeva tutkii kirgiisien muinaisuskontoa ja tekee väitöskirjaa kirgistanilaisesta naisrunoudesta.

Vera Iversen (Tokombajeva) on toimittaja, kirjailija ja Bishkekin PEN-klubin sihteeri. Hänen työnantajiaan ovat aikaisemmin olleet kaikki Kirgistanin suurimmat sanomalehdet, esim. Vetsherni Bishkek, Utro Bishkeka ja Slovo Kirgistana, sekä presidentti Akajevin lehdistöpalvelu. Tokombajeva kirjoittaa parhaillaan kirjaa Uroki norvezhskogo (Norjan kielen oppitunteja), joka on kooste todellisuuspohjaisia kertomuksia Norjaan tulleiden pakolaisten elämästä.

Zarine Jandosova (s. 1963) on runoilija ja tutkija. Hän valmistui Leningradin yliopistosta 1985, ja on erikoistunut Keski-Aasian tutkimukseen. Väitöskirjansa hän teki vuonna 1998 afgaanitutkimuksesta. Vuodesta 1998 Jandosova on työskennellyt Keski-Aasian ja Kaukasuksen tutkimuksen laitoksen varaprofessorina Pietarin yliopistossa. Hän on julkaissut mm. kaksi Keski-Aasiaa käsittelevää monografiaa. Jandosovalta on julkaistu juuri runokokoelma Moskovassa, ja toinen kokoelma julkaistaan Alma-Atassa elokuussa 2007.

Kazakhstanilainen runoilija, kirjailija ja taiteilija Lilja Kalaus (s. 1969 Alma-Atassa) on opiskellut filologiaa sekä venäjän kieltä ja kirjallisuutta, jonka opettajana hän myöhemmin toimi. Nykyisin Lilja Kalaus on kirjallisen Knigoljub-lehden päätoimittaja ja Iskander-kustantamon toimituspäällikkö. Kalausilta on julkaistu kolme runokokoelmaa ja proosateos ”Krovavyj roman i drugie feministitsheskije rasskazy” (Verinen romaani ja muita feministisiä kertomuksia).

Svetlana Suslova on kirgistanilainen runoilija ja kääntäjä, joka olisi voinut syntyä Porkkalassa, jos hänen sotilaslääkäri-isänsä ei olisi saanut siirtoa Kaukoitään vähän ennen tyttärensä syntymää. Svetlana Suslova on Armeiski pedsovet –lehden päätoimittaja ja Literaturnyi Kyrgystan –lehden varapäätoimittaja. Häneltä on ilmestynyt 13 runokirjaa ja yli 30 käännösteosta. Suslova on kääntänyt venäjäksi farsista sekä kirgiisin, uiguurin ja dungaanin kielistä. Hänen runojaan on käännetty englanniksi, ranskaksi, saksaksi, espanjaksi, puolaksi ja kiinaksi.

Dalmira Tilepbergenova (s. 1969) on kirgistanilainen runoilija ja dokumenttiohjaaja. Hän on valmistui filosofian kandidaatiksi venäjän kielestä ja kirjallisuudesta Kirgistanin yliopistosta ja opiskeli sen jälkeen elokuva- ja televisiotutkimusta Institute for Artsissa Bishkekissä. Hän on julkaissut kaksi yhteisrunokokoelmaa ja ollut mukana Anthology of Central-Asian Literature –antologiassa. Tilepbergenova osallistui Mukkulan kirjailijakokoukseen vuonna 2003. Hänen esikoisdokumenttinsa The First Born kertoo vuoristossa elävän naisen perinteisestä synnytyksestä, Downstairs from the seventh floor (2005) puolestaan antaa maaliskuun vallankumoukselle kasvot.

Bubu Tokaeva (s. 1970) on kirgistanilainen kirjailija ja toimittaja. Hän kirjoittaa sekä proosaa että runoutta ja on julkaissut kokoelmateoksen Naisen päiväkirja. Tokaeva myös kääntää venäjänkielistä kirjallisuutta kirgiisiksi. Hän työskentelee toimittajana naisille suunnatussa
Asylzat-sanomalehdessä.

Goulbara Tolomušova (s.1967) on kirgistanilainen elokuvakriitikko, filmologi ja käsikirjoittaja. Hänen elokuva-arvostelujaan ja artikkeleitaan julkaistaan tieteellisissä aikakauslehdissä ja elokuva-alan lehdissä Kirgistanissa, muissa Keski-Aasian maissa sekä Venäjällä. Tolomušova on järjestänyt videotaide- ja elokuvaprojekteja, elokuvafestivaaleja, juontanut ja ohjannut elokuvia käsittelevää tv-ohjelmaa sekä toimittanut radioon viikoittaista ohjelmasarjaa elokuvista vuodesta 2006 lähtien. Hän on vahvasti mukana kehittämässä ja tekemässä tunnetuksi kirgisialaista elokuvaa.

Länsimaiset osallistujat:

Rita Dahl (s. 1971) on Vantaalla asuva kirjailija ja toimittaja, jolta on julkaistu runokokoelmat Kun luulet olevasi yksin (Loki 2004) ja Aforismien aika (PoEsia 2007) sekä matkakirja Tuhansien portaiden lumo – kulttuurikierroksia Portugalissa (Avain 2007). Dahl on Suomen PENin varapuheenjohtaja ja naiskomitean vetäjä. Hän toimittaa ja suomentaa portugalilaisen nykyrunouden antologiaa, ja on koulutukseltaan valtiotieteiden maisteri (yleinen valtio-oppi) ja humanististen tieteiden kandidaatti (yleinen kirjallisuustiede).

Sabine Forsblom (s. 1961) on porvoolainen kirjailija ja dokumenttiohjaaja. Hän työskenteli viidentoista vuoden ajan FST:llä toimittajana. Forsblom on valmistunut filosofian maisteriksi pohjoismaiset kielet ja kirjallisuus pääaineinaan. Hänen esikoisromaaninsa Maskrosguden ilmestyi vuonna 2005 (Söderströms).

Chiara Macconi on italialais-sveitsiläinen kirjailija ja toimittaja, joka on julkaissut useita mediaa ja kasvatusta käsitteleviä kirjoja. Hänen ensimmäinen romaaninsa The Red Comet ilmestyi vuonna 2001, ja ilmestyi latviaksi vuonna 2004. Macconi on Sveitsin-Italian PENin Writers in Prison –komitean vetäjä.

Asta Piiroinen (s. 1960) on Hämeenlinnassa asuva kirjailija ja kääntäjä. Hän on julkaissut novellikokoelmat Kestomadonna ja naisensyöjä (Like 1994), Lehmiä, hampaita ja päivänkakkaroita (Like 2000), romaanit Kuuhullu nukkuu ikkunalaudalla (Like 1995), Ylistettyjen iltapäivä (Like 1996) ja Kristuksen majatalo (Like 1997). Monista Piiroisen kirjoista on tehty äänikirjoja. Hän on kääntänyt muun muassa Pirkko Lindbergiä. Hän on koulutukseltaan filosofian kandidaatti (sosiologia).

Tiina Pystynen (s. 1955) on kirjailija ja graafikko. Hän opiskeli kirjallisuutta Helsingin yliopistossa vuosina 1977 – 1979 ja suoritti toimintaterapeutin tutkinnon vuonna 1979. Pystynen on julkaissut romaanit ja runokirjat Ihminen tunkee kirjoituksesta lihana ulos (Weilin&Göös 1987), Onnenkoukku. Runokuvia (WSOY 1992), Leskikuningattaren muistelmat (WSOY 1993), Ystävänä yksinäisyys (WSOY 1997), Häpeähäkki (WSOY 2000), Runousoppi. Miten elämä muuttuu taiteeksi (WSOY 2004).

Mikaela Sundström (s. 1971) on inkoolainen kirjailija. Hän on julkaissut romaanit Dessa himlar kring oss städs (Söderströms 1999), Linnea och änglarna –lastenkirjan (Söderströms 2003) ja romaanin Till alla hästar och till vissa flickor (Söderströms 2004). Sundström on koulutukseltaan oikeustieteen kandidaatti. Hänen esikoisromaaninsa oli Finlandia-ehdokkaana.

Kehitysmaiden osallistujat:

Ekbal Baraka (s. 1942) on egyptiläinen kirjailija, toimittaja ja näytelmäkirjailija. Hän on ollut vuodesta 1993 Hawaa –lehden päätoimittaja. Lisäksi hän kolumnoi Al Ahra –päivälehdessä. Hän on kirjoittanut vuodesta 1970 lähtien fiktion lisäksi kirjoja arabinaisten ja muslimimaailman välisistä suhteista. Baraka valmistui englannin kielestä Aleksandrian yliopistosta vuonna 1962, ja hän sai samasta yliopistosta draamadiplomin vuonna 1964. Baraka on julkaissut kuusi romaania ja kaksi novellikokoelmaa. Viimeisimmissä kirjoissaan Muslim Women in the Conflict of Fez versus the Hat ja The New Woman Baraka kirjoittaa uusiksi Egyptin historiaa 1800-luvun naisliikkeistä aina 1923 perustettuun Egyptian Women´s Unioniin saakka.

Yukiko Chino on kirjailija ja Japanin PENin naiskomitean varapuheenjohtaja. Hän syntyi Tokiossa, ja on asunut muun muassa Brasiliassa, New Yorkissa ja Hawaijilla. 1990-luvulla hän asettui Pekingiin, jossa tutustui moniin kirjailijoihin ja opiskeli kiinalaista kirjallisuutta. 1995 hän sai Subaru-kirjallisuuspalkinnon Han Suyin´s Moon –nimisellä kertomuksellaan, joka kertoo Kiinan ja Japanin välisestä väärinkäsityksestä. Nyt hän asuu Tokiossa ja on julkaissut useita Kiinan ja Japanin välistä konfliktia käsittelevää romaania. Hän on kirjoittanut myös kirjan barbinukkejen historiasta, joka sivuaa Yhdysvaltain ja Japanin välisiä suhteita 1950-60-luvuilla.


Yhdysvalloissa asuva turkkilainen Muge Iklipci-Cakir on kirjailija. Hän on julkaissut kuusi fiktiivistä kirjaa, lyhytproosaa ja romaaneja, sekä toimitettuja teoksia. Hänet on palkittu muun muassa vuonna 1996 Yasar Nabi Nayir Short Story Top Awardilla. Iklipci-Cakir on Turkin PENin naiskomitean vetäjä, aktiivinen Writers in Prison-komitean jäsen, ja Picus-lehden kolumisti. Hän on opettanut mm. The Ohio State Universityssä ja Bilgin yliopistossa Istanbulissa. Iklipci-Cakir on valmistunut maisteriksi Lähi-Idän kielistä ja kulttuureista (The Ohio State University 2003), naistutkimuksesta (Istanbulin yliopisto 1996). Lisäksi hän on englannin kielen ja kirjallisuuden kandidaatti (Istanbulin yliopisto 1991).

Malawilainen Veronica Maele (s. 1975) on esseisti ja kirjallisuuskriitikko. Hänen sosiaalisia ja poliittisia aiheita käsittelevät artikkelinsa ovat ilmestyneet kansallisissa ja kansainvälisissä sanomalehdissä ja aikakauslehdissä. Hän on työskennellyt toisen asteen luokanopettajana ja kustannustoimittajana Malawissa. Hän oli Malawin PENin puheenjohtaja ja Malawin PENin naiskomitean puheenjohtaja vuosina 2002-2004. Maele sai äskettäin stipendin, jonka turvin hän pääsi opiskelemaan Isoon-Britanniaan Afrikan konfliktin-, rauhan- ja turvallisuustutkimusta.

Saturday, April 21, 2007

Anna Hallberg: Kuraattorit

kuraattorit

Tähtiruuvimeisseli uskonnollisena yrityksenä.
Noin sinä sanot vain.
Jäljet asfalttitiellä muistuttavat minun lapsuuttani.
Suljetun suun takana on nälkä, hampaat keittämättömän munan
ympärillä.
"Minun äitini" ei ole "minun äitini" enää.
En tiedä sitä.
Määrä muodostelmia neliökilometrissä lehtimetsää.
(Kuin sirkuksessa.)



Kirjain O:n absoluuttinen sanominen.
Sitä sinä pelkäät. Vaikka käytettynä. Toisen kerran.
En luota auringonpaisteeseen.
Nyt esimerkiksi nostan käteni ja muistutan joutsenta.
Se oli kai mukavaa?
Ne sanomalehtipaperiin käärityt esineet.
Lain Enkelit.
Kuitenkin me tosiasiassa keskustelemme toistemme kanssa.



Jos sinulla on selkä, olet kirja.
Pieniä neilikkahampaita, appelsiineissa, tunnelma.
Voi, voi, pieni porsas.
Kuuu, kuu...
Esineet käyttäytyvät myös toisilleen.
Minun kumisaappaani. Krokotiilit.
Saatana voimme myös sanoa.
Sillä tavalla.



Minä itken itseni kuoliaaksi, kun sanot niin.
Mitä teemme? Katsotaanko tv:tä?
Minä tarkoitan todellakin vakavasti nyt.
Pinnat ovat merkki rakkaudesta.
Täytyy asettua lapsen asemaan.
Suoraa saumaa vai siksakkia?
Pitkällä tähtäimellä.
Tarkoitan vain ettei tarvitse ottaa niin vakavasti.



Mitä tehdään tässä tilanteessa.
Hitaammin.
Laiturittomat kesäjärvet.
On niin monia tapoja tappaa ihmisiä.
Esimerkiksi: näin.
Irrota itsesi talosta vain.
Pieni etana polulla.
Kuin haljennut anusrengas.



Virtaa itku välillämme.
Kehenkään ei voi luottaa.
Tähdet ovat niin samanlaisia.
Espanjankurssi tulee sopivasti.
Metafora maailman tilanteelle.
En todellakaan ymmärrä mistä puhut.
maple syrup urine disease
Tervehdi konsolein.



Nyt muistan!
Vaikuttaa kuin jossakin olisi vikaa.
Planeettojenvälisten tomujyvien virta.
Kyllä, tai korvissa.
Näette vastauksen mustassa displayssä.
(norsunluu)
Kuka tietää, mikä sen arvo on nykyään?
Merkityillä riveillä.



ei mitään
vaarallista rikkimenevää
tiellä joka voi
tehdä itselleen pahaa
lattialla tavallisesti
mutta ei puuta ei
levyjä laitettu kokenut
julkistalo



lattia maalattu betonia minä
en tiedä
matto? lämpö ehkä
tulee alhaal
ta tai läpi
seinien sivujen
ulkopuolellesäteilevä
elementti on



masentavaa mutta
ei tarvitsisi
olla niin?
useimmat lattiat
ovat melko vaimeita
mitä ei tule
usein erityisesti
murehdittua



(iljettävänvihreä muovilattia, miltä
se näyttäi
si?) tavallinen levitetty
julkinen lattia
haisee kirjastolta
odotushuoneelta porraskäytävältä
ojennetulta tarjoukselta
mahdollisesti joltakin



yhden askeleen jälkeen
ei ole vaarallista
enää, tarkoitan ettei
ole enää niin
levoton täällä yhden
askeleen jälkeen taipuu
tapaa ottaa vähän aikaa
mutta sitten on

(satunnaisia pätkiä lopun Liv-lattiarunoelmasta, jossa seuraa lattian tieteellistä tarkastelua ihmissuhteen mentyä ohi, nyt yksinäisellä lattialla)


(Anna Hallberg: på era platser, Albert Bonniers Förlag 2004)

kääntänyt Rita Dahl

Friday, April 20, 2007

kesä sits here

kesä cannot say: coming back probably next week after his knee injured
kesä waits for the story of a garage band called kalle päätalo and their journey to fame
kesä says an aggressive banger with limited offensive skills


kesä cries in finnish
kesä turns to look to best
kesä sighs in here


kesä swears in finnish
kesä helps best
kesä drinks here


kesä sinks into in finnish
kesä raises best
kesä is stumbling into here


kesä washes in finnish
kesä sits in best
kesä meets here


kesä is falling down into in finnish
kesä fills best
kesä comes back to here

Thursday, April 19, 2007

Elämää paratiisissa

Elämää paratiisissa

Muutin Brisbaneen kaksi vuotta sitten it-alalla työskentelevän australialaisen kihlattuni houkuttelemana. Työnsaantimahdollisuudet omalla alallani eivät olleet hääppöiset. Palkat ja edut olivat mitättömiä. Kai minua pidettiin liian tosikkona täällä. Joku sanoi haastattelussa: ”Sinulta puuttuu persoonallisuus.” Nämä asiat vahvistivat minua, ja ajattelin näyttäväni vielä.

Olin jo kauan haaveillut omasta vaatetusliikkeestä, koska kokemusta alalta oli kertynyt. Riski tuntui kuitenkin suurelta, ja oloni oli epävarma.

Tänne muutettuani huomasin, että joka toinen liikkeen omistaja oli nuori, eikä heillä ollut sen kummempaa kokemusta. Perustin Paradiso-vaateliikkeen helmikuussa 2007 kihlattuni kanssa. Hän hoiti kaikki paperiasiat oman työnsä ohella. Liiketila löytyi neljän-viiden kuukauden etsinnän jälkeen keskustan lähellä sijaitsevalta arkaadilta. Liike saatiin rakentaa ja suunnitella itse vasta monen hyväksynnän jälkeen ja tarkan tietokonepiirustuksen mukaan. Vuokrasopimuskin oli sellainen aapinen, että huhhuh! Minun piti hankkia oma lakimies, sillä aina löytyy joku, joka yrittää huijata tai totuus on aina luettavissa “rivien välistä”.

Täällä ei saa mitään valmiina, kaikki pitää selvittää, hoitaa ja huomata. Kukaan ei ole sinua neuvomassa. Kaiken pitää olla paperilla ja monen henkilön todistamia. Selittelyt eivät kelpaa, täytyy olla mustaa valkoisella. Lainankin saa helpommalla ja halvemmalla Suomesta. Yrittäjille ei ole mitään starttirahoja – yrittäjiä piisaa, eikä yrittäjiksi tarvitse kannustaa.

Tuon maahan naisten trendivaatteita Italiasta. Löysin kolme kiinnostavaa toimittajaa

internetin avulla, ja sain vihdoin hyötyä italian kielen taidostani. Asuin aikoinaan vuoden Italiassa, ja ihastuin heidän upeisiin vaatteisiinsa ja erilaiseen tyyliinsä. Tuosta syntyi liikkeeni nimi Paradiso – paratiisi. Tilasin innoissani ensimmäisiä lähetyksiä, ja asuntomme täyttyi pahvilaatikoista ja vaaterekeistä. Teimme vielä reissun toimittajien luo Italiaan, ja samalla lomailimme, koska tiesimme, ettei lomia voisi järjestää lähitulevaisuudessa.

Liikkeessä seitsemän päivää viikossa

Olen liikkeessä seitsemän päivää viikossa. Siistin ja järjestelen liikettä, palvelen asiakkaita, suunnittelen markkinointia ja vaihdan liikkeen ulkonäköä, olen yhteydessä toimittajiin, seuraan uusia trendejä, teen tilauksia ja seuraan myyntiä – tekemistä riittää.

Liikkeet sulkeutuvat yleensä 17-17.30 aikoihin, paitsi perjantai-iltana klo 21. Ostokset tehdään ruokatunnilla. Sunnuntaina ei tarvitsisi työskennellä, mutta näin alkuun haluan olla liikkeessä silloinkin. Vapaus on ihanaa – päätän kaikesta, teen mitä haluan, milloin haluan! Lisäksi kovana työntekijänä on ihana työskennellä vain omaan kukkaroonsa. Ikkunoiden pesu ja lattian moppauskin hoituu ihan eri motivaatiolla. En ole katunut sekuntiakaan yrittäjäksi ryhtymistä.

Positiivinen palaute lämmittää myös sydäntä. Täällä sitä saa, jos on aihetta. Liikettäni on ihailtu ja pidetty tuotteita kauniina. Ohikulkijat hymyilevät, tervehtivät ja vilkuttavat, jos otat heihin katsekontaktin. Miten toimisi lause ”hei, mitä sinulle kuuluu tänään?”. Täällä asiakkaaseen otetaan kontakti niin, aloittamalla vuorovaikutus.

Kaikki järjestyy oikealla asenteella. Positiivisuus on tarttuvaa. Pienillä eleillä ja sanoilla saa toisen hyvälle tuulelle.

Eurooppalaisuuteni luo enemmän kiinnostusta tuotteisiin. Australialaiset eivät ole tarkkoja nalkuttajia, eivät he katso jokaista saumaa ja materiaalia suurennuslasilla. Hyvältä näyttävä vaate ostetaan. Sovituskoppiin mennään ostoaikeet mielessä. Täällä satsataan enemmän ulkonäköön, ja lämpötilojen puolesta voi kulkea kesämekossa ympäri vuoden. Minunkaan ei tarvitse roikottaa talvivaatteita rekissä.

Suomesta kaipaan asioiden hoitamisen helppoutta ja luottamusta ihmisiin. Välillä en voi sietää tekopirteitä ihmisiä, joita täällä riittää.

Unelmoin apulaisen palkkaamisesta, mutta ensimmäinen vuosi menee totutellessa uuteen ihanaan. Haluan oppia tuntemaan asiakkaat ja heidän vaatimuksensa. On hienoa tuntea pystyvänsä vaikuttamaan heidän toiveisiinsa. Toki toivon kassankin kilahtavan välillä.

Asumme kaksiossa Brisbanen ydinkeskustassa, kilometrin päässä liikkeestä. Olemme kaupunkilaisia, ja meille on tärkeää, että voimme kävellä keskustaan ja työhömme.

Talossamme on kuntosali, uima- ja poreallas sekö sauna. Kaupunki on täynnä 25-35-kerroksisia rakennuksia, joissa on nämä mahdollisuudet.

Onneksi illat ovat sentään vapaita, vaikka ensi alkuun en osannut ajatella muuta kuin yritystä. Muuta elämää ei olisi, jos liikettä joutuisi pitämään joka päivä auki klo 21:een. Yksinäistähän tämä on, mutta onneksi tuttavat ja ystävät käyvät välillä vierailuilla.

Toivon, että liiketoimintani alkaa kukoistaa. Mistä sitä tietää, vaikka joskus avaisin liikkeen Suomessa.

Paradiso-vaateliikkeen toimitusjohtaja Annika Granström

Matti Nikkola

Olen selvänäkijä, ammattiselittäjä.
Näen ennusunia, joissa selittyvät
tulevaisuus ja puiden
nykyiset kasvupaikat.
Ajan lasken nälkävuosilla,
ruokatunneilla, viiden minuutin
munilla ja yhden yön pysäkeillä.
Neiti Ajan kanssa ajelen
ja luemme aikatauluista
kaiken tarpeellisen. Enkä kysele
kadonneen kellon perään; nyt
kaipaan enää sen kantajaa.
Ajan mittaan hänetkin unohdan.
Sen sanoo Neiti Ajan taivaallinen
Time Management Plan.

(Matti Nikkola: Lehmän uni, Tammi 1991)

Wednesday, April 18, 2007

Kollektiivinen alitajunta - vai tajunnan eri tasot

Herra Nutz kommentoi Aforismien aikaa. Jos Jungin kollektiivinen alitajunta olisi olemassa, hänen mielessään sitä olisi näissä runoissa, ja siinä nimirunoelmassa. Vastasin, että minusta kokoelmassa ovat läsnä pikemminkin tajunnan eri tasot, jotka tuodaan julki kielellisesti erilaisten rekisterien, tyylien, puhetapojen kautta. Kaikki käydään läpi korkeasta matalaan, mutta ei tosiaan itsetarkoituksellisesti, vaan kompositiota luoden tai hakien.

Kaupunki on rakennettu saarelle

kaupunki on rakennettu saarelle, se
on kelluva linnake jonka päällä ihmisen
näköiset olennot kävelevät ohuella
ruoholla jonka keskelle on heitetty talvi, yksi kuminen
rikkinäinen rengas, jolla ei kuljeta enää
minnekään keskellä hautausmaata jonka muistokivet
ovat pieniä - siis silmiinhavaittavan näkymättömiä, ruohon
uni on mahdoton uni, koska
unen on täällä oltava suuri ja muodollinen, ei
mikään turhanpäiväinen lauseke vuokrasopimuksen
lopussa, kuten
kulttuurilautakunnan puheenjohtajan sana, joka
asuu puutalossa lähes meren rannalla, öljynpumppaus
on tehty mahdottomaksi, nyt vain
puhdistetaan saastunutta maaperää, meikataan
pintaa ja jätetään pohjavesi vähemmälle, tämä
on kohta virkistysalue ihmisille, ei mikään
asuinalue, ajattele
sitä kukkaloistoa kesällä tällä alueella, ei ole
sen voittanutta, paratiisi
vailla vertaa koska ei ole vertauskohtia, ihmisten
äänet ovat joko rumia tai kauniita, useimmiten
rumia, välimuotoja ei ole, mutta ajatuksia
se ei haittaa, ne lentävät ilmapalloina
tuulessa, linja-autossa
menemme sinne minne käsketään, ilmat
puhuttu, pallot puhkottu, miksi rakennat linnoja taivaalle
kun maakin olisi käytössä, pilvet
kulkevat kuitenkin, vanha
ei ole kaunista, se on hävitettävä ja
rakennettava tilalle uusi, korkea, korkeampi ääni
jolla se palaa vuosikymmenten taakse, kova
kuin laho lauta jonka rei´istä aurinko
paistaa läpi, eikä se
ole kaunis näky, se ruostuu, haurastuu, pudottaa
tikkuiset hampaansa ja valehtelee ikänsä kuten
ensimmäisiä kaljojaan vetävä teini, mistä
ne kaljat tähän nyt tulivat, pysäkit
katoavat matkan varrella, Haminan
puutalot, kielet
kaatuvat
tielle kaikki, äänet
leviävät maailmassa kulukiissa, kahtovat
uhallaki sinnuu, kyllä
olisi pitänyt ostaa viinipullo Liisalle, kyllä
rasvaamme paikat uudella rasvalla
aamulla, huomenna meikkaamme
itsemme kauniiksi ja hävitämme rypyt, laskokset, kyllä
se on silti tämä reissu kerran elämässä
tehtävä, vaikka kaupunki
kolkuttaisi meren takana,

kuinka
pitkäkin, eikä kaupunkia
näy, ei oikeaa
pysäkkiä

Sukellus toisiin todellisuuksiin

Pikakuva

Maailmaa ja todellisuutta uudella tavalla

Päivi Taussi

KOTKA. Runoilija Rita Dahl kirjoittaa runoja - ja kirjoittaa myös paljon muuta. Runokokoelma Aforismien aika on juuri ilmestynyt, ja toukokuussa on tulossa matkakirja Tuhansien portaiden lumo - kulttuurikierroksia Portugalissa. Paraikaa hän myös suomentaa ja toimittaa portugalilaisen nykyrunouden antologiaa.

Rita Dahl, millainen on hyvä runo?

- Kamalan vaikea kysymys. Periaatteessa se voi olla millainen tahansa maailmaa ja todellisuutta jotenkin uudella tavalla hahmottava teksti. Se voi olla kielellisesti uudistava tai vähemmän uudistava. Hyvään runoon mahtuu monenlaista.

Mikä on paras tapa levittää runoja?

- Jos ajatellaan mediaa, television Runoraati on hirveän hyvä ja laajalevikkien tapa. Ehkä runouden sanoman kannalta parempi, koskettavampi tapa ovat tilanteet, joissa runoilijalla on suora kontakti kuulijoihin.

Poikkeaako portugalilainen nykyruno suomalaisesta?

- Tietenkin poikkeaa. Runot kuitenkin kumpuavat maisemasta, yhteiskunnasta ja kulttuurista, jossa runoilija elää, vaikkei hän niitä suoranaisesti käsittelisikään. Portugalilaisen runouden symbolit ja metaforat ovat erilaisia kuin suomalaisen. Suomalaisessa runoudessa yksi hallitseva yleissävy on ironia, ja sitä ei Portugalissa ole niin paljon. Uusin portugalilainen runous on filosofisempaa, ja se syntyy monesti teoreettisista lähtökohdista.

Mitä ovat portugalilaisen runouden tyypilliset symbolit?

- Aika samanlaisia kuin Espanjassa. Perussanastossa on esimerkiksi vettä ja hedelmiä. Samantapaisia on ollut Suomessa modernistisessa lyriikassa.

Mitä teet silloin, kun et askaroi runouden parissa?

- Silloinkin kirjoitan, ansaitsen leipäni toimittajana. Rentoudun ottamalla laulutunteja. Pyöräilen, runoilijankin pitää huolehtia ruumiinkunnostaan. Vapaa-aikani menee myös sananvapaus- ja ihmisoikeusaiheeseen työhön Suomen PENin varapuheenjohtajana. Juuri nyt työllistää elokuussa Helsingissä pidettävä Keski-Aasian naiskirjailijakokous, jota koordinoin ja jonka pohjalta ilmestyvän antologian toimitan.

Rita Dahl vieraili tiistaina Kotkassa Pekkas-akatemian runoklubissa. Toinen illan vieras oli runoilija Karri Kokko.

julkaistu Kymen Sanomissa 18.4.2007

Tuesday, April 17, 2007

Sinnikäs toisinnäkijä

Sinnikäs toisinnäkijä

Al Davidson elää sarjakuville ja sarjakuvista. Buddhalainen Al piirtää ja harrastaa itämaisia taistelulajeja. Itsepuolustuslajit ovat opettaneet hänelle piirtämisessä tarvittavaa koordinaatiota ja pitäneet hänet hengissä uusnatsien hyökätessä.

Al syntyi Spina-Bifida-vammaisena. Spina-Bifida aiheuttaa vamman selkärankaan. Vamman suuruus määrää halvaantumisen asteen.

-Aloin kävellä 4,5-vuotiaana vaikka olin yhä halvaantunut. Tämä hämmensi monia lääkäreitä. 15 vuotta sitten vammani eteni niin, että jouduin pyörätuoliin. Pystyin silti kävelemään lyhyitä matkoja.

Sinnikäs Al aikoo päästä pyörätuolista eroon ja kävellä vuoden päästä ilman sitä.

Sarjakuvia Al alkoi piirtää jo 6-8 kuukauden ikäisenä ollessaan sairaalassa eristyksessä. Sairaanhoitajat antoivat Alille liituja ja paperia, joilla hän pystyi kommunikoimaan hoitajien kanssa, koska ei puhunut vielä.

-En ymmärtänyt tietenkään piirrosteni olevan sarjakuvia, koska sairaalan seinillä ei ollut kuvia. En erottanut yötä päivästä, koska valot olivat aina päällä. Lopulta opiskelijahoitaja selitti minulle, että kun lensin yli vuorien ja puhuin peikoille ja keijuille, unelmoin nojatessani metallikaiteeseen nojaten hereillä ollessani. Olin aluksi pettynyt, mutta sitten aloin piirtää unelmiani. Ensimmäisen piirrokseni tein metallikaiteeseen nojaten ja piirtäen hengityksestäni nousevaan höyryyn.

Kahdeksaan ikävuoteen mennessä Al oli leikattu 21 kertaa ja hänen isänsä oli yrittänyt kahdeksan kertaa murhata hänet.

Al piirtää edelleen samoja unelmiaan toivoen olevansa taitavampi kuin kuuden kuukauden ikäisenä. Unet, unelmat ja kokemukset vammaisuudesta toimivat usein hänen inspiraation lähteenään.

-Näen maailman toisin kuin muut, ja haluan jakaa nämä näkyni niin monen ihmisen kanssa kuin mahdollista. Haluan myös rohkaista muita näkemään maailman toisesta näkökulmasta. Buddhalaisilla on sanonta: ”Jopa himmennetty peili kiiltää, jos sitä kiillotetaan joka päivä.” Tämä idea kantaa työtäni.

Itämaiset taistelulajit ja piirtäminen

Alista tuli 17-vuotiaana itämaisia taistelulajeja opettavan mestari Shang Qi Tsen oppilas.

-Mestari selitti, kuinka hyvän taisteluartistin täytyy olla hyvin pyöreä henkilö, jolla on taistelutaitojen ohella parantamisen, kalligrafian ja piirtämisen kyvyt. Hän kannusti minua piirtämään ja opetti, kuinka taistelulajeissa tarvittavia hengitystä, koordinaatiota ja rytmejä voi soveltaa piirtämiseen.

Hän myös kehotti Alia aloittamaan karateharrastuksen. Nyt hänellä on viidennen asteen musta vyö Dian Qi Tao –Kung Fussa ja ensimmäisen asteen musta vyö Karate-Do-Shokai:ssa.

-Treenauksen ansiosta olen selvinnyt hengissä. Newcastlessa ja Lontoossa asuessani uusnatsit hyökkäsivät välillä kimppuuni.

Uusin aluevaltaus on elokuva. KynnysKINOn ohjelmistossa nähtiin The Gauntlet, hulvaton lyhytelokuva pyörätuolilla liikkuvasta supersankarista. Alin omaelämäkerralliseen Spiral Cage –kirjaan perustuva sarjakuvanäyttely oli esillä Lasipalatsin aukiolla.

Al on naimisissa Maggien kanssa. Heillä on Coventryssä studio Alin työskentelyä varten ja kirjakauppa, josta huolehtii Maggie.

-Olemme uskontoamme päivittäin harjoittavia buddhalaisia, ja käymme tapaamisissa aina kun voimme. Maggien kaksi lasta edellisestä avioliitosta vierailevat usein. Lisäksi opetamme sarjakuvan piirtämistä kaupassa kahdesti viikossa lapsille ja aikuisille eli vapaa-aikaa ei jää kauheasti.

Alin suosikkisarjakuvataiteilijoita ovat Will Eisner ja Alex Toth, joita hän pitää mestareina. Myös dream-taiteilijat Rick Vietch ja Moebius ovat korkealla hänen listallaan. Alan Moore ja Neil Gaiman ovat hänen mielestään kaksi tämän hetken suurinta sarjakuvapiirtäjää. Al inspiroituu myös David Lynchin, Alfred Hitchcockin ja Akira Kurosawan elokuvista. Kuvataiteilijoista Van Gogh, Hugo Simberg ja Akseli Kallen-Gallela saavat hänen hyväksyntänsä.

Sunday, April 15, 2007

Läpinäkyvyttä liian varhain

Läpinäkyvyyttä liian varhain

Mihail Hodorkovski halusi läpinäkyvyyttä venäläiseen yrityskulttuuriin liian varhain. Läpinäkyvyyssuunnitelmiin kuuluivat myös oma hyväntekeväisyysohjelma Avoin Venäjä, joka koulutti tulevia Venäjän toivoja.

Jukosin pörssiin listautuminen olisi edellyttänyt läpinäkyvyyttä: tämän eteen Hodorkovski teki 2000-luvun alussa töitä.

-Putinilla oli useita syitä Hodorkovskin eliminoimiseksi, ja läpinäkyvyyden tavoittelu oli näistä tärkein, uskoo Valeri Panjushkin, jonka Mihail Hodorkovski – hiljaisuuden vanki (Tammi, suom. Jukka Mallinen) on juuri julkaistu suomeksi.

Konkreettinen käännekohta

Konkreettista käännekohtaa ja vainojen alkamista merkitsi helmikuussa 2003 Venäjän teollisuusjohtajille, myös Hodorkovskille järjestetty tilaisuus Kremlissä, jossa Hodorkovski kritisoi vallanpitäjiä avoimesti lahjonnasta, sivaltaen kritiikin säilällä myös itseään. Ensin pidätettiin Jukosin turvallisuuspäällikkö Aleksei Pitšugin, heinäkuussa Platon Lebedev ja marraskuussa oli Hodorkovskin vuoro.

Asianajaja Anton Drelj uskoo, että Hodorkovski kaavaili myös kansainvälistä öljy-yhtiötä, joka olisi koostunut Exxon Mobilista, Jukosista ja Sibneftistä. Hodorkovskilla ja Abramovitšilla olisi ollut yhtiöstä 30 % omistus, jonka avulla olisi kontrolloitu länsiyhtiöitä. Omistus olisi taannut myös riippumattomuuden venäläisistä vallanpitäjistä.

Läpinäkyvyyssuunnitelmat tulivat sekä venäläisille yrityksille että valtiolle liian aikaisin.

Hodorkovskin toimet 1990-luvulla olivat muodollisesti laillisia, vaikkakin laittomia. Tämän hän on tunnustanut itsekin.

-Myös kansalaiset ”rikkoivat lakia” nostaessaan kahta palkkaa samaan aikaan koko 90-luvun ajan.

-Hodorkovski ei ole Putinin hallinnon uhri tai sankari, vaan hän on itse syyllistynyt samanlaiseen johtajien erottamiseen näytöstyyliin ja lahjontaan kuin Putin ja muut johtavat oligarkit.

Hodorkovski oli myös tuomassa uudenlaista, länsimaista bisneskulttuuria Venäjälle. Siihen kuului hyvin pukeutumisen lisäksi myös sulava käytös, joka hurmasi ulkomaiset sijoittajat laittamaan rahansa Jukosiin. Liikemiehenä Hodorkovski piti huolta siitä, että öljy-yhtiö Jukosiin sijoittavat ihmiset uskoivat sijoitustensa moninkertaistuvan.

-Hodorkovski oli ennen muuta liikemies, hän halusi voittaa, ei hävitä.

Saturday, April 14, 2007

Kokonaishahmotuksia

Kommenttejani Sven Laakson kanssa käytyyn keskusteluun:


Hakukone tuli minulle taivaan lahjana, mutta väline on minun tapauksessani ollut täysin alisteinen tekijälle ja hänen päämäärilleen. Siksi en edes puhuisi hakukoneesta - Aforismien aika -nimirunoelma on eräänlainen kokonaistajunnallinen taideteos, jossa eri tajunnat, puhetavat, rekisterit, tyylit, aiheet limittyvät ja lomittuvat muodostaen jonkinlaisen yhden ison, tunnistettavan hahmon.


Tekniikka, väline on runoelmassani täysin alisteinen tekijälle ja hänen päämäärilleen. Sisällöt pääsevät laajeten kunniaansa. Aforismien ajassa kyse ei ole fragmenttien yhdistelystä vaan kokonaishahmon hakemisesta. Hahmo laajenee moneen suuntaan.


Kone oli siis väline, jolla sain "tajunnan auki". Kun yksilötajunta aukeaa, sen läpi voivat virrata kaikki kollektiiviset tajunnat. Vasta tällöin voidaan yrittää ajan- ja maailman kokonaishahmotusta, pientä raapaisua sinne suuntaan.


Hakukone aiheutti minulle hedelmällisen aivotärähdyksen (tajunta aukeni), mutta en halua palata samaan. Tästä mennään uuteen suuntaan.


Kysymys kuuluu: mitä kohti runouden tulee pyrkiä. Kohti mahdotonta. Maailman esitysten auki purkamista ja niiden aukinaisena näyttämistä. Mahdottoman runous ilmaisee sen, mikä ihmisille tuntuu mahdottomalta nähdä, sairaudenkin ehkä, jos niin haluaa sanoa. Sairaus on monisyinen ja alati muotoaan muuttava asia. Maailmassa on iloakin, se tulee vasta kun on sen aika. Nyt ei ole.


Luku- ja kirjoituskyvyttömyys vaivaa niin lukijoita kuin runoilijoita, ja sairastuneiden joukko on laaja. Teknistä virtuositeettia ja muotojenhallintaa on, mutta sisällöt, kosketus olennaisuuksiin on kateissa.


Lukijaksi kouluttautuminen kestää niin kauan kuin kirjoittajaksi valmentautuminen. Elämän metafyysisiä olennaisuuksia ei luentosalien penkeillä opeteta. Runoluokan mestarioppilaita meillä kyllä on, mutta muodot eivät tee vielä runoa. Julkaistaanhan täällä paljon, mutta onko kyse runoluokan huippuoppilaista, vai runoilijoista, joilla on kosketus OLENNAISIIN sisältöihin, suurempiin ajan/maailmanhahmotuksiin?


Tähän täytyy yrittää vastata. On palattava alkujuurille. Kokonaistajunnalliset taideteokset ovat vakava uhka paitsi yhteiskuntajärjestystä, myös lukukykyä/tapoja, kirjoitustapoja vastaan. Tällainen runoilija on suorastaan rikollinen, joukkopetturi, mutta muuta vaihtoehtoa ei voi olla.


Virtuositeetin on oltava sisällöille alisteinen. Vasta silloin se on runouden palveluksessa.


Runoilijan kannalta kysymys kuuluu: kannattaako kirjoittaa, kun lukijat eivät ymmärrä, kun sekä lukeminen että kirjoittaminen aiheuttavat torjuntaa? En osaa vastata tähän.


En usko, että lukeminen sinänsä on monimutkaista. Täytyy vain "avata tajuntansa" ja antaa assosiaatioiden viedä. Mutta jos aiheet joista puhutaan aiheuttavat torjuntaa, ja yksityiskohtiin takerrutaan itsepintaisesti eli lukustrategia jää pinnalle, vaikka kyse on paljon suuremmasta kuviosta, niin lukustrategia ei johda tämänkaltaisen runon kannalta mihinkään.


(Runon) tulkinnassa on olennainen myös kysymys MIKSI. Miksi puhutaan asioista, mistä puhutaan, miksi yhdistellään ja erotellaan asioita miten erotellaan. Vasta tämän ymmärtämisen jälkeen tapahtuu impulssin tunkeutuminen aivoihin, ymmärtämisen vähittäinen alkaminen.


Runouden kirjoittamisen ja pitkäjänteisen keskittymiskyvyn, olennaisuuksien näkökyvyn, välillä on oltava välttämättä yhteys. Kehitystyö jatkuu hautaan asti. Ehkä vielä joskus yhteydet alkavat olla kirkkaita ja selviä. Ehkä vielä jonain päivänä selviää, mistä maailmassa voisi olla kysymys.


Nyt runous on kauttaaltaan poissa, tai siirtynyt marginaaliin. Olennaisuuksiin pureutuvaa runoutta on, mutta sille ei oikein ole täällä elintilaa. Se ei tule kustannetuksi, ei kirjoitetuksi, eikä luetuksi.


Runouden – tai kirjallisuuden, koska siitä perimmiltään on kyse - kriisi on monitahoinen ongelma. Syitä on varmasti etsittävä myös yleisestä yhteiskunnallisesta tilanteesta. Onko hälyyttävä tilanne seurausta koulutuksen, median ja meitä ympäröivien virikkeiden köyhtymisestä, vai mistä? Vai onko pikemminkin kyse suuremmasta olemiseen ja maailmanhahmottamiseen liittyvästä kriisistä, johon ei koulutuksella ja mediankaan annilla voi edes vaikuttaa?


Tarkkoja vastauksia on vaikea antaa, mutta keskustelun alkaminen on merkki heräämisestä patologian olemassaoloon, tervehtymisen alkamisesta. Prosessi voi kuitenkin olla hyvin pitkä ja kivuliaskin. Tervehtymisen aikana meitä koetellaan varmasti monin eri tavoin.