Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Saturday, March 31, 2007

Kaksoisidentiteetin kantaja

Eurooppalainen uranainen – ja muslimi

Aina kun ihmiset saavat tietää, että sveitsiläinen Jasmina El-Sonbati on alunperin Egyptistä ja että hän on muslimi, he hämmästyvät. Jasminan vaalea iho on peritty itävaltalaiselta äidiltä. Isä on egyptiläinen muslimi.

-Hämmästys johtuu toisaalta siitä, että minua pidetään perinteisenä uhriksi joutuneena musliminaisena, mutta olenkin itsellinen, omasta elämästäni päättävä nainen, joka ei istu perinteisiin mielikuviin musliminaisesta.

Jasmina ei pidä burqhaa, hän päättää itsenäisesti omasta elämästään, eikä hän ole avioitunut ja saanut lapsia. Hän elää kuten kuka tahansa eurooppalainen kaupunkilainen uranainen.

-Silti minussa on tämä „näkymätön“ elementti, olen rajoja ylittävä musliminainen. Minusta tulee muslimi aina kun joudun arabien joukkoon.

El-Sonbati syntyi Wienissä, jossa hänen vanhempansa tapasivat ja menivät naimisiin 1950-luvulla. Sitten perhe muutti Kairoon, mutta palasi Sveitsiin Jasminan ollessa teini-ikäinen.

-Meidän piti olla Sveitsissä vain yksi vuosi, mutta tämä toinen exodus johtikin maahanmuuttoon. Luettuani kymmeniä kirjoja, joissa käsitellään muukalaisuutta ja toiseutta, olen päättänyt kutsua maahanmuuttoamme „elinikäiseksi vuodesta vuoteen maahanmuutoksi“ tai „loppumattomaksi tarinaksi“.

Perinteiset perheroolit

Jasmina uskoo vakaasti siihen, että musliminaisilla on yhtä paljon vapautta kuin naisilla missä tahansa päin maailmaa.

-Sukupuolikysymyksiä ei ole ratkaistu joidenkin avainkysymysten osalta. Egyptissä naisilla ja miehillä on laillisesti samat oikeudet, eikä maassa ole käytännöllisesti katsoen yhtään kotitaloutta, joissa naiset eivät kävisi myös töissä. Johtuuko tämä korkeasta koulutustasosta vai siitä, että naiset haluavat nähdä kättensä töiden hedelmät.

Sen sijaan perheessä vaikuttavat edelleen perinteiset roolit. Naiset ja miehet asuvat vanhempiensa kotona avioitumiseen asti. Naisten on hyväksyttävää lähteä kotoa jo ennen avioitumistaan, mutta vain harvalla on varaa siihen.

Naisten ja miesten vuorovaikutus on nykyään avoimempaa, ja heillä on mahdollisuudet tutustua toisiinsa ennen avioliittoa.

-Mutta miehen casanovan maine kiirii eteenpäin kaikissa arabimaissa. Naiset ja miehet ovat siis „vastuussa“ yhteiskunnalle, joka määrää kaikesta. Ihmisten puheet voivat tuhota yksilön maineen. Naisten maine on edelleen enemmän valokeilassa, mutta myös miehiä seurataan. Yksityinen alue on kaventunut, yhteiskunta on laajentunut

Tärkeässä roolissa

Naisten rooli egyptiläisessä yhteiskunnassa on merkittävä. Naisasianajajat työskentelevät naisten oikeuksien eteen; että naiset saisivat oikeutta esimerkiksi avioerotapauksissa. Mediassa työskentelevillä naisilla on samat mahdollisuudet edetä urallaan kuin miehillä.

-Silti egyptiläiset naiset ovat kuin lapsia, jotka haluavat totella vanhempiaan, etteivät saisi liikaa toruja. He ovat kuin hyvinkasvatettuja tyttäriä, jotka haluavat välttää isän vihaa. Minusta tämä on väärin: vapaus edellyttää taistelua, koska ilman sitä ei voi saavuttaa mitään.

Egyptiläisten naisten itsenäisyydenhalu ei ylitä tiettyä, sallittua rajaa: sama nainen, joka taistelee naisten kansalaisoikeuksien ja itsemääräämisoikeuden puolesta parlamentissa voi vastustaa naisten matkustamista ulkomaille omin neuvoin, asumista yksin omassa asunnossa tai seksisuhdetta ennen avioliittoa.

Näin sanoessaan Jasminassa puhuu hänen eurooppalainen, itsellinen puoliskonsa, joka sallii hänelle kaikki nämä „etuoikeudet“, vailla mitään uskonnon tai perinteiden mukanaan tuomia tunnontuskia.

Itsenäistyminen vei aikansa

Jossain vaiheessa teini-ikäänsä Jasmina oli tulla skitsofreeniseksi.

-Minun piti olla kotona sekä egyptiläinen että eurooppalainen. Kaikki muut saivat olla vapaammin koulussa kuin minä. Äitini oli pienestä, katolisesta kylästä, ja muslimien tiukat kasvatukselliset rajoitukset olivat hänellekin tuttuja. Vei aikansa, ennen kuin kykenin tulemaan itsenäiseksi ja päättämään täysin omasta elämäntavastani.

Nyt kaikki menee hyvin: Jasmina on englannin ja ranskan kielen opettaja baselilaisessa lukiossa. Hän on myös Forum for a Progressive Islamin varapuheenjohtaja, joka vapaa-ajallaan yrittää edistää islamin edistymistä ja vanhoillisista asenteista vapautumista.

-Välillä tunnen itseni täydelliseksi ulkopuoliseksi Egyptissä, jossa en asetu osaksi juonta ja toisaalta myös Euroopassa, jossa minulta puuttuvat niin monet kokemukset, jotka ikäiseni eurooppalaiset naiset ovat läpikäyneet.

Silti hän uskoo saaneensa kaksoisidentiteetistään enemmän kuin menettäneensä.

-Olen joustavampi ja spontaanimpi uusissa tilanteissa. En luovuta helposti, jos haluan jotakin. Ymmärrän erilaisia vähemmistöjä. Loputtomat keskusteluni erityisesti isäni kanssa siitä, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei ole, ovat avanneet mieleni toisten erilaisille ajatuksille ja käsityksille, jotka poikkeavat omistani. Loppu hyvin, kaikki hyvin, kuten saksalainen sananlasku kuuluu.


tulossa julkaisuun


Friday, March 30, 2007

Sanameemi

Anita haastoi seuraavaan meemiin:


Viisi suomenkielistä lempisanaani (ei kuitenkaan erisnimiä tai paikannimiä tms.)?

Ei minullakaan ole ainakaan nyt mieleen nousevia lempisanoja. Listaan tällä hetkellä mieleen nousevia: kaunis, kiva, kaheli, arvoituksellinen, ainut.


Suomen kielen sana, joka on mielestäni äänteellisesti kaunein?

Rakkaus.


Viisi sanaa, joita tulen käyttäneeksi eniten työssä, arjessa tms?

Helvetti, paskan marjat, voi että, moi, hauska nähdä.


Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten?

Listaan kaksi:

"Omat poskensa pitäisi nähdä." (Mirkka Rekola)

"Päästäkseen lähteelle täytyy uida vastavirtaan." (Stanislav Jerzy Lec)


Tänään nämä, huomenna voisi olla toisin.

Viisi suomenkielistä sanaa, joita eniten inhoan?

Vittu, paska, huora, kyrpä, kulli.

Oho. Tulipa listattua epärunollisia sanoja. Näin se kuitenkin on. Mielen likaviemäreistä pitäisi päästä eroon.

Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta.

Voi vittu.


Sana, jonka haluaisin kuulla useammin.

Anteeksi.


Uusin nykykielen sana, jonka olen oppinut.

Uratappurat. Omasta toisesta runokokoelmastani. Itseltäänkin voi oppia.


Haastan seuraavat:


Maahanmuuttaja

Antiaikalainen

Timbuktu



Keski-Aasian naiskirjailijakokous

Keski-Aasian naiskirjailijakokous

Suomen PENin naiskomitean Keski-Aasian naiskirjailijakokouksessa kuullaan keski-aasialaisten naiskirjailijoiden alustuksia. Puheenvuoroja pitävät myös suomalaiset, aasialaiset ja afrikkalaiset kirjailijat. Kokous pidetään kulttuurikeskus Caisan auditoriossa lauantaina ja sunnuntaina 18.-19.8. klo 9-16.

Lauantaina klo 18 alkaa kirjailija, dokumenttiohjaaja Sabine Forsblomin vetämä keskustelu kirgistanilaisesta dokumenttielokuvasta, johon osallistuvat dokumenttiohjaaja, runoilija Dalmira Tilepbergenova ja dokumenttiohjaaja, elokuvakriitikko Goulbara Tolomushova sekä professori Pentti Stranius Joensuun yliopistosta. Tilaisuudessa näytetään Tilepbergenovan dokumentteja.

Sunnuntaina klo 18 käynnistyy kirjallinen ilta, jossa kokouksen osanottajat lukevat tekstejään.

Kokouksen ovat taloudellisesti mahdollistaneet Ulkoministeriön kehitysyhteistyöosasto, Suomen Kulttuurirahasto, Kulturfonden, British Council ja Opetusministeriö.

Tilan pienuuden vuoksi kokoukseen on ilmoittauduttava viimeistään 10.8. mennessä kokouksen koordinaattorille Rita Dahlille os. rita.dahl@helsinki.fi.

Thursday, March 29, 2007

Kirjailija olosuhteiden pakosta




Kirjailija olosuhteiden pakosta

José Saramagosta tuli kirjailija olosuhteiden pakosta. Elettiin neilikkavallankumouksen jälkimainingeissa, Saramago oli juuri saanut potkut Diário de Noticiaksen varajohtajan virasta.

Saramago oli ehtinyt hoitaa varajohtajan virkaa hoitaa huhtikuusta lokakuuhun 1975. Sotilaallis-demokraattinen hallinto potkaisi hänet pellolle. Uusia työnsaantimahdollisuuksia ei ollut näköpiirissä. Kokopäiväinen ura kirjailijana alkoi näyttää enemmän kuin mahdolliselta: todennäköiseltä.

-Aloin omistautua kirjoittamiselle täydellisesti vasta 58-vuotiaana. Maalauksen ja kalligrafian käsikirja, ilmestyi vuonna 1977.

Sen jälkeen kirjoja alkoi tulla tasaiseen tahtiin: 1978 lyhytarinoiden kokoelma Quasi Object, 1979 näytelmät ja Mitä teen tällä kirjalla. 1980-luku ja 1990-luku olivat romaanien aikaa. Päivävalon näkivät tuolloin muun muassa O Ano do Morte de Ricardo Reis (Ricardo Reisin kuolinvuosi, 1984) ja Fransiscus Assisilaisen toinen elämä (1987). Vuonna 1986 Saramago tapasi El País –lehden toimittajan Pilar del Ríon, jonka kanssa hän avioitui kaksi vuotta myöhemmin.

Saramago kouluttautui alun perin mekaanikoksi, koska hänellä ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia muuhun. Mekaanikkona hän ei ehtinyt työskennellä kuitenkaan kuin parin vuoden ajan autokorjaamossa. Hän vietti iltansa kirjastossa lukien ja opiskellen itsekseen kirjallisuutta. Vuonna 1944 hän meni naimisiin ja aloitti työt virkamiehenä sosiaali- ja terveysministeriössä. Vaimo Iida Reis työskenteli konekirjoittajana Portugalin rautatielaitoksen palveluksessa. Ainoa tytär Violante syntyi 1947, samana vuonna kun Saramago julkaisi esikoisromaaninsa Terra do Pecado (1947). Kaksikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyi runokokoelma Poemas Possíveis.

Valaistuksenomainen hetki

Saramago ei tiedä, mistä ideat hänen kirjoihinsa tulevat.

-Kyse on valaistuksenomaisesta hetkestä, jolloin ideat vain yhtäkkiä syntyvät aivoissa.

Esimerkiksi idea Saramagon romaaniin Kertomus sokeudesta tuli ravintolassa, kun Saramagon mieleen tuli ajatus, olemmeko sokeita kaikki. Surukseen hän huomasi, että näin oli, ja alkoi kirjoittaa aiheesta romaania.

Kirjailijaksi ei voi Saramagon mielessä opiskella. Elämä opettaa.

-Kaikki kirjailijat ovat itseoppineita: kirjailijuus ei ole ura.

Portugalin kansaan Saramago ei ole koskaan katkaissut siteitään, vaikka hän päättikin muuttaa vuonna 1991 Lanzarotelle Portugalin tuolloisen hallituksen päätettyä olla lähettämättä hänen Evankeliumi Jeesuksen Kristuksen mukaan -romaaniaan ehdolle EU:n kirjallisuuspalkinnon saajaksi, koska romaanin katsottiin loukkaavan katolilaisuutta.

Uusin kirja As Pequenas Memórias (Pieniä muistoja, 2006) on omaelämäkerrallinen kertomus onnellisen tuntuisesta lapsuudesta Ribatejon Azinhaga-nimisessä kylässä. Lapsuus kuluu pelloilla oliivipuiden katveessa ja paahtavassa auringonpaisteessa: aivan kuin kirjailijan sielun maisemaksi olisi periytynyt tämä onnellinen, levollinen, aavojen peltojen maisema, jossa turha melu ei riko maiseman rauhaa.

Saramago on monessa yhteydessä luonnehtinut itseään kommunistiksi, ateistiksi ja pessimistiksi.

-Kuinka joku voi sanoa, että elämme iloisessa maailmassa? Jos emme elä onnellisessa maailmassa, meidän ei ole syytä olla optimisteja: pessimismi on ainoa vaihtoehto. Optimisti on tyytyväinen maailmaan, jossa elämme; vain pessimistit voivat muuttaa maailmaa paremmaksi.

Uskonnon nimissä on Saramagon mielestä saatu aikaan enemmän pahaa kuin hyvää.

-Uskonnot ovat aina suvaitsemattomia, eivätkä ne ole lähentäneet ihmisiä toisiinsa. Jos Jumala on olemassa, hän on vain yksi: miksi esimerkiksi kristityillä ja muslimeilla olisi oma Jumala?

Demokratiakin on Saramagon mielestä menettänyt merkityksensä, koska se mahdollistaa vain edustajien vaihtamisen joka neljäs vuosi, ei todellisia muutoksia politiikassa tai taloudessa. Maailmaa hallitsevat ylikansalliset yhtiöt, Maailman valuuttapankki ja kansainväliset instituutiot.

Tuesday, March 27, 2007

Aurinkoa, silakkaa ja merta

Aurinkoa, merta, tuoretta silakkaa

Algarvesta löytää merta, aurinkoa, erinomaista tuoretta silakkaa ja sisämaasta metsää rantojen vastapainoksi.

Junanvaunut kolkkaavat iloisesti puolelta toiselle. Junan pilli vinkuu iloisesti vähän väliä. Kun yhtälöön lisätään taukoamatta pölpöttävät portugalilaiset, kulttuurien välinen konflikti on melkein valmis.

Paitsi ettei. Huimaa menoa tämä portugalilaisella junalla matkustaminen kyllä on, mutta viimeistään Faron rautatieasemalta ulos huikaisevaan auringonpaisteeseen ja sinisenä kiiltävän meren ääreen astuttuaan rauhoittuu. Tämä on juuri sitä, mitä tulin Algarvesta etsimään, merta ja aurinkoa!

Ja myös ripaus historiaa, jota Algarven pääkaupungistakin löytyy. Foinikialaiset ja kartagolaiset pitivät kauppapaikkaansa entisessä kalastajakylässä, jonne roomalaiset rakensivat Ossonobaksi nimetyn hallintokeskuksen ja pääsataman. Kun kristityt visigootit rakensivat kaupunkiin pyhälle Marialle omistetun katedralin, kaupungin nimi muuttui Santa Maria de Ossónobaksi. 1000-luvulla Farosta tuli Mohammed ben Said ben Hárunin lyhytikäisen kuningaskunnan kulttuurinen keskus. Faro-nimen keksi juuri Mohammed. Portugalin hallitsija Alfonso III valloitti kaupungin 1249 ja rakensi muurin sen ympärille.

Mutta ei ihminen pelkällä historialla elä. Suuntaan askeleeni kohti Lonely Planetin budjettitason majoitusvaihtoehtoa, Vasco da Gamaa osoitteessa Rua Vasco da Gama 37. Ilokseni majatalosta löytyy huone hyvin edulliseen kymmenen euron hintaan vuorokaudelta. Päätän jäädä Faroon muutamaksi päiväksi, vaikka alkuvaikutelma kaupungista on, että se on liian suuri, turistinen ja hajanainen.

Vanhassa kaupungissa

Faron vanhassa kaupungissa (cidade velha), ei ole pakollisen katedraalin lisäksi juuri mitään nähtävää, jos ei arkeologista museota (Museu Arquelógica) oteta huomioon. Noin viidenkymmenen minuutin bussimatkan päässä sijaitsevassa Tavíran pikkukaupungissa sen sijaan on.

Jos olisin tiennyt Tavíran viehättävyydestä, olisin viettänyt yöni siellä. Nyt tyydyn kävelemään 1500-luvun kartanoiden ja joen varrella sijaitsevien 1700-luvulta peräisin olevien eleganttien talojen ohi. Kerrassaan viehättävää, suorastaan pittoreskia.

Astun baariin, jossa televisio pauhaa ja portugalilaismiehet keskustelevat kovaäänisesti ajankohtaisista urheiluun tai kotimaan politiikkaan liittyvistä kysymyksistä.

Kävelen parin kilometrin matkan Quatro Águasille ohi hylätyn tonnikalatehtaan. Ravintolat houkuttelevat meriruoka-annoksillaan, mutta valitsen Ilha de Tavíraa kohti suuntaavan paatin. Niin tekee myös moni turisti ja portugalilainen.

Saarelta itäisessä päässä on miellyttävä ranta, joka ei ole lainkaan tuulinen. Vastakkaisella puolella sijaitsevat campingalue, liuta baareja ja ravintoloita. Kesäisin Tavíran saari on ihanteellinen vesiurheilulajien harrastamista varten. Nyt ranta täyttyy auringonpalvojista. Saarella sijaitsee myös luonnonsuojelureservaatti, jota tällä kertaa ei ilmeisesti ole juuri kukaan tullut katsomaan.

Nyt eletään lomakautta, jolloin saaren käyttöaste on korkeimmillaan. Muina aikoina Ilha de Tavíran rauhasta saa nauttia lähes yksinään. Paluu Faroon on kuitenkin edessä, koska hotellihuoneeni on varattu sieltä.

Tuulisen saaren rannalla

Farossa haluan nähdä vain Faron saaren (Ilha do Faro), jossa voi tutustua pieneen pätkään Parque Natural da Ria Formosan kansallispuistoa. Puiston pätkä tarkoittaa tämän saaren osalta lähinnä kalastajien pienten asumusten ohi kulkevaa lankuista tehtyä reittiä rannalla, jonka varrella näkyy monenlaista floraa. Polun päässä sinnittelee etäisin pieni kalastajamökki, josta aukeavat rannattomat näkymät merelle. Jos voisin, jäisin tähän.

Mutta haluan nähdä myös saaren varsinaisen turistihoukutuksen, rannan. Faron saaren tuulinen ranta on tehty surffausta, ei niinkään auringonottoa varten. Korkeilla aalloilla taiteilevat lainelautailijat, sinnikkäimmät makailevat rannan hiekalla. Tuuli ei vihellä vaan piiskaa korvissa. Pysyn silti asemissa niin pitkään, että havahdun vasta pimeään ja siihen, että kello on yli seitsemän illalla.

Viimeinen bussi on jo mennyt. Pohdin penkillä vaihtoehtoja. Valitsisinko seikkailullisen ratkaisun ja jäisin rannalle nukkumaan, etsisinkö huoneen muutamasta saarella sijaitsevasta majoitusvaihtoehdosta vai liftaanko?

Pohtiessani vaihtoehtoja eteen saapuu poliisipartio iltaiselle ratsialle. Ratkaisu on nenäni edessä. Ainoa vaihtoehto on jäädä saarelle yöksi. Tai lähteä poliisien matkaan. Saatuaan ratsian päätökseen poliisit kysyvät, haluaisinko tulla heidän kyydillään kaupunkiin. Vaihtoehdot ovat vähissä. Suostun ja pian olen öisessä Farossa.

Kidutusvälineitä ja tuoreita silakoita

Lähden etsimään Algarvesta muitakin kuin täyteen ahdettuja rantalomapaikkoja. Ajan linja-autolla läpi maurien ja roomalaisten muinoin asuttaman Loulén, turisteja pursuilevan Albufeiran, ja saavun sisämaassa sijaitsevaan Silvekseen, Algarven entiseen maurilaiseen pääkaupunkiin, jota ympäröivät punaiset linnanmuurit.

Ihastun oitis pieneen, kymmenentuhannen hengen kaupunkiin, jonka kaduilla ei vaella liikaa turisteja ja jossa on jäljellä ripaus maurilaista tunnelmaa. Tunnelma löytyy parhaiten vuonna 1835 restauroidusta linnassa, jossa kaivetaan esiin kaupungin roomalaista ja esiroomalaista historiaa.

Linnanpihan keskelle on pystytetty muinaisten kidutusvälineiden näyttely, jossa on esillä karmean näköisiä härveleitä. Jätän väliin, vaikka tiettyä kiinnostusta olisi myös tällaisiin vääränlaisiin vallankäyttövälineisiin.

Rua das Portas de Loulé –kadun varrella sijaitsevassa arkeologiamuseossa tutustuu maurilaisen Silveksen kehitykseen esihistoriallisista nykyiseen muotoonsa. Matkustaminen on kuitenkin valintoja: siirryn bussin kyytiin, nokka kohti Portimaõn satamakaupunkia, joka on kokoelma uusia, ei niin yhtenäisen

Portimaõkin kelpaa vain läpikulkupaikaksi. Valintani rantaravintoloiden lounaspaikoista osuu nappiin: tuoreet silakat talon punaviinin kera ovat elämäni parhaat silakat. Välimeren silakka on iso kala, paljon suurempi kuin suomalaiset pakastesintit.

Algarven korkein kohta

Serra de Monchiquen maakunnassa sijaitsee vaihtoehtoinen, metsäinen ja korkea Algarve. Bussinkuljettaja köröttelee serpentiiniteitä sellaisella vauhdilla, että vanhempaa hirvittää. Viidenkymmenen minuutin matkan loppuosa on jatkuvaa nousua läpi sekametsän.

Monchiquessa, 902 metrin korkeudessa, sijaitsee Fóia, Algarven korkein kohta, jonne kipuamista totisesti riittää. Paikallisesta turistineuvonnasta olen saanut kasan esitteitä, joihin kuuluu myös opaste Fóialle. Lyhyen tienpätkän jälkeen aloitan kipuamisen kohti Fóiaa.

Palkinto ei ole vähäinen. Matkapuhelinmastojen keskellä avautuvat näkymät vuoristoiseen Espanjaan ja Portugaliin. Paikalla on myös muutama matkamuistomyymälä ja kahvila nälkäisiä kulkijoita varten.

Laskeudun taas alamaailman pariin, Monchiquen lähes autioille kivikujille, ravintolaan, jonka ikkunat ovat täpötäynnä ravintolassa syöneiden jälkeensä jättämiä paperilappuja. Useat ihmiset ovat kirjoittaneet tervehdyksensä laskulle. Iäkäs mies ja häntä komentava nainen, joka vaikuttaa paikan todelliselta pomolta, ovat paikan omistajia. Kanaa piri-pirissä on tulinen yhdistelmä ja hyvä tuliainen Portugalin afrikkalaisista siirtomaista. Pariskunnan olisi ollut hyvä keskittyä riitelyn sijasta keittiönsä kunnon kohentamiseen: elämys on mieto, jopa huono.


En yhtään ihmettele, että Monchiqueen ovat aikoinaan ihastuneet kuninkaalliset ja aateliset vieraatkin. Kuuden kilometrin päässä Monchiquesta sijaitsevilla Monchiquen lähteillä (Caldas de Monchique) lähteillä kävi Juhana II:kin parantelemassa vaivojaan, turhaan.

Eukalyptuspuiden keskellä virtaavat Monchiquen lähteet ovat toimineet paikallisten vaivojen parantajina yli kahden vuosisadan ajan. Nyt ne ovat paremmat päivänsä jo nähneet. Entisten terveyslähteiden parantava vesi on tumman ja tuhruisen näköistä likaviemärituotosta, jota reunustaa villiintynyt kasvillisuus.

Nousen lähteiden yläpäähän ja levähdän portailla paikallisten asumusten vieressä. Seurakseni saapuu kissaemo mittavine pentueineen. Siinä saavat kyytiä tölkkisardiinit, leipä ja juusto. Punaviinin säästän itselleni.

Aitoa turistimeininkiä

Matkailijoiden enemmistö Algarvessa hakeutuu Lagoksen ja Albufeiran kaltaisiin kaupunkeihin, joissa on baareja, ravintoloita ja kauppoja, vaikka Monchique osoitti, että muutakin on tarjolla.

Pikainen Lagoksen-visiittini koostuu kolkkaavalla kaupunkijunalla tehdystä retkestä Ponta da Piedaden hiekkakivikallioille. Junaa kuljettava venäläinen innostuu suomalaisesta kyydissä ja kertoo Algarveen kulkeutuneen enemmänkin siirtolaisia Venäjältä ja Itä-Euroopasta..

Teen pienen kävelyreissun Lagoksen kahtia halkaisevan Rio Bensafrim –joen toiselle puolelle, Meia Praialle. Istahdan hetkeksi rantahiekalle ja heti olisi seuraa tarjolla. Tyydyn jakamaan leipäni ja juustoni iloisesti häntäänsä huiskuttavan koiran kanssa. Portugalilaiset koirat ovat aivan kuin paikalliset ihmiset, koko ajan kontaktia ottamassa.

Pakenen viimeiseen määränpäähäni, Sagrekseen, Algarven läntisimpään pisteeseen.

Rikkoutuneita maljakoita

Linja-autosta ulos noustessani kimppuuni hyökkää kaksi paikallista naista, joista vain toinen uskaltautuu olemaan äänessä. Hän tarjoaa kotimajoitusta kahdellakymmenellä eurolla, mutta saan tingattua hinnan viiteentoista euroon. Raahaan alati painavampaa laukkuani rouvan ja hänen liian hiljaisen ja siksi tilaisuutensa menettäneen ystävänsä vieressä muutaman korttelin eteenpäin.

Rouvan koti ei ole mikään primitiivinen asumus, vaan modernein, koristeellisin huonekaluin varustettu talo, jonka käytävät ovat isokokoiselle pohjoismaalaiselle ahtaita.

Sagresissa on enimmäkseen rantoja. Praia da Baleeira on öljyn ja muun merestä ajautuneen tavaran saastuttama, täydellinen kontrasti rannan vieressä sijaitsevalle, toiminnassa olevalle satamalle, Ponta da Baleeiralle. Kalliojyrkänteellä kiemurtelee mutkainen polku läpi pienen luonnonsuojelupläntin, jonka päähän on tietysti rakennettu hyvätasoinen hotelli. Laskeudun alas kohti toista rantaa, Praia da Maretaa, jonka perusta ei ole useimpien algarvelaisten rantojen tyyliin hiekkaa vaan pieniä kiviä.

Sagresin linnoitus (Fortaleza de Sagres) on legendaarinen entinen merenkulkijoiden oppilaitos, jonka kivisen tasanteen vierestä ovat maailmaa lähteneet valloittamaan kaikki keskeiset portugalilaiset löytöretkeilijät Henry Purjehtijasta Vasco de Gamaan.

Kuuden kilometrin päässä on Pyhän Vicenten niemen (Cabo de São Vicente) majakka. Matkalle mahtuu muutaman ravintolan ja kahvilan lisäksi tietä vierustavaa pensasmaista kasvustoa, joka muuttuu koko ajan kuivemmaksi ja karummaksi, toisenlaiseksi kuin muualla Algarvessa. Karu kasvusto muistuttaa siitä, ettei Afrikka, vielä karumpi maanosa, sijaitse hirveän kaukana.

Pyhän Vicenten niemi (Cabo de São Vicente) on saanut nimensä roomalaisten vuonna 304 tappaman marttyyrin Pyhän Vicenten mukaan. Tarinan mukaan hänen ruumiinsa heitettiin meren vietäväksi täältä, tai se tuotiin tänne korppien seurassa. Alfonso Enriques ymmärsi pyhimyksen symbolisen arvon ja tuotatti hänen jäännöksensä Lissaboniin 1173, jonka suojeluspyhimys hänestä tuli.

Hieman yli kilometrin päässä Cabo de São Vicentestä Sagresiin palaavan tien varrella sijaitsee Belichen pieni linna (Fortaleza do Beliche), josta nyt on tehty ravintola. Lähellä on auringonpalvontaa varten Belichen ranta, joka on sesonkiaikaan täynnä portugalilaisia. Osa on uimapuvussa tai –housuissa, mutta myös nudisteilla on täällä oma nurkkansa.

Matka ei pääty kommelluksitta. Astuessani ulos huoneesta kasseineni ja suunnatessani kapeaa käytävää pitkin kohti ulko-ovea toinen laukuista tönäisee isoa maljakkoa niin, että se kaatuu ja menee räsähtäen rikki. Tarjoudun korvaamaan rikkoutuneen maljakon, mutta emäntä ei ole kuulevinaan. Samalla hän voivottelee maljakon kalleutta.

Hän lähtee saattamaan minua bussipysäkille ja hyvästeltyään siirtyy vastapäiselle pysäkille odottamaan uusia Sagresiin saapuvia uhreja. Kiusaantunut olo valtaa, kun hän alkaa selostaa pari päivää sitten pysäkillä näkemälleni toiselle naiselle tapahtumien kulkua kiukkuiseen sävyyn. Olisin kyllä maksanut ja säästynyt tältä vuodatukselta.

Onneksi bussi tulee pian, ja pitkä matka kohti Lissabonia alkaa. Haluan Portugalini pienin, varovaisin siemauksin, kuin kallisarvoisen juoman, jonka jokainen siemaus on arvokas, mutta myös hiukan kitkerän makuinen. Koko lasillista en halua tuota juomaa nauttia, puoli riittää hyvin.

Saramago - avunpyyntö

Jos olit tänään kuuntelemassa José Saramagoa H:gin yliopiston uudella puolella, teit muistiinpanoja tilaisuudesta tai peräti nauhoitit sen, voisitko olla yhteydessä minuun. Olen loppusuoralla Portugali-kirjan viimeistelyssä, enää tuota materiaalia kaipaisin. Apu otetaan suurella kiitollisuudella vastaan. Vastaa vaikka kommenttiboksiin, niin katsotaan.

Runo, kone, kokeellisuus

Runo, kone, kokeellisuus

Huhtikuun runoklubin aika on tiistai 10.4.2007 klo 18, paikka vanha tuttu kirjailijatalo Villa Kivi (Linnunlauluntie 7, Helsinki).

Esiintyjinä runoilijat
Kari Aronpuro,
Rita Dahl,
Karri Kokko ja
Janne Nummela

Juontajana toimii kirjallisuudentutkija Sakari Katajamäki.

Linnunlaulun runoklubeihin on vapaa pääsy.

Kirjamyyntiä.
Tervetuloa!

Järjestäjät: Lukukeskus yhdessä neljän kirjallisuusjärjestön kanssa ks. http://www.lukukeskus.fi/villa_kivessa/runoklubi/
Tiedustelut: lukukeskus@lukukeskus.fi, 09-7746110

Sunday, March 25, 2007

Suurimpia sellistejä






Suuri soolosellisti

Porton katedraalin takana, Rua de Hugolla on runoilija-diplomaatti Guerra Junqueiron kotimuseo, jossa oli esillä joulukuun 2006 loppuun saakka myös sellisti Guilhermina Suggian elämästä kertova näyttely.

Suggia (1885-1950) oli Portugalin merkittävimpiä soolosellistejä, joka tunnettiin myös Pablo Casalsin vaimona ja oppilaana. Vanhemmat, Elisa ja Augusto olivat lissabonilainen sellisti ja opettaja, joiden suonissa virtasi espanjalaista ja italialaista verta. Isä oli alusta lähtien Guilherminan opettaja ja ohjaaja, kunnes hänen opettajakseen tuli vuonna 1898 Pablo Casals. Gulhermina sai kolme vuotta myöhemmin stipendin, jonka turvin hän lähti Leipzigiin opiskelemaan. Hän oli erinomainen oppilas, joka oppi päivä päivältä enemmän sellonsoiton saloista.

Guilhermina esiintyi ensimmäisen kerran julkisesti 7-vuotiaana Matosinhossa, jossa häntä säesti pianolla hänen sisarensa Virgínia. Esiintyminen kuninkaalliselle perheelle Lissabonissa aukaisi uusia ovia lahjakkaalle nuorelle sellistille. 11-vuotiaana hän alkoi pitää säännöllisesti konsertteja Orpheon Portuensessa. 14-vuotiaana Guilhermina aloitti opinnot konservatoriossa. Häntä pidettiin poikkeuksellisen lahjakkaana sellistinä.

Guilherminan suosio ja kasvoi. Hänet tunnettiin Portugalissa, Espanjassa, Ranskassa, Keski-ja Itä-Euroopassa. Toinen maailmansota keskeytti Guilherminan uran ja maailmanvalloituksen. Hän palasi synnyinkaupunkiinsa Portoon, jossa asui rakastamassaan talossa osoitteessa Rua da Alegria 655.

Guilhermina unelmoi koko ikänsä Amerikkaan matkustamisesta, mutta ei koskaan ehtinyt toteuttaa unelmaansa.

Elämänsä aikana hän konsertoi monissa merkittävissä konserttisaleissa ja sai lukuisia kunnianosoituksia, muun muassa synnyinkaupunkinsa Porton myöntämän kultamitalin vuonna 1938.

Guilherminan uran onnistuneimmat konsertit nähtiin Portossa ja Lontoossa, jossa hän esiintyi myös saarivaltion hoville. Pari vuotta ennen kuolemaansa hän ehti esiintyä Royal Albert Hallissakin.

Guilhermina tuki koko elämänsä ajan humanitäärisiä ja kulttuurijärjestöjä, muun muassa Punaista Ristiä ja eläinsuojeluyhdistystä, unohtamatta uskonnollisia instituutioita. Hyväntekeväisyys oli noihin aikoihin suosittua muusikoiden keskuudessa, eikä Suggioiden perhe ollut poikkeus.

Guilhermina sairastui vakavasti, ja hänen sisarensa, vanhempansa ja miehensä hylkäsivät hänet. Hän kävi kalliissa hoidoissa parhaiden lääkärien luona Lontoossa asti, mutta mikään ei auttanut: mestarisellisti jätti tämän maailman 65-vuotiaana 30.7.1950. Mestarisellistin jumalaiseksi kasvanut maine jäi kuitenkin elämään, vaikka hän konkreettisesti maailmasta poistuikin.

Museossa oli esillä Suggian kirjeenvaihtoa ja henkilökohtaisia esineitä, muun muassa nuotteja, esiintymisvaatteita sekä hänestä tehtyjä muotokuvia. Koska sello on iso, maskuliininen soitin, naissellistin piti olla poikkeuksellisen naisellisesti pynttäytynyt valokuvissa.

Thursday, March 22, 2007

Sairaalalaivassa










Luulen olevani yksin kello 6.35 aamulla Bragan linja-autoasemalla, mutta ei. Pääovesta pyrhältää resuisiin vaatteisiin pukeutunut mies, jolla on ruokkoamaton olemus ja joka ei ole selvästikään käynyt suihkussa muutamaan päivään. Hän pyytää kolikkoa, euroa, koska sen verran maksaa kahvi. Kaivan taskusta 50 senttisen, ja hän jatkaa anelua: kahvi maksaa euron. Enempää minulla ei kuitenkaan ole. Kerjäläinen ravaa portaat alas alakerran kahvilaan, jossa hän istuu hetken päästä siemailemassa kahvia siirtotyöläisten kanssa. 50 senttiä on järjestynyt ehkä omasta takaa.

Bragan linja-autoasema täyttyy aamuisin afrikkalaisista (laittomista) siirtotyöläisistä, jotka kenties asuvat Bragassa ja odottavat linja-autoyhteyksiä ympäristön kyliin, joissa työskentelevät. Bragan linja-autoaseman myyjistä suuri osa on luultavasti laittomia siirtolaisia, jotka hankkivat elantoaan kauppaamalla muovisia leluja, pelejä, sateenvarjoja, kaikenlaista käyttötavaraa halvalla.

Aamuyön pimeydessä linja-auton reittiä valaisevat vain muutamat palamaan jääneet jouluvalot tien varrella. Muuten on pimeää, kosteaa ja sumuista. Auto täyttyy pikku hiljaa pienistä koululaisista, jotka ovat matkalla kouluun. Heidän pölinänsä täyttää auton. Parin tunnin matkan jälkeen linja-auto on perillä upouudessa, lasisessa terminaalissa, joka on sanalla sanoen pramea. Ilmeisesti kaupunki on vakavarainen ja haluaa sen myös selkeästi kaupunkikuvassaan osoittaa.

Lonely Planetin huono kartta harhauttaa satamaan asti, mutta ei hätiä mitiä, siellä on merenkävijöiden sairaalalaivana toiminut Gil Eannes, jossa voi nyt vierailla. Laiva rakennettiin 1927, merille se lähti 1955. 26.3.1955 Notícias de Portugal-päivälehdessä julkaistiin juttu Gil Eannesin merillelähdöstä sairaalalaivana.

Hytit, konehuone, ohjaushuone, kaikki ovat nähtävissä. Ohjaamo on vieläkin kuin suoraan purjehdusvalmis: ruori, tutka, morsetuslaite, tuulen nopeuden mittari, radiopuhelin ja kaikki muut tarvittavat laitteet ovat esillä. Kapteenin, miehistön ja potilaiden hytit ovat myös moitteettomassa kunnossa, aivan kuin laivalta ei olisi kukaan koskaan poistunutkaan.

Ensimmäinen portugalilainen sairaalalaiva Carvalho Araújo vihittiin käyttöön vuonna 1923. Gil Eannes rakennettiin neljä vuotta myöhemmin, mutta sairaalalaivana se lähti merille vasta 1955.

Gil Eannes toimi ensisijaisesti sairaalalaivana, mutta kuljetti myös esim. postia ja oli jäänsärkijä, joka toimitti laivoille ruokavarastot, verkot ja polttoaineen. 1963 siitä tehtiin myös matkustaja-alus ja sillä tehtiin diplomaattimatkojakin Brasiliaan. Kymmenen vuotta myöhemmin Gil Eannesilla tehtiin viimeinen turskankalastusmatka ja myös viimeinen diplomaattimatka Brasilian presidentin José Hermano Saraívan vastaanotolle. 1975 alus oli palvellut 18 kuukauden ajan kaupallisena rahtialuksena, joka kuljetti turskaa Norjan ja Lissabonin väliä. Samana vuonna se lähti sairaala-alukseksi Angolaan. Sitten olivat vuorossa kauppamatkat Norjaan, Kanadaan, Etelä-Afrikkaan, Kameruniin, Espanjaan ja Uuteen Englantiin.

1984 aluksen toiminta loppui ja se vietiin Lissaboniin. Kansalaisten ja instituutioiden painostuksen ansiosta Gil Eannes saatiin siirrettyä neljä vuotta myöhemmin kotikaupunkiinsa Vianaan museolaivaksi.

Itse sairaala on aivan aluksen alakerrassa, vähän pelottavankin näköisine vastaanottoineen ja laitteineen. Leikkaushuoneessa on kaksi sänkyä odottamassa uhrejaan. Nukutuslaite mittareineen ei ole ihan yhtä pelottava kuin yläkerran mustanpuhuva röntgen, jonka varjoa lankeaa huoneeseen astuvan ylle ja lääkärin tuima vastaanottohuone, joka muistuttaa hiukan kuulustelijan ja kuulusteltavan kohtaamista. Potilaat ovat odottaneet säyseästi vuoroaan ulkopuolella pehmeillä vastaanottohuonetta kiertävillä nahkasohvilla.

Wednesday, March 21, 2007

Löytöjä

Perjantaina kävi ilmi että luumut
jotka sinersivät ikkunan alla
olivat kriikunoita.
Hedelmä vietiin käsistä!
Meidän koirasta
tuli Raumalla tosi leijona.


Hänen päässään on taas kaikki maailman briljantit ajatukset.
Kun hän liikuttaa mielessään puheenomaista runoa
joka liikkuu kuin luonto,
pitkät yksinäiset päivät vuokrahuoneissa.

(Matti Virtanen: Mutta nyt on pitkä päivä, Otava 1968)


Ahtojäitä

Missä kaksi taikka kolme meitä
kokoontuu,
ei kuin ennen, ei niin...
ei hymyn viri enää sanaa tuo,
vaan niinkuin ahtojäistä
rouhentuu ja sydämille,
rantakiville nyt putoaa
valhe, pelko...

Suusta erkane ei lohdutus,
ei käsi ojennu ja viittaa - katso.
Missä kaksi taikka kolme meitä
kokoontuu
aina kahden kolmen kevään ahtojäät
ja kylmät kivet.

(Harri Kaasalainen: Ahtojäitä, WSOY 1957)

"Kaikki länsimaisen elämän, yhteiskuntarakenteen ja kulttuurin tärkeimmät ilmiöt käyvät parhaillaan läpi vaikeata kriisivaihetta... Yhteiskuntamme ruumis ja sielu ovat sairaita, ja sen ruumiissa on tuskin ainoatakaan täysin tervettä kohtaa ja moitteettomasti toimivaa hermoa... Seisomme ilmeisesti kahden aikakauden rajalla: loistavan eilispäivämme aistikulttuuri viruu kuolinvuoteellaan ja luomiskykyisen huomispäivän ideakulttuuri odottaa vuoroaan. Elämme, ajattelemme ja toimimme kuusisataa vuotta kestäneen suurenmoisen aistikulttuurin kauden iltahämyssä. Auringon vinot säteet luovat vielä kajoaan menneisyyden loistaville huipuille. Mutta hämärä tihenee ja sen pettävien varjojen keskellä meidän on yhä vaikeampi nähdä eteemme ja löytää turvallista polkua. Edessämme häämöttää ylimenokauden yö painajaisineen, pelottavine varjoineen ja vapisuttavine kauhunäkyineen. Sen lopussa kuitenkin luultavasti odottaa tulevia polvia uuden suuren ideakulttuurin päivänkoitto."

(Pitirim Sorokin: Social and Cultural Dynamics, 1937)

Sunday, March 18, 2007

Hukkaan joutuneet ihmiset

Hukkaan joutuneet ihmiset

Tuomas Timonen

Oodi rakkaudelle

Teos, 2007

88 ss.

Dramaturgi, runoilija Tuomas Timosen tärkein aihe toisessa runokokoelmassa ovat ihmissuhteet, joita hän käsittelee (median ja kasvatuksen välittämien) ennakkoluulojen, stereotypioiden ja keskustelupalstoilta löytyvän kollektiivista mieltä kuvaavan materiaalin kautta ja avulla, saaden ne näyttämään väkivaltaiselta taistelutantereelta, jossa molemmat etsivät tasapainoa oman tilan ja toiselle suodun tilan kesken.

Timonen käsittelee myös runoilijan roolia – stereotypioiden kautta.

Omistettu –runossa tilan ajatusta lähestytään ironisesti runoilijan ja hänen partnerinsa suhteen kautta: ”Ajatteletko, että ilman kauppalappuasi / runojani tai minua ei olisi olemassa? / Haluaisitko kantaa myös pitkää mustaa viittaani?”. Ihmissuhteen väkivalta on siinä, että näennäisen merkityksettömistäkin asioista – kokemuksesta – voidaan kehittää aikaan riita.

Timosen runot laajenevat kehotuksiksi astua ulos kaikenlaisista ennakko-oletuksista, katkaista totunnainen, tietyn kaavan mukaan etenevä arki, repäistä: ne ovat anarkistisia halussaan kyseenalaistaa ennakko-oletukset, roolit ja yhdenlainen oikea olemisen tapa, niin maailmassa kuin ihmissuhteissa. Ne ovat myös runonkirjoittamisen konventioita rikkovia antirunoja.

Rivien välistä löytyy poliittisuutta: runoilija ei haluaisi, että maailma olisi tällainen taistelutanner.

Pirstaloituneita todellisuuksia

Timosen runot puhuvat nykyihmisistä, jotka ovat hukassa itsensä ja ihmissuhteidensa kanssa, jotka ovat muuttuneet ulkopuolisten, pirstaloituneiden todellisuuksien kuviksi, yhtä häilyviksi ja kyvyttömiksi ottamaan paikkaansa ihmissuhteessa ja maailmassa.

Välillä tulee tunne kuin epäyhtenäisyys ja pirstaloituneisuus Timosen runoissa olisi saatu aikaan Googlen avulla, mutta tästä ei ainakaan mainita.

Joissakin runoissaan Timonen heittäytyy reilusti absurdin puolella yhdistellen näennäisesti aiemmin toisiinsa liittymättömiä lauseita. Välillä runot sivuavat myös dadaa ja surrealismia. Myös dramaturgiset keinot ja tekniikat ovat Timosella käytössä. Hän hyödyntää dialogia, monologia ja erilaisia rooleja.

Timosen runot ovat mielenkiintoinen lisä aikalaisrunon kentälle.

Saturday, March 17, 2007

Peneda-Gerêsin kansallispuisto








Polkupyöräretkiä ja metsäpolkuja

Minun tukikohtani autottomana, ajokortittomana ja edullisten julkisten kulkuvälineiden ystävänä oli Gerêsin kylä, josta tein retkiä läheiseen ympäristöön muutamien kymmenien kilometrien säteellä. Vuokrasin maastopyörän, mikä ei vuoristoon päin mentäessä ollut hyvä ajatus. Gerêsistä Portela do Homemille asti tie on pelkkää hyvin jyrkkää nousua kolmentoista kilometrin verran. Täytyy olla huippukunnossa, että jaksaa nousta sen pyörällä. Minä en jaksanut. Käveleminenkin on näissä olosuhteissa tarpeeksi rankkaa.

Matkan varrella piipahdin Bracara Romanan/Via Romanan muinaiselle roomalaiselle tielle. Matkan varrella on parissakin kohtaa esillä roomalaisten kaiverruksin varustettuja kiviä, jotka ovat aikoinaan toimineet tienviittoina.

Vilarinha das Furnasin järvi eroosion kuluttamine rantoineen ja vastapäisine kallioseinämineen keskellä täydellistä, rikkumatonta hiljaisuutta, oli retkeni kohokohtia. En yhtään ihmettelisi, vaikka järven pohjalla tallustelisi vaikka mitä muinaisten aikojen mereneläviä. Se on kuin suoraan vuosisadoilta ennen ajanlaskun alkua.

En jatkanut Vilarinha das Furnasin kylään asti, vaan käännyin takaisin ja ajoin Albergarian aarniometsän läpi rajalle asti, vielä viitisen kilometriä lisää.

Rajalla on vain pari tullirakennusta ja kantaaottava lause parakin seinällä: Galiçia on Portugalia.

Peneda-Gerêsin alueella on kymmenkunta opastein varustettua kävelyreittiä, joista kaksi Gerêsin lähistöllä. Näistä kymmenen kilometrin mittaisen Trilho dos Curraisin kulkemiseen menee esitteen mukaan 6-8 tuntia, ja se on . Matkalla tapaa vuohia, lehmiä, hevosia ja erilaisia mäntylajeja. Opastenuolia seuraamalla pysyy oikealla tiellä.

Trilho da Preguiça on huomattavasti lyhyempi, pituusarvio noin kolme tuntia, ja sen varrella näkee niin perinteisiä elinkeinoja, tammimetsiä, eukalyptuksia, erikokoisia puroja ja mäntyjä. Päänähtävyydet näkee maastopyörän selästä tai kävellenkin, ja poluille voi poiketa matkan varrellakin: koko polkua ei välttämättä tarvitse kulkea. Turisti-infosta saa melkein kaikkien polkujen kartat; tosin kaikki polut eivät ole hyvin merkittyjä, eikä niille kannata lähteä, koska hyvinkin merkityiltä poluilta voi eksyä varsin hyvin.

Ensimmäisen päivän lenkin jälkeen hikinorot virtasivat selkään pitkin valtoimenaan. Matkaa kertyi lähes 30 kilometriä, ei kovin vähän näissä olosuhteissa. Peneda-Gerês onkin kuntoilijan paratiisi. Kilot saavat kyytiä tehokkaasti. Kunto nousee kohisten luontoelämysten kokemisen ohessa.

Toinen päivä oli omistettu retkelle Ermidaan. Nousu Pedra Belan näköalapaikalle vei voimat. Näköalapaikan läheisyydessä pääsin lähikontaktiin paikallisten tuhatjalkaisten kanssa, jotka mönkivät asfaltilla venyen tuhottoman pitkiksi. Pedra Belalta avautuivat näkymät Gerêsin laaksoon: huikaisevan kaunista. Sinisävyisen laakson yllä näkyi heikkoa utua: täällä on keskellä postikorttia vähän kaikkialla. Jatkaessani matkaa etäältä alkoi kuulua vuohien määkynää ja kellojen kilinää. Pian olin todistamassa paimenen kulkua vuohilaumansa kanssa vuoristossa.

Laskeutuminen on helpompaa. Poikkesin vielä Ermidaan vievältä tieltä vasemmalle, kohti Cascata do Aradoa. Eroosio oli muokannut kiviä mielikuvituksellisiin muotoihin, neniksi ja vaikka miksi. Silmä lepäsi Cascata do Aradon karuissa graniiteissa ja kivimuodostelmissa, jotka piirtyivät puhtaan vaaleansinistä taivasta vasten. Ihmisen jälki lojui maassa, käytetty kondomi. Nautin evääni aitausten ulkopuolella, koska kallioilla liikkuminen oli sallittua vain paikallisille paimentolaisille ja alueen asukkaille. Aurinko porotti varsin lämpimästi, vaikka vuoristossa muuten kannattaa pukeutua paksummin kuin tavallisesti.

Muutama kilometri vielä, ja olin Ermidan pienessä autenttisessa kylässä, jossa eläimillä on suojansa ihmisasumusten vieressä. Talot oli tungettu vieri viereen. Eläinten ulosteet tuoksuivat vahvasti kapeille kivikujille asti. Ohikulkeva mies tervehti minua kuin vanhaa tuttua: tavallista täällä. Ermidan muutamat talot oli nopeasti läpi katsottu, ja jatkoin laskeutumista Gerêsiin. Oltiin iltapäivässä. Istahdin paikallisen ravintolan terassille ja nautin keveän lounaan, caldo verdeä, peruna-kaalikeittoa, suosittua paikallista alkukeittoa ja pari juomaa.

Matkaa kertyi 25 kilometriä toisenakin päivänä. Lopun ajan otin rennommin, syöden ja kävellen. Gerêsissä pensionaatin pitäjillä riittää kilpailua: yhdessä pienessä kylässä on lähes kymmenen pensionaattia,

Friday, March 16, 2007

Vanhat huorat






Walt Whitman ja linnut

Herätessäni muistin Peter Doylen. Kellon täytyi olla kuusi autraliassa, lintu lauloi vastapäätä. En vanno, että se lauloi englanniksi, vain Virginia Woolfin linnuilla on oikeus sellaiseen, mutta riemukas silmänisku muistutti minua leivosista amerikkalaisilla niityillä ja nuoren irlantilaisen, jota Walt Whitman tuona talvena rakasti, viluisista kasvoista kun hän istui tavernan perällä lähellä lieden lämpöä, käsiään hieroen.

Avasin ikkunan, lähestyvässä hämäryydessä etsin turhaan minua kiihottavaa häpeän riemua. Mutta yhtäkkiä kuului yksi, kaksi, kolme kosteaa pientä viserrystä, jotka osoittivat minulle sulkien henkäyksen, joka tuskin erottui lehvistöstä. Niinpä tartuin kunnioittaen kirjaan, joka minulla oli kädessäni, herätin henkiin laulun antiikkiset metaforat ja säe säkeeltä avasin olemisen padot kuin hän joka valmistautuu lentämään.


(Runo kokoelmasta Memória doutro Rio, Limiar 1978)


Ilon aukio

Tuoksuu hyvältä: tuore kahvi, tai ennemminkin kahvi, johon sekoittuu pienen myyjän pöytäni yllä pitämien orvokkien tuoksu, hänen vaatiessaan minua ostamaan yhden kimpun. Kenelle hän antaisi sen? Sanoin hänelle tämän saman, että asuin Portossa kuin joku joka asuu Corvon saarella, minulla ei ollut ketään, jolle ojentaa kukkaa. Poikanen, jolla oli lempeän varsan tummat silmät, käsitti että kieltäydyin heikosti, eikä hän lähtenyt. Ostin häneltä orvokkeja ja tarjosin ne kuulle, joka oli noussut juuri esiin aukion kulman takaa valkoisena, pyöreänä, lihallisena ja punastui kuin nuoret tytöt ottaessaan ne vastaan, tuo vanha huora.

(7.1.1986)

Wednesday, March 14, 2007

Musica Nova - vuoden musiikkitapahtuma

Uuden musiikin kohokohtia

Tämän vuoden uuden musiikin kohokohta, Musica Nova -festivaali osoitti, että suomalaisen musiikkielämän ei tarvitse olla huolissaan: tulevina vuosikymmeninä tulee riittämään taitavia ja monipuolisia muusikoita, mikäli Musica Novan tarjontaan on uskominen.

Festivaali rävähti liikkeelle nuorimman säveltäjäkaartin voimin. Maija Hynnisen Variations ottaa kaiken irti eri puhallinsoitinten ominaispiirteistä muiden säestäessä taustalla. Jan Mikael Vainion Saxophone Quintet oli ensimmäisen puoliajan sointimaailmallisesti kypsin teos, jonka Olli-Pekka Tuomisalo (saksofoni), Linda Hedlund (viulu), Maya Egashira (viulu), Johanna Tuikka (alttoviulu) ja Seeli Toivio (sello) esittivät vakuuttavin ottein. Heidi Viisma raastoi kanteleen ilmaisupotentiaalin äärirajoille Maria Kallionpään Run –teoksessa Tim Pagen Philomela räjäytti potin. Anna Koivula tulkitsi kielensä menettänyttä raiskattua naista vakuuttavasti kuiskauksesta voimallisiin yläsäveliin.

Suomalaisten nuoremman ja vanhemman polven säveltäjien tuotantoa esitettiin Focus-sarjassa. Perttu Haapanen paljastui taitavaksi sointimaailmojen rakentajaksi, jonka teoksissa siirryttiin hetkessä pisaramaisista impressionistisista tunnelmista laajoihin romanttisiin kaariin. The Ladies Room oli Haapasta vakuuttavimmillaan. Helena Juntusen ääni ulottui scatista hiphopmaiseen sämplaykseen. Myös Google-runoutta hyödyntävä teos oli englannin-, suomen ja muiden kielten sekoituksineen kuin Baabelin sarvi, joka kuvasi kaoottisessa ylenpalttisuudessaan osuvasti nuoren naisen juurettomuutta ja ahdistusta.

Paavo Heinisen Suomalainen laulusarja puolestaan oli suomalaisen runon ja laulun juhlaa. Heinisen musiikki kuvitti runossa kuvailtuja ilon, surun, rakkauden ja ahdistuksen tunteita, jotka flunssainen sopraano Mia Huhta, mezzosopraano Riikka Rantanen, tenori Jussi Myllys ja baritoni Hannu Niemelä pukivat säveliksi. Erityisesti Rantanen loisti tulkinnoissaan. Tunnelma tiivistyi Helvi Juvosen ja Solveig von Schoultzin elämän varjoisempia puolia kuvaavien runojen tulkinnat vakuuttivat.

Focus-sarjan ehdoton kohokohta oli kuitenkin nuoren Matthew Whittallin konsertti, jossa suomalaistunut kanadalaissäveltäjä laajensi soitinten ja ihmisäänten sointirekisteriä niiden äärirajoille saakka. Points of Attractionissa piano, viulu ja käyrätorvi puhuivat jokainen omalla äänellään – aikaansaaden yhdessä ryöpsähtelevän, kakofonisen vuoropuhelun. Sketches before a storm rauhoitti huilun ja kanteleen impressionistiseen vuorotteluun.

Ilta huipentui luonnon harmonioita ihmisäänin jäljentäviin kuoroteoksiin As One Listens to the Rain ja Shiki (Four Seasons).

Sana kuoro on harhaanjohtaja, koska parhaimmillaan joka ikisellä äänellä oli oma, kokonaisuutta tukeva stemmansa joka toi mieleen virolaisen Arvo Pärtin elektronimusiikkia ja ihmisäänten harmonioita yhdistävät teokset. Ihmisäänet suhisivat kuin tuuli, liplattivat kuin vesi, pisaroivat kuin sade ja pauhasivat kuin myrsky. Laulajilta teokset edellyttivät ääretöntä virtuositeettia. Nuoresta kanadalaisesta on kasvamassa maailmanluokan säveltäjä.

tulossa Kulttuurivihkoihin

Kustantajan sivuilta

MAALISKUU 2007

Kohtalokas kannen avaaminen
RITA DAHL

Kääriydyn tiukemmin huopien alle ja yritän olla liikkumatta. Ei se mitään auta. Kylmää on, eikä kylmyys kaikkoa, vaikka kuinka yrittäisin olla liikkumatta. Tämä on jo tuttua, olen tottunut halpojen pensionaattien kylmiin huoneisiin. Tällä kertaa olen Portossa, viimeisellä aineistonhakumatkallani Pohjois-Portugalissa joulu–tammikuussa 2007.

Onneksi pensionaatin ystävällisen brasilialais-portugalilaisen pariskunnan suhtautuminen lämmittää, samoin portviini, jota saa paikallisesta Pingo Docesta halvalla, eikä sovi unohtaa kulttuurinkaan – hienon Serralvesin nykytaiteen museon – tervehdyttävää vaikutusta.

Enpä tiennyt, mihin jouduin avatessani Fernando Pessoan Hetkien vaellus -runovalikoiman kannen. Avaaminen johti ensin portugalin kielen opintoihin, sitten Lissaboniin opiskelemaan kieltä, alivuokralaiseksi löytöretkeilijähenkisten vuokraemäntien luokse, kaupungin mahtaviin kirjakauppoihin, lopulta kulttuurihistoriallisiin sukelluksiin niin Lissabonissa kuin Portugalissa.

Huomasin yhtäkkiä kääntäväni portugalilaista runoutta, sitten kirjoittavani matkakirjaa Portugalista. Portugali veti syvemmälle, vaikka en ollut alun perin suunnitellut viettäväni aikaa maan parissa sen pidempään. Jotenkin vain upposin, mutta ei tämä suhde ole mitenkään yksinkertainen.

Portugali ja portugalilaiset ovat maa ja kansa, jotka kiehtovat ja työntävät pois luotaan samaan aikaan. Juuri tämä tekee heistä niin kiinnostavia, kun rakkaussuhde ei ole yksinomaan palvova. Henkilökohtaisiksi palvonnan aiheikseni nousivat tietysti kirjallisuus, runous, kulttuurihistoria, maisemat, kaupungin ja kylät, jotka herättivät minussa impressionistisia tunnelmia. Aistimukset alkoivat virrata välimerellisessä lämmössä konsonanttien särähdellessä ympärillä.

Minua etoi löytöretkeilijä-mentaliteetti, eläimen kaikkia osia hyödyntävä keittiö, kylmät huoneet ja naftaliinin, kuoleman tuoksu. Pitämisen ja inhoamisen yhtälöstä muodostuivat Portugali-kokemukseni rajat.

Olkaa hyvä! Pian ne ovat teidänkin ulottuvillanne, kun Tuhansien portaiden lumo – kulttuurikierroksia Portugalissa ilmestyy.

Moniäänistä aikalaisrunoa

poEsia julkaisee Rita Dahlin ja Karri Kokon kokoelmat

Runoyhdistys Nihil Interitin ja Kirja kerrallaan -kustantamon poEsia-runoteossarjassa julkaistaan maaliskuussa kaksi uutuutta: Rita Dahlin Aforismien aika ja Karri Kokon Vapaat kädet.

Kokoelmien julkistustilaisuus on Kirjakauppa Kirjassa, Mannerheimintie 22-24, Helsinki, 28. maaliskuuta klo 13. Samassa tilaisuudessa julkistetaan Matti Paloheimon uusi runoteos Tämän elämän osat (Kirja kerrallaan 2007).

Tiistaina 10. huhtikuuta klo 18 Rita Dahl ja Karri Kokko esiintyvät yhdessä Kari Aronpuron ja Janne Nummelan kanssa Linnunlaulun runoklubin "Runo, kone, kokeellisuus" -tilaisuudessa Villa Kivessä, Linnunlauluntie 7, Helsinki.

Rita Dahlin uusi teos sijoittuu Leevi Lehdon, Janne Nummelan ja muiden aloittaman hakukonerunouden piiriin, vieden sitä eeppisempään ja entistä yhteiskuntakriittisempään suuntaan. Sen pitkässä nimirunoelmassa perinteiset aforismit muuttuvat ja muuttavat muotoaan jatkuvasti - tuloksena moniäänistä aikalaisrunoa, jossa on jotakin niin perinteisen kuin uudenkin runon ystäville.

Karri Kokon viides kokoelma taitavaa, musikaalista ja rentoa runoa, joka temaattisesti rakentuu taiteen ja rakkauden arvoituksille ja viimeistelee vuonna 1982 debytoineen tekijänsä paluun suomalaisen runouden eturiviin. "Mitä puheesta tulee ajatella, ajattelusta puhua", kun "planeetat ovat pieniä kun mittakaava on yhden suhde onneen".

Vuonna 1971 syntynyt Rita Dahl on vantaalainen vapaa toimittaja ja kirjailija, jonka esikoisrunokokoelma Kun luulet olevasi yksin ilmestyi 2004 Loki-Kirjoilta. Rita Dahlin blogi on Arjentola: http://arjentola.blogspot.com/.

Karri Kokko on vuonna 1955 syntynyt helsinkiläinen toimittaja ja runoilija, joka julkaisi esikoisteoksensa Uno Boy 1982. Hänen uusinta tuotantoaan ovat Varjofinlandia (2005), Beeasily (yhdessä harry k stammerin kanssa; 2005) ja Ilmaisin asiani (2006). Hän ylläpitää runoblogeja Muistikirja, Blonde on Blonde ja Toisin sanoen. Hänen teoksiaan on julkaistu myös sähköisen runouden portaalissa Nokturnossa.

Kirja kerrallaan julkaisee kiinnostavaa, ajankohtaista näytelmäkirjallisuutta sekä muuta pienlevikkistä kirjallisuutta, kuten runoja, librettoja ja kulttuuriin liittyviä julkaisuja.

Nihil Interit on voittoa tavoittelematon runoyhdistys, joka pyrkii luomaan kohtaamis- ja keskustelupaikkoja kaikille runon lukijoille. Yhdistys julkaisee runokirjoja ja Tuli&Savu-runouslehteä sekä ylläpitää tuli-savu.nihil.fi -runousportaalia.

poEsia on Nihil Interitin ja Kirjan kerrallaan -kustantamon runoteossarja, jonka niteet ovat vapaasti saatavilla internetissä ja ostettavissa print on demand -kirjoina. Sarja ovat aiemmin ilmestyneet Jyrki Pellisen Dostojevskin suomalainen sihteeri (2004) ja Katkaistut haulikot (2006), Pauliina Haasjoen ja Reetta Niemelän Kolmosten talo (2005), Karri Kokon Varjofinlandia (2005), Janne Nummelan Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli (2006) sekä Charles Bernsteinin runo- ja esseevalikoima Runouden puolustus (2006).

Lisätietoja:

Leevi Lehto
040-5506262
leevilehto@gmail.com

Aini Tolonen
050-3035024
aini@lasipalatsi.fi

Yli 40 vuotta hotellinjohtajana






Yli neljä vuosikymmentä hotellinjohtajana

Manuel Arluido Ferreira da Silva, 68, on hotellialan konkari. Hän on työskennellyt peräti 44 vuotta Bom Jesus do Monten kupeessa sijaitsevan Hotel do Elevadorin johtajana.

Silvan piti jäädä eläkkeelle vuonna 2004, mutta hänen päällikkönsä pyysi häntä jatkamaan.

-Olin fyysisesti ja henkisesti hyvässa kunnossa, eli mikään ei estänyt minua vastaamasta kyllä.

Silva on vastuussa myös Bom Jesuksen vieressä sijaitsevista Hotel do Parquesta, Hotel do Templosta, kesäisin turisteja houkuttelevasta järvestä ja Salao chá Eventosista, jossa järjestetään asiakkaiden tilauksesta esimerkiksi häita, tanssiaisia, kongresseja, illallisia ja muita tilaisuuksia enimmillään 300 henkilölle. Hän vastaa hotellin yleisestä johtamisesta, mutta suunnittelee myös ohjelmia erityisesti ulkomaisille ryhmille

-Hotellissamme ovat vierailleet Portugalin kaikki presidentit Salazarista Cavaco Silvaan. Hotellimme on myös jalkapalloilijoiden suosiossa, koska täällä on rauhallista, eikä meiltä ole kuin muutama kilometri stadionille.

Portugalin tunnetuimmat jalkapallojoukkueet Benficasta Sportingiin ovat hyödyntäneet Hotel do Parquen palveluita. Presidentit ovat olleet useimmiten läpikulkumatkalla ja yöpyneet hotellissa yhden yön. Hirveän syvällisiä suhteita ei ole tuossa ajassa päässyt syntymään, mutta Silvalla on kerrottavanaan joukko tarinoita hotellin vieraista. Mitään paljastuksia hän ei kuitenkaan kohteliaana ja hyväkäytöksisenä herrasmiehenä halua lähteä tekemään.

-Hotel do Elevador oli Mario Soaresin lempihotelleita Pohjois-Portugalissa, ja hän yöpyi joskus kolmekin yötä. Hän teki joskus retkiä täältä Viana do Casteloon.

Silva muistaa myös huumorintajuisen ja nauravaisen kenraali Ramalho Eanesin, jonka kanssa hän keskusteli pikkutunneille saakka.

-Salazarille varattiin aina talon paras sviitti numero 25, josta on näkymä sekä kirkkoon että toiselle puolelle.

Pitkän uran aikana Silvaa on auttanut jaksamaan perhe, johon kuuluvat vaimon lisäksi 42- ja 36-vuotiaat tyttäret. Nuoremman tyttären 21-vuotias tytär on aloittanut opiskelunsa – hotellialalla. Isoisän ei tarvinnut pakottaa häntä. Tyttärentytär on ollut aina innostunut ruoanlaitosta ja kotitaloudesta.

-Hän halusi hotellialalle, vaikka varoitin häntä, ettei tällä alalla tunneta säännöllisiä työtunteja. Hän meni Estorilin hotellikoulun pääsykokeisiin, ja oli viidentoista hyväksytyn joukossa 25:stä hakijasta.

Hotellipojasta huipulle

Silva tapasi tulevan vaimonsa vuonna 1954, samana vuonna, jolloin aloitti työnsä hotellipoikana Bragan tuolloin parhaassa viiden tähden hotellissa, hotelli Bragassa.

-Asiakkaamme olivat muun muassa opettajia, kauppamiehiä ja brasilialaisia.

Silva hankki kokemusta hotellin kaikilla osastoilla. Hän oli myös neljä vuotta huonepalvelussa, jota pidettiin tuolloin vielä naisten alana. Kahden vuoden ajan Silva siivosi huoneita, ja hänen tehtäviinsä kuului myös vaatehuolto.

Silvan tuolloista pomoa Ribeiro Gomesia pidettiin Portugalin toiseksi parhaimpana hotellinjohtajana. Hän oli työskennellyt kaiken kaikkiaan yli 70 vuoden ajan hotellialalla. Silvan vaimo työskenteli Gomesin taloudenhoitajana.

-Minä hankin työkokemusta saman hotellin kahvilassakin, ja vuonna 1958 siirryin ravintolan puolelle.

Pakollinen sotilaspalvelus keskeytti Silvan työnteon, joka jatkui heti, kun se oli mahdollista.

Hotelli Braga sijaitsi rakennuksessa, jonka omistaja piti rakennuksen kunnostamista liian kalliina hankkeena. Hotellin toiminta loppui vuonna 1960.

Silva pelastautui pitämään omaa pastelariaa kaupungin keskeisimmällä paikalla, Avenida da Liberdadella. Hän opiskeli samaan aikaan Bragan pastelaria-koulussa ja meni vihdoin naimisiin vaimonsa kanssa.

-Gomes pyysi minua töihin Hotel do Parqueen vuonna 1962. Neljä vuotta myöhemmin hän tarjosi minulle Hotel do Elevadorin johtajan paikkaa, jonka otin vastaan.

Silva on kohdannut urallaan presidenttien ja urheilutähtien lisäksi vieraita vaikka mistä maista. Hänta on kosiskeltu töihin Brasiliaan Rio de Janeiroon, Angolaan ja hyvinpalkattuun työhön laivalle.

-En hyväksynyt mitään näistä tarjouksista, koska lapset olivat pieniä ja olin saanut hotellista paljon ystäviä. Jatkoin työtäni hotellissa.

Kotimaa mansikka

Silva rakennutti perheelleen oman tilan vuonna 1980 Bragan Guáltariin yliopiston lahelle, ja tyttäristä nuorin asuu vielä hänen kanssaan. Vanhempi asuu miehensä ja lastensa kanssa omassa asunnossaan, jossa Silvat vierailevat sunnuntaisin.

-Olemme lomailleet yhdessä muun muassa Alentejossa, Algarvessa ja Dourossa ja myös ulkomailla, esimerkiksi Espanjassa. Portugalilaiset tuntevat omaa kotimaataan liian huonosti, koska he menevät lomillaan ulkomaille, esimerkiksi Las Palmasin tai Kanarian saarille. Ulkomaanmatkat ovat halvempia kuin Algarveen meneminen.

Silva väittää, että lähes 90 % portugalilaisista matkailee ulkomailla hintojen edullisuuden vuoksi. Oman kotimaan upea luonto, kylät ja rikas historia jäävät tuntematta.

-Olen kiintynyt kotikaupunkiini Bragaan. Se on Portugalin Rooma noin kolminekymmenine kirkkoineen. Joka tunti jossakin kirkossa on messu. Kaupunkilaiset osallistuvat niihin ahkerasti. Bragassa on myös Minhon yliopisto, jossa opiskelee noin 24000 nuorta.

Tapasin Silvan kävelyllä Bom Jesusta ympäröivässä puistossa. Hän harrastaa kävelyä aina kun voi, kesken työpäivänkin. Käveleminen vilvoittaa mieltä ja laittaa ajatukset liikkeelle. Jotain hyötyä siitä näyttää olleenkin. Silva vaikuttaa vahintään vuosikymmenen, jollei parikin todellista ikäänsä nuoremmalta.

Tapaamisemme aikoihin on talvi ja hotellissa hiljaista. Kesäisin järvi täyttyy soutavista perheistä, jotka nauttivat kauniista maalaisluonnosta. Ratsastaakin voi, vaikka Sameiron luostariin ja pyhiinvaelluspaikalle, jossa pidetään suuria uskonnollisia tilaisuuksia.

-Puolet asiakkaista tulee kesällä tai juhlapyhinä – pääsiäisenä ja jouluna – silloin hotellissamme on täyttä. Meillä on käynyt englantilaisia, belgialaisia, brasialaisia, ranskalaisia, suomalaisiakin. Tänä vuonna hotellissamme vieraili italialaisten ryhmä, joka oli pyhiinvaellusmatkallaan käynyt jo Fátimassa ja Santiago de Compostelassa.

Silvan päivät täyttyvät vielä lähes 70-vuotiaanakin työsta, eikä hän tiedäkään tarkkaan kuinka kauan aikoo jatkaa.

-Vapaa-aikana käyn elokuvissa, kahvilla ystävien kanssa ja luen lehtiä. Töiden jälkeen menen kauppaan ja autan vaimoani kotitöissä, sitten laiskottelen katsomalla televisiota

Tuesday, March 13, 2007

Suokukon serenadit













Vanhoja rituaaleja ja aitoa askeettisuutta

Koillis-Portugalin Trás-os-Montesissa maanviljelijät sinnittelevät EU-tukien varassa ja vanhat kelttiläisiä muistuttavat riitit ovat vielä voimissaan.

Trás-os-Montesin suurimpiin kaupunkeihin, Vila Realiin, Chavesiin, Miranda do Douroon ja Bragançaan pääsee kätevästi moottoritie IP 4/ E82:a pitkin. Linja-autot ja junat kulkevat suhteellisen mukavin väliajoin. Omaksi välilaskupaikakseni tässä karussa maakunnassa valitsen Bragançan, yhden pohjoisen suurimmista ja tärkeimmistä kaupungeista.

Miranda do Douroon voisi mennä katsomaan Pauliteiros-nimisiä keppitanssijoita paikalliseen juhla-aikaan, Santa Bárbaran juhlan (Festa de Santa Bárbara) aikaan elokuun kolmannella viikolla. Puuvillakiltteihin, mustiin hattuihin ja värikkäisiin shaaleihin pukeutuneet miehet tanssivat keskenään rytmikästä tanssia, joka vaikuttaa hieman kelttiläiseltä miekkatanssilta.

Caretos do Podenco on toinen Trás-os-Montesille tyypillinen juhla, jossa naamioihin ja sokeriruo´osta valmistettuun vaateparteen pukeutuneet miehet yrittävät saavuttaa kylän naisten huomion. Joulun aikaan vietetään sitten Poikasten juhlaa (Festa do Rapazes), jolloin kaikki yli 16-vuotiaat naamioidut naimattomat pojat voivat vikitellä nuoria tyttöjä.

Ensisilmäyksellä meno Bragançan kaduilla on jäyhää. Pohjois-Portugalissa ei koe samanlaisia vapautumisen hetkiä kuin aurinkoa ja rantoja palvovassa Algarvessa. Pohjoisessa kaupungissa ei harrasteta myöskään kaupunkisuunnittelua. Vanhan sekaan on surutta ripoteltu uusia, ei mitään arkkitehtonisen luomisinnon suursaavutuksia. Onneksi eri aikakaudet on erotettu suunnilleen toisistaan.

Vanha kaupunki sijaitsee linnanmuurien sisäpuolella. Suuruuden ajoista muistuttaa vuonna 1187 Sancho I:n rakennuttama linna, jonka valloitti asuinsijakseen Bragançaan oman dynastiansa perustanut Juhana I.

Bragançan herttuakunnan majapaikkana toiminut linna onkin ainoita syitä vierailla Bragançassa. Huoneissa on esillä hyvin säilynyt valikoima kuninkaallisia huonekaluja ja muuta asumiseen liittyvää tarpeistoa. Myös massiivinen puolustustorni toimi suvun asuinpaikkana. 1800-1900-luvuilla siellä sijaitsi varuskunta.

Katedraalin aukion vieressä virtaa Rio Fervença, kunnianosoitus itäisestä Trás-os-Montesista Douroon virtaavalle Rio Saborille. Katedraalin luota lähtee kaksi tietä, toinen linnalle ja toinen Espanjan puolelle.

Tuimaniskaiset karhut kadunkulmissa

Graniitista tehdyt karhut (berrão) kadunkulmissa ovat Pohjois-Portugalin erikoisuuksia. Niistä vanhimmat ovat yli 2000 vuotta vanhoja, toiset 100-200-luvuilta eKr. Joidenkin mukaan kyse on hedelmällisyyden tai vaurauden symboleista, toisten mielestä karhut vartioivat hautoja tai ovat lahjoja rauta-aikaisille jumalille, tahi niiden kuvia. Kivikarhuja löytyy Bragançan lisäksi Miranda do Douron ja Chavesin museoista sekä Espanjasta Zamoran alueelta.

Bragança sijaitsee aivan Montesinhon luonnonpuisto liepeillä. Paikalliseen floraan ja faunaan tutustuminen ei kuitenkaan hirveästi kiinnosta. Arvelen sen muistuttavan karua kasvualustaansa.

São Bartolomeun luostarin lähellä sijaitsevalta näköalapaikalta avautuu upeat panoraamanäkymät yli koko vanhan kaupungin. Auringon laskeutuessa autiolla tiellä yksin kulkeminen ei kuitenkaan vaikuta viisaalta ratkaisulta, ainakaan Bragançassa, jossa ohikulkijat eivät suoraan sanottuna näytä maailman luottamusta herättävimmiltä henkilöiltä.

Bragançan-yöni vietän paikallisessa nuorisomajassa yksin kuuden hengen huoneessa. Nyt ei ole turistiaika. Intiimiyttä piisaa, mutta viereisellä suolla koko yön serenadejaan pitävä outo lintulaji huolehtii siitä etten varmasti saa unen päästä kiinni.

Monday, March 12, 2007

Anna Politkovskaja in memoriam

Kirjallisuusklubi Kohina
Worldwide Reading - in memoriam of Anna Politkovskaya
tiistaina 20.3. klo 19.00 Ravintola Bellyssä (Uudenmaankatu 16-20)

Runoilijat Jouni Inkala, Riina Katajavuori, Vilja-Tuulia Huotarinen, Rita Dahl ja muusikko Joose Keskitalo esiintyvät. Anna Politkovskajan tekstiä uudesta teoksesta "Venäläinen päiväkirja" (Like, kevät 2007) englanniksi lukee kansanedustaja Heidi Hautala ja suomeksi Nuoren Voiman Liiton toiminnanjohtaja Anu Laitila. Tilaisuuden juontaa Suomen PENin puheenjohtaja Jukka Mallinen. Dj Janne Lastumäki.

Tilaisuus kuuluu Berliinissä toimivan Peter-Weiss-Stiftungin 20.3. järjestämään, maailmanlaajuiseen lukutapahtumaan, jonka tarkoitus on tehdä kunniaa Anna työlle ja arvoille. Muistoluenta toteutetaan samanaikaisesti yli 19 maassa ja siihen liittyy yli 50 tilaisuutta, mm.
4 Venäjällä, 20 saksassa ja 11 yksin Berliinissä. Saksan radio lähettää livenä Poltikovskajan katkelman, jonka lukee Elfriede Jelinek. Lisää tietoa Peter-Weiss-Stiftungista ja ja tapahtumista eri maissa: www.peter-weiss-stiftung.de/participants_en.html

Tilaisuuden järjestävät Nuoren Voiman Liitto ja Suomen PEN. Yhteistyössä mukana
Elävien Runoilioiden Klubi, Goethe-instituutti ja Like Viesti on valmis lähetettäväksi seuraavan tiedosto- tai linkkiliitteen kanssa:

Pikakuvake: http://www.peter-weiss-stiftung.de/participants_en.html

Keski-Aasiasta kajahtaa

Kyltymätön uuni

– naiskirjailijat ja sensuuri

”Minun on mietittävä, mitä kirjoitan. Lehteni ei julkaisisi mitä tahansa ajatuksiani.” Toimittaja Vera Iversen tiivistää keski-aasialaisten naiskirjailijoiden ongelmat. Julkisen sensuurin lisäksi suita tukkii luontainen itsesensuuri. Lehdet – tai kirja - ovat kuin kyltymätön uuni, jonka kitaan täytyy syöttää loputtomasti materiaalia ilman, että saa ajatella vapaasti.

Iversenin puheenvuoron lisäksi Kyltymätön uuni –antologiassa pääsee ääneen seitsemän muuta keski-aasialaista naiskirjailijaa, jotka kertovat omista sensuuriin liittyvistä kokemuksistaan tai analysoivat yhteiskunnallisen tilanteen kehitystä ja sen vaikutuksia naiskirjailijoiden ilmaisunvapauteen.

Antologian tekstit valottavat naiskirjailijoiden tilannetta ja (mahdollista) sensuuria myös Turkissa, Egyptissä, Malawissa, Italiassa, Suomessa ja Kiinassa. Tekstit kertovat karua totuuttaan: joissakin maissa sensuurin koura on voimakkaampi ja avoimempi, toisissa maissa kärsitään eräänlaisesta piilosensuurista. Eivät edes länsimaat ole sensuurilta turvassa: sen muodot vain ovat hienovaraisemmat.

Antologian kirjoittajat ovat kirjailijoita, toimittajia ja tutkijoita, ja omien maidensa PEN-keskusten jäseniä.

Tekstit ovat Suomen PENin naiskomitean elokuussa 2007 Helsingissä järjestetyn Keski-Aasian naiskirjailijakokouksen alustuksia. Alustusten lisäksi antologia sisältää kaunokirjallisuutta.

Antologian on toimittanut Rita Dahl.

Sunday, March 11, 2007

Jättikävystä päähän







Pysähtyneisyys on huipussaan pikkuriikkisessa, vain kahdensadan asukkaan korkealla kukkulalla sijaitsevassa kylässä, Marvãossa, joka suorastaan uinuu. Kylä on kuuluisin linnastaan, josta avautuvat upeat näkymät Portugaliin ja Espanjaan asti.

Astelen parinsadan asukkaan Marvãon kapeita, mukulakivisiä katuja tarkoituksenani löytää yösija. Kylän vähät ihmiset keskittyvät ilmeisesti lähinnä itsensä majoittamiseen, koska mitään en löydä. Taivallettuani useampia kertoja samoja kujia saavun pelourinhon ja pienen suihkulähteen lähelle. Iäkäs paikallinen rouva havaitsee repustani, kasseistani ja ihonväristäni, etten ole paikallisia, ja kysyy, mitä etsin. Kerron hakevani majapaikkaa vähintään yhdeksi yöksi. Ystävällinen nainen kehottaa kävelemään kylän pohjoispuolelle tietyn talon eteen. Hän pyytää palaamaan takaisin, jos mitään ei järjesty. Rauhoittelen häntä, kyllä aina jotain löytyy. Kadulle en kyllä joudu. Sympaattista huolenpitoa kuitenkin: tällaiseen ei törmää meikäläisillä leveysasteilla, siksi pelkästään sekin lämmittää yksinäistä matkalaista ja luo tunteen siitä, että välillemme syntyy yhteys ainakin hetkeksi, kuin tähdenlento ilmaantuisi yksinäiselle yötaivaalle valaisten sen hetken ajan kokonaan.

Pian seison tavallisen asuintalon edessä. Oven avaava nainen ohjaa minut yläkertaan imelin pastellivärein sisustettuun huoneeseen. Kysyn hintaa vuorokaudelta: kaksikymmentä viisi euroa, liian paljon. Kiitän naista, joka olisi alentamassa tarjousta. Pakko täältä on edullisempikin paikka löytyä.

Kapeiden kujien lomasta löydän ravintolan, jonka yhteydessä majataloa. Pian olen huoneessa, jonka ikkunasta avautuvat aavat näkymät kohti kumpuilevia vuoria ja peltoja, jotka jatkuvat silmänkantamattomiin. Tämä on rauhan maisemaa – tämä on sieluni maisemaa. Voisin imeä loputtomiin sisääni tätä avaraa, aukotonta näkymää, avoimen sielun taulua, mutta välillä on levättävä ja annettava unen painaa silmät kevyesti kiinni.

Enemmän kuin kokemusten loputonta tulvaa etsin matkaltani juuri tätä sielun maisemaa. Sen voi kohdata missä tahansa, mutta todennäköisemmin Marvãon kaltaisessa autiossa kylässä kuin suurissa kaupungeissa. Yksinäisyydestä, hiljaisuudesta ja luonnon läheisyydestä on minun maisemani tehty. Mutta välillä se haluaa paeta suureen kaupunkiin, meteliin. Ja silloin alkaa taas kaipaus siihen, mikä silloin on poissa: hiljaisuuteen, rauhaan. Matkustaminen ei ole helppoa, eikä varsinkaan oman sielunmaiseman kohtaaminen.

Pahaenteisiä äännähdyksiä

Aloitan varhaisella aamiaisella ja kävelyreitin suunnittelulla. Marvão sijaitsee yhdellä neljästä vuorenhuipusta, jotka kulkevat luonnonpuisto São Mameden luonnonpuiston (Parque Natural da Serra de São Mamede) läpi. Frian, Castelo de Viden ja São Mameden kylät ovat kolmella muulla huipulla.

Luontopolulla törmään paikalliseen floraan ja faunaan, päähän putoaviin jättimäisiin pinjan käpyihin ja havumetsästä kuuluviin pahaenteisiin äännähdyksiin. Vietän koko päivän kävellen ihanassa auringonpaisteessa keskellä maaseutua. Välittömät maalaismiehet tervehtivät portugaliksi. Antiikkinen olo valtaa mielen raunioiden keskellä. Kävelen vanhan roomalaisen sillan jäännöksille asti, pienen kylän läpi. Tällaista ei ole Suomessa. Hiljaisuus on rikkumaton. Vain työtä tekevien viinin- ja maanviljelijöiden äänet rikkovat sen hetkeksi.

Voiton hiljaisuudesta vie kuitenkin Marvãon linna, jonka holveissa ovat aikoinaan lentäneet varmaan lepakotkin. Entinen vankityrmä ja sinne vievä käytävä surisevat hyönteisistä, niiden vartio ei anna myöten: tyrmät näkee oviaukolta vain oviaukolta, hyönteisten armada täyttäisi kaikki ruumiinaukot jos niille päin yrittäisi edes tunkeutua. Linnanmuureja ja –torneja pitkin käveleminen saa ajatukset vuosisatoja ajassa taaksepäin. Marvãon pensionaattien omistajatkin ymmärtävät linnan vetovoiman päälle. Huoneiden hinnat ovat korkeat, enkä voi jäädä kuluttamaan pientä matkakassaa loppuun. On jatkettava tuntemattomaan pohjoiseen.