Epäteoreema


Mä oon outo,

makaan meren pohjas,

aurinko tervehtii säteillään

ja ilma leijuu mun käsien välis.

Ne sanoo et synnyin vangiks –

et mun kasvot ei oo tutut.

Oonko pohjaan heitetty kivi?

Vai hedelmä, joka ei jaksanut riippua oksastaan?

Tässä mä väijyn puun hulmees,

miten pääsisin ylös?

Siel tapaisin latvat,

istuisin ja tsiigaisin

kun Suomen uunit savuaa…


(Edith Södergranin Minä-runon uudelleentulkitsi Rita Dahl)


Epäteoreema


Mihin hävisi proosa, mihin runo, kun vuorilta

katosivat varjot ja elämästä tuli lämpöä huokuva


lapsi, hiukan pelokas, suuri ja valkea, niin

että se täytti talon, auringosta niin jäykkä


ja kirkas, varjon hiljaisuus, hauraaksi

kulunut joki, askel lämpöä huokuville


kujille: tumma, pelokas, tumma,

hauraaksi kulunut kirje, kaukaa tullut


sininen ovi, jota ei saa auki syvä,

pilvinen metsä, niin suuri ja valkea


että ääniä ei kuulu, säe on mykkä, sana

maatuu hitaasti, elämästä tulee mykkä.


(Eeva-Liisa Mannerin Teoreeman uudelleentulkitsi Rita Dahl)

Comments

Popular posts from this blog

Malawi folk-tale

Surullisen hahmon ritari

Apurahapaja I saa jatkoa lokakuussa - ilmoittaudu heti!