Kuvien vuolas virta

Kuvien vuolas virta

Olli Sinivaara

Palava maa

Teos, 2007

63 ss.

Olli Sinivaaran toinen runokokoelma Palava maa kantaa nimessään viitteen 1950-luvun moderniin kuvarunoon, mutta viittaus kumotaan jo ensimmäisessä runossa, jossa rikotaan syntaksia eikä oleteta keskeislyyristä minää. Sinivaaran runot liittyvät anhavalaisen runon perinteeseen luonnosta ammentavien kielikuvien kautta, mutta muuten liikutaan uuden runon parissa.

Sinivaara on päässyt irti ensimäistä kokoelmaansa vaivanneesta rönsyilytaudista, joka teki runoista tukehduttavan täyteen ahdettuja ja lukukokemuksesta hyvin vaativan. Henki salpautui. Ei lukeminen nytkään helppoa ole, vaikka ilmaisua on runsaasti tiivistetty: kuvavirta on vuolas, mutta onneksi lauseenvastikkeet on karsittu pois.

Sinivaara kuvaa kokemuksen syntyä, johon liittyy ajattelun poukkoilu puhekielen syntaksista, pätkät, fragmentit ja yhteenkietoutuvat rihmat. Tuntuu, etteivät runot oikeastaan puhu tämän kokemuksen synnyn kuvailun lisäksi juuri mistään. Toisaalta tarvitsisiko puhuakaan?

Kynän arvaamattomat liikkeet

Sinivaaran runot ikään kuin syntyvät sillä hetkellä kun runoilija tarttuu kynään ja alkaa totella vain (luonto)kokemuksen kynää ohjaavia ennaltamääräämättömiä liikkeitä: ”Näin siis olkoon runo, kielen kävely, jalkojen kirjoitus: / latvoissa liikkuu laskeva valo, pilvissä viileyden tuttu piirre //…// kävelee aistien kirjoitus: on tuhannet linnut ja peijaiset.” Kielikuvat kasautuvat toistensa päälle, kuten kokemus liikkuu yhdestä suunnasta toiseen, vailla minkäänlaisia rajoitteita. Syntaksia katkotaan, ajattelua, kokemusta.

Kokemus on ennen muuta valon ja varjon vaihtelua, tai pikemminkin valon syntyä, joka syntyy aistien liikkeestä. Synesteettisuus leimaa kokemuksia, samoin värit. Tuulella on oma väri, pelloista erillinen.

Sinivaara on mielistynyt myös uusioyhdyssanojen keksimiseen: yltiöhehku, tuulimaalaa ovat ainakin minulle uusia sanoja. Ylenpalttiset sanat viittaavat myös perinteeseen, jossa runoilija on kiinni: romantiikkaan ja modernismiin. Loisto, hehku, suru ovat selkeitä vihjeitä näihin perinteisiin.

Sinivaaraa on tavattu pitää kielimaterialistina, ja sitähän hän on. Olennainen kysymys hänen kohdallaan on, voiko runon sisältö olla pelkästään kokemuksen, kuvien vuolasta virtaa eteenpäin?

Comments

Ripsa said…
Juuri näin.

Tätä tarkoitin Hotasen blogissa kun sanoin että itse en osaisi arvioida/kuvata lyriikkaa.

Vaikuttaa kiinnostavalta teokselta. Kiitos vinkistä!
dahl said…
Joo, no tämä kirjallisen työläisen elämä on kaikenlaisia sekatöitä, kritiikkiä vähemmän, koska se ei lyö lainkaan leiville lehtijuttuihin verrattuna. Toimittajana on helpompaa.

Tämä julkaistaan muuten Satakunnan Kansassa lähitulevaisuudessa.

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari