Kokonaishahmotuksia

Kommenttejani Sven Laakson kanssa käytyyn keskusteluun:


Hakukone tuli minulle taivaan lahjana, mutta väline on minun tapauksessani ollut täysin alisteinen tekijälle ja hänen päämäärilleen. Siksi en edes puhuisi hakukoneesta - Aforismien aika -nimirunoelma on eräänlainen kokonaistajunnallinen taideteos, jossa eri tajunnat, puhetavat, rekisterit, tyylit, aiheet limittyvät ja lomittuvat muodostaen jonkinlaisen yhden ison, tunnistettavan hahmon.


Tekniikka, väline on runoelmassani täysin alisteinen tekijälle ja hänen päämäärilleen. Sisällöt pääsevät laajeten kunniaansa. Aforismien ajassa kyse ei ole fragmenttien yhdistelystä vaan kokonaishahmon hakemisesta. Hahmo laajenee moneen suuntaan.


Kone oli siis väline, jolla sain "tajunnan auki". Kun yksilötajunta aukeaa, sen läpi voivat virrata kaikki kollektiiviset tajunnat. Vasta tällöin voidaan yrittää ajan- ja maailman kokonaishahmotusta, pientä raapaisua sinne suuntaan.


Hakukone aiheutti minulle hedelmällisen aivotärähdyksen (tajunta aukeni), mutta en halua palata samaan. Tästä mennään uuteen suuntaan.


Kysymys kuuluu: mitä kohti runouden tulee pyrkiä. Kohti mahdotonta. Maailman esitysten auki purkamista ja niiden aukinaisena näyttämistä. Mahdottoman runous ilmaisee sen, mikä ihmisille tuntuu mahdottomalta nähdä, sairaudenkin ehkä, jos niin haluaa sanoa. Sairaus on monisyinen ja alati muotoaan muuttava asia. Maailmassa on iloakin, se tulee vasta kun on sen aika. Nyt ei ole.


Luku- ja kirjoituskyvyttömyys vaivaa niin lukijoita kuin runoilijoita, ja sairastuneiden joukko on laaja. Teknistä virtuositeettia ja muotojenhallintaa on, mutta sisällöt, kosketus olennaisuuksiin on kateissa.


Lukijaksi kouluttautuminen kestää niin kauan kuin kirjoittajaksi valmentautuminen. Elämän metafyysisiä olennaisuuksia ei luentosalien penkeillä opeteta. Runoluokan mestarioppilaita meillä kyllä on, mutta muodot eivät tee vielä runoa. Julkaistaanhan täällä paljon, mutta onko kyse runoluokan huippuoppilaista, vai runoilijoista, joilla on kosketus OLENNAISIIN sisältöihin, suurempiin ajan/maailmanhahmotuksiin?


Tähän täytyy yrittää vastata. On palattava alkujuurille. Kokonaistajunnalliset taideteokset ovat vakava uhka paitsi yhteiskuntajärjestystä, myös lukukykyä/tapoja, kirjoitustapoja vastaan. Tällainen runoilija on suorastaan rikollinen, joukkopetturi, mutta muuta vaihtoehtoa ei voi olla.


Virtuositeetin on oltava sisällöille alisteinen. Vasta silloin se on runouden palveluksessa.


Runoilijan kannalta kysymys kuuluu: kannattaako kirjoittaa, kun lukijat eivät ymmärrä, kun sekä lukeminen että kirjoittaminen aiheuttavat torjuntaa? En osaa vastata tähän.


En usko, että lukeminen sinänsä on monimutkaista. Täytyy vain "avata tajuntansa" ja antaa assosiaatioiden viedä. Mutta jos aiheet joista puhutaan aiheuttavat torjuntaa, ja yksityiskohtiin takerrutaan itsepintaisesti eli lukustrategia jää pinnalle, vaikka kyse on paljon suuremmasta kuviosta, niin lukustrategia ei johda tämänkaltaisen runon kannalta mihinkään.


(Runon) tulkinnassa on olennainen myös kysymys MIKSI. Miksi puhutaan asioista, mistä puhutaan, miksi yhdistellään ja erotellaan asioita miten erotellaan. Vasta tämän ymmärtämisen jälkeen tapahtuu impulssin tunkeutuminen aivoihin, ymmärtämisen vähittäinen alkaminen.


Runouden kirjoittamisen ja pitkäjänteisen keskittymiskyvyn, olennaisuuksien näkökyvyn, välillä on oltava välttämättä yhteys. Kehitystyö jatkuu hautaan asti. Ehkä vielä joskus yhteydet alkavat olla kirkkaita ja selviä. Ehkä vielä jonain päivänä selviää, mistä maailmassa voisi olla kysymys.


Nyt runous on kauttaaltaan poissa, tai siirtynyt marginaaliin. Olennaisuuksiin pureutuvaa runoutta on, mutta sille ei oikein ole täällä elintilaa. Se ei tule kustannetuksi, ei kirjoitetuksi, eikä luetuksi.


Runouden – tai kirjallisuuden, koska siitä perimmiltään on kyse - kriisi on monitahoinen ongelma. Syitä on varmasti etsittävä myös yleisestä yhteiskunnallisesta tilanteesta. Onko hälyyttävä tilanne seurausta koulutuksen, median ja meitä ympäröivien virikkeiden köyhtymisestä, vai mistä? Vai onko pikemminkin kyse suuremmasta olemiseen ja maailmanhahmottamiseen liittyvästä kriisistä, johon ei koulutuksella ja mediankaan annilla voi edes vaikuttaa?


Tarkkoja vastauksia on vaikea antaa, mutta keskustelun alkaminen on merkki heräämisestä patologian olemassaoloon, tervehtymisen alkamisesta. Prosessi voi kuitenkin olla hyvin pitkä ja kivuliaskin. Tervehtymisen aikana meitä koetellaan varmasti monin eri tavoin.


Comments

Anonymous said…
Sven Laakson eli Janne Nummelan esteettiset kommentit ovat yhtä satunnaisia kuin hänen mystifioitu Putinin Venäjän ja Johan Bäckmanin palvontansa.
dahl said…
Minusta Sven kyllä yrittää johdonmukaisesti kehitellä ajatuksiaan. Se ei varmasti ole helppoa, eli lipsahduksia polulta voi sattua välillä.

Svenhän yrittää selvittää esimerkiksi sitä, mistä globalisaatiokapitalismin kriisissä on kyse, ja mistä lääkkeet kriisiin.

Pisteet siitäkin, että joku ylipäätään jaksaa ajatella ja kirjoittaa näistä poetiikkaasioista.

On myös muistettava, että Sven kirjoittaa monella äänellä ja eri sävyillä. Se, mikä tuntuu ihannoinnilta, voikin olla parodiaa tai ironiaa. Bäckmanin tapauksessa en tiedä, mistä on kyse.
Anonymous said…
Mm. täältä sitä pölinää löytyy:

http://kaymala.blogspot.com/search/label/Johan%20B%C3%A4ckman
Anonymous said…
Muuten, mitään sellaista termiä kuin "globalisaatiokapitalismi" ei ole olemassakaan. Voidaan puhua globaalista kapitalismista tai talousliberalismista, jopa uusliberalismista, mutta ei globalisaatiokapitalismista.

Minusta kapitalismin ominaisuus on kriisiytyminen. En tiennytkään, että Nummelalla on taloustieteellistä kompetenssia. Toisaalta nykyrunoilijat luulevat tietävänsä kaikesta kaiken niin kuin tämä Dahlkin.
dahl said…
Svenillä toki on taloustieteellistä, poliittista, filosofista, kaunokirjallista, metafyysistäkin kompetenssia.

Ja tämä kommenttiboksi osoittaa, että ihminen säilyy lapsena elämänsä loppuun asti. Tai jotkut. Ja kuinka ollakaan, he tekevät sen itse: ovat aina anonyymejä. Kuinkas muuten.
dahl said…
Provosoiminen ei kannata. Sven hallitsee senkin taidon paremmin, ja nimenomaan näissä Bäckman-merkinnöissään. Joiltakin sen sijaan puuttuu kokonaan sävyjen ja rekisterien taju. Ei Sven kirjoita mitään "tiedettä". Lukija on jo lähtökohtaisesti väärissä asemissa - ymmärrys kadonnut.
Anonymous said…
Anonyymiudessa on se hyva puoli, etta voi olla kuka tahansa.

Nummelan provosoinnin tasosta en tieda, mutta hanen Backman-kirjoituksiaan kronologisesti lukemalla nakee kuinka runoilija hurahtaa propagandaan.

Nain se voi kayda myos runoilijalla, vrt. Karadzic.
dahl said…
Anonyymiydessä on myös se huono puoli, että se mahdollistaa ilkeílyn ja henkilöönmenevyydet. Mutta anonyymiyshän otetaan aina yleensä käyttöön, kun halutaan iskeä tuntemattomuuden verhon takaa.

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari