Aforismien ajan kritiikki Kiiltomadossa & vastineeni

25.04.2007 Helena Rintala

Runoilijan veri on sähkönsinistä mustetta

Rita Dahl: Aforismien aika, poEsia 2007

Aforismien aikaSanokaa Google, kun haluatte lukea tai kirjoittaa runon. Sanokaa Google, kun haluatte runoon jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sähkönsinistä. Sanokaa Rita Dahl ja Aforismien aika, kun haluatte tuota kaikkea ja vielä jotain ihan muuta.

Vuonna 2004 ilmestyi Dahlin esikoisrunokokoelma Kun luulet olevasi yksin (Loki-kirjat). Se oli kourallinen taivaansineä ja pilvenreunaa. Kuvankaunis, valkea ja kuulas kuin omenapuu. Mitä sitten tapahtui? Putosiko runoilijan päähän taivas vai kenties omena puusta? Kuhmu päässä runoilija taisi sekoittaa kaikki ilmansuunnat ja tajusi, että on sentään jotain uutta omenapuiden alla.

Hän kaivoi kuitenkin vielä esiin ensimmäisen runokirjansa ja viimeisen sivun sieltä: ”Puut voivat kasvaa vinoon, / lehdet aloittaa äkillisen syöksyn. / Voi sitä päivää, / jolloin olemme yhtä päätä. / On etsittävä muita osia.” Tästä on hyvä jatkaa, hän ajatteli.

Syntyi Aforismien aika, löytyi runokoneen taika. Simsalabim, Google on in.

Janne Nummelan viimevuotinen Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli aukoi uria ja särki jäätä suomalaisessa runoudessa. Dahlinkin kone kiskoo rantaan verkkoja, jotka ovat sekaisin ja täynnä kaikkea mahdollista internet-meren syvyyksistä löytynyttä saalista. Erona Dahlin ja Nummelan välillä on se, että Nummelan teos sisältää tarkat selvitykset pyyntiretkistä. Dahl ei kerro tästä mitään. Vain takakannessa on maininta, että kyseessä on runogeneraattorin ja tekijän yhteistyöstä syntynyttä runoa.

Muualla käymässään keskustelussa Dahl kuittaa, että hakukone ja runogeneraattori ovat olleet hänelle vain väline ja täysin alisteinen niin runoilijalle kuin tämän päämäärille. Vähättelemättä mitenkään runoilijan osuutta luulisi tuohon yhteistyösuhteeseen sisältyvän myös vähän ystävyyden henkeä. Sitä paitsi hakukonerunoilija itsekin on alisteinen esimerkiksi sellaiselle olosuhteelle kuin sähkökatkos.

Sähköä on kuitenkin riittänyt runoilijan päässä ja koneessa. Jokaiselle uteliaalle lukijallekin sitä riittää sen verran, että halutessaan voi lähteä omille onkiretkille ja selvittää, millaisilla vesiä Dahlin kone on kyntänyt. Koukkuun tarttuu demokraattisesti niin keskustelupalstojen palasia, sotatarinoiden ja -novellien murusia, kokonaisia aforismeja, sananlaskuja, laulun lastuja, artikkelin pätkiä, runoista ja niiden arvosteluista saksittua. Google- ja generaattori-runoilijan ongelmana ei siis näyttäisi ainakaan olevan ummetus. Kyse on enemmänkin ripulista, jonka sanataituri virtuoosimaisesti hallitsee.

Sanataituri on myös taikuri. Taikasanoja on osattava käyttää oikein ja sopivassa kohdassa. Millaisen kaniinin Dahl sitten kiskoo omasta hatustaan? Yleisö odottaa hengitystä pidätellen. ”Tuossahan ei ole päätä eikä häntää”, parahtaa joku hätäisempi katsoja. ”Rauhoitu hyvä ystävä, siinähän on yksi, kaksi, kolme ja vaikka kuinka monta päätä”, kuiskaa vieruskaveri. Niinpä niin. Monta päätä ja monta ääntä. Hyvästi keskuslyyrinen minä ja tervetuloa kaikki persoonat sekä pronominit ihan missä järjestyksessä vaan.

No mutta mihinkäs se otus nyt hyppäsi? Ei ainakaan puskaan lymyilemään ja torkkumaan. Se rakastaa loikkimista. Pitkiä hyppyjä ali tajunnan ja yli hilseen. Sinua, joka lähdet seuraamaan omituista otusta, pyydetään varustautumaan oikein. Lenkkarit jalkaan ja hikinauha päähän. Tämä on kestävyyslaji. Varaudu myös rohkeisiin irtiottoihin ja kiriherkkyyteen.

Jo runokokoelman ensimmäinen osuus on kuin maraton. ”Aforismien aika on mennyttä” -niminen runoelma on lähes loppumattoman oloinen ja vaatimattomat 70 sivua pitkä. Dahl näyttää siinä aikamme maailman ja ihmisen monesta kuvakulmasta yhtä aikaa. Kameramiehiä ja äänitallentajia vilisee joka suunnassa. Koko elämän kirjo asettuu linssiin ja eetteriin. Aiheet vaihtuvat - eivät sekavasti vaan tiettyä sattumanvaraisuutta ja omaa johdonmukaisuuttaan noudattaen. Sävy on ennen kaikkea yhteiskunnallinen.

Tutut sananparret muuttavat muotoaan. Esimerkiksi pakolaisten yhteydessä runoilija sanailee: ” minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen olette jättäneet tekemästä toimistopapereille, jotka olivat vaillinaisesti täytettyjä.” Tällä kaikella ei ole mitään yhtä ja ehdotonta lähtöviivaa eikä maalia. Runoa voisi alkaa lukea mistä kohdasta vain, ja sama koskee lopettamista. Joskus tuntuu siltä kuin pitäisi kädessä television kaukosäädintä ja hyppisi kanavalta toiselle. Hetken kaikki on selkeää ja kirkasta, sitten taas kuva katkeilee. Ei signaalia. Tarkista antenni/ johto. ”Kirottu digi-tv”, mutisee tyytymätön katsoja.

Kokoelman toinen osuus on nimeltään ”Ihmisapina”. Se sisältää kaksitoista lähinnä proosarunoa. Dahl ei loihdi niissä kovin optimistista kuvaa tästä Kongosta löytyneestä ja gorillaa muistuttavasta olennosta. ”Mutta mitäpä minä ihmisapina, biologinen robotti ja automaatti tiedän elämästä.” Runoilija ei myöskään kaunistele: ”kiima on selkeitä ulkoisia tuntomerkkejä”. Ehkäpä lukijaltakin vaaditaan hieman tavallista enemmän eläinrakkautta, että hän pystyy samaistumaan omaan eläimellisyyteensä. Meissä kaikissa asuu kuuluisan pienen lehmän lisäksi iso apina ja luultavasti myös kaksi koiraa kuten runon intiaanipäällikössä. Kasvaminenkin on vaikeaa, kasvatuksesta puhumattakaan. Hankalista aiheista löytyy silti tahallista komiikkaa, kun runoilija törmäyttää toisiinsa eri tekstejä: ”Leikin avulla lapsi / myös polttaa, juo kahvia tai alkoholia enemmän kuin oikeastaan / haluaisikaan.”

Dahlin runoissa kaikki absurdi ja epälooginen tuulettaa pääkoppaa, joka on täynnä länsimaisen rationalismin tunkkaisuutta. Silti joku epämääräinen ajaa kaivamaan merkityksiä outoudenkin takaa. Itse huomaan takertuvani itsepintaisesti tuohon päähän. Jostain hihasta Dahl vetäisee sen useampaankin runoon. ”Ihmisapina ei ole koskaan näyttänyt jimi pääkallolta”, ”eikä vuokrahuoneiden koko päätä huimaa”, ”menee ihan pää pyörällä”, ”vuohi juo aina puron yläpäästä”, ”yhteiskunta on hylännyt päähenkilön”, ”punk, rock, järvenpää”, ”minä lyön itseäni päähän”, ”Ala Helläpää”.

Kolmas ja viimeinen osa kantaa juhlallisesti nimeä ”Runoilijan veri”. Näissä seitsemässä säerunossa virtaa raamatullisuutta, ehkä jopa ilmestyskirjamaisuutta. Traagisuuden keskellä on kuitenkin monta pisaraa huvitusta. Hakukonerunoilijan veri syöksyy päähän ja aina päättömään loppuun saakka. ”Kirves heilahti ja väkijoukko huudahti. / Ihmisvanki heitti henkensä. / Katse kääntyi jälleen tulevaan.” Onko runoilija kääntämässä uutta sivua? Poistuuko pää kokonaan näyttämöltä?

Helena Rintala

Vastineeni Kiiltomadon keskustelupalstalla:

Uuden edessä ollaan aina hämmennyksissä, vähän hukassa. Tämän osoittaa Helena Rintalan arvostelu, joka tuntuu loikkivan monilla poluilla aivan kuten se jänis, jonka hän kertoo tekevän tajunnallisia loikkia minun runoissani, erityisesti 80-sivuisesssa runoelmassa, jonka Rintala sivuuttaa varsin köykäisesti, yhdellä kappaleella (ottaen huomioon, että se vie kokoelmasta n. 2/3 ja on sen primus opus).

Rintalan sävyistä on välillä vaikea saada otetta. Onko hän sitä mieltä, että Google on hetken villitys, jolla kuka tahansa voi hyppiä runon ihmemaassa? Itse en usko tähän. Niin Google-avusteinen kuin perinteisin keskeislyriikka tarvitsevat sen maagisen Pään, jonka Rintalakin moneen otteeseen arvostelussaan esiin vetää. Ilman päätä - tekijää ei synny assosiaatio/dissoasiaatiojuoksutusta, ei absurdia, eikä mitään muitakaan sävyjä, joita tässä kokoelmassa pitäisi olla monia.

Ripuli, sähkökatkos - vähätteleekö Rintala Google-runoa tässä monien runouksien maailmassa? Itse en vähättelisi. Googlen avulla päästään juuri kohti sitä "todellisuuden", kaikkien sen esitysten (niin yksityisten kuin yleisten) aukirepimistä. Tämä oli tärkeä virke, tähän syvempään analyysiin, Googlen käyttämisen tarkoitusperiin kriitikko ei ole uhrannut juurikaan aikaa. MIKSI on käytetty hakukonetta? Olennainen kysymys, ja vastaus on yllä, yksi niistä.

Lainaan pätkiä arvostelusta, kommentoin perään:

"Erona Dahlin ja Nummelan välillä on se, että Nummelan teos sisältää tarkat selvitykset pyyntiretkistä. Dahl ei kerro tästä mitään. Vain takakannessa on maininta, että kyseessä on runogeneraattorin ja tekijän yhteistyöstä syntynyttä runoa."

Näin on. En tehnyt Nummelan tapaan metodista runoa, vaan käytin Lehdon runogeneraattoria - ja omaa päätäni, kyllä päätä tarvitaan, päättä ei tätäkään runoa synny - hyvin epämetodisesti ja -ortodoksisesti. Vain alkuhakusanat olivat selvillä, muihin ajauduin hedelmällisesti. Väitän, että lanka - ja langat - pysyvät käsissä silti. Ja välillä niiden pitikin karkailla, kuten tässä epäkatkonaisessa todellisuudessa.

"Muualla käymässään keskustelussa Dahl kuittaa, että hakukone ja runogeneraattori ovat olleet hänelle vain väline ja täysin alisteinen niin runoilijalle kuin tämän päämäärille. Vähättelemättä mitenkään runoilijan osuutta luulisi tuohon yhteistyösuhteeseen sisältyvän myös vähän ystävyyden henkeä. Sitä paitsi hakukonerunoilija itsekin on alisteinen esimerkiksi sellaiselle olosuhteelle kuin sähkökatkos."

Tätä kommentoinkin. Miksi automaattisesti tulkitsen tämän pejoratiivisesti? Mitä jos maailmaa hallitsee sähkökatkos, ja sama sävy jatkuu:

"Sanataituri on myös taikuri. Taikasanoja on osattava käyttää oikein ja sopivassa kohdassa. Millaisen kaniinin Dahl sitten kiskoo omasta hatustaan? Yleisö odottaa hengitystä pidätellen. ”Tuossahan ei ole päätä eikä häntää”, parahtaa joku hätäisempi katsoja. ”Rauhoitu hyvä ystävä, siinähän on yksi, kaksi, kolme ja vaikka kuinka monta päätä”, kuiskaa vieruskaveri. Niinpä niin. Monta päätä ja monta ääntä. Hyvästi keskuslyyrinen minä ja tervetuloa kaikki persoonat sekä pronominit ihan missä järjestyksessä vaan."

Voi olla, että pronomineja tulee missä järjestyksessä vain, mutta niinhän se tahtoo olla ihmisten puheenkin kanssa. Tästähän tässä myös ponnistetaan. Olennaista olisi taas miksi-kysymys. Miksi tehdään näin? Miksi seassa on niin ylä/alatyyliä kuin eri kielellisiä rekistereitä. Rintala jättää tämän kysymyksen pohtimisen tyystin sikseen. Urheiluvertauksia käyttäen hän puhuu nimirunoelmasta maratonina, jossa äänet vaihtuvat. Sen pidemmälle hän ei runoelmaan syvenny, paitsi:

"Runoa voisi alkaa lukea mistä kohdasta vain, ja sama koskee lopettamista. Joskus tuntuu siltä kuin pitäisi kädessä television kaukosäädintä ja hyppisi kanavalta toiselle. Hetken kaikki on selkeää ja kirkasta, sitten taas kuva katkeilee. Ei signaalia. Tarkista antenni/ johto. ”Kirottu digi-tv”, mutisee tyytymätön katsoja."

Näin voi tehdä nimirunoelman kohdalla, vaikka kokonaisuus tietysti on kokonaisuus. Mutta taas miksi? Mitä esimerkiksi tällä kaikella on esim. todellisuuden esittämisen kanssa?

Kokoelman toinen osuus on nimeltään ”Ihmisapina”. Se sisältää kaksitoista lähinnä proosarunoa. Dahl ei loihdi niissä kovin optimistista kuvaa tästä Kongosta löytyneestä ja gorillaa muistuttavasta olennosta.

"Dahlin runoissa kaikki absurdi ja epälooginen tuulettaa pääkoppaa, joka on täynnä länsimaisen rationalismin tunkkaisuutta. Silti joku epämääräinen ajaa kaivamaan merkityksiä outoudenkin takaa. Itse huomaan takertuvani itsepintaisesti tuohon päähän. Jostain hihasta Dahl vetäisee sen useampaankin runoon."

Turha takertua päähän. Kriitikolla on jäänyt jotakin olennaista ymmärtämättä, koska hän ei ole kysynyt miksi-kysymystä. Miksi on tehty näin? Koska näennäisen absurdissa ja epäloogisessa on myös todellakin oma logiikkansa. Kyse on hallitusta mielivaltaisuudesta - sitähän todellisuus ja todellisuudet ovat.

Lisäykseni:

Niin, ettei jäisi väärää kuvaa: olihan Rintalan kritiikissä oikeansuuntaisia oivalluksiakin. Lähinnä ärsytti se, miksi ei ollut kysytty miksi-kysymystä eli syytä siihen, miksi kaikki tämä materiaali oli törmäytetty yhteen.

Esim. viimeinen huomio rationalismin tuulettamisesta oli viemässä kriitikkoa oikeille jäljille, mutta hän tuntui relanneen ja lopettaneen pohdinnan ikään kuin puolitiehen.

Pahiten kritiikissä häiritsi sen hakukonetta vähättelevä sävy, ikään kuin leikin varjolla mikä tahansa olisi hyväksyttävää. Näinhän ei toki ole. Kokoelmani laajentaa toivottavasti käsitystä siitä, millaista voi olla runous.

Kone voidaan täysin asettaa tekijän palvelukseen - ainakin tällä hetkellä sen avulla syntyy jopa metafyysisiä kokonaisuuksia hahmottavia runoja. Mutta niistähän tämä maailma ei halua kuulla mitään.

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

SLE ei estä pianistia toteuttamasta unelmiaan

Surullisen hahmon ritari