Vanhat huorat






Walt Whitman ja linnut

Herätessäni muistin Peter Doylen. Kellon täytyi olla kuusi autraliassa, lintu lauloi vastapäätä. En vanno, että se lauloi englanniksi, vain Virginia Woolfin linnuilla on oikeus sellaiseen, mutta riemukas silmänisku muistutti minua leivosista amerikkalaisilla niityillä ja nuoren irlantilaisen, jota Walt Whitman tuona talvena rakasti, viluisista kasvoista kun hän istui tavernan perällä lähellä lieden lämpöä, käsiään hieroen.

Avasin ikkunan, lähestyvässä hämäryydessä etsin turhaan minua kiihottavaa häpeän riemua. Mutta yhtäkkiä kuului yksi, kaksi, kolme kosteaa pientä viserrystä, jotka osoittivat minulle sulkien henkäyksen, joka tuskin erottui lehvistöstä. Niinpä tartuin kunnioittaen kirjaan, joka minulla oli kädessäni, herätin henkiin laulun antiikkiset metaforat ja säe säkeeltä avasin olemisen padot kuin hän joka valmistautuu lentämään.


(Runo kokoelmasta Memória doutro Rio, Limiar 1978)


Ilon aukio

Tuoksuu hyvältä: tuore kahvi, tai ennemminkin kahvi, johon sekoittuu pienen myyjän pöytäni yllä pitämien orvokkien tuoksu, hänen vaatiessaan minua ostamaan yhden kimpun. Kenelle hän antaisi sen? Sanoin hänelle tämän saman, että asuin Portossa kuin joku joka asuu Corvon saarella, minulla ei ollut ketään, jolle ojentaa kukkaa. Poikanen, jolla oli lempeän varsan tummat silmät, käsitti että kieltäydyin heikosti, eikä hän lähtenyt. Ostin häneltä orvokkeja ja tarjosin ne kuulle, joka oli noussut juuri esiin aukion kulman takaa valkoisena, pyöreänä, lihallisena ja punastui kuin nuoret tytöt ottaessaan ne vastaan, tuo vanha huora.

(7.1.1986)

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari