Monen minän maailma

Risto Ahti esittää sunnutain Satakunnan Kansassa suomalaisen nykyrunouden olevan kriisissä. Hänestä siitä puuttuu hengen, tunteen ja älyn kolmiyhteys: runoilijoilta puuttuu suurempi tehtävä.

Tiedon kirjoituksesta sain Kirsti Ellilän blogin kautta, ja näin kommentoin Kirstille, tässä muutamia lisäyksiä:


Kovin on kategoriset mielipiteet Ahdilla - mutta niitä sopii häneltä odottaakin, onhan hän nykyään ns. totuusrunoilija. Professorina sopii tietysti laukoa aikalaiskriittisiä kommentteja turvallisesti. Asema ikään kuin velvoittaa.

Olen kyllä ollut valitsemassa Ahtia Runebergin saajaksi, ja pidän edelleen häntä omalla tavallaan hyvänä runoilijana, mutta hänen mielipiteensä ovat kovin tuomitsevia, kuten varmaan itse kullakin jossakin (nuoruuden?) vaiheessa.

Mutta että vielä tämänikäisellä ja kokeneella runoilijalla? Ahti hehkuttaa siis vain eheytyneen minän puolesta, mutta miksei olisi maailmassa tilaa eheille, epäehjille ja monille minille, kaikille? Miksi vain suuren, eheytyneen minän runous olisi ainoaa oikeaa runoutta?

Toisaalta en kyllä ymmärrä NVL:läisten harjoittamaa, vähän ilkeämielistä pilkkaa keskeislyyrisiä minärunoilijoitakaan kohtaan, joka on näkynyt niin Nuoren Voiman, MotMotin sivuilla kuin konkreettisissa tempauksissa. Eikö täällä maailmassa voisi olla rauha kaikkien kesken, vai onko se ihan mahdoton ajatus?

Ja miksi pitää aina olettaa, että kun on kerran ollut yhdenlainen, on aina samanlainen? Onko mahdoton ajatus, että yhdessä runoilijassa voi olla monia puolia? Joissakin piireissä tuntuu olevan. Ironikot pilkkaavat keskeislyyrikoita ja vice versa niin kauan kuin ajatellaan, että yksi voi olla vain yhdenlainen. Kannattaisi ehkä laajentaa ajattelun sabluunaa.

Selvennykseksi kerrottakoon, että joo, aloitin jonkinlaisena keskeislyyrikkona itsekin pari vuotta sitten ilmestyneellä esikoiskokoelmallani, mutta tässä kuussa ilmestyvä toinen kokoelma räjäyttää potin ja siirtää minut sisällöllisesti aivan toiseen päähän runoilijana. Uudistuminen on mahdollista, jopa toivottavaa!

Comments

Ripsa said…
Minä en nyt muista minkäikäinen Ahti on, mutta epäilen että taitaa olla meitä 60-lukulaisia.

Vanhemmiten voi tulla sellainen vaihde päälle, että ne nuorena opitut "totuudet" nousevat elämää suuremmiksi.

Tässä tapauksessa muistan hyvin sen, miten 60-lukulaiset ottivat yhteen 50-lukulaisten kanssa, joita pitivät esteetikkoina ja lyyrikoita nimenomaan keskuslyyrikoina.


Tämä oli nyt aivan vain arvaus.

Olen joskus mietiskellyt sitä, että sukupolvien välillä ei tarvitsisi olla kuiluja, keskustelu riittäisi. Eikä keskustelunkaan tarvitse kuumeta kiehumapisteeseen.

Kaikelle on tilaa.
dahl said…
Totuuslyyrikolla tarkoitin, että Ahdilla on nykyään tietty poeettinen maailmankuva: Akatemian jähmeät opit ovat pahasta, aistimellisiin Eeva/Aatami-sukupuolisuusleikkeihin pitäisi kaikkien ryhtymän.

Uransa alussa 70-luvullahan hän oli täysin toisenlainen, hurmioituva, totuuksia laukomaton runoilija.

Taitaa Ahti siis olla 50-luvulla syntynyt. Ei hän minusta toistele nuoruuden totuuksia, vaan ihan on keksinyt nämä useassa yhteydessä toistamansa dogmit viime vuosina. Professorina on turvallista laukoa mitä tahansa mielipiteitä; toisin on nuorien laita.

Ei kuiluja toki pitäisi olla eri ikäluokkien, sukupolvien tai erilaisia sisällöllisiä lähestymistapoja edustavien runoilijoiden välillä. Aina ne tuntuvat vain jostakin syntyvän. Ehkä ihminen ei tule toimeen ilman kuiluja.
Kirsti said…
Kiitos tästä kommentista, mukava että herää keskustelua.

Minulla ei ole runouteen liittyviä suuria intohimoja muulloin kun silloin kun joku runo kolahtaa, jolloin se onkin aina suuri ilonaihe. Ja siksi olen ihmetellyt miksi niin monella ajatus tuntuu kulkevan sillä tavalla, että kun jokin runo tai runoilija puhuttelee itseä voimakkaasti, huomio kiinnittyykin heti niihin ja runoilijoihin, joiden työ ei puhuttele ja niissä nähdään olevan jotain vikaa. Ikään kuin minä olisin se maailman napa jonka ympärillä kaiken julkaistavan kirjallisuuden olisi pyörittävä. Kirjallisuuskeskusteluja joskus aikoinani paljonkin seurattuani, tämä oli asenne, joka toistui monissa puheenvuoroissa. Näen sen jotenkin kauhean hedelmättömänä ja negatiivisena suhtautumisena maailmaan.
dahl said…
Näin on. Moniarvoisuutta kehiin! Vaikka ei itse kaikenlaisesta runoudesta pitäisikään, miksei voisi sallia sen olemassaoloa? Tuskin se omaa napaa loukkaa. Se tekisi myös itse runoudelle hyvää, puhumattakaan siitä, että kustantamot tulevat jälkijunassa ja kirja kerrallaan -tyyppiset kustantamot julkaisevat kaikkein kokelevinta, ehkä uudistavintakin runoutta, kun ne eivät mene muiden seuloista läpi. Kapeita makutottomuksia saisi laventaa!

Moniarvoisuutta toivon myös yeelnsä olemiseen ja asenteisiin, kts. esim. Parnasson elitismi-keskustelu. Yhtä hyvin kuin runon harrastajilla, naisviihteen kuluttajilla pitää olla oikeus omiin tottumuksiinsa ilman että ketään aletaan sorsia. Itse koen, että elitistisistä harrastuksista täällä joutuu hirttopuuhun paljon helpommin. Onko esim. ooppera enemmistön silmissä hyväksytty harrastus?
Ripsa said…
Joo, paitsi että 60-lukulaiset ovat syntyneet jo 40-luvulla, eli suuri osa heistä kuuluu n.k. suuriin ikäluokkiin.

Koska ikäluokat olivat isoja, niin prosentuaalisesti pienenkin porukan älämölöö kuului isosti.

Runouden suhteen on mielestäni kaikkein älyttömintä kaikenlainen lokerointi, koska runoilijoita on niin vähän ja runonlukijoita samoin.

Tottakai ihmisillä on omia pitämyksiään. Minä olen onneksi täydellinen diletantti runouden suhteen: luen sitä pelkästään ja ainoastaan lohduksi ja mielen ylennykseksi. Diletanttiuteni ilmenee tolkuttomana runouden kunnioittamisena, en uskalla sanoa niistä mitään, riittää kun ne liikuttavat ajatuksia.

Minulla on hyllyssäni lähinnä suomalaista runoutta 40-luvulta asti. Kirjastosta saan lisää.
Kirsti said…
Olen ajatellut, että kirjallisuudenlajeilla on rankijärjestys. Runous on aikalailla huipulla ja naistenviihde lienee siellä pohjimmaisena. Rankijärjestys on ollut muutostilassa, esim. dekkarit ja fantasia olleet nousussa, mutta naistenviihteen osa on edelleen olla pohjamudissa kaikkien survottavana. Onneksi tyttökirjat ovat olleet nousussa, se on tuntunut ihanalta.

Kysymys oopperaharrastuksesta on kiinnostava. Varmaan on niin, etteivät "kansan syvät rivit" välttämättä sitä ymmärrä ja oopperan harrastaja voi siinä mielessä kuvaannollisesti päätyä hirttopuuhun, mutta onko sillä väliä? Mihin tuo kansan syvien rivien paheksunta lopultakaan vaikuttaa? Ooppera porskuttaa veronmaksajien rahoilla, niidenkin jotka eivät sitä hyväksy. (Mikäli nyt vain riidoiltaan kykenevät töihinsä siellä) Oopperan äänekkäimmät vastustajat taitavat olla sitä samaa sakkia, joka jättää äänestämättä eikä muutenkaan jaksa saada ääntään kuuluviin missään asiassa kuin marmattamalla passiivisesti.

Toisaalta taas naistenviihde näyttäytyy hyvinkin marginaalisena, siitä ei puhuta, eikä kirjoiteta, tekijöitä ei hellitä julkisuudella eikä apurahoilla eikä palkinnoilla, mutta sitä luetaan kaikessa hiljaisuudessa aika paljonkin.

Eli mitä minä oikeastaan ajoin tällä takaa. En tiedä, kunhan nyt kirjoitin. Ehkä keksin sen kohta.
dahl said…
Kaikilla taiteenlajeilla on omat rankijärjestyksensä (norjalaisen Galtungin ilmaisua kunnioittaaksemme), ei mikään siltä säästy. Osin kai rangit ovat subjektiivisiakin. Vaikeaa niitä on muuttaa.

Ooppera on ihanaa, mutta valitettavasti siihen tosiaan uppoaa isot läjät veromarkkoja täällä. Miksi halutaan niin spektaakkelimaisia esityksiä? Kyllä pienemmälläkin tulisi toimeen.

Totta kai asianharrastajat itse arvostavat harrastuksiaan, muista ei ole väliä. Ajatelkoot mitä ajattelevat.

Minun oppera/musiikkikiinnostukseni kumpuaa siitä, että harrastan klassista laulua itse.
dahl said…
Lisäys vielä: esim. oopperalaulajien työtä oppii kunnioittamaan ihan uudella tavalla laulua opiskellessaan. Siinä havaitsee kuinka vaikeaa laulu on. "Oman äänen" löytäminen - kyllä laulajalla on vain YKSI ääni - edellyttää niin monen asian samanaikaista hallintaa. Se on kaukana helposta.

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Malawi folk-tale