Aurinkoa, silakkaa ja merta

Aurinkoa, merta, tuoretta silakkaa

Algarvesta löytää merta, aurinkoa, erinomaista tuoretta silakkaa ja sisämaasta metsää rantojen vastapainoksi.

Junanvaunut kolkkaavat iloisesti puolelta toiselle. Junan pilli vinkuu iloisesti vähän väliä. Kun yhtälöön lisätään taukoamatta pölpöttävät portugalilaiset, kulttuurien välinen konflikti on melkein valmis.

Paitsi ettei. Huimaa menoa tämä portugalilaisella junalla matkustaminen kyllä on, mutta viimeistään Faron rautatieasemalta ulos huikaisevaan auringonpaisteeseen ja sinisenä kiiltävän meren ääreen astuttuaan rauhoittuu. Tämä on juuri sitä, mitä tulin Algarvesta etsimään, merta ja aurinkoa!

Ja myös ripaus historiaa, jota Algarven pääkaupungistakin löytyy. Foinikialaiset ja kartagolaiset pitivät kauppapaikkaansa entisessä kalastajakylässä, jonne roomalaiset rakensivat Ossonobaksi nimetyn hallintokeskuksen ja pääsataman. Kun kristityt visigootit rakensivat kaupunkiin pyhälle Marialle omistetun katedralin, kaupungin nimi muuttui Santa Maria de Ossónobaksi. 1000-luvulla Farosta tuli Mohammed ben Said ben Hárunin lyhytikäisen kuningaskunnan kulttuurinen keskus. Faro-nimen keksi juuri Mohammed. Portugalin hallitsija Alfonso III valloitti kaupungin 1249 ja rakensi muurin sen ympärille.

Mutta ei ihminen pelkällä historialla elä. Suuntaan askeleeni kohti Lonely Planetin budjettitason majoitusvaihtoehtoa, Vasco da Gamaa osoitteessa Rua Vasco da Gama 37. Ilokseni majatalosta löytyy huone hyvin edulliseen kymmenen euron hintaan vuorokaudelta. Päätän jäädä Faroon muutamaksi päiväksi, vaikka alkuvaikutelma kaupungista on, että se on liian suuri, turistinen ja hajanainen.

Vanhassa kaupungissa

Faron vanhassa kaupungissa (cidade velha), ei ole pakollisen katedraalin lisäksi juuri mitään nähtävää, jos ei arkeologista museota (Museu Arquelógica) oteta huomioon. Noin viidenkymmenen minuutin bussimatkan päässä sijaitsevassa Tavíran pikkukaupungissa sen sijaan on.

Jos olisin tiennyt Tavíran viehättävyydestä, olisin viettänyt yöni siellä. Nyt tyydyn kävelemään 1500-luvun kartanoiden ja joen varrella sijaitsevien 1700-luvulta peräisin olevien eleganttien talojen ohi. Kerrassaan viehättävää, suorastaan pittoreskia.

Astun baariin, jossa televisio pauhaa ja portugalilaismiehet keskustelevat kovaäänisesti ajankohtaisista urheiluun tai kotimaan politiikkaan liittyvistä kysymyksistä.

Kävelen parin kilometrin matkan Quatro Águasille ohi hylätyn tonnikalatehtaan. Ravintolat houkuttelevat meriruoka-annoksillaan, mutta valitsen Ilha de Tavíraa kohti suuntaavan paatin. Niin tekee myös moni turisti ja portugalilainen.

Saarelta itäisessä päässä on miellyttävä ranta, joka ei ole lainkaan tuulinen. Vastakkaisella puolella sijaitsevat campingalue, liuta baareja ja ravintoloita. Kesäisin Tavíran saari on ihanteellinen vesiurheilulajien harrastamista varten. Nyt ranta täyttyy auringonpalvojista. Saarella sijaitsee myös luonnonsuojelureservaatti, jota tällä kertaa ei ilmeisesti ole juuri kukaan tullut katsomaan.

Nyt eletään lomakautta, jolloin saaren käyttöaste on korkeimmillaan. Muina aikoina Ilha de Tavíran rauhasta saa nauttia lähes yksinään. Paluu Faroon on kuitenkin edessä, koska hotellihuoneeni on varattu sieltä.

Tuulisen saaren rannalla

Farossa haluan nähdä vain Faron saaren (Ilha do Faro), jossa voi tutustua pieneen pätkään Parque Natural da Ria Formosan kansallispuistoa. Puiston pätkä tarkoittaa tämän saaren osalta lähinnä kalastajien pienten asumusten ohi kulkevaa lankuista tehtyä reittiä rannalla, jonka varrella näkyy monenlaista floraa. Polun päässä sinnittelee etäisin pieni kalastajamökki, josta aukeavat rannattomat näkymät merelle. Jos voisin, jäisin tähän.

Mutta haluan nähdä myös saaren varsinaisen turistihoukutuksen, rannan. Faron saaren tuulinen ranta on tehty surffausta, ei niinkään auringonottoa varten. Korkeilla aalloilla taiteilevat lainelautailijat, sinnikkäimmät makailevat rannan hiekalla. Tuuli ei vihellä vaan piiskaa korvissa. Pysyn silti asemissa niin pitkään, että havahdun vasta pimeään ja siihen, että kello on yli seitsemän illalla.

Viimeinen bussi on jo mennyt. Pohdin penkillä vaihtoehtoja. Valitsisinko seikkailullisen ratkaisun ja jäisin rannalle nukkumaan, etsisinkö huoneen muutamasta saarella sijaitsevasta majoitusvaihtoehdosta vai liftaanko?

Pohtiessani vaihtoehtoja eteen saapuu poliisipartio iltaiselle ratsialle. Ratkaisu on nenäni edessä. Ainoa vaihtoehto on jäädä saarelle yöksi. Tai lähteä poliisien matkaan. Saatuaan ratsian päätökseen poliisit kysyvät, haluaisinko tulla heidän kyydillään kaupunkiin. Vaihtoehdot ovat vähissä. Suostun ja pian olen öisessä Farossa.

Kidutusvälineitä ja tuoreita silakoita

Lähden etsimään Algarvesta muitakin kuin täyteen ahdettuja rantalomapaikkoja. Ajan linja-autolla läpi maurien ja roomalaisten muinoin asuttaman Loulén, turisteja pursuilevan Albufeiran, ja saavun sisämaassa sijaitsevaan Silvekseen, Algarven entiseen maurilaiseen pääkaupunkiin, jota ympäröivät punaiset linnanmuurit.

Ihastun oitis pieneen, kymmenentuhannen hengen kaupunkiin, jonka kaduilla ei vaella liikaa turisteja ja jossa on jäljellä ripaus maurilaista tunnelmaa. Tunnelma löytyy parhaiten vuonna 1835 restauroidusta linnassa, jossa kaivetaan esiin kaupungin roomalaista ja esiroomalaista historiaa.

Linnanpihan keskelle on pystytetty muinaisten kidutusvälineiden näyttely, jossa on esillä karmean näköisiä härveleitä. Jätän väliin, vaikka tiettyä kiinnostusta olisi myös tällaisiin vääränlaisiin vallankäyttövälineisiin.

Rua das Portas de Loulé –kadun varrella sijaitsevassa arkeologiamuseossa tutustuu maurilaisen Silveksen kehitykseen esihistoriallisista nykyiseen muotoonsa. Matkustaminen on kuitenkin valintoja: siirryn bussin kyytiin, nokka kohti Portimaõn satamakaupunkia, joka on kokoelma uusia, ei niin yhtenäisen

Portimaõkin kelpaa vain läpikulkupaikaksi. Valintani rantaravintoloiden lounaspaikoista osuu nappiin: tuoreet silakat talon punaviinin kera ovat elämäni parhaat silakat. Välimeren silakka on iso kala, paljon suurempi kuin suomalaiset pakastesintit.

Algarven korkein kohta

Serra de Monchiquen maakunnassa sijaitsee vaihtoehtoinen, metsäinen ja korkea Algarve. Bussinkuljettaja köröttelee serpentiiniteitä sellaisella vauhdilla, että vanhempaa hirvittää. Viidenkymmenen minuutin matkan loppuosa on jatkuvaa nousua läpi sekametsän.

Monchiquessa, 902 metrin korkeudessa, sijaitsee Fóia, Algarven korkein kohta, jonne kipuamista totisesti riittää. Paikallisesta turistineuvonnasta olen saanut kasan esitteitä, joihin kuuluu myös opaste Fóialle. Lyhyen tienpätkän jälkeen aloitan kipuamisen kohti Fóiaa.

Palkinto ei ole vähäinen. Matkapuhelinmastojen keskellä avautuvat näkymät vuoristoiseen Espanjaan ja Portugaliin. Paikalla on myös muutama matkamuistomyymälä ja kahvila nälkäisiä kulkijoita varten.

Laskeudun taas alamaailman pariin, Monchiquen lähes autioille kivikujille, ravintolaan, jonka ikkunat ovat täpötäynnä ravintolassa syöneiden jälkeensä jättämiä paperilappuja. Useat ihmiset ovat kirjoittaneet tervehdyksensä laskulle. Iäkäs mies ja häntä komentava nainen, joka vaikuttaa paikan todelliselta pomolta, ovat paikan omistajia. Kanaa piri-pirissä on tulinen yhdistelmä ja hyvä tuliainen Portugalin afrikkalaisista siirtomaista. Pariskunnan olisi ollut hyvä keskittyä riitelyn sijasta keittiönsä kunnon kohentamiseen: elämys on mieto, jopa huono.


En yhtään ihmettele, että Monchiqueen ovat aikoinaan ihastuneet kuninkaalliset ja aateliset vieraatkin. Kuuden kilometrin päässä Monchiquesta sijaitsevilla Monchiquen lähteillä (Caldas de Monchique) lähteillä kävi Juhana II:kin parantelemassa vaivojaan, turhaan.

Eukalyptuspuiden keskellä virtaavat Monchiquen lähteet ovat toimineet paikallisten vaivojen parantajina yli kahden vuosisadan ajan. Nyt ne ovat paremmat päivänsä jo nähneet. Entisten terveyslähteiden parantava vesi on tumman ja tuhruisen näköistä likaviemärituotosta, jota reunustaa villiintynyt kasvillisuus.

Nousen lähteiden yläpäähän ja levähdän portailla paikallisten asumusten vieressä. Seurakseni saapuu kissaemo mittavine pentueineen. Siinä saavat kyytiä tölkkisardiinit, leipä ja juusto. Punaviinin säästän itselleni.

Aitoa turistimeininkiä

Matkailijoiden enemmistö Algarvessa hakeutuu Lagoksen ja Albufeiran kaltaisiin kaupunkeihin, joissa on baareja, ravintoloita ja kauppoja, vaikka Monchique osoitti, että muutakin on tarjolla.

Pikainen Lagoksen-visiittini koostuu kolkkaavalla kaupunkijunalla tehdystä retkestä Ponta da Piedaden hiekkakivikallioille. Junaa kuljettava venäläinen innostuu suomalaisesta kyydissä ja kertoo Algarveen kulkeutuneen enemmänkin siirtolaisia Venäjältä ja Itä-Euroopasta..

Teen pienen kävelyreissun Lagoksen kahtia halkaisevan Rio Bensafrim –joen toiselle puolelle, Meia Praialle. Istahdan hetkeksi rantahiekalle ja heti olisi seuraa tarjolla. Tyydyn jakamaan leipäni ja juustoni iloisesti häntäänsä huiskuttavan koiran kanssa. Portugalilaiset koirat ovat aivan kuin paikalliset ihmiset, koko ajan kontaktia ottamassa.

Pakenen viimeiseen määränpäähäni, Sagrekseen, Algarven läntisimpään pisteeseen.

Rikkoutuneita maljakoita

Linja-autosta ulos noustessani kimppuuni hyökkää kaksi paikallista naista, joista vain toinen uskaltautuu olemaan äänessä. Hän tarjoaa kotimajoitusta kahdellakymmenellä eurolla, mutta saan tingattua hinnan viiteentoista euroon. Raahaan alati painavampaa laukkuani rouvan ja hänen liian hiljaisen ja siksi tilaisuutensa menettäneen ystävänsä vieressä muutaman korttelin eteenpäin.

Rouvan koti ei ole mikään primitiivinen asumus, vaan modernein, koristeellisin huonekaluin varustettu talo, jonka käytävät ovat isokokoiselle pohjoismaalaiselle ahtaita.

Sagresissa on enimmäkseen rantoja. Praia da Baleeira on öljyn ja muun merestä ajautuneen tavaran saastuttama, täydellinen kontrasti rannan vieressä sijaitsevalle, toiminnassa olevalle satamalle, Ponta da Baleeiralle. Kalliojyrkänteellä kiemurtelee mutkainen polku läpi pienen luonnonsuojelupläntin, jonka päähän on tietysti rakennettu hyvätasoinen hotelli. Laskeudun alas kohti toista rantaa, Praia da Maretaa, jonka perusta ei ole useimpien algarvelaisten rantojen tyyliin hiekkaa vaan pieniä kiviä.

Sagresin linnoitus (Fortaleza de Sagres) on legendaarinen entinen merenkulkijoiden oppilaitos, jonka kivisen tasanteen vierestä ovat maailmaa lähteneet valloittamaan kaikki keskeiset portugalilaiset löytöretkeilijät Henry Purjehtijasta Vasco de Gamaan.

Kuuden kilometrin päässä on Pyhän Vicenten niemen (Cabo de São Vicente) majakka. Matkalle mahtuu muutaman ravintolan ja kahvilan lisäksi tietä vierustavaa pensasmaista kasvustoa, joka muuttuu koko ajan kuivemmaksi ja karummaksi, toisenlaiseksi kuin muualla Algarvessa. Karu kasvusto muistuttaa siitä, ettei Afrikka, vielä karumpi maanosa, sijaitse hirveän kaukana.

Pyhän Vicenten niemi (Cabo de São Vicente) on saanut nimensä roomalaisten vuonna 304 tappaman marttyyrin Pyhän Vicenten mukaan. Tarinan mukaan hänen ruumiinsa heitettiin meren vietäväksi täältä, tai se tuotiin tänne korppien seurassa. Alfonso Enriques ymmärsi pyhimyksen symbolisen arvon ja tuotatti hänen jäännöksensä Lissaboniin 1173, jonka suojeluspyhimys hänestä tuli.

Hieman yli kilometrin päässä Cabo de São Vicentestä Sagresiin palaavan tien varrella sijaitsee Belichen pieni linna (Fortaleza do Beliche), josta nyt on tehty ravintola. Lähellä on auringonpalvontaa varten Belichen ranta, joka on sesonkiaikaan täynnä portugalilaisia. Osa on uimapuvussa tai –housuissa, mutta myös nudisteilla on täällä oma nurkkansa.

Matka ei pääty kommelluksitta. Astuessani ulos huoneesta kasseineni ja suunnatessani kapeaa käytävää pitkin kohti ulko-ovea toinen laukuista tönäisee isoa maljakkoa niin, että se kaatuu ja menee räsähtäen rikki. Tarjoudun korvaamaan rikkoutuneen maljakon, mutta emäntä ei ole kuulevinaan. Samalla hän voivottelee maljakon kalleutta.

Hän lähtee saattamaan minua bussipysäkille ja hyvästeltyään siirtyy vastapäiselle pysäkille odottamaan uusia Sagresiin saapuvia uhreja. Kiusaantunut olo valtaa, kun hän alkaa selostaa pari päivää sitten pysäkillä näkemälleni toiselle naiselle tapahtumien kulkua kiukkuiseen sävyyn. Olisin kyllä maksanut ja säästynyt tältä vuodatukselta.

Onneksi bussi tulee pian, ja pitkä matka kohti Lissabonia alkaa. Haluan Portugalini pienin, varovaisin siemauksin, kuin kallisarvoisen juoman, jonka jokainen siemaus on arvokas, mutta myös hiukan kitkerän makuinen. Koko lasillista en halua tuota juomaa nauttia, puoli riittää hyvin.

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Malawi folk-tale