Vastaanotolla

Vastaanotolla

Oven vieressä paloi summeri punaisena. Istahdin penkille odottamaan. Hermot takoivat kallon kivisiä seiniä. Olin menossa elämäni tärkeimpään tapaamiseen. Syntymisestä tässä oli kysymys.

Naputtelin jalkaa lattiaan ja vilkaisin sylissäni lepäilevää paperipinoa, jonka mukana kohtalollani olisi valta toteutua tai tuhoutua. Erittäin syttymäherkkää paperia. Muutamat minuutit venyivät tuntien pituisiksi. Vasara rinnassa ovea vasten useita iskuja peräkkäin vaatien ulospääsyä. Kenties järki on diktaattori, jota pitäisi kuunnella kaikissa olosuhteissa.

Onneksi ovi avautui, ja sisältä kurkisti pienikokoinen, silmälasipäinen naisihminen, joka oli pukeutunut asian vaatimalla tyylillä tiukkaan, kurkkua kuristavaan jakkupukuun ja leveään solmioon. Jaa-ha, miesnaisia tämän alan ihmiset, ajattelin soluttautuessani sisään täysin valkoiseen ja steriilin oloiseen vastaanottohuoneeseen, jonka toimenpidepöydällä makasi vielä muutamia rippeitä edellisestä potilaasta. Pöydän alle oli huolimattomasti heitelty joitakin elinten kappaleita, mikä sai ajattelemaan, että nyt ei välttämättä hyvä seuraa. Ehkä päivä oli huono, kerrassaan väärä. Mutta ovi oli jo avattu, eikä perääntyä enää voinut, vaikka vastaanottohuoneeseen vetävä tunnekin alkoi jo sanoa toisin.

Nutturapäinen nainen istahti massiivisen kirjapöydän taakse ja ikään kuin katosi näkyvistä pöydällä olevien korkeiden tekstipinojen taakse. Lavastus oli tarkkaan valittu tulijan olotilaa ajatellen, kaikesta näki, että kyseessä oli todellinen ammattilainen.

”Teillä oli niitä tekstejä siis, jos oikein muistan. Olimme puhelinyhteydessä muutama viikko sitten luvatessani tapaamisen”, nainen mutisi puolihuolimattomasti lasiensa takaa. Näin oli, ajattelin mielessäni, mutta jatkoin heti ajatusta:”Näin tapahtui. Haluaisin kuulla mielipiteenne uudesta tekstistäni, jota olen kirjoittanut ja joka käsittelee nuoren runoilijan onnetonta rakkautta.”

Nämä sanat sanoessani mielessäni heräsi ajatus, kuinkahan monta kertaa aikaisemmin nainen oli samat sanat joutunut kuulemaan. Omaperäisyyden sijaan yritin tehdä vaikutusta kuluneilla puheenparsilla, joihin vaatetin itseni lisäksi muutkin. Mutta ei mennyt naisellakaan tänään kovin paljon paremmin: ”Aihe on mielenkiintoinen, mutta siitä kirjoitetaan valitettavan paljon. Olen tutustunut muutamaan liuskaan ja niiden perusteella on todettava, että vaikka olette jo uranne alkuvaiheessa oleva kirjailija, meidän yhtiömme odottaa tekstiltä suurempaa itsensä peliin laittamista. Tämä ei tarkoita, etteikö tekstissänne olisi ainesta, mutta meidän firmamme vaatii työntekijöiltään ja myös kirjailijoiltaan täyttä omistautumista.” Kuin varmemmaksi vakuudeksi lausumansa todenperäisyydestä nainen löyhytteli jakkupuvun takkiaan. Sen oikeaan rintaan kiinnitetty pinssi, jossa luki isoin kirjaimin ”KOKO” pisti silmään kuin teräase vatsaan. Tunsin sydämessäni syvän piston. Tämä ei hyvää luvannut.

Nainen nousi upottavasta nahkanojatuolistaan seisomaan ja ojentautui täyteen pituuteensa, mikä ei ollut kovin paljon, ehkä tuollaiset metri kuusikymmentä senttimetriä. Tässä tilanteessa tuntui kuitenkin siltä kuin hän olisi venynyt yli-inhimillisen tuntuisesti kaksinkertaiseksi pituudeltaan. Haukoin henkeäni, mikäli se tässä tilanteessa oli mahdollista. ”Me vaadimme työntekijältämme ja kirjailijoiltamme kaiken”, hän jyrisi kuin pappi korkeuksistaan, nosti pystyyn toisen kätensä ja heilautti sen kohti toimenpidepöytää.

”Näetkö nuo rippeet tuossa pöydällä. Kyse on edellisestä operaatiosta, jonka suoritin toimitusjohtajan vaatimuksesta. Kirjailijaa oli tehtävä enemmän markkinoita miellyttäväksi – katsos markkinaosuudet on säilytettävä”, nainen vihjasi epäsuoraan, vaikka en ollut edes pulskassa kunnossa tuona päivänä. ”Elimille meidän monialayrityksessämme löytyy kyllä käyttöä”, hän jatkoi ja mielessäni käväisivät teurastamon hihnat, joilla eläinten ruhot pyörivät ja pyörivät yhtä kyytiä kovalla vauhdilla…En halunnut jatkaa kuvitelmiani edellisen asiakkaan kohtalosta, siitä, kuka hän oli, miksi silpomistoimeen oli ryhdytty ja missä henkilö nyt majaili.

En tosiaan ollut tiennyt, mihin olin ryhtynyt. Olisi pitänyt uskoa neuvoja ja pysyä perinteisellä kustantajallani, joka ainakin kunnioitti kirjailijoita ja näiden terveyttä. Miksi olin lähtenyt elättelemään toiveita?

Nainen astui pari askelta kohti minua ja pyysi luovuttamaan kädestäni tekstipinon, jota puristin yhä enemmän hikeentyvin sormin. Koko naissukukunnan viat tiivistyivät tähän vihaisena uhoavaan naiseen. Olin niin pelästynyt, että huudahdin voimallisesti: ”En anna!”, käännyin kannoillani ja paiskasin oven kiinni. Sen läpi kuulin jakkupukuisen naisen mahtavan naurunpuuskan seuraavan kannoillani kuin pahimmanlaatuisen aaveen.

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari