Surullisen hahmon ritari








Surullisen hahmon maalari

Magnus Enckelliä (1870-1925) on pidetty melankolisena taiteilijahahmona, joka ei saanut elinaikanaan hyväksyntää suomalaisissa taidepiireissä. Kriitikot torjuivat hänen töissään esiintyneen homoseksuaalisuuden.

Enckell syntyi Haminassa 9. marraskuuta 1870 kirkkoherra, lääninrovasti Carl Wilhelm Enckellin ja Alexandra Fredrika Vendla Helena o.s. Appelbergin perheeseen nuorimmaksi lapseksi kuuden joukkoon.

Koulunsa Enckell kävi Porvoossa, jossa tutustui muun muassa tulevaan estetiikan professori Yrjö Hirniin. Kaksikko oli kirjeenvaihdossa koko Enckellin uran ajan vaihtaen mielipiteitä tämän kulloisestakin taiteellisesta vaiheesta.

1889 Enckell muutti Helsinkiin opiskelemaan Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulussa. Parin vuoden päästä hän matkusti Pietariin ja Pariisiin, jossa opiskeli Académie Julianissa. Pariisi oli tuolloin dekadenssin ja symbolismin hallitsema kaupunki. Académie Julianiin oli pesiytynyt mystinen perinne ja syntetismi. 1891 elettiin symbolismin huippuhetkiä, ja Pariisiin oli seuraavana vuonna tulossa Väinö Blomstedt kirjaamaan ylös tyylimuutoksia.

Enckellin varhainen omakuva silmät suljettuina oli esimerkki uudesta tyylistä. Kuva pakottaa katsomaan nuoren taiteilijan vakavaan sisäiseen maailmaan, piirustus oli yksinkertaista, värit violetinruskehtavia. Muutoin varhaiset työt olivat enimmäkseen hiilillä tai öljyvärein tehtyjä androgyynejä nuorukaishahmoja seksuaalisen heräämisensä kynnyksellä.

Ensimmäinen Pariisin-matka oli uuden omaksumista. 1893-94 tehty toinen matka pakotti taiteilijan miettimään valitsemansa suunnan oikeellisuutta. Yleinen suunta oli kohti syvempää mystiikkaa, joka alkoi näkyä myös Enckellin maalauksissa. 1890-luvun puoliväliin mennessä hänen tauluissaan paettiin fantasian ja unelmien irrationaaliin maailmaan.

Herääminen (1893)-taulussa nuorukainen on nousemassa sängystä kohti valoisampaa elämää, on Enckellin tuon ajan tärkeimpiä töitä. Enckell piti toisena tuon ajan pääteoksenaan edellä mainittua omakuvaa, johon alun perin piti tulla omien kasvojen lisäksi toiset, ankarat naisenkasvot avoimin silmin. Nuoren miehen levolliset kasvot säteilevät ylimaallista rauhaa, taustalla on mustaan ja punaiseen jaettu pinta, ylhäällä heikko elämän kajo.

Melankolisia matkoja maailmalla

Pariisin-matkan jälkeen matkat jatkuivat, Enckell lähti muun muassa Milanoon ja Firenzeen, joissa hän jäljensi Leonardon teoksen Marian ilmestyminen. Enckell jatkoi matkustamista koko elämänsä ajan. Kansainvälinen taiteilija ei uskonut tunnustuksen saamiseen Suomessa, vaan etsi inspiraatiota muun muassa Tukholmasta, Pietarista ja Italiasta.

Taiteilija aloitti Melankolia-maalauksensa tekemisen vuoden 1894 tuolla ensimmäisellä Italian-matkallaan. Maalaus oli synteesi hänen tuohonastisista teemoistaan. Maalaus valmistui seuraavana vuonna, samana vuonna kuin Fantasia, joka enteili vuonna 1916-18 maalattuja Poika ja joutsen –aiheita. Fantasiassa taiteilija oli kuin näkijä, hän transponoi elämyksen muodoiksi, valööreiksi ja harmonioiksi. Kauneudenpalvonnassaan maalaus muistutti samoihin aikoihin syntynyttä Venuksen kulttia.

Melankoliassa tummiin pukeutunut nainen silittää sylissään lepäävän nuorukaisen päätä. Taustalla on lähes lehdetön syksyisen koivun oksa. Merellä näkyy etääntyvä soutaja ja taivaalla lintuparvi. Maalaus on sinisen hämärtävä. Melankolia-aiheella on juurensa jo antiikin mytologiaan, mutta myös Albrecht Dürerillä oli Melankolia I –maalaus, jossa aihe sai uudenlaisen, positiivisen sisällön.

Italiassa ihannoitiin tuolloin Böckliniä ja Leonardoa, värien syvyyttä ja muodon yksinkertaisuutta. Elävä elämä maasta kuitenkin tuntui Enckellin mielestä puuttuvan. Häntä inspiroi Böcklinin taide: yksinkertaisen kuvamaailman tilalle tulivat antiikin pakanalliset uhrilehdot, mustat sypressit, bakkantit, joutsenet.

Sai kyyneliin Grosnerin

Maaliskuussa 1895 Enckell maalasi Eero Järnefeltin puolison Saimi Järnefeltin. Tummahipiäisen, mustahiuksisen ja suurisilmäisen Saimin muotokuva oli tavallaan Melankolian luonnos. Istuvan naisen kasvojen tummuus tuli tästä mallista. Maalauksen taustalla on myös Goethen Vaaliheimolaisten Ottilie, jonka taakkana on välillisesti aiheutettu ystävän lapsen kuolema. Vaaliheimolaiset oli teos luopumisesta, mutta sillä oli yhteytensä myös okkultismiin.

Yrjö Hirn liitti Ottilien kuvaan erottamattomasti linnut. Ne ovat ilmeisesti olleet Hirnin ja Enckellin yhdessä kehittämässä Melankolia-teoksen alkusuunnitelmassa. Enckellin maalauksen lamaantunut nuorukainen kuvaa tuskaa, saturnolaisen taivaan ”kirkasta kristallista tietoisuutta”.

Melankolia oli Enckellin mielestä onnistunut, koska se onnistui saamaan kyyneliin hänen Italian-matkallaan tutustumansa kirjailija, toimittaja Grosnerin, joka ei ollut itkenyt edes äitinsä haudalla. Idea maalaukseen oli itämässä taiteilijan mielessä jo ennen hänen Italian-matkaansa.

Enckellin taulut olivat aikalaisille liian subjektiivisia: hän siirsi tunteensa ja ajatuksensa liian suoraan kankaalle. Aikalaiskriitikoilla oli myös vaikeuksia käsitellä eroottisuutta Enckellin tauluissa. Moni torjui hänen maalauksissaan esiintyvän homoeroottisuuden. Torjujien joukkoon kuului esimerkiksi Artekin perustajajäsen, taidehistorioitsija Nils-Gustav Hahl, joka kirjoitti Enckellistä vuonna 1929 julkaistun perusteellisen tutkielman. Heräävän faunin (1914) aistillisesti lepäävä nuori mies oli hyväksyttävä vain satuolentona, ei eroottisen halun kohteena.

Kriitikot arvostivat Enckellin varhaistuotantoa enemmän kuin värikauden maalauksia, jotka olivat kuitenkin eroottisesti rehellisempiä, kuten Enckell itse omassa elämässään. Miehet oli kuvattu lähes poikkeuksetta haluttavina ja passiivisina. He kyseenalaistivat pelkällä olemassaolollaan virallisen heteronormatiivisuuden.

Kansainvälinen taiteilija

Italian-matkansa aikaan Enckell vaihtoi ajatuksia Yrjö Hirnin kanssa omasta luomisestaan ja suhteestaan taaksejääneeseen kotimaahan. Enckell ei uskonut löytävänsä ymmärrystä Suomesta, vaan pikemminkin ulkomailta. Hänen taiteensa oli alusta alkaen kansainvälisesti suuntautunutta, eikä siinä rakennettu aikakauden taiteelle tyypilliseen tapaan kansakuntaa vaan ilmaistiin sisäisiä tuntemuksia kuvan avulla. Hirniin hän oli tutustunut kouluvuosinaan Porvoon klassillisessa lyseossa, jossa latinanopettaja oli perehdyttänyt heitä antiikin kirjallisuuteen ja kuva-aineistoonkin.

Vuodesta 1901 Enckell vietti kesiä Suursaaressa. Pari vuotta myöhemmin oli hänen henkilökohtaisen elämänsä kohokohta, Jorgen-pojan syntymä. Samana vuonna Enckell oli mukana Edelfeltin, Gallen-Kallelan, Järnefeltin ja Halosen kanssa Berliinissä yhteisnäyttelyssä ja hän sai toteuttaakseen Tampereen Johanneksen kirkon, nykyisen tuomiokirkon, suunnittelutyön. Näitä suuria tilaustöitä julkisiin tiloihin Enckellille tuli myöhemminkin.

Sigurd Frosterus korosti Enckellin työn ekshibitionistista puolta. Jokainen teos oli hänelle jonkinlainen itsetunnustus. Jos Frosteruksen kaavailema teos Enckellin tuotannon Friedrich Nietszche-yhteyksistä olisi valmistunut aikoinaan, jälkimaailmalla olisi vielä enemmän tietoa hänen maalaustensa maailmankuvallisesta yhteydestä Nietzscheen.

Nietzschen lailla Enckell näki dionyysisten juhlien olevan puhdistava tapa muuttaa tuska iloksi, positiiviseksi voimaksi. Taiteilijan nietszheläisyyden parhaimpia ilmauksia oli Fantasia-akvarelli, jonka keskeinen hahmo on androgyyni nuorukainen, jota Enckell aluksi nimitti bakkantiksi, mutta siirtyi maskuliinisempaan fauni-nimitykseen. Akvarelli on väritetty vahvan aistivoimaisesti, tavalla, joka poikkeaa Enckellin aiempien töiden värityksestä. Teos herättää mielleyhtymiä Richard Wagnerin musiikkiin ja Peter Tšaikovskin Joutsenlampeen. Valo ja varjot taistelevat siinä keskenään, aivan kuten apolloninen ja dionyysinen. Enckelliä kiehtoi Dionysoksen hahmon kaksijakoisuus: toisaalta tämän rehevyys, mutta myös luovuutta edeltävä tuska. Enckellin omaa nuoruutta leimasi syvä katolisuus, joka seurasi häntä viimeisiin vuosiin saakka.

Fantasiassa kuvastui näkemys taiteilijasta näkijänä, joka näkee syvemmälle kuin tavalliset kuolevaiset. Tässä mielessä teos vertautuu Platonin tai symbolististen runoilijoiden tulevaisuuteen näkevään joutseneen. Joutsen kuvasi paitsi luomistyön ankaruutta, myös ihmissielun ulottuvuuksia. Myös muut suomalaiset taiteilijat, kuten Gallén-Kallela ja Leino, hyödynsivät joutsen-symboliikkaa teoksissaan, mutta pikemminkin fennomaanisiin tarkoituksiin. Antiikin Leda ja joutsen –myytin joutsen viittasi paitsi miehiseen seksuaalisuuteen, myös jumalaisen syleilyn riemuun kuolemaan siirryttäessä. Fantasiassaan Enckell osoitti tuntevansa joutsen-aiheen moninaiset merkitykset. Faunia ympäröivillä mustilla joutsenilla on yhtä suuri merkitys kuin valkoisilla – vain molempien avulla ihminen on tasapainossa. Enckell palasi värikaudellaan 1917-18 joutsen-aiheeseen Mies ja joutsen – Poika ja joutsen –teossikermässä.

Melankolia ja luovuus

Niin filosofit kuin runoilijat olivat jo pari vuosituhatta ennen Enckelliä yrittäneet löytää raskasmielisyytensä yhteyksiä luovuuteen. Platon, Aristoteles, Michelangelo ovat käsitelleet aihetta. Enckell tunsi tätä perinnettä ainakin osittain, ja sikäli kun kielitaito muodostui esteeksi, Hirn auttoi häntä. Erwin Panofsky tutkijaryhmineen tiivisti Saturnus and Melancholy –kirjassaan Saturnuksen olemuksen sekä planeetoista korkeimpana, seitsemäntenä kehänä, ”kristallisen” elämän piirinä että melankolian myyttisenä lähteenä. Antiikin aikana omaksuttiin jako neljään ihmistyyppiin: sangviiniseen, koleeriseen, melankoliseen ja flegmaattiseen. Näiden luonteen sanelivat elinnesteet, niin että melankolikkoa hallitsi ”musta sappi”. Nesteiden tasapaino oli terveyden tae.

Platon kohotti melankolian lahjakkuuden, jopa nerouden edellytykseksi. Hän osoitti niin merkittävien taiteilijoiden, filosofien kuin valtiomiestenkin olleen aikanaan melankolikkoja. Melankolikon eetos teki hänestä pysyvästi toisista ihmisistä poikkeavan. Hänen tavoitteenaan ei ollut onni vaan onnettomuus.


Yksinäinen poikkeusyksilö


Saturnuksen aikaansaaman melankolian ei ajateltu olevan kuitenkaan yksioikoisesti vain piina, vaan myös jumalainen lahja, mahdollisuus nähdä olevaisuuden salatuimmat ja ylevimmät yhteydet. Erityisesti romanttiset taiteilijat ovat hyödyntäneet työssään melankoliaa voimavarana. Melankolikko ymmärsi, millä kahleilla ihmismieli on kahlittu, mutta halasi silti vapauteen.

Melankolinen ja yksinäinen poikkeusyksilö olivat myös ilmauksia, joilla aikakauden kriitikot kuvasivat Enckelliä.

Enckellin tekniikka ei ollut vielä Melankolian aikoihin hänen kunnianhimoisten ilmaisullisten pyrkimystensä tasalla. Osuvimmin maalausta tulkitsi ehkä Johannes Öhqvist, jonka mielestä maalauksen tarkoitus oli herättää katsojassa syvä, erittelemätön, musiikkielämyksen kaltainen tunnelma.

Elämää sävytti tuohon aikaan kiihkeä ystävyyssuhde venäläiseen kirjailijaan ja toimittajaan Grosneriin, jonka kanssa hän tavoitteli ennen muuta esteettistä yhteyttä. Ongelmana oli, ettei suurta näytelmää valmisteleva Grosner ymmärtänyt kuvan arvoa suhteessa sanaan: hänelle vain sanalla oli arvoa. Kuvataiteet olivat hänelle mykkää taidetta.

Enckellin varhaisimmat 1880-luvun maalaukset olivat lämpimiä ja valonhohteisia. 1890-luvun alussa hänen tauluissaan oli vain harmaakultaisia ja punaruskeita sävyjä. Sivellintekniikka vapautui samalla vuosikymmenellä. Vuosisadan vaihteessa hän maalasi tummasävyisiä henkilöaiheita ja helein värein sävytettyjä saaristolaismaisemia. Puhtaan paletin kausi alkoi Albert Edelfeltin muotokuvasta ja päättyi Suursaarella vietetyn kesän jälkeiseen syksyyn vuonna 1910, neoimpressionismiin ja fauvismiin. Puhtaiden värien jälkeen yleistyivät pehmeät, murretut sävyt ja vuodesta 1913 sinipunainen. Vuosikymmen huipentui Bakkantteja –teokseen. 1920-luvun öljymaalauksissa oli monumentaalisuutta, mutta vastapainoksi oli impressionistisia akvarelleja. Kriitikot ottivat vastaan Enckellin väriuudistuksen myönteisesti, vaikka hänen taiteensa kansainvälisyyttä ei aina ymmärretty.

Monumentaalitöiden aika

Enckellin varhaisimmat monumentaalityöt olivat Savitaipaleen kirkon alttaritaulu 1902 ja Helsingin yliopiston kirjaston lunettimaalaus Kultakausi 1904. Alttaritaulua varten hän teki luonnoksia Espanjan matkallaan. Uskonnollinen tunne lyö läpi lihallisen todellisuuden niin, että taulu oli Enckellin vakuuttavimpia ahdistuksen kuvauksia. Yrjö Hirnin ansiosta Enckell sai tehdäkseen kaksi lunettimaalausta Helsingin yliopiston kirjaston lukusaliin. Toisen aiheena oli antiikin kultakausi, toinen kuvasi tieteellistä luomistyötä. Kultakauden tunnelma muistuttaa Enckellin Tampereen tuomiokirkkoon tekemää Ylösnousemus-freskoa.

Yrjö Hirnin ansiosta Enckell sai tehdäkseen kaksi lunettimaalausta Helsingin yliopiston kirjaston lukusaliin. Toisen aiheena oli antiikin kultakausi, toinen kuvasi tieteellistä luomistyötä. Kultakauden tunnelma muistuttaa Enckellin Tampereen tuomiokirkkoon tekemää Ylösnousemus-freskoa.

Suuri henkilökohtainen ponnistus oli suomalaisen taiteen näyttelyn järjestäminen Pariisin syyssalongin yhteyteen 1908. Vastaanotto oli enimmäkseen varsin penseää. Koloristisiin ranskalaisiin verrattuina suomalaiset taiteilijat näyttivät matkustavan jälkijunassa.

Enckell aloitti 1900-luvun alussa värikauden, jossa edelleen liikkuivat antiikin aiheet. Hänen uskonnollisissa töissään kuljettiin läpi kärsimyksen kohti vapahdusta ja rakkautta. Porin kirkon lasimaalaukset ovat esimerkiksi tätä myöhäiskauden tuotantoa.

Enckellin monumentaalimaalauksissa myöhäisantiikin mystinen mielikuvamaailma kohtaa kristillisen elämyksen. Kansallistunteelle ei ole hänen maalauksissaan sijaa. Hän maalasi myös eläviä malleja, joiden taustalle yritti välillä kätkeä symbolisia viitteitä.

Lähteitä:

Sarajas-Korte, Salme (1994). Magnus Enckellin Joutsenfantasia. Teoksessa Ahtola-Moorhouse, Leena (1994). Ateneumin taidemuseon julkaisuja, Helsinki.

Sarajas-Korte, Salme (1985). Magnus Enckellin Melankolia. Ateneumin taidemuseon julkaisuja, Helsinki.

Tihinen, Juha-Heikki & Björklov, Jari (2000). Magnus Enckell 1870-1925. Helsinki, Helsingin kaupunginmuseo.

tulossa seuraavaan Antiikki, keräily & taide-lehteen

Comments

Rita!

Semmoinen kysymys, että eikö Durerin Melankolia ollut etsaus tai kuivaneula-työ. ei maalaus? En muista sennimistä maalausta.

Ja anteeksi tietämättömyyteni: en tiedä mikä on lunetti-maalaus. Sama asia tulee tuossa justussa kaiksi kertaa, mutta et selitä sitä.

No, minä olen toivoton tapaus. Yritin opiskella taidehissaa, mutta pääsin vain appron puoleenväliin, koska proffa oli niin toivottoman yksitoikkoinen.

Olen kyllä seurannut kuvataidetta aika intensiivisesti koko elämäni, siis muuten.
dahl said…
Lähteeni mukaan Dürerin työ on maalaus, voihan siellä olla virhe.

Itse en ole koskaan opiskellut taidehistoriaa, kiinnostus sitä kohtaan on herännyt viime aikoina ja olen harmitellut sitä, miksen opiskellut mm. taidehistoriaa vaikka appron verran. No, harmittelen muutamaa muutakin aihetta, mutta onhan niitä muutenkin jo - ja opiskelua voi jatkaa hautaan saakka.

Eli valitettavasti mäkään en tarkkaan tiedä, mikä on lunettimaalaus. Joku voisi selittää.
Noh, tuli puoliskolta vastaus kumpaankin kysymykseen, hän kun opettaa taidehissaa.

Melankolia ei ole maalaus vaan kaiverrus.

Lunettimaalaus on puolestaan kahden kupolirakenteen väliin jäävän triangelin täyttämä maalaus, joka voi sitten olla tekniikaltaan mikä tahansa.

Anteeksi. Ois pitänyt tuolta paremmalta puoliskolta kysyä heti, mutta se on tietenkin melkein aina poissa töissä.

Ota nyt ihmeessä poies se kaksinkertainen lunetti-lause sieltä tekstistä, jos vielä ehdit!
This comment has been removed by a blog administrator.
Sori, bloggeri tahtoi panna viestini kahteen kertaan. Vannon että painoin nappia vain kerran.

Mies tuli takaisin lisätietojen kanssa. Lunetti on alunperin ranskaa ja tarkoittaa puolikuuta. Eli maalaus voi olla myös sen mukainen, eikös sellaisia ole yliopiston kirjastossa?

Olen monta kertaa noin muuten miettinyt Enckellin Melankolia-maalausta, koska se on niin äärimmäisen pidättyväinen kaikessa symbolismissaan.

Kesti pitkään ennen kuin taiteilijan homoseksuaalisuus (tai vaihtoehtoisesti bi-) myönnettiin. Mikä sanoo aika paljon tästä yhteiskunnasta.

Sinänsä seksuaalisella suuntauksella ei ole tietenkään mitään väliä, mutta sattuu vain että Enckell halusi tehdä puolitunnustuksellisia kuvia.

Niinhän moni kirjailijakin tahtoo. Ja saa tehdäkin, koska esimerkiksi muistot tapahtumista eri ihmisten kesken eivät ikinä ole identtisiä.
dahl said…
Ripsa! Kiitos tiedoista ja jos lunettimaalaus on jäänyt juttuun kahdesti, otan pois. (Tosin en tiedä, ehdinkö enää..).
dahl said…
Huomasin lisääkin toistoa, poistin sen nyt. Kiitos huomaamisesta!

Lunettimaalaus voisi hyvin olla puolikuun muotoinen, ehkä yliopiston kirjaston pääsalissa? Olen kulkenut liian silmät suljettuina.

Melankolian henkilöasetelmakin on mystinen, varmaan myös myyttinen. Kuka on ylvään näköinen nainen, jonka helmaan nuorukainen painaa päänsä ja joka voisi olla iältään hänen äitinsä? Mihin viittaa pursi kauempana? Maalauksen salaisuus paljastuu yksityiskohdista.

Niin, Enckellin (homo/bi)seksuaalisuus heräsi kai vasta viimeisinä vuosikymmeninä. Taidehistorioitsijat torjuivat sen.

Kyllä varmasti salailu oli tarpeen ihan tosi elämässäkin - Suomihan on olevinaan kovin moniarvoinen maa, mutta loppujen lopuksi emme paljon eroa jostain arabimaasta tässä suhteessa. Edelleenkään. Kyllä ainakin mentaalinen fatwa tulee tällaisesta tunnustuksellisuudesta joissakin piireissä.

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Malawi folk-tale