Pessoan kirje Ophélialle

Minun kaunis kultaseni:

Et voi kuvitellakaan armoa jonka soit minulle tänään ilmaantuessasi siskosi talon ikkunaan! Vielä parempi, että olit iloinen ja osoitit olevasi tyytyväinen nähdessäsi minut (Alváro de Campoksen).

Olen ollut hyvin surullinen ja tämän lisäksi hyvin väsynyt - surullinen ainoastaan koska en voi nähdä sinua kuten myös niiden esteiden vuoksi joita muut ihmiset laittavat meidän välillemme. Olen alkanut uskoa, että näiden ihmisten pysyvä, hellittämätön, taitava vaikutus, joka ei perustu nuhteluusi, ei asetu vastaamme silminnähtävällä tavalla, vaan työskentelee hitaasti henkeäsi vastaan ja saa sinut muuttamaan suhtautumistasi minuun, ei enää pitämään minusta. Tunnen jo itseni erilaiseksi; enää et ole sama kuin olit toimistossa. En sano että sinä itse olisit aiheuttanut siksi; mutta minä annoin, tai, vähintään, luulin aiheuttavani siksi. Kunpa olisin erehtynyt!

Katsohan, tyttönen: en näe mitään selvästi tulevaisuudessa. Haluan sanoa: en näe mitä tulen omistamaan tai mitä meille tulee tapahtumaan, enemmän ja enemmän luonteesi antaa periksi perheesi vaikutuksen edessä ja kaikessa saa sinut muuttamaan mielipiteesi vastakkaiseksi kuin minun mielipiteeni. Toimistossa olit tottelevaisempi, hellempi, rakastettavampi.

Lopultakin...

Huomenna kävelen samaan aikaan Largo de Camoesilla. Voisitko ilmestyä ikkunaan?

Aina ja hyvin paljon sinun

Fernando

(27.4.1920) (käännös Rita Dahlin)

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari