Lesket tukihenkilöinä

Avoinna elämälle

Huittislainen opettaja Mirja Wiik, 65, on valmis ryhtymään vertaistukihenkilöksi, kun hänen ystäväpiirissään joku tulee leskeksi.

Wiik itse menetti miehensä kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta sitten. Hän ehti olla naimisissa peräti 31 vuotta ja kokea miehensä kanssa monenlaisia elämänvaiheita.

-Olimme mieheni kuolemaa edeltävänä iltana ehtineet puhua kaikki asiat selviksi, muistelleet mennyttä elämää ja ulkomaankausiamme. Seuraavana päivänä sairaalasta soitettiin ja kerrottiin mieheni menehtyneen.

Wiikin ensimmäinen tunne oli helpotus. Miehen pitkään jatkuneet kärsimykset olivat vihdoin päättyneet. Aivoverenkiertohäiriöt olivat saaneet miehen työkyvyttömyyseläkkeelle.

-Häntä oli kielletty ajamasta autoa. Ollessani Helsingissä hän oli lähtenyt ostamaan autolla koiranruokaa ja ajanut päin kallionkielekettä loukkaantuen pahasti.

Mies joutui sairaalaan ja kuoli puolen vuoden kuluttua onnettomuudesta.

Wiik oli ehtinyt kokea paljon miehensä kanssa. Pariskunnan suhde oli ennen muuta keskusteleva, verbaalinen. He väittelivät, mutta myös nauroivat yhdessä.

Suru miehen kuolemasta tuli myöhemmin. Myös käytännön työt aiheuttivat ongelmia.

-Osasin tehdä vain nk. naistentöitä. Ensiksi minun piti opetella ajamaan autoa.

Ei hautaan makaamaan

-Ystävät sanoivat, että vuoden päästä tuntuu toisenlaiselta tai että kyllä sinä vielä jonkun löydät. Minä ihmettelin, että onko surullakin aikataulu.

Parasta tukea Wiik sai serkultaan, joka opetti, että surusta selviää omaan tahtiin. Hän kuuli Eläkeliiton Yhtäkkiä yksin –kurssista, jonne meni.

-Olin rajannut pois mahdollisuuden, että kohtaisin uuden ystävän. Kurssilla opin, ettei kannata rajata pois mahdollisuuksia etukäteen. Tajusin, etten voi jäädä mieheni hautaan makaamaan.

Wiik tajusi myös olleensa masentunut miehen kuoleman jälkeen. Puutarha repsotti, hän ei jaksanut vierailla ystäviensä luona ja muistikin reistaili.

Psykiatri kertoi, että muistihäiriöt aiheutuivat surusta. Mikään ei ollut muuten vialla.

Tukihenkilöksi ystäväpiirissä

Kokemustensa jälkeen Wiik uskoo ehkä olevansa tukihenkilö, kun samanikäiseen ystäväpiiriin ilmaantuu toinen leski.

-Tunnen ystäväni hyvin. Osaan nyt välttää sellaista suhtautumista, jota en tullut ajatelleeksi ennen mieheni menetystä. Minua pelottaa silti – kursseista huolimatta – olla surevan tukihenkilönä. Surussa ei voi tulla täysinoppineeksi.

Pelkkä puhelinkeskustelu lohduttaa alussa, eikä sanoja tarvita paljon.

-Surutyötä tekevää ei tarvitse pelätä, kuten eräs leskeksi jäänyt kirpputorinmyyjä osoitti antaessaan minulle puhelinnumeronsa ja sanoessaan, että soita milloin vain, päivällä tai yöllä. .

Wiik oli yksi kahdestakymmenestä leskestä, jotka osallistuivat Eläkeliiton Ystäväksi yksinäiselle –kurssin jatkokurssille Eläkeliiton kurssikeskuksessa Lehmirannassa Perniön lähellä marraskuussa.

Ole oma itsesi

Ristiinalainen Kaija Kilpeläinen on tuplaleski. Hän on myös viiden eri puolilla Suomea asuvan naisen vertaistukihenkilö.

Tukihenkilönä pärjää, kun on oma itsensä. Tuettavan kanssa kannattaa tehdä asioita, joiden tekemisestä itsekin nauttii. Väkinäinen puurtaminen ei johda minnekään.

Kilpeläisen toinen mies menehtyi kolme vuotta ja neljä kuukautta sitten. Kaija oli ehtinyt olla yhdessä autoalan opettajan kanssa 19 vuotta.

-Mieheni oli selvinnyt jo yhdestä sydämenpysähdyksestä ja 29 minuutin hapensaannin viiveestä aivoissa niin hyvin, muisti palautui melkein ennalleen.

Muutamaa kuukautta myöhemmin mies sai toisen sydänkohtauksen, ambulanssi ehti paikalle, mutta tunnin elvytysaika loppui kesken ja mies menehtyi.

-Lapsuudenkotini Ristiinassa oli turvapaikkani jo ensimmäisen menetykseni aikoihin. Sain tuolloin tukea vanhemmiltani, jotka olivat nyt kuolleet.

Kaija irtisanoutui työpaikastaan ja jäi työttömyyseläkkeelle. Hän hukutti surunsa töihin. Aika meni muuttoa tehdessä, nurmikkoa ajellessa ja muissa arjen askareissa. Myös oma vahva luonne auttoi rakkaan ihmisen menetyksestä toipumisessa.

Elämä jatkuu

Ensimmäisen menetyksensä Kaija koki jo 30 vuotta sitten. Nuoruudenrakkaus kuoli syöpään.

-Siihen aikaan surulle ei ollut sijaa. Piti näyttää siltä, että elämä jatkuu. Toki sain työkavereilta tukea.

Vakuutusyhtiössä työskennellyt Kaija kuvitteli pitkään, että ensimmäinen aviomies oli hänen elämänsä ainut rakkaus.

-Onneksi työkaverit saivat minut uskomaan, että elämä jatkuu.

Kaijan mielestä puolisoa sureva on hyvä saada uskomaan elämän jatkumiseen, mutta ei aivan heti. Surulle on annettava tilaa ja aikaa, ja sitä on kunnioitettava.

Älä tee muuria

Toisen miehensä menetettyään Kaija oli jo viisaampi.

-Hoin itselleni, että älä tee muuria nyt, mutta tein sen silti.

Hän huomasi elämän jatkuvan ollessaan Haukivuoren Haukirannassa pidetyllä Yhtäkkiä yksin –kurssilla ja kuultuaan muiden kurssilaisten tarinoita.

-Toisilla oli vielä vaikeampaa kuin minulla.

Nyt Kaija on viiden lesken vertaistukihenkilö ja yksi Yhtäkkiä yksin –kurssia seuraavan ilmaisen tukihenkilökurssin osallistujista Lehmirannassa.

-Olen tavannut kaikki tuettavani luontevasti eri yhteyksissä, muun muassa hiihtoretkellä Kittilässä, Eläkeliiton Suomenniemen ja Savitaipaleen yhdistysten toiminnassa.

Yhdistysaktiivi Kaijan on Eläkeliiton Suomenniemen yhdistyksen puheenjohtaja. Hänen missionsa on elvyttää vapaaehtoistoimintaa, koska tukea tarvitsevia yksinäisiä vanhuksia on alueella paljon, kuten maaseudulla yleensäkin.

Kaijan mielestä tukihenkilönä toimiminen onnistuu, kun sitä ei ajattele velvollisuutena, vaan tekee asioita, joista sekä vertaistukija että tuettava pitävät.

-Käyn kahden tuettavani kanssa yhdessä päivätansseissa.

Jos tuettavia tulee luontevasti lisää, Kaija on valmis auttamaan heitäkin.

julkaistu Kotimaassa 1.2.

Comments

Leski 35v said…
Vertaistukea löytyy myös verkosta työikäisille leskille (www.nuoretlesket.fi). Itselleni vertaistuki on ollut se, mikä on pitänyt pinnalla näiden leskivuosien aikana.

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari