Kanonisen kusen tohtoriksi vihkiminen

Coimbran yliopiston englannin kirjallisuuden opettaja Graça Capinha, 48, ei koskaan ajatellut ryhtyä opettajaksi, koska suku on täynnä heitä. Lapsena Graça luki Beira Baixassa sijaitsevan kylän kirjaston kirjat läpi. Espanjankielisen televisiokanavan ansiosta hänestä tuli käytännöllisesti katsoen kaksikielinen.

Kirjallisuus oli Graçan lapsuuden harrastuksista tärkein. Pienessä, kirjakaupattomassa kylässä oli vain Gulbenkianin perustama kirjasto, jonka kirjat hän kolusi perusteellisesti läpi, koska muita huvituksia ei ollut.

-Neilikkavallankumoukseen asti televisiosta näkyi vain kaksi kanavaa. Kolmelta tai neljältä yöllä alkoi näkyä espanjankielinen kanava, jonka avulla opin lähes kaksikieliseksi.

Matka lähimpään kaupunkiin kesti tunnin, eikä liikenneyhteyksiä ollut vielä tuolloin lainkaan. Vanhemmat työskentelivät eikä heillä ollut aikaa kuljettaa Graçaa.

-Kirjastonhoitaja ei enää antanut minun lainata enää vanhempien kirjallisuutta. 12-vuotiaana luin Fernando Pessoaa ja Virgílio Ferreiraa. 16-vuotiaana siirryin Sartreen ja Nietzscheen.

Retket Castelo Brancoon ja Lissaboniin olivat lapsuuden kohokohtia, koska vanhemmat ostivat silloin hänelle kirjoja. Vanhemmat halusivat ostaa Graçalle myös polkupyörän, mutta hän sai neuvoteltua isän käyttämään nekin rahat kirjoihin.

-Myös joulu- ja syntymäpäivärahojen kanssa käytiin läpi samat neuvottelut. Neuvottelut uhkasivat ulottua jopa vaatteisiin asti, mutta äiti vastusti. Vieläkään en osaa ajaa kuitenkaan pyörällä.

Graça aloitti myös kirjoittamisen varhain ja hän voitti monia kirjoituspalkintoja. Neljännellä luokalla opettaja kulki luokassa ainetta näyttäen ja epäillen, että se oli kopioitu jostakin. Graça sai tehdä parhaansa vakuuttaakseen, että hän oli tosiaan itse kirjoittanut aineen. Hän yksinkertaisesti piti koulusta alusta lähtien.

Lukionsa Graça kävi Castelo Brancossa ja yliopistoon hän lähti 18-vuotiaana. Castelo Brancossa Graça tottui käymään kotona vain viikonloppuisin. Yliopistossa tahti jatkui.

Graçalla on laaja äidinpuoleinen suku, joka pitää aktiivisesti yhteyttä toisiinsa. Suku kokoontuu yhteen juhlimaan joulua ja pääsiäistä. Juhlijoita voi olla silloin kaikkiaan 40. Graça on ainoa elossa oleva ihminen isänpuoleisesta suvustaan.

Opettaminen on hauskaa

-Äitini, tätini ja isoäitini olivat opettajia, enkä halunnut matkia heitä. Halusin toimittajaksi. Koska Portugalissa ei tuolloin vielä voinut opiskella journalismia, lähdin Madridiin.

Isä vastusti kiivaasti ainoan lapsen lähtöä. Graça lähti kuitenkin isänsä vastustuksesta huolimatta opiskelemaan kirjallisuutta ja kieliä, jotka auttaisivat häntä astumaan journalismin maailmaan.

Opiskeluiden päätyttyä isä oli kuollut ja Graça päätti jatkaa perhesyiden takia – opiskelua anglo-amerikkalaisten opintojen maisteriohjelmassa Coimbran yliopistossa, joka oli ensimmäinen laatuaan.

-Loppuvaiheessa opettajani suostuttelivat minut osallistumaan kilpailuun assistentin paikasta Coimbran yliopistossa.

Elettiin vuotta 1983, Graça luuli jäävänsä Coimbraan kahdeksi tai kolmeksi vuodeksi ja palaavansa Madridiin tai Lissaboniin, jossa oli käynnistynyt uusi sosiaalisen viestinnän ohjelma, johon Graça oli hyväksytty. Toisin kuitenkin kävi. Graça on edelleen Coimbran yliopiston leivissä.

-Opetan kirjallisuutta, pidän opettamisesta ja minulla on hyvät välit oppilaideni kanssa. Gradunteon aikoihin kiinnostuin tutkimuksesta, erityisesti poetiikkasta, eikä kiinnostus ole hälvennyt vieläkään.

Opettaminen pitää Graçan yliopistolla vaikka yliopisto saakin hänet välillä suuttumaan, eikä muulle elämälle juuri ole aikaa.

- Yliopisto tunkeutuu kotiin ja koko elämääni – minulla ei ole melkein toista elämää. Töiden jälkeen lepään sohvalla halvaantuneena. Matkustan, kun se on mahdollista, vierailen ystävien luona, käyn ulkona syömässä ja juomassa lasillisen, rakastan teatteria, mutta minulla ei ole enää aikaa käydä siellä. Kävelen rannalla aina kun voin. Haluaisin lukea enemmän kirjallisuutta, josta pidän, ei vain kirjallisuutta, jota minun täytyy lukea.

Klaustrofobinen Coimbra

Kaikki Graçan ystävät lähtivät Coimbrasta päätettyään opintonsa. Vain Graça jäi lähes 30 vuodeksi.

-Minulla ei ole juurikaan aikaa nähdä ystäviäni, mutta vietämme joskus hauskoja viikonloppuja. Espanjassa on joukko meitä vanhoja boheemeja, jotka juhlimme välillä viikonloppuisin.

Coimbra on pieni opiskelijakaupunki, jossa kunnioitetaan ennen muuta perinteitä.

-Tunnen oloni täällä ulkomaalaisemmaksi kuin missään muualla maailmassa. Olen tottunut opiskelijakaupungin tunnelmaan. Inhoan perinteitä – fadoa, mustia viittoja joihin vastavalmistuneet pukeutuvat, vakiintuneita tapoja – ne eivät ole minun tapani olla. Brechtin tapaan arvostan enemmän uutta ja huonoa kuin vanhaa ja hyvää. Haluaisin uskoa, että tämä muutoksenhalu on merkki edistyksellisyydestä.

Opiskelijoista saa joskus tarpeekseen. Opettajat tunnistetaan kaikkialla, koska piirit ovat pienet, opettajat ja opiskelijat liikkuvat samoissa paikoissa. Graça kertoo professorikollegastaan, joka otti kerran diskossa ollessaan silmälasit pois.

-Luulin hänen ottavan ne pois, ettei kukaan vahingossa tönäisisi häntä. Eräänä päivänä hän tunnusti ottaneensa lasit pois vain ollakseen hetken näkemättä opiskelijoita. Sanotaan vaikka, että Coimbrassa eläminen on klaustrofobista.

Vaikka Graça elää yksin, hän on ystävien ympäröimä niin Coimbrassa kuin ulkomailla.

-Asuin aikoinaan pitkiä jaksoja New Yorkissa ja minulla on siellä ”toinen perhe”, jonka kanssa vietän pitkiä aikoja puhelimessa. Brasiliassa olin tutkimassa portugalilaisia maahanmuuttajarunoilijoita ja minulla on sielläkin paljon ystäviä.

Ystävistä on huolehdittava hyvin kuin puutarhan kasveista. Vanhimmat ystävät ovat säilyneet lapsuudesta asti.

Sitä oikeaa ei Graçan elämään ole silti löytynyt, vaikka hän meni lähes naimisiin 30-vuotiaana seurusteltuaan 15 vuoden ajan.

-En koskaan onnistunut tätä hyvin narsistista intohimoa: koska en voinut rakastua itseeni, rakastuin poikaan, joka oli minun kaltaiseni. Pessimististä rakkaudenpolitiikkaa!

Villejä runoilijoita

Vaikka Graça ei ehdikään juuri elämään elämää yliopiston ulkopuolella, hänelle on kertynyt upeita kokemuksia kirjallisuuden ja Coimbran yliopiston runofestivaalin parissa. Ensimmäinen Encontro de Poetas – Runoilijoiden festivaali – pidettiin Coimbran yliopistossa vuonna 1992.

-Portugalissa ei ollut tuohon aikaan runojen luentatilaisuuksia. Minä olin juuri palannut Yhdysvalloista, Bostonista ja Cambridgestä, joissa kävin lähes joka ilta avoimissa runonluentatilaisuuksissa yliopistolla, kirjakaupoissa, taidegallerioissa ja kolmannen luokan baareissa. Ehdotin, että voisimme tuoda runoilijan tai pari tänne. Graduni ohjaaja, professori Maria Irene Ramalho ehdotti, että järjestäisimme festivaalin. Sen piti tapahtua kerran, mutta olimme kovin yllättyneitä kun runoilijat kirjoittivat meille kysyen milloin on seuraava

Festivaalin historian mahtuu monia hauskoja tarinoita, joita Graça voisi istua kertomassa iltaan asti. 300 runoilijaa, mannertenvälisiä avioliittoja, kaikenlaista on seurannut festivaaleista.

-Kerran olin saattamassa erästä brasilialaista runoilijaa hotellille illallisen jälkeen. Koska hän vaikutti juopuneelta kysyin, muistaako hän huoneensa numeroa. Hän vastasi, että tietenkin mutta sen sijaan että olisi astunut hotellin ovesta sisään jatkoi kävelyä ulkona täysin eksyneen näköisenä. Onneksi kanssani ollut opiskelija kävi noutamassa hänet ja talutti hänet huoneen ovelle asti.

Toisen kerran kuuluisa amerikkalaisrunoilija oli esittämässä runoaan coimbralaisessa puutarhassa, kun linnut puhkesivat käsittämättömään kovaääniseen lauluun koettaen kilpailla runoilijan kanssa, joka huusi: ”Damn birds.” Toisen kerran luostarissa koira alkoi ulvoa rautaoven takana aina kun galicialaisrunoilija avasi suunsa. Runoilijan hiljentyessä koirakin hiljentyi; hänen jatkaessaan lausumistaan, koirakin aloitti. Koko tilaisuus oli lopulta peruutettava.

-Ensimmäisessä tapaamisessa kaksi runoilijaa kilpaili mikrofonista professori Maria Irene välissään. He työnsivät mikrofonia toisilleen kuin kaksi lelusta tappelevaa lasta. Kaikkein huvittavimpaan tilanteeseen jouduimme kuitenkin, kun jouduin tekemään rehtorille hakemuksen, jossa pyydettiin kunniatohtoriseremonia, että kuuluisa poetiikan professori, joka kärsi eturauhasvaivoista pääsisi vessaan heittämään vettä.


Brasilialainen runoilija nimesi vielä tänä päivänäkin kuuluisan tapahtuman ”kanonisen kusen tohtoriksi vihkiminen”.


-Näet itse, kun tulet tänne. Joka vuosi tapahtuu jotakin hauskaa.


Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari