Arjen ironikko

Arjen ironikko

Tomaž Šalamun

Kultasilmäinen mies

WSOY 2006

Suomentaneet ja toimittaneet Kari Klemelä ja Anni Sumari

Šalamun rävähti slovenialaisen runouden kentälle 1966 esikoiskokoelmallaan Poker, joka järkytti konservatiivisia kirjallisuuspiirejä. Kosmopoliitin runoilijan ilmaisun perusainekset olivat kasassa jo tuolloin. Šalamun haki aiheensa arjen tapahtumista ja läheisistään. Hänen ilmaisunsa on höystetty vahvalla ironialla ja itseironialla: ironia on hänelle eräänlainen lääke, joka auttaa kestämään musertavan painavaa arkea. Esikoiskokoelman runot ovat tajunnanvirtamaisia juoksutuksia, joissa runoilija kehittää kuvaansa: ”Otan nauloja, / pitkiä nauloja / ja hakkaan ne ruumiiseeni. / Hyvin kevyesti, / hyvin hitaasti, / niin että se kestää kauemmin. / Laadin tarkan suunnitelman. / Päällystän itsestäni joka päivä / vaikkapa kymmenen neliösentin alan.”

Šalamunin runoudessa juhlitaan elämän monimuotoisuudesta ja jokaisen oikeudesta elää elämä omalla tavallaan. Jos hänen runoutensa jotakin vastustaisi, niin se olisi poroporvarien yhden raiteen elämä.

Šalamunin runoudessa – kuten ilmeisesti elävässä elämässä - seikkailut ja arjen raiteilta nytkähtäminen ovat elinehto. Runoilija voi lähteä Roomaan apurahansa kanssa ja käyttää sen mustaan mieheen. Matkat kasvattavat mieltä, Šalamun kehottaa kotikylän asukkejakin avartamaan ajatteluaan käymällä katsomassa muutakin kuin kotiraitteja, rikkomalla arjen rutiinit, koska mitään ennalta-arvattavaa arkea ei ainakaan hänelle ole. On vain elämä, seikkailu.

Omaelämäkerrallisuuden juhlaa

Šalamunin runous kypsyy täyteen voimaansa 1970-ja 80-lukujen omaelämäkerrallisissa runoissa, joissa erisnimet vilisevät, eikä itseä säästellä: ”Minä itse olen veljeni. / Minulla on paljon sisaria: sadepisaroita. / Sisaret kastelevat minua. / Nyt elän paratiisissa, koska olen antanut sen pois. / Itken, koska jotkut eivät halua elää paratiisissa. / Vaikeampaa on löytää ihminen kuin kultakaivos. / Joskus mietin, että jos kastelen heidät, kaikki menevät paratiisiin. / Niinpä kastelen heidät ja he menevät paratiisiin, mutta putoavat taas pois. / Ihmiset väittävät, että minä olen katkaissut / heiltä käden, koska oma käteni liikkuu. / Ihmiset syyttävät minua. / Kärsin, koska ajattelen, että tapan. / Joskus mietin, että kaikki ovat tappaneet itsensä minun vuokseni.”

Ruumiillisuus, ruumiin tarpeet ja rakkaus vaurioittavat ihmisiä runoilijan ympärillä, mutta myös häntä itseään.

Joitakin runoja, niiden villejä ja nopeita loikkia seuratessa, herää kysymys, onko runoilija ollut pyhien sienien vaikutuksen alaisena runot kirjoittaessaan. Ja mikä siinä, vaikka olisi ollutkin, kun lopputulos on niin hienoa absurdismia/surrealismia: ”Jänis syö ketsuppiin kastettuja karvojaan / ja tanssii kuin tiikeri. / Sen silmillä on ”bondage” (ransk.), ja korvissa / nuppineuloja ja matoja ja myyriä, ja myyrien / jalkoihin naruilla disotut tähdet heiluvat. / Ja se hyppää kalvolle ja putoaa takaisin, tömps! / Ja se menee taivaaseen ja sanoo: täällä ei ole lämmitetty tarpeeksi / ja hyppää ulos, tömps! Ja se saa stigmat ja / roiskii niillä kuin vesipyssyllä / niin että kaikki kirjat kastuvat ja käpristyvät / ja vettyvät ja antavat varmasti periksi.”

tulossa julkaisuun seuraavaan Kaltioon

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari