Pimeän puolen tulkki






Pimeä Palsa

Kittiläläinen kuvataiteilija Kalervo Palsa (1947-1987) oli ihmisen pimeän puolen, seksuaalisuuden ja kuoleman, tulkki rujoissa maalauksissaan. Hän oli hullu taiteilija, joka kansa halusi hänen olevan. Palsan pakkomielle oli seksuaalisuus. Penis oli hänen hirttoköytensä.

Teini-ikäisenä Palsa julistautui nihilistiksi ja hylkäsi kaikki auktoriteetit. Oman syntymänsä kironnut Vanhan testamentin Job teki suuren vaikutuksen Palsaan, joka jäi toisen kerran luokalle ja sai jännetuppitulehduksen liiasta itsetyydytyksestä.

Kalervo Palsa oli perheensä kuopus. Hänellä oli kolme isoveljeä, joilla jokaisella oli eri isä. Äiti Hilja Emilia Kenttälä oli kotoisin Kittilästä, jossa Palsakin vietti lapsuutensa ja suurimman osan aikuisiästään. Perheen ”Porvoon mökissä” ryypättiin, tapeltiin ja huorattiin. Itsemurhasta tuli Palsan tuttavapiirien yleisin kuolinsyy. Palsa alkoi merkitä ajatuksiaan ja elämänsä päiväkirjoihinsa ylös.

Tunteet vaihtelivat uhosta onneen, ja vuonna 1967 hän julisti itsensä neroksi. Samana vuonna Palsa sai esille töitään Rovaniemen kirjastotaloon Lapin taiteen vuosinäyttelyyn. Lukiossa hänen kuvaamataitonumeronsa oli kymmenen ja piirustuksenopettaja Vesa Sallinen totesi Palsan piirustusten ja maalausten ilmentävän poikkeuksellisen suurta lahjakkuutta.

Palsaa luki varhain kuvataidetta, kaunokirjallisuutta ja kulttuurihistoriaa käsitteleviä teoksia etsien samaistumiskohteita kuuluisuuksien joukosta. Lisäksi hän maalasi maanisesti. 1967 syntyi kuuluisa Tanssi, jonka jyrkänteen reunalla jokainen ihminen tanssii oman kuolemantanssinsa haudan reunalla.

Ruumista kalvavat himot

Päästäkseen eroon ruumistaan kalvavista himoista ja haluista Palsa pyrki suuntaamaan energiansa opiskeluun. Koko ajan hän kaipasi kuitenkin todellista kosketusta toiseen ihmiseen, rakkautta: ”Minä etsin kosketusta muihin ihmisiin, etsin ihmistä, joka auttaa ja ymmärtää minua. Löydänkö ketään, tuskin, sillä kukapa minusta välittäisi. Kaikki näkevät vain oman itsensä ja toimivat sen mukaan, en minäkään ketään auttaisi, jos joku tulisi minun luokseni pyytämään rauhoitusta sieluntuskaansa. Sanoisin vain tylysti: ”Mene ja vedä itsesi naruun. Sillä siitä pääset.” Niin sanovat muut ihmiset minulle.” (18.1.1967).

Nuoruuden päiväkirjoissaan Palsa kirjaa ylös ihastumisiaan, ambivalenttia suhdettaan naisiin, käy elokuvissa ja samoilee luonnossa kirjaten ylös kokemuksiaan. Eroottisuus alkoi herätä jo varhain. Tytöt, joihin Palsa ihastui, olivat kovin nuoria, eivätkä hänen tunteensa heitä kohtaan olleet viattomia. Ihastuminen samalla luokalla olleeseen Maaret herätti syyllisyydenkin tunteita: ”Kun olimme kokoelmahuoneessa kahden katsoin häntä kaipauksella ja hän hermostui, ehkä suuttui tai loukkaantui. Mikä lapsenviettelijä minä olen?”. (29.12.1966). Ensirakkaus kohdistui kuitenkin serkkutyttö Sonjaan. Ihastuksen kohteet vaihtuivat tiuhaan, eivätkä ne useimmiten johtaneet mihinkään.

16-vuotias Palsa tunnusti ihmisistä vain Marxin, Engelsin, Leninin, Hrushtshevin, Titon ja Turgenjevin. Hyvällä päällä mukaan mahtuivat Laxness, Hemingway, Tolstoi, Dostojevski, Gogol, Gorki, Castro ja Vietnamin sota. Ketään tai mitään muuta hän ei tunnustanut. Silti Palsan kyynisimmissäkin maalauksissa on pohjavireenä rakkaus. Kullervo-taulussa hirsipuussa roikkuva Kullervo kaivertaa kalullaan puuhun Hitler-sitaattia ”Maailma on voimakkaiden kiertopalkinto”.

Palsa tiedosti oman erikoislaatuisuutensa varhain. Ihmisenä heikon, yli-ihmisyysaatteen kehittäneen Nietzschen sijasta hän samastui ihmisenä onnelliseen, mutta pessimismiä saarnanneeseen Schopenhaueriin. Kuvataiteilijoista puolestaan läheisin oli vainoharhaisuutta potenut Vilho Lampi. Myöhemmin hän löysi Strindbergin, jolla oli pöydällään myrkkypullo. Palsakin uskoi myrkyttävänsä itsensä, jos ei taidetta olisi. Sitten hän julistautui sartrelaiseksi eksistentialistiksi. Kiinnostus kouluun lopahti. Palsa uskoi vain elämään opettajana.

Palsa mietti homoseksuaalisuutta taiteessa: ”Homoseksuaalinen silmä näkee voittopuolisesti viivakauneuden, se ei pysty tajuamaan hyvin maalauksellista arvoa. Biseksuaalisuus on sen vuoksi luullakseni parasta, että se tajuaa viivan ja värin.” (28.12.1966).

Pois pohjoisesta

Palsa kirjoitti vuonna 1970 ylioppilaaksi. Ateneumiin hän oli päässyt jo edellisenä vuonna, mutta jätti koulun kahden tunnin jälkeen. Samana vuonna hän tarjosi sarjakuviaan kustantamoon: ”Tarkoitukseni ei ole ollut hyökätä ketään vastaan erityisesti vaan kaikkea vastaan yleensä.” Vuonna 1971 Palsa palasi Helsinkiin ja aloitti opinnot Taideteollisessa korkeakoulussa. Suomen taideakatemiaan hän pääsi parin vuoden päästä. Alkoholinkäyttö paheni.

1960-70-luvun vaihteessa Palsa maalasi joukon guasseja, joissa aiheena oli rappio, tuho ja kuolema. Silti työt olivat Palsan tuotannon tasapainoisimpia, ja niissä näkyi Hugo Simbergin vaikutus nuoreen Palsaan. Sitten kuvat muuttuivat raaemmiksi ja aiheiksi tulivat seksi ja väkivalta.1980-luvulla oli omakuvien aika. Tuolloin Palsa synnytti kaikkiaan noin 500 omakuvaa, joiden esikuvina olivat muun muassa Dürer ja Rembrandt.

Taideakatemiaan Palsa pääsi vuonna 1973 ja arveli alusta lähtien olevansa väärässä paikassa. Koulussa maalatut työt olivat jäykkiä ja sovinnaisia, juomiskierre paheni. Onni Ojasta tuli Palsan tukija, ja Kimmo Pyykkökin näki hänen ainutlaatuisuutensa. Erkki Pirtolasta tuli Palsan ystävä ja hengenheimolainen.

Palsa kutsui itse taidettaan fantastiseksi realismiksi, arvostelijat ovat nimittäneet sitä naivistiseksi, primitivistiseksi, ekspressionistiseksi. Nuoruuden työt hän signeerasi suurin kirjaimin, mutta signeeraus muuttui pian Palsaksi ja pieneni koko ajan. Palsa oli perehtynyt hyvin taidehistoriaan, kirjallisuuteen ja filosofiaan. Hän teki postmoderneiksi luokiteltavia töitä, isoja allegorisia kuvaelmia, jo 1970-luvulla. Lili Marleen-aiheen hän nappasi ihailemaltaan Rainer Werner Fassbinderiltä. Lili Marleen-taulujen etualalla on toisinaan rakastelevat miehet, välillä suojaton seksinukke.

Onanoinnin pilaama sielu

Palsa pelkäsi pilaavansa onanoimalla sielunsa. Hän koki siihen liittyviä syyllisyydentunteita. Hän näki kaikki seksuaaliset tekonsa merkkeinä laajemmasta kokonaisuudesta, koko elämästään ja tulevaisuudestaan.

Kuolema merkitsi Palsalle lopullista vapautumista seksuaalisuuden ikeestä. Useimmiten kuolema tapahtui seksuaalisuuden kautta. Mies hirttäytyi jättimäiseen penikseensä, joka oli koko ajan orjuuttanut häntä. Hän saa viimeisen täyttymyksensä toivomallaan tavalla. Kuolema oli samalla syntymistä, itsen lähelle pääsemistä. Taiteen tehtävä oli Palsan mielestä saada ihmiset näkemään painajaisunia. Se ei voinut olla luonteeltaan kaunista, kauniin esittämistä. Taiteen tuli esittää elämä sellaisena kuin se on, groteskina, brutaalina ja rumana. Se sisälsi paitsi tuhon ja tyhjyyden, myös elämän ja pyhyyden aineksia.

Myöhemmin Palsa haki tentusta samanlaista tyydytyksentunnetta kuin runkkaamisesta. Alkoholilla lienee ollut myös toisenlainen tehtävä: se vie pois myös seksuaalisen kyvyn. Taiteilija etsi turhaan ihmishehkua. Jäi vain Huuto-maalauksen suuri patteri ja tekovagina. Todellista lämpöä ei löytynyt koskaan, vain runkkauksen mekaaninen liike.

Kittilä pysyi Palsan mielenmaisemana vielä opiskeluaikoina Helsingissä. Vain Kittilässä hän pystyi työskentelemään ja maalaamaan, siellä olivat hänen ihmisensä, luontonsa, ryyppäämisensä. Kaikesta nurkkakuntaisuudestaan huolimatta Kittilä oli Palsalle ainoa luomisen paikka. Työtä tekemättömiä ja ryyppääviä katsottiin pohjoisessa vinoon. He eivät olleet kuten tavalliset ihmiset.

Kittilään Palsa palasi 1977, ja seuraavat vuodet kuluivat Kittilän ja Helsingin väliä reissatessa. Maalausvälineistä oli alituinen puute. Äiti kuoli 1978. Palsa vieraili useampaan otteeseen Särestössä Reidar Särestöniemen luona. Toimeentulovaikeudet jatkuivat. Vasta 1980-luvun alussa palaset alkoivat loksahdella kohdalleen. Palsan teoksia nähtiin 1982 Taidehallissa Näyttely -82:ssa. Seuraavana vuonna hänet kutsuttiin ”Huumori ja satiiri taiteessa”-biennaaliin Bulgariassa.

Palsa tähtäsi aina nk. museotaiteilijaksi. Turhaan. Tunnustus ei tullut elinaikana vaan heti kuoleman jälkeen, jolloin galleriat kilpailivat Palsan teoksista ja yksityiskeräilijät olivat valmiita maksamaan niistä hämmästyttäviä summia.

Vainoharhainen pessimisti

Palsan taiteessa siittimen valta ja himot olivat paitsi ruumiin orjuutta, myös pakokeino arjesta. Ei ihme, että aikuisena maalatussa taulussa jättimäisestä siittimestä hirtetty mies leijuu ilmassa: ”Himoni kasvoivat jatkuvasti kunnes ne lannistivat tahdonvoimani ja alistivat sieluni valtaansa, polkivat ruumiini maahan niin että minä jouduin runkkaamaan. Minä runkkasin kunnes siittimeni jäykistyi. Minun oli pakko. Runkki-maailma oli pakoa todellisuudesta. Arjen harmaus ei siellä tunnu, se näkyy hekuman utuverhon lävitse.” (22.1.1967).

Uhma muodostuu taiteilijan vallitsevaksi asenteeksi, lopullista narua kohti vievä uhma ja viha: ”Nyt tiedän että minun on uhmattava ja voidakseni uhmata vihattava. Vihatessani tajuan olevani yksin kaikkia vastaan ja vain siten voin elää. Uhmassa minä nousen vielä. Nousen uuteen kevääseen, minä joka olen kokeva hulluuden. Maalaamisen hulluuden. Olen maalaava tuhoni. Alussa on uhma. Lopussa on naru.” (27.1.1967).

Palsan halu oli elää komeasti, suurella liekillä, ja saarnata töissään kuten van Gogh, poistaa tauluillaan maailmasta epäkohtia. Hänkin teki lukuisia omakuvia, joiden olemus vaihteli kulloisenkin sieluntilan mukaan. Nuoruuden maalaukset olivat monesti tyyliltään naivistisia.

Hullu taiteilija

Palsa alkoi luoda itsestään myyttiä jo varhain. Viimeisinä elinvuosinaan hän on kirjoittanut aiheesta: ”Myyttiini minun tulee tähdätä ja sitä edistää kaikin tavoin. Aleksanteri Suuri suunnitteli vähän ennen kuolemaansa että hänen ruumiinsa heitettäisiin virtaan…En voi enää mitään sille että itsekin olen legenda. Minun täytyy nyt kaikin mahdollisin tavoin edistää tätä legendaa. On hyvä jos siinä samalla olen hyvä taiteilija, jos taiteeni on omaperäistä ja arvokasta. Ihmiset haluavat hullun taiteilijan. Saakoot sen.”

Ateljeensa Palsa risti Getsemaneksi. Portailla istui luuranko-Perttula. Alkuperäinen Perttula oli isän etelästä tullut kaveri, joka muuttui luurangoksi vatsasyöpään sairastuttuaan. Getsemanessa Palsa maalasi hillittömällä vimmalla. Parinkymmenen vuoden aikana syntyi tuhat taulua.

1950-luvun Lapissa ei päässyt pakoon herännäisjohtaja Lars Levi Laestadiuksen saarnaa. Moraalisaarna herää henkiin esimerkiksi Kittilän yöelämää –taulussa (1976).

Kuolema oman seksuaalisuuden kautta pysyi Palsan pakkomielteenä, joka näkyi pysyvästi aiheena hänen maalauksissaan. Vapautuminen-maalauksessa (1978) mies on hirttäytynyt omaan valtavaan penikseensä.

Jos Palsa näyttääkin itse ahdistuneelta ja epävarmalta omissakuvissaan, kuolemalla on aina lempeät kasvot. Kuolema kurkistaa omankuvan selän takaa iloisena ja luottavaisena. Viimeisinä vuosina kuolema tuli tutuksi Palsalle, joka joutui vähän väliä katkaisuhoitoon. Taiteilijan vei kuitenkin keuhkokuume 4.20.1987.

Lähteet:

Aarnio, Eija (2000). Kalervo Palsa. Toinen tuleminen. Like, Helsinki.

Pitkänen, Maj-Lis (2002). Kalervo Palsa. Toinen tuleminen. Resurrection. Like, Helsinki.

Vadén, Tere (1997). Arktinen hekkuma – Kalervo Palsa ja suomalaisen ajattelun mahdottomuus. Atena Kustannus, Jyväskylä.

Boksi

Nekrofiili hautausmaalla

Taulujen ohella Palsa esitteli tuhovisioitaan sarjakuvissaan, joissa saavat kyytiä auktoriteetit, poliisi, kirkko ja sovinnaisuudet. Palsan sarjakuvissa näkyy selkeästi hengenheimolaisuus 1960-luvun underground-piirtäjien, Robert Crumbin ja S. Clay Wilsonin kanssa. Etenkin Wilsonin kuvissa maanpäällisestä helvetistä oli yhtymäkohtia Palsaan.

Sarjakuvia Palsa piirsi lapsesta asti. 12-vuotias Palsa kuvitti Nikolai Gogolin Taras Bulban 24-sivuiseksi tarinaksi. Tex Willerien, sota- ja scifisarjakuvien vaikutus näkyi nuoren taiteilijanalun kuvissa tuolloin. Niiden vaikutuspiirissä alkoi itää Palsan myöhempien sarjakuvien kritiikki yhteiskunnan väkivaltaa kohtaan. Palsan sarjakuvissa kietoutuu yhteen vallan, kuoleman ja seksuaalisuuden kolmiyhteys – ne ovat torjutun taidetta. Hän esittelee kuvissaan uskonnon, valtion ja poliisin – yhteisön – musertavaa vaikutusta yksilöön.

Palsan sarjakuvissa yhdistyivät korkea ja matala omintakeiseen yhteiskunnalliseen näkemykseen. Hänen poliisinsa eivät olleet mitään tavallisia poliiseja, vaan usein homofiilejä. Armeijankin operaatiot saattavat olla vihollisen kuiviin imemistä…”Auringonnousu eli äpärälapsesta diktaattoriksi” –sarjakuvassa kohtaavat yleinen ja yksityinen. Kollaasitekniikkaa hyödyntävä sarjakuva on täynnä Palsan omakuvia ja kuolinilmoituksia.

Palsa piti kiinni horjuvasta viivastaan, opettipa sen käyttöä muun muassa Erkki Pirtolallekin.

Pikkuporvarillinen mädännäisyys

Elinaikanaan Palsa ehti julkaista omakustanteena Minun Getsemanen (1974) ja joitakin lyhyitä tarinoita Oulun ylioppilaslehdessä, Kalevassa ja Seinäjoen sarjakuvaseuran Kannus-lehdessä. Kuoleman jälkeen ilmestyi Pekka Rönkön toimittama lyhyitä tarinoita sisältänyt Kuolema ja intohimo (1988) sekä alun perin 1971 piirretty Eläkeläinen muistelee –sarjakuvaromaani.

Eläkeläinen muistelee paljasti pikkuporvarillisen kulissin takana piilevän raadollisuuden ja mädännäisyyden. Albumi syntyi vuonna 1971 kahdeksassa kuukaudessa. Tarinassa eläkeläinen Hannu Koli muistelee elämäänsä ja erikoisia seksikokemuksiaan: ”Koko ikäni minulla on ollut tämä outo taipumus. Ensimmäisen kerran koin sen ollessani 9-vuotias. Oli erään tätini hautajaiset…Kuolleen vahamaiset kasvot saivat vereni kiertämään nopeammin. Katselin ruumista ja yhtäkkiä koin sen: pippelini jäykistyi ja alkoi seisoa.”

Poroporvarillinen idylli rikkoutui ja sen takaa paljastui erilaisia ääri-ilmiöitä, nekrofiliaa ja sado/masokismia. Palsan sarjakuvia leimasi tunnustuksellisuus. Hän kuvasi niissä elämää Kittilän kaltaisessa ahtaassa, uskonnollisesti ankarassa ilmapiirissä, jossa seksuaalisuutta ja alkoholin käyttöä säädeltiin yhteisön julkilausumattomin kielloin.

Ehti Palsa saada tunnustustakin sarjakuvantekijänä, vaikka kustantajat eivät kiinnostuneet sarjakuvista. Hän pääsi Turun Nuorten taidetapahtuman sarjakuvakilpailun sadosta julkaistuun antologiaan.

Olihan Palsalla toki hengenheimolaisia, vaikka hän ei elinaikanaan sarjakuvia julkaistuiksi saanutkaan: Alpo Jaakola, Timo Aarniala ja Erkki Pirtola. Erityisesti Jaakolan 1967 ilmestynyt Ruusuruoska teki Palsaan suuren vaikutuksen.


julkaistu Antiikki, keräily & taide 6/2006:ssa

Comments

s. liuhto said…
Tämä tärkeä artikkeli on mennyt minulta ohi. Olen kerännyt artikkeleita, arvosteluja ym. Palsasta. Vasta asuttuani vuosikaudet Pohjois-Suomessa olen alkanut ymmärtää Palsaa. Tuo Tere Vadenin kirja on muuten hyvä. Mikä minua häiritsee on se että julkaistuissa päiväkirjoissa ei ole selityksiä paljon yhtään. Alkupuheet ovat heikot. Mutta mitäs pienistä, hyvä että on julkaistu.

Oletko tutustunut alkuperäisiin päiväkirjoihin? Itse olen ajatellut joku päivä.

Itse asiassa Palsan suhteen on ollut vähän legendanmuodostusta, ei ole ollut tarvista, legenda oli jo valmiina, Palsan itsensä ja muiden tekemänä.
dahl said…
Joo, arvelin että saatat kommentoida - eikös Palsa ole pysyvä harrastuksenkohteesi. Minä vain olen viime aikoina harrastamaan kuvataiteita ja kaikki "oudot" tai oudon legendan itsestään luoneet kiinnostavat.

Kannattaa etsiä tuo lehti käsiin, löytyy hyvinvarustetuista kioskeista ja kaupoista.

En ole ajatellut tutustua alkuperäisiin päiväkirjoihin, kun en ole ihan niin hc-fani Palsan (enkä kenenkään kuvataiteilijan) suhteen kuin sinä varmaan.

Palsasta tuli mieleen - vähän samoin kuin Reidarista - että hän loi hyvin tarkasti imagonsa, oli ikään kuin yhden miehen PR-toimisto ajassaan edellään, mutta tiedä häntä, ehkä hän oli vilpittömästi "outo". Mikä outoa sitten lieneekään, olen itsekin mieluummin outo kuin ns. normaali.
dahl said…
Ai niin, tämä blogissani julkaistu versio on sensuroimaton, lehden lukijat ovat sen verran konservatiivisia, että alkuperäisessä jutussa olleet penikset ja runkkaukset lienee karsittu tai korvattu korrektimmin nimin. Näin on kerrottu, en ole itsekään lehteä vielä nähnyt.

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

Malawi folk-tale