Ribeira

Ribeira

Vaikka olisit viimeinen merimieskapakka maailmassa, eivätkä
raitiovaunut kulkisi enää, viinan kähertämä äänesi ei
viettelisi ketään viettomiin leikkeihin, keppisi
ei hämäisi minua pitämään sinua avuttomampana kuin oletkaan
nojatessasi baaritiskiin ja köhiessäsi kuuluvalla äänellä
joka voittaa telenóvelankin, ribelo-laivojen pienoismallit
seinällä eivät tee sinusta yhtään suurempaa sankaria, juo
siis vain pohjaan paloviinalasisi ja
etsi unohdusta, kuten kollegasi lasin äärellä
tekevät, vaikka olisit viimeinen merimieskapakka maailmassa, eivätkä
raitiovaunut kulkisi enää, tuntemattoman surun kärventämä
äänesi ei tulisi koskaan pääteasemalle, se olisi koditon laiva
maattomalla merellä, paikaton kartta vieraalla maalla, tupakka
joka ei saa tulta alleen, mutta savuaa
turhaan aiheuttamatta savua, se olisi

putous vailla pohjaa, putoaminen
joka alkaa aina uudelleen, kuin laiva
t0ivoo lähtevänsä satamasta kohti
vierasta mannerta, sillä ei ole

toivoa

Kauneus kauheudessa

Kuinka pukea sanoiksi kauneus kauheudessa, toisiaan
kädestä pitävä aviopari säleverhojen ja rapistuneen julkisivun takana, jazz
joka piikistä suoraan suoneen kumpuaa, kerrospukeutuneet
kerjäläiset vuosikymmenten takaa, ihmisen
mahtavuutta ylistävät neoklassiset, manueliiniset, barokkiset
rakennukset, joihin on tuhlattu yli sata kiloa kultaa jonka ihminen on jaksanut
kantaa, kerjäläisen karhea laulu Sielun kappelin portailla, koska
valkoisen jauheen eteen on tehtävä paljon raskaita töitä, istuttava
käsi ojossa Pingo Docen oven edessä, muurien jäännökset
eivät siitä mitään tiedä, ne ovat kovuutensa helposti saavuttaneet pehmeässä
serkkujen ja naapurien maailmassa, ne
kapuavat punaisia kahdeksikon muotoisia portaita
juomaan kupin kahvia sinisessä nojatuolissa, ne
lepäävät keskellä taiteiden vilvoittavaa lähdettä toisten
ahkeroidessa yötä päivää hienon valkoisen jauheen eteen, mitä tahansa

oi Porto enkö antanut sinulle tarpeeksi aikaa, uskoin
liikaa rapistuneeseen ulkosivuusi ja haurastuviin luihisi, vaikka
pahvilaatikkokin on lämpimämpi kuin hostelin kylmä huone, johon
kääriydyn monen peitteen sisään kuin banaani kuoreensa ja suljen
tämän talon ikkunat vaikka kadut ympärillä yhä huutavat

Porto - siltojen ja siankorvien kaupunki

Portossa ollaan, onnellisesti. Paadyin lentokentalta keskustaan,

Mitas siella tulikaan eteen, siankorvia ja muita herkkuja, alkaen 1,8 euroa kilo. Portugalilaiset - kuten kaikki Valimeren maiden asukkaat - kayttavat tehokkaasti hyvakseen elaiten kaikki ruumiinosat, mitaan ei heiteta hukkaan.

Porto on myos siltojen kaupunki. Nappasin hyvia siltakuvia, mutta valitettavasti tama kone ei toimi, latasi vain siankorvat ruutuun, mutta lopetti sitten yhteistyon siltojen kohdalla. Aakkosetkin puuttuvat.

Elokuvaohjaaja Manuel de Oliveirahan on tavoittanut siltojen ja muiden visuaalisesti tarkkaan harkittujen kuvien avulla syntymakaupunkinsa Porton nostalgisen olemuksen. Erityisesti Porton Ribeirassa - joka kuuluu Unescon maailmanperintakohteisiin - voi tuntea ajan seisahtuneen jonnekin vuosikymmenten paahan. Huomenna vaeltelen siella, tai ehka siemailen portviinia vastarannalla.

Mika viela pisti silmaan Porton keskustassa, olivat narkomaanit. Heita on taalla paljon, ja useimmat ansaitsevat elantoaan nayttamalla autoilijoille vapaita pysakointipaikkoja, kuten Lissabonissa. Kerjalaisiakin on, mika ei ole tyypillista Lissabonille.

Ruoan ja vaatteiden hinta ei paata huimaa, parillakymmenella eurolla saa nahkakengat, viidellatoista lenkkarin tyyliset kavelykengat. Eika majapaikkanikaan ole pahan hintainen: kymmenen euroa yo, Porton ytimessa, Sao Benton ylla, mutta kylmaa on, kai kaikkialla taalla. Niita Anitankin nakemia tonttuja roikkuu parvekkeilta & ikkunoista, ei kuitenkaan hirtettyina.

Boas festas & melhor novo ano!

Tiedotus tämän blogin lukijoille. Huomisesta blogi hiljenee. Lähden Portugaliin viimeiselle aineistonhakumatkalle keväällä ilmestyvää Portugali-kirjaani varten. Matkaa voi seurata Avun sivuilta.

Tämä blogi ei päivittyne juurikaan. Nettiriippuvuus täytyy joskus katkaista. Tai ehkä menen lupailemaan liikoja? Katsotaan. Tekemistä kuitenkin on, ja kokemista.

Ylläolevat kuvat ovat kaupungista, jossa kohta olen siemailemassa portviiniä, istumassa neoklassisissa kahviloissa tai yhdessä upeassa kirjakaupassa. Voin myös olla jossakin kaupungin parista hienosta taidemuseosta.

Tai ihan vain ihailemassa hostelin ikkunasta panoraamaa koko Porton keskustan yli, São Benton asema alapuolellani ja kaikki muut nähtävyydet edessä. Ehkä katselen sieltä aitiopaikalta Uuden Vuoden ilotulitusta, ja otan kuvankin.

Kohti kotia

KOHTI KOTIA

Kirjailija-kirjastonhoitaja Maria Tapaninen päätti lähteä Ruotsiin 70-luvun alussa kun hän ei tuntenut oikein viihtyvänsä Suomessakaan. Pian hän oli kotonaan.

Tapaninen oli opiskellut mm. käytännöllistä filosofiaa ja yleistä kirjallisuustiedettä Jyväskylän ja Helsingin yliopistoissa. Opinnot olivat menneet hyvin, mutta lama-aikana töitä ei löytynyt. Tapaninen pakkasi tavaransa ja suuntasi Ruotsin-laivalla kohti Tukholmaa. Elettiin 1970-luvun alkua.

”Jo ensimmäisellä viikolla tunsin olevani kotona. Kielen kanssa oli aluksi vaikeuksia, enkä puhunut tyypillisellä suomalaisella aksentilla. Puhun ruotsin kieltä tavalla, jota ei oikein kukaan tunnista. Tavallisesti minun luullaan tulleen esimerkiksi Puolasta tai jostakin muusta itäblokin maasta”, kuittaa Tapaninen. Myös ruotsin kielen maskuliinit ja feminiinit tuottivat hänelle vaikeuksia: kun tarkkaavaisuus herpaantui, saattoi helposti käyttää maskuliinia feminiinin sijasta.

Hän työskenteli pari kuukautta fyysisesti rasittavissa sairaalatöissä ja näki sitten lehdessä työpaikkailmoituksen, jossa etsittiin tukholmalaiseen taidegalleriaan työntekijää. Tapaninen ei tiennyt kuvataiteista mitään, mutta lähetti hakemuksen, lähti viikoksi matkoille ja kotiin palattuaan löysi kirjeen, jossa häntä pyydettiin haastatteluun. ”Puin päälleni parhaat vaatteeni ja lähdin matkaan. Gallerian johtaja ei edes haastatellut minua sen kummemmin, totesi vain pitäneensä eniten minun hakemuksestani yli 40:n hakemuksen joukossa ja kysyi, milloin voisin aloittaa. Vastasin, että vaikka huomenna. Kerroin ystävällenikin saaneeni työpaikan Färg och Form –galleriassa ja hän tiedusteli minulta, tiedänkö työskenteleväni Ruotsin parhaassa galleriassa.” Tätä Tapaninen ei tiennyt, mutta sai pian tuntea sen nahoissaan: Ruotsin silmäätekevät odottivat kaikkien automaattisesti tuntevan heidät, eivätkä vaivautuneet esittelemään itseään.

Samoihin aikoihin luova itseilmaisun tarve kasvoi niin valtavaksi, että Tapaninen alkoi itsekin maalata ei-esittäviä, ekspressionistisia luontoaiheisia tauluja, joiden juuret ovat hämärästi Tapanisen synnyinseudulla Savossa, Kiuruvedellä. Hän piti useita näyttelyitä mm. Tukholmassa, Uppsalassa ja Sundvallissa.

Aasia on valtava maanosa

Tapaninen lähti Färg och Formista vuonna 1973. Seikkailunhalu oli verissä ja kun hän näki lehdessä ilmoituksen Lontoosta Singaporeen matkaavasta linja-autosta, suunnitelmat selkenivät. ”Kolmetoista ihmistä ahtautui samaan linja-autoon: minä ja eräs toinen ruotsalaisnainen olimme ainoita pohjoismaalaisia, emmekä osanneet edes telttakeppejä pystyttää. Mukana oli monia kansallisuuksia ja matkan aikana ehti nähdä konkreettisten paikkojen
lisäksi ihmissuhteiden muuttumisen. Ne, jotka olivat matkan alussa parhaimpia ystäviä, eivät lopussa enää edes tervehtineet toisiaan.”

Matka jätti jälkeensä lukuisia muistoja. Afganistanissa teltan vieressä seisoi aamulla rivi turbaanipäisiä miehiä katsomassa millaisia olioita teltasta nousee. Matkalla Persepolikseen Iranissa teltta pystytettiin autiolle aavikolle ja yllä kaareutui sininen tähtitaivas. Pohjois-Intiassa sijaitsevaa Kashmirin maakuntaa Tapaninen piti maailman kauneimpana paikkana ja ajatteli tekevänsä sinne häämatkansakin. Madrasissa matkalaiset astuivat keskeltä kahtia halkaistuun laivaan, eikä matkan kestosta tuntunut olevan mitään varmuutta: paikallisten arviot vaihtelivat kahdesta päivästä neljään. Vihdoin päästiin onnellisesti perille Singaporeen. Matka sai Tapanisen tajuamaan kuinka laaja koko islamilainen maailma oikeastaan oli. ”Oli ihmeellistä nähdä tuhansien miesten rukoilevan Pohjois-Intiassa
suurella niityllä. Maalasin matkan aikana ja palattuani pidin Gamla Stanissa Världens Tak –nimisen näyttelyn, jossa oli esillä mm. Himalaja –aiheisia taulujani.”

Identiteetin juurien etsintää

Aasiasta palattuaan Tapaninen kouluttautui Bibliotekhögskolanissa kirjastonhoitajaksi parivuotisella kirjastonhoitajalinjalla ja on tehnyt kirjastonhoitajan töitä näihin päiviin asti, ensin Tukholmassa, Tenstan
monikulttuurisessa kaupunginosassa, jonka väestöstä yli 70 % on maahanmuuttajia. Kaikkiaan Tenstassa asuu ihmisiä yli sadasta maasta. ”Tenstassa tutustuin moniin kulttuureihin ja kieliin ja jokainen työpäivä oli hyvin rankka. Jouduimme joka päivä ratkomaan erilaisia ongelmia. Koska alueella ei ollut päiväkoteja, saimme siis huolehtia housuihinsa pissaavista lapsista ja lisäksi estelimme tappeluita turkkilaisten ja suomalaisten välillä. Onneksi henkilökunta veti tiiviisti yhtä köyttä. Monet työntekijöistämmekin olivat ulkomaalaisia.”

Tenstassa Tapaninen työskenteli vuoteen 1989 saakka. Sieltä hän siirtyi Talboks – och Punktsskriftsbiblioteketin kansainväliseksi kirjastonhoitajaksi huolehtimaan kansainvälisten ääni- ja pistekirjojen sisäänostosta. Esimerkiksi suomalaisia kirjoja ostetaan vuosittain noin 200 kpl. Työn puolesta Tapaninen matkustelee solmimaan kontakteja ja tekemään kirjahankintoja. Nytkin hän on vierailemassa Helsingin kirjamessuilla, mutta tapaa samalla suomalaisen kollegansa, jonka kanssa suunnitteli Tukholmaan elokuuksi 2005 kansainvälistä kirjastoalan seminaaria.

Tapaninen suunnittelee parhaillaan myös siirtymistä kirjailijan taipaleelle. 90-luvun lopulla hän nimittäin aloitti uudelleen kirjoittamisen, jota harrasti jo 1960-luvulla. Tuloksia tuli pian: Tapaninen voitti Wahlström & Widstrandin järjestämän Debut 2001 –kirjoituskilpailun, johon osallistui lähes parituhatta kirjoittajaa.
Palkintona oli kolmen viikon mittainen oleskelu kirjailija Axel Münthen kuuluisalla huvilalla Caprilla ja matkalla Tapaninen tapasi nuoren ruotsalaisen säveltäjän, jolle hän toimitti myöhemmin syksyllä 2003 ilmestyneen esikoisproosarunokirjansa Vid Lärkvatten. ”Sain juuri sähköpostia häneltä: hän kertoi alkaneensa säveltää jotakin parin runoni pohjalta. Muistelin, minkä tyyppisiä hänen sävellyksensä olivat ja muistin, että ne olivat hyvin visuaalisia, synnyttivät mielessä kuvia. Mielestäni omat tekstini ovat kuvallisia ja tuntui ihanalta, että ne inspiroivat
toista taiteilijaa”, Tapaninen kuvailee.

Vid Lärkvatten on metaforinen ja allegorinen kertomus seitsemän sisaruksen kasvusta Itä-Suomen ja Venäjän rajamailla. Luonnosta, erityisesti järvestä ja vuodenaikojen muutosten vaikutuksista siihen, maaperästä, koivuista ja
haavoista muodostuu sisarusten metaforinen sielunmaisema ja allegorinen kuvaus identiteetin synnystä ja minuuden kehityksestä.

Sisarusten voi tulkita yhtä hyvin edustavan yhden henkilön identiteetin eri puolten kehitystä tai eri henkilöitä. Kriitikot ja lukijat ovat lukeneet teosta proosarunona tai romaanina ja Tapanisen mielestä molemmat lukutavat ovat mahdollisia. ”Olen halunnut antaa lukijalle mahdollisuuden lukea eri tavoilla: kirjani ei anna valmiita ratkaisun avaimia lukemiseen. Jotkut kollegani ovat kommentoineet, etteivät muuten ymmärrä runoutta, mutta minun kirjaani he ovat ymmärtäneet, koska lauseet ja kuvat ovat niin selkeitä. Kirjani on tuonut mieleen esimerkiksi Kalevalan tai Seitsemän veljeksen, joku taas on lukenut sitä trillerinä, toinen maisema- ja naiseksitulokuvauksena.”

Rita Dahl

julkaistu Kirjastossa 8/2003

Joulutilitystä

Anita tilittää joulun kauheudesta yksinäiselle ihmiselle. Miksi ihminen ei saisi olla yksin juhlapyhinäkään? Pakotetaanko meidät yhdenmukaisen olemisen normiin silloinkin:

"Miksi hemmetissä ihminen ei saisi olla jouluna yksin? Tai kissan ja koiran kanssa. Pitäisikö paeta paeta johonkin arabimaahan, ruveta muslimiksi tai buddahalaiseksi. Mutta kai heilläkin on nykyään jokin joulua vastaava kulutusjuhla. Buddhalaisuuden huono puoli on se että täytyy syntyä ja kuolla monta kertaa. Kristittynä tarvitsee kuolla vain kerran, mutta joulua täytyy viettää joka vuosi. Ja muslimina pitää viettää ramadania ja käydä Mekassa pyhiinvaellusmatkalla, että pääsisi taivaaseen. Mitenkähän musliminaisten pyhiinvaellusten laita on? Pääsevatkö he edes Mekkaan saati sitten taivaaseen?"

Välimeri on mielentila

Välimeri on mielentila

Aina herätessään uudessa hotellissa jossakin Välimeren maassa Predrag Matvejevic (s. 1932) ihmettelee missä on ja mitä kieltä hänen nyt tulisi puhua. Välimeren breviaario –kirjassaan hän tavoittelee aistimusten välimerta.

Matvejevic opettaa neljällä kielellä, Sorbonnen yliopistossa venäjäksi ja ranskaksi, Rooman yliopistossa italiaksi ja Kroatiassa serbiaksi. ”Olen täydellinen tulevaisuuden eurooppalainen – tällaisia kaikki eurooppalaiset ovat jonain päivänä”, hän sanoo.

Tosin Matvejevic myöntää, että visio tulevaisuuden eurooppalaisesta tällaisena polyglottina ei ole ehkä aivan realistinen. ”Välillä tuntuu, että minulla on päässäni Baabelin torni – aivan kuin olisi tulossa hulluksi. Ehkä kaksi tai kolme osa-aluetta riittäisi, ei kaiken tarvitsisi olla näin monimutkaista kuin minulla.” Silti Matvejevic uskoo identiteettien moninaisuuteen singulaarisuuden sijasta. Portugalilaisen runoilijan Fernando Pessoan erilaiset persoonat, heteronyymit, edustivat identiteetin monimuotoisuutta kirjallisuudessa täydellisimmillään.

Monikulttuurisuus on aina ollut luonnollinen osa Matvejevicia, jonka isä oli 1920-luvulla Venäjältä maanpakoon lähtenyt aristokraatti ja äiti kroaatti Bosnia-Hertsegovinasta. ”6-7-vuotiaana puhuin isäni kanssa venäjää ja ranskaa, äitini kanssa kroatiaa. Avoimuus eri kulttuureita kohtaan on peräisin jo lapsuudestani”, toteaa Matvejevic.

Matvejevicin syntymäkaupunki Mostar sijaitsi erilaisten vastakkaisuuksien ja dualismien polttopisteessä Bosniassa ja edustaa ex-Jugoslaviaa, Itä-Eurooppaa ja Välimerta tyypillisimmillään. Jugoslaviaa noin viiden vuosisadan ajan hallinneen turkilaisen Ottomaanivaltakunnan (1389-1903) symboliksi nousseen kaupungin asukkaista yli kolmasosa on muslimeja. Lisäksi kaupungista löytyy ortodokseja ja katolisia. Matvejevic opiskeli romaanista filologiaa Sarajevon ja Zagrebin yliopistoissa ja väitteli Sorbonnessa vertailevasta estetiikasta. Ex-Jugoslaviassa hän toimi ranskalaisen kirjallisuuden professorina Zagrebin yliopistossa.

Sovinnontekijän roolissa

Matvejevic yritti vaikuttaa ex-Jugoslavian lehdissä julkaistuilla artikkeleilla ja kirjoituksilla, luoda sovintoa islamilaisten ja ortodoksien ja eri etnisten ryhmien välille. Hän uskoi 1980-luvun lopun kirjoituksissaan, että Jugoslavia olisi voinut pysyä yhtenäisenä ja yhtenä Itä-Euroopan kehittyneimmistä maista se olisi voinut liittyä Euroopan Unioniin ensimmäisten joukossa. Kaikki verenvuodatus ja massamurhat olisi voitu välttää.

Matvejevicin kirjoitukset eivät saaneet vastakaikua. ”Eräänä päivänä joku oli ampunut revolverilla postilaatikkooni ja minua nimitettiin petturiksi. Silloin totesin, että sulka jolla kirjoitin, oli heikko ja lähdin maanpakoon Ranskaan vuonna 1991.” Viime töikseen hän lähetti avoimen kirjeen Belgradiin kroaatteihin ja albaaneihin kohdistuneet etniset puhdistukset aloittaneelle Slobodan Milosevicille, jossa hän ehdotti tälle antautumista ja itsemurhan tekemistä.

Hän on kuvannut matkaa Zagrebista Triesteen Bosniasta ja Hertsegovinasta peräisin olevia muslimipakolaisia, mukhadjireja, täynnä olevassa junassa Mukhadjirs de Bosnie-artikkelissaan. Vaunuissa eri-ikäiset naiset, vanhukset ja äidit lastensa kanssa istuivat kaikki yhtä neuvottomina. Kukaan ei tiennyt minne oli menossa. Kaikki olisivat halunneet vain jäädä rakkaaseen kotimaahansa.

Matvejevic vietti yhden yön Triestessä, italialaisessa ja hiukan slaavilaisessakin kaupungissa, välimerellisessä ja kosmopoliittisessa, jossa aistii kirjailija Claudio Magriksen mukaan todellisen rajaidentiteetin. Ei ihme, että kaupunki on houkuttanut puoleensa kirjailijoita aina James Joycea myöten.

Ranskassa Matvejevic alkoi opettaa Sorbonnessa yleistä kirjallisuustiedettä ja sai pian kutsun Rooman Sapienza-yliopistoon opettamaan slaavilaisia kieliä ja kirjallisuutta. Siellä hän on edelleen, yhdeksättä vuotta.

Matvejevic on julkaissut lukuisia kirjoja 1970-luvulta lähtien. Epistolario dell´altra Europa (1992) on hänen tunnetuin teoksensa Italiassa. Siinä hän puolustaa ihmisoikeuksia ja käsittelee Itä-Euroopan kuuluisia toisinajattelijoita aina Saharovista, Havelista, Mandelstamista runoilija Joseph Brodskyyn.

Kerrottu ja eletty Välimeri

Maanpakolaisen mieltä helpotti alun perin kroatiaksi kirjoitetun ja 1987 julkaistun Mediterranski Brevijarin saama hyvä vastaanotto ympäri Eurooppaa. Kirja käännettiin ensimmäisenä vuonna 1993 ranskaksi ja se voitti parhaan ulkomaisen kirjan palkinnon Pariisissa. Sveitsissä se palkittiin vielä ”Ch. Veillon”-palkinnolla.

Matvejevicin kiinnostus Välimerta kohtaan heräsi varhain lapsuudessa. Isä oli syntynyt Mustanmeren rannalla kosmopoliittisessa Odessassa, vietti lapsuutensa Krimissä ja kertoi siellä kokemistaan meritunnelmista. Myöhemmin Adrianmeren rannalla asuneelle Matvejevicille kertyi myös omia kokemuksia merestä: meri tuli tutuksi sekä kerrottuna että elettynä. ”Nuorena opiskelijana työskentelin kansipoikana laivoilla, jotka seilasivat ympäri Välimeren saaria. Näin tulin tutustuneeksi esimerkiksi Kreikan ja Adrianmeren saariin. Tein matkoillani muistiinpanoja ja lopulta päätin kirjoittaa kokemuksistani kirjan, Mediterranski Brevijarin.” Kirjan kirjoittaminen vei aikaa yhteensä viisi vuotta. Matvejevic teki noin kaksikymmentä käsikirjoitusta ennen kuin viimein oli tyytyväinen kirjan muotoon.

Fernand Braudelin La Méditerranée le Monde méditerranéen l´époque le Philippe II (Pariisi 1949) on paras tähän mennessä tehty Välimerta käsittelevä historiallinen tutkimus, eikä Matvejevic halunnut tehdä toista samanlaista vaan aivan omanlaisensa kirjan. Välimeren breviaario ilmestyi suomeksi keväällä 2003 (Loki-Kirjat). Kyseessä on jo 21. käännös teoksesta.

Välimeren breviaario on faktan ja fiktion välimaastossa liikkuvaa, esseististä ja poeettista tekstiä, joka hakee Välimeren tunnelmaa välillä runollisesti ympäristöä havainnoimalla: ”Vaahdosta puhutaan ylimalkaisesti tai kaunistellen, yleensä aaltojen ja tuulien yhteydessä. Se rinnastetaan keveyteen, pinnallisuuteen, petollisuuteen, raivonpuuskiin ja jopa hedelmällisyyteen, mutta nämä ovat pelkkiä rinnastuksia eivätkä kerro, mitä vaahto oikeastaan on. Harvaa kiinnostaa onko sillä massaa, millainen sen koostumus on, onko se yhtä suolaista kuin meri ja miksi meri paiskaa sitä rannalle niin sinnikkäästi ja niin suuria määriä. Voiko vaahdon yhteydessä edes puhua määrästä? Ei myöskään pidä unohtaa merenvaahdon ja rantavaahdon eroa: niitä on vaikea erottaa, vaikka usein kyse voi olla vain jommastakummasta. Kumpaakin on olemassa ja kummallakin on paikkansa. Toisin kuin Välimeressä, Kuolleessameressä ei ole vaahtoa.”

Välimeri elää todellisuuden lisäksi kuvitelmien, myyttien ja stereotypioiden ja yhteisten uskomusten varassa, ja niihin kuuluu vaahdon lisäksi esimerkiksi köyden haju. ”Välimerellä on olemassa useita kulttuureita, joista jokainen antaa jotain lisää merelle, mutta silti on vain yksi yhteinen meri, kaikkien kulttuurien perusta. Mereen heitetyn köyden tuoksu on Barcelonassa, Tunisissa ja Ateenassa samanlainen, mutta ei aivan identtinen kuitenkaan.” Myös esimerkiksi aallot, tuulet ja saaret saavat aistimuksellisen kuvauksen Välimeren breviaariossa.

Välimeren ympärillä on aina elänyt laaja kansallisuuksien kirjo: mm. juutalaiset, arabit, koptit, berberit ja beduiinit ovat joskus löytäneet kodin sieltä. Siksi Välimeren breviaariossa hahmotellaan myös eri kansojen erilaista sanastoa.

Idän ja lännen välissä

Yhteisten uskomusten lisäksi Välimeri koostuu myös vastakkaisuuksista: siellä ovat saaneet ilmaisunsa niin tiede ja runous, dionyysisyys ja sisyfosmaisuus, länsi ja itä. Matvejevicilla on omakohtaisia kokemuksia tästä. ”Isäni oli ortodoksi ja äitini katolilainen. Olen kärsinyt paljon tästä kahden todellisuuden rajalla sijaitsemisesta ja yrittänyt käsitellä sitä kirjoitusteni kautta.” Välimerellisyys ei ole syntymäpaikasta kiinni: Nietszchen mukaan se on kenen tahansa saavutettavissa missä tahansa. Kyse on mielentilasta.

Myös maantieteelliset vastakkaisuudet leimaavat Välimerta. ”Eteläisissä osissaan Välimeri lähestyy autiomaata ja merta ja ihmismäärä kasvaa, viljeltävä maa sen sijaan vähenee. Välimeren pohjoisosissa on aina ollut parempi tilanne, vaikka sekin on ollut suunnilleen 200 vuotta muuta Eurooppaa jäljessä”, tilittää Matvejevic.

Nyt eroja Euroopan sisällä ollaan kuromassa umpeen, kun Itä-Euroopan maat, niiden mukana Slovenia ja Slovakiakin, ovat hakemassa EU-jäseniksi. ”Olen tyytyväinen EU:n laajenemiseen, mutta mieluummin puhuisin yhdistymisestä kuin laajenemisesta. Laajeneminen-sanasta tulee mieleen, että joku jää väistämättä reunalle. Yhdistyminen tuottaa väistämättä myös ongelmia. Vaarana on, että uusista jäsenmaista tulee köyhiä sukulaismaita.” EU on hänen mielestään aina suhtautunut konflikteiden keskellä eläviin Välimeren maihin vähätellen, kuin ”toisena Eurooppana”. Kauniit lupaukset yhteistyöstä ja solidaarisuudesta eivät ole toteutuneet.

Tulevaisuudessa, EU:n laajentuessa, sen haasteeksi jää sotiminen tulevilla rajoillaan niin laitonta maahanmuuttoa, rikollisuutta kuin islamin uhkaa vastaan. Eikä islamilaisuutta tule rinnastaa pelkästään sen fundamentaalisiin muotoihin, Matvejevic varoittaa. Tämä tekisi hallaa myös islamin uskoa tunnustaville Välimeren maille.

Toinen vaara liittyykin Irakin sotaan, joka sai kaikki Itä-Euroopan maat yhtenä rintamana tukemaan USA:ta tämän satelliittivaltioina, vastustamaan islamin leviämistä. ”Satelliittivaltiot muuttuvat helposti vasallivaltioiksi”, Matvejevic muistuttaa. Sellaisiksi ryhtyminen synnyttäisi lisää säröjä jo entuudestaan hajanaisiin maihin ja uhkaisi uutta yhtenäisyyttä.

Matvejevic jatkaa, että Välimeren maissa on pitkään pidetty Välimerta kaiken keskuksena. Nyt on totuteltava siihen, että maailmassa on muitakin, tärkeämpiä keskuksia. Välimeren maissa on totuttu ihailemaan omaa, kunniakasta menneisyyttä, mutta ei nykyisyyttä ja tulevaisuuttakaan voi unohtaa.

julkaistu Vihreässä Langassa

Vihreä Lanka, 31/2003, s. 10: ”Välimeri on mielentila”

Paluu Burman viidakoihin

Vihreiden kummitusten maassa

Burmalainen Pascal Khoo Thwe alkoi kirjoittaa esseetä, joka laajeni omaelämäkerraksi. Lähes kymmenen vuotta Lontoossa asunut Khoo Thwe halusi kirjoittamalla käydä läpi nuoruuden ahdistavatkin muistot.

From the Land of Green Ghosts (Harper Perennial) ilmestyi vihdoin 2002, ja sai hyvän vastaanoton kriitikoilta.

Vihreät kummitukset ovat Khoo Thwen mielessä pelottavia Burman armeijan vihreäpukuisia sotilaita.

-Kirjasta eivät ole pitäneet vain kriitikot, myös burmalaiset lukijat ovat kertoneet oppineensa uutta Burman politiikasta ja sosiaalisesta järjestelmästä kirjastani.

Burman politiikkaa Khoo Thwe kuvailee sanalla arvaamaton. Hänen mielestään ei olisi yllättävää, että pääkaupunki muuttaisi paikkaa yhdessä yössä. Maassa on ainoastaan yksi laillinen puolue, sosialistinen puolue.

Burmassa lukuisten etnisten ja uskonnollisten ryhmien uhkana ovat sotilaat, jotka ajavat ihmisiä hengenvaaralliseen viidakkoon pakoon. Toinen ahdisteltu ryhmä ovat sotilasjuntan mielivaltaa vastustavat opiskelija-aktivistit.

Ennen Iso-Britanniaan lähtöään Khoo Thwe oli ehtinyt protestoida noin vuoden verran sotilasjunttaa vastaan.

Elettiin vuotta 1988. Khoo Thwen tyttöystävää oli kidutettu, raiskattu ja hänet oli lopulta tapettu. Tuona vuonna eliminoitiin kymmeniätuhansia opiskelija-aktivisteja.

-Kirjoitin 3-4 kirjettä Cambridgen yliopiston filosofian professori John Caseylle, joka tuli Thaimaaseen syyskuussa 1989 ja kysyi haluanko lähteä Cambridgeen opiskelemaan.

Khoo Thwe lähti. Caseyn Khoo hän oli tavannut työskennellessään tarjoilijana. Burman hallitus oli mitätöinyt eräänä kauniina päivänä vuonna 1985 paikallisen rahan ja Khoo Thwen oli mentävä töihin tarjoilijaksi kiinalaiseen ravintolaan.

-Kerran ravintolaan tuli syömään John Casey. Hän oli kuullut, että pidän James Joycesta ja halusi tavata minut.

Oman ajattelun vaikeus

-Aluksi pahinta oli brittiläiseen mentaliteettiin tottuminen, mutta myös sateinen ja kylmä sää ärsytti, ja ikävät muistot väkivallasta ja kurjuudesta saivat näkemään painajaisia. Kaikkein vaikeinta oli kuitenkin alkaa muodostaa omia mielipiteitään, Khoo Thwe muistelee Cambridgeen saapumistaan.

Hänellä oli myös hirvittävä koti-ikävä ensimmäisen kolmen-neljän vuoden ajan.

Khoo Thwe petrasi pari vuotta englannin kieltään ja jatkoi sitten jo Burmassa, Mandalayn yliopistossa käynnistyneitä englantilaisen kirjallisuuden opintojaan valmistuen vihdoin vuonna 1995.

-Minun oli vaikea löytää koulutusta vastaavaa työtä heti valmistumisen jälkeen. Myin väärennettyjä hajuvesiä, tiskasin, olin pankissa ja sanomalehdessä tutkijana.

Hän muutti Lontooseen, jonka buddhalaisluostareissa hän tutustui maanmiehiinsä saaden myös sosiaalisen tukiverkon.

Khoo Thwe palasi Burmaan vuonna 2001 puoleksi vuodeksi kiertelemään pakolaisleireille.

-Todellisuuden ja mielikuvituksen erottaminen oli pakolaisille erityisen vaikeaa. Lisäksi elämä pakolaisleirissä voi olla passivoivaa. Psyykkinen puoli oli ehkä kaikkein pahimmassa kunnossa, koska mitään tukea ei ollut. Pakolaisleirit olivat kuin eläintarhoja: erästä tyttöä esiteltiin 25 dollarilla ulkomaalaisille.

Khwoo Thwe ei usko puoluepolitiikkaan. Hän tarkkaili pakolaisten erilaisia taitoja ja yritti tuoda heitä yhteen.

Pappisseminaarista kirjailijaksi

Kirjailija Khoo Thwestä tuli sattumalta, kun hän alkoi kirjoittaa kokemuksistaan esseetä luovan kirjoittamisen kurssille Cambridgeen. Casey rohkaisi laajentamaan esseetä, joka paisui lopulta vuosien saatossa kokonaiseksi kirjaksi.

Aivan alun perin Khoo Thwestä piti tulla pappi. Hän meni 13-vuotiaana katoliseen pappisseminaariin, jossa opiskeltiin varhaisesta aamusta latinaa, englantia ja luonnontieteitä.

-Olen pienestä kayan-heimosta, joka on tunnettu kirahvinkorukaulaisista naisista. Sukuni harjoitti ensin animismia, sitten buddhalaisuutta ja viimein siirtyi katolilaisuuteen 1930-luvulla. Elin rikkaassa ympäristössä perinteiden ja erilaisten uskontojen ympäröimänä.

Katolisen uskon toi hänen Khoo Thwen pieneen kotikylään hänen arvostettu isoisänsä, joka oli arvostettu kyläpäällikkö.

-Katolinen pappi otti isoisäni kiinni ja käännytti hänet – isoisä käännytti sitten koko kylän. Isänpuoleinen isoisäni oli rauhallinen mies, eikä häntä sen vuoksi ahdisteltu fyysisesti.

Sosiaalinen kohoaminen koulutuksen avulla ei ole Burmassa mahdollista, mutta papit ovat arvostettuja, siksi Khoo Thwekin päätti aloittaa pappisopinnot.

Neljän vuoden jälkeen Khoo Thwe keskeytti opintonsa ja siirtyi Mandalayn yliopistoon opiskelemaan englannin kieltä ja burmalaista kirjallisuutta.

-Halusin laajentaa horisonttejani ja opiskella muutakin ennen päätöstäni ryhtyä papiksi.

Nyt Khoo Thwe on kääntänyt monen vuoden ajan Norjasta toimivalle Democratic Voice of Burman (DVB) radio- ja televisiokanavalle uutisia burmasta englanniksi. DVB:ssä hän toimi jo 1980-luvun lopulla Burmassa.

DVB:n missiona on edistää neutraalia tiedonvälitystä Burmasta, vähentää maan lukuisten etnisten ja uskonnollisten ryhmien välisiä ristiriitoja, istuttaa demokratiaa ja ihmisoikeuksia burmalaisiin ja edistää itsenäistä mielipiteenmuodostusta sekä sosiaalista ja poliittista keskustelua propagandan hallitsemassa maassa.

Khoo Thwe haluaisi palata kotimaahansa pelastamaan uhkaavalla vauhdilla tuhoutuvia metsiä, mutta epäilee sen olevan mahdotonta ainakin lähitulevaisuudessa.

tulossa julkaisuun

Carl-Johan Vallgren on romantikko

Parantumaton romantikko

Ruotsalaista alkuperää oleva kirjailija Carl-Johan Vallgren ei ole koskaan pysynyt vain kotimaansa rajojen sisäpuolella. Ensimmäisiä teoksiaan kirjoittaessaan 1980-luvun lopulla hän matkusti ympäri maailmaa ansaiten elantonsa katusoittajana. Sittemmin leipä on tullut kirjailijan ja muusikon töistä.

Tapaamme Vallgrenille tutussa Visbyn Författar-och översättarcentrumissa, jonne hän tupsahtaa kuin tykinsuusta ammuttuna. Ensimmäisenä pikaisesti lukemaan sähköpostit, sitten juoksujalkaa yläkerran kirjastohuoneeseen ja vauhdikkaasti haastattelu käyntiin. Vallgren elehtii voimakkaasti: maailma on menettänyt hänessä näyttelijän. Jalat maassa seisova diiva on nopea luonnehdintani Ruotsin mustaksi lampaaksi kutsutusta kirjailijasta. Hän varoittaa minua: vain tunti aikaa. Täytyy toimia nopeasti.

Ensimmäisen romaaninsa Nomaderna (1987) kirjoittamisen aikoihin Vallgren matkusti ympäri Aasiaa, siirtyi sieltä Eurooppaan, ensin Madridiin, sitten Kööpenhaminaan ja lopuksi, vuonna 1993, muurin murtumisen jälkeen Berliiniin.

”Berliini oli tuolloin hyvin kiinnostava paikka, No Man´s Land, siellä sai luoda omat lakinsa ja sinne muutti omalaatuisia tyyppejä, joiden kanssa syntyi erikoista yhteistyötä”, Vallgren kuvailee. Hän itse on tehnyt hyppyjä paitsi musiikin ja kirjallisuuden, myös teatterin välillä. Berliinissä Vallgrenilla on etupäässä ulkomaisia ystäviä, jotka eivät ole missään tekemisissä kirjallisuuden kanssa.

Berliini on kuin Baabel

Berliinissä kirjailijaa on viehättänyt erityisesti kulttuurin demokraattisuus, joka ilmenee konkreettisesti alhaisena lippujen hintana. Teatteriin pääsee edullisimmillaan 50 kruunulla eli kodittomillakin on varaa kulttuuriharrastukseen.

Berliinissä hän kirjoitti varsinaisen läpimurtoromaaninsa, 1800-ja 1900-luvun vaihteen Venäjälle ja Euroopan poliittisen historian käännekohtiin sijoittuvan romaanin Dokument rörande spelaren Rubashov (Albert Bonniers Förlag, 1996), jossa jo esiintyy päähenkilönä Vallgrenille rakas paholaishahmo, uhkapeluri Rubashov.

”1900-luvun valtiomiehet ovat leikkineet miljoonien ihmisten elämällä, kaikki on ollut varsinaista uhkapeliä. Kirjani on kirjoitettu Berliinissä, joka oli suurin poliittinen laboratorio 1900-luvulla. Täällä pelattiin miljoonilla ihmishengillä”, Vallgren toteaa.

Hän itse on selkeästi humanitäärisen aatteen kannattaja: Dokument rörande spelaren Rubashov-romaanin yksi keskeinen viesti on sotien turhuus ja lukemattomien ihmishenkien menetys niissä. Romaanin kirjoittamisen aikaan, 1990-luvun alussa, Itä-ja Länsi-Eurooppa kasvoivat juuri yhteen.

Vallgren teki romaaninsa päähenkilöstä venäläisen, koska hän itse ihailee venäläistä kulttuuria ja erityisesti sen 1800-luvun kirjallisia suursaavutuksia (Dostojevski etc.). Myös paholaiset ja muut erikoiset hahmot ovat viehättäneet häntä aina ja löytäneet paikkansa hänen kirjoissaan.

Berliinissä Vallgrenia on viehättänyt sen baabelmaisuus. Siellä hän voi törmätä kymmeniin eri kansallisuuksiin ja kieliin. Kreutzbergin kaupunginosa, jossa Vallgren itse asuu, on tunnettu lähinnä siitä, että siellä majailevat kouluttamattomat, köyhät ja työttömät ja että ainoat työssäkäyvät ovat itse asiassa turkkilaisia. Moni valkoihoinen vetää Kreutzbergissä Vallgrenin mukaan huumeita tai alkoholia päivät pitkät.

Nyt kun Berliinistä on tullut samanlainen kaupunki kuin muut, eikä samanlaista omaleimaisuutta enää löydy sieltä, kirjailija ajattelee voivansa muuttaa yhtä hyvin muuttaa vaikka takaisin Ruotsiin.

Vallgrenin yhtenä ohjenuorana on toiminut portugalilaisen runoilijan Fernando Pessoan lause My home is where my pencil is – kotimaani on siellä, missä kynäni. Hän olisi kotonaan vaikka Burman tai Bombayn metsissä, jos kynä vain olisi matkassa.

Ruotsi ei ole lintukoto

För Herr Bachmanns Broschyr -tilitysromaaninsa (Albert Bonniers Förlag, 1998) myötä Vallgren tuli tunnetuksi ruotsalaisen lintukodon ankarana kriitikkona. Romaanissa saa kyytiä kaksinaismoralistinen ruotsalainen kirjallisuus- ja kulttuurielämä, jossa keskinkertaisuus jyllää ja varsinaiset lahjakkuudet tukahdutetaan. Mediaanisuorituksiin tyytyvä media saa rankalla kädellä huutia: Vallgren kirjoittaa toimittajista, jotka valehtelevat, huijaavat, ovat unohtaneet journalistisen etiikan ja unelmoivat omasta talk-showsta televisiossa. Romaanin löysi pöytälaatikosta alun perin entinen vaimo, joka patisti Vallgrenia tarjoamaan sitä kustantamolleen Bonniersille.

”Kirja oli itselleni katarttinen ja sen kirjoittaminen, itseni puhdistaminen ikävistä ajatuksista, kesti kaikkiaan kolme viikkoa. Seison edelleen kaiken kritiikkini takana, mikä tuntuu olevan Ruotsissa harvinaista”, Vallgren tilittää. Lintukotomaan kriitikkoja pidetään Ruotsissa hulluina. Etäisyys helpottaa sanomista.

”Ruotsi on kaksinaismoralistinen maa, sen huomaa jos tarkastellemme vaikka huumeita tai prostituutiota koskevaa lainsäädäntöä”, pamauttaa Vallgren. Todellista vapautta, puhumattakaan sanomisen vapaudesta, ei Ruotsissa hänen mielestään ole. Bonniersin pyynnöstä Vallgrenin piti poistaa parikymmentä nimeä kirjastaan ennen kuin se voitiin julkaista Ruotsissa. Kustantamo pelkäsi siitä mahdollisesti muuten nousevaa kohua.

Romantiikka viehättää

Ei liene suuri yllätys, että Vallgren on aina ammentanut enemmän perinteestä kuin postmodernistisista ajatuksista tai teorioista. ”Jos pitäisi valita Kafkan ja Beckettin tai Dostojevskin ja Lagerlöfin välillä, ottaisin ehdottomasti jälkimmäisen parivaljakon.” 1800-luvun romanttisen kirjallisuuden vaikutus on havaittavissa jo esimerkiksi Dokument rörande spelaren Rubashovissa, mutta vielä enemmän uusimmassa romaanissa Den vidunderliga kärlekens historiassa (Albert Bonniers Förlag, 2002), joka palkittiin ilmestymisvuonnaan Ruotsin merkittävimmällä August-kirjallisuuspalkinnolla.

”Käytän uusimmassa romaanissani erittäin romanttista kieltä ja romaanini käsittelee ramman Hercule Barfussin rakkautta Henriette Vogeliin. Tämä rakkaus ei kuitenkaan ole onnetonta.” Romaanin tapahtumat alkavat myrskyisenä talviyönä ilotalossa Königsbergissä, jossa kaksi toisistaan vielä tietämätöntä ihmiskohtaloa, Hercule Barfuss ja Henriette Vogel, saavat alkunsa. Päähenkilö Barfuss on kuuro, mutta ponnistelujen kautta hänestä tulee kuuluisa tiedemies ja hän saa suuren rakkautensa, Henrietten. Barfussilla on myös yliluonnollisia ajatustenlukijan kykyjä: hän on tässäkin mielessä sukua erikoisia ominaisuuksia omaaville romanttisille henkilöhahmoille. Vaikka Hugon köyryselkäiselle kellonsoittajalle, Quasimodolle. Romaani ilmestyy suomeksi syksyllä 2003 Tammen kustantamana.

Vallgren tunsi 1800-luvun romanttisesta kirjallisuudesta Dumas´in, Stendhalin ja Balzacin tuotokset, mutta ei juuri muuta. ”Minua kiinnosti romanttinen aika, siirtymä moderniuden kynnykselle, jolloin keskiaika ja utopiat, tiede ja kulttuuri kohtasivat. Barfuss edustaa hirviötä, josta tiedemiehet tuona aikana olivat kiinnostuneita. He halusivat selvittää kuinka tällainen hirviö voisi pelastaa tieteen ja uskonnon kynsistä”, Vallgren uskoo. Kirjailija samaistuukin kirjoissaan erityisesti virallisen yhteisön piiristä poissuljettuihin ihmisiin.

Teksti ja musiikki luovat kontrastin

Synnyttäessään ensimmäisiä kaunokirjallisia töitään pitkin maita ja mantuja Vallgren elätti itsensä soittamalla öisin hotelleissa ja kadulla muutaman kerran viikossa. Päivisin hän omistautui kirjoittamiselle. Muusikko Vallgren on edelleen: takana on jo kolme julkaistua levyä. Kärlek och andra katastrofer (Bonnier Music, 2001) nojaa vahvasti Jacques Brelin, Vladimir Vysotskyn ja Evert Tauben aloittamaan eurooppalaiseen viisutraditioon ja esittelee Vallgrenin paitsi eläytyvänä laulajana ja tulkitsijana myös humorististen, itseironisten ja parodisten tekstien tekijänä.

”Minusta on samalla haastavaa ja mukavaa saattaa yhteen teksti ja musiikki. Pidän erilaisista kontrasteista, esimerkiksi uusimmalla levylläni laulan Psycholover I-kappaleessa jousikvartetin säestyksellä verisestä murhaajasta”, kertoo hän. Musiikki oli lapsena tärkeämpää kuin kirjallisuus: kotona oli huilu ja trumpetti ja nuori Vallgren alkoi jo 8-9-vuotiaana tehdä itse musiikkia. Hän keikkailee edelleen aika ajoin Ruotsissa ja Euroopassa, jossa hänet voi nähdä elävänä lavalla vaikka drag-asussa, naiseksi pukeutuneena! Onpa hänet voinut nähdä Berliinissä teatterin lavallakin.

Uusia yllätyksiä, tosin ei yllättäviä: kirjailija ei ole puhdasverinen ruotsalainen, vaan hänellä on äitinsä puolelta suomalaisia sukujuuria. Suurin osa sukulaisista asuu Jyväskylän alueella tai pääkaupunkiseudulla.

Vielä me tässä rupattelemme: tunnin mittaiseksi suunniteltu juttutuokio on venynyt puolentoista tunnin mittaiseksi. Lähtiessä saan kutsun iltaiselle keikalle, joka jää nyt ikävä kyllä väliin. Mikään ei ole kauniimpaa kuin ihailla Visbyn auringonlaskua mäennyppylältä, jolla kirjailijatalo sijaitsee. Ei ihme, että kirjailija viettää kesänsä työskennellen ja lomaillen nimenomaan Visbyssä: sen romanttisempaa paikkaa saa etsiä.

Rita Dahl

arkistojen aarre - julkaistu reilusti lyhennettynä Suomen Kuvalehdessä 36/2003

Suloinen kiinnijääminen

Koska luet tätä tekstiä, se tarkoittaa sitä, että sinun täytyy kommentoida. Kommentoi ihan mitä haluat, kunhan teet sen. Laita tämä teksti omaan blogiisi ja nappaa kaikki ketkä sitä lukevat.

Minä jäin kiinni täällä: Ripaus lunta.

Bom Jesus do Monte

Bom Jesus do Monte

Taiteilija André Soaresin myöhäisbarokkinen arkkitehtoninen aikaansaannos Bom Jésus do Monte kirkko on uskonnollisen Bragan tunnetuin nähtävyys, jota eivät tule katsomaan pelkästään uskolle omistautuneet pyhiinvaeltajat, vaan maallistuneet ohikulkijatkin. Katolisten pyhiinvaeltajien suosikkikohteen rakentaminen

D. Rodrigo de Moura Teles on restauroinut porraskäytävän ja sivukappelit, jotka ovat aikojen saatossa muuttuneet nelikulmaisista kahdeksankulmaisiksi.

Porraskäytävällä on jo vuoden 1755 maanjäristyksestä tutut motiivit, risti ja aseiden muodostama kehä. Portaat jäävät erityisen voimakkaasti niitä nousevan mieleen: tuntuu kuin kirkko olisi tahallaan tehty mahdollisimman vaikeasti saavutettavaksi. Usko on tehty vain heille, jotka haluavat ponnistella tarpeeksi sen eteen.

Kirkko on kuuluisa portaistaan, Via Sacrasta, jonka 17 välitasanteella olevat kappelit kuvittavat pyhää tietä. Jokaisen kappelin vieressä on pakanallisin motiivein, esimerkiksi tulen ja sodan jumalilla, symboliset eri aisteille omistetut viisi lähdettä, allegorisia patsaita ja muita barokkisia koristeita, jotka on omistettu eri teemoille: pyhälle tielle Via Sacralle, viidelle aistille, hyveille, Mooseksen maalle ja aivan ylimpänä kahdeksan raamatullista hahmoa osallistuu Jeesuksen tuomitsemiseen.

Vielä on viiden aistin portaikko allegorisine lähteineen, joilla inhimilliset aistit kohtaavat irrationaalisten olentojen kanssa.

Jos voimat eivät riitä portaiden kipuamiseen, voi valita köysirattaiston, jolla pääsee kolmessa minuutissa ja keskimäärin 285 metrin korkeudessa sen kukkulan huipulle, jolla Bom Jesus do Monten kirkko sijaitsee.

Ainakin kannattaa portaiden alapäässä ollessaan kohdistaa katseensa ylöspäin, koska alhaalta katsottuna graniittiin tehdyt lähteet muodostavat ehtoollismaljan, jonka yläpuolelle asettuu itse kirkko.

Eurooppalaisen barokin keskeisiä luomuksia

Alun perin portaikon yläpäässä komeili Dom Rodrigo de Moura Telesin rakennuttama kirkko, joka oli raunioina ennen kuin Dom Gaspar de Bragança käski rakentaa tilalle nykyisen kirkon. Siellä voi ihailla Pedro Alexandrinon 1700-luvulla maalaamia tauluja. Kirkon vieressä on myös veljeskunnan museo, joka on täynnä uskonnollista taidetta. Lisäksi siellä on ollut vuodesta 1918 kirjasto.

Bom Jesus do Monten kirkossa ja sen ulkopuolella luonnon työt yhdistyvät ihmisen aikaansaannoksiin. Kirkko on Portugalin keskeisiä myöhäisbarokkisia luomuksia, jonka kehittämiseen osallistui André Soaresin lisäksi kenraali Vila-Lobos. Luonnollisesti se on samalla Pohjois-Portugalin uskonnollisen keskuksen Bragan tärkeimpiä nähtävyyksiä.

Bom Jesus do Monte on myös eurooppalaisen barokkiarkkitehtuurin keskeisiä saavutuksia, ja sillä on keskeinen asema bragalaisen taiteen historiassa.

Kirkkoon pääsee Bragan keskustasta puolen tunnin välein lähtevällä bussilla.

Linja-auto numeron kahdeksan vie ja tuo keskustasta Bom Jesus do Monten kirkolle, joka sijaitsee Tenõesin kaupunginosassa.

Alueella on joitakin hotelleja, mutta koska kyse on Bragan tärkeimmistä nähtävyyksistä, hinnat ovat korkeammat kuin keskustassa. Uskonnosta – ja kohtaamisista yleensä - kiinnostuneille Bragan-kävijöille kiinnostavampi yöpymispaikka on lähetyssaarnaajien ylläpitämä matkustuskoti, jossa aamiaisella istuu ehkä samassa pöydässä lähetyssaarnaajan kanssa.

2000-luvun maallistuneessa Portugalissa kirkon vieressä voi sijaita vieressä puisto ja tenniskenttä, kuten Bom Jesus do Monten tapauksessa. Joskus menneinä vuosisatoina tämä olisi ollut mahdotonta – mutta menneet ovatkin menneitä, eikä niillä ole enää paljon väliä.

Bragan keskustasta lähtevä linja-auto numero yksitoista vie toisen nähtävyyden, São Martinho de Tibãesin luostarin luo.

Parhaat vierailuajat katolisiin nähtävyyksiin ovat yleensäkin pääsiäinen tai suojelupyhimyksen Pohjois-Portugalin suojeluspyhimyksen São Joãon kunniaksi järjestetty juhla kesäkuussa, jolloin kirkoissa messutaan.

Braga pähkinänkuoressa:

Kaupungin roomalaistaminen oli alkanut jo 200 e.K.r., jolloin se tunnettiin Galician pääkaupunkina ja kristinuskon keskuksena Bracara Augustana. Arabit tuhosivat kaupungin 600-luvulla. Vuonna 1070 Bragan ensimmäisen piispan Dom Pedron äiti teki Bragasta hiippakunnan. Katederaali rakennettiin 1089 ja siitä lähtien arkkipiispat olivat seudun todellisia hallitsijoita. Muun muassa Portugalin itsenäisyyttä eniten edistänyt Dom Peculiar ja D. Nuno Alvares Pereira ovat vaikuttaneet täällä.

Löytöretkien aikaan Bragassa elettiin kuumeista uskonnollista aikaa. Silloin seudulle rakennettiin monia luostareita ja kirkkoja, joissa olivat vallitsevina roomalaiset piirteet. Myös eri uskonnolliset yhteisöt voivat hyvin.

Kaupungissa oli vielä 600-luvulla piispa, ja sen pitkää historiaa voi seurata monumenttien ja rakennusten avulla.

1700-luvulla barokki valtasi Bragan, ja saman vuosisadan lopulla oli neoklassismin vuoro.

Ranskalaisten hyökkäykset ja vapaustaistelut 1800-luvulla saivat aikaan konflikteja ja tuhoa. Brasiliasta palanneiden maahanmuuttajien investointien ansiosta Bragan kaupunki saatiin kukoistamaan taas. Bragaan nousi uusia rakennuksia, joiden vaikutteet olivat Atlantin valtameren toiselta puolen.

Aivan viime vuosina kaupungin infrastruktuuri on kehittynyt. Linja-auto- ja junayhteydet Bragan ja Portugalin tärkeimpien kaupunkien välille ovat parantaneet myös kaupunkilaisten yleistä elämänlaatua.

Nigerialainen naiskirjallisuus

Nigerialaisen naiskirjallisuuden kulta-aikaa

2000-luvun alku on juhlaa nigerialaisessa naiskirjallisuudessa. Kirjailijoita on ehkä enemmän kuin koskaan ennen, ja naiskirjailijat eivät enää uusinna patriarkaalista järjestystä. Nuoret naiskirjailijat kuvaavat urbaaneja, menestyviä naisia, hieman samanlaisia kuin he itse ovat.

Filippiiniläissyntyisen Aracelli Aipohin No Sense without Limits, arkkitehti Peju Alatishen The Crossroads, Yhdysvalloissa asuvan kirjanpitäjä Sefi Attan Everything Good will Come Together, Chimamanda Ngozi Adichien Purple Hibiscus, WRITAn (Women Writers of Nigeria) julkaisema, Akachi Adimora-Ezeigbon ja Veronica Ugbomma Uzoigwen toimittama Wings of Dawn –naiskirjoittaja-antologia luovat uutta uskoa nigerialaiseen naiskirjallisuuteen. Vanhempaa vuosikertaa edustaa 63-vuotias entinen valtion virkamies, 1990-luvun alussa varhaiseläkkeelle kirjailijanuran käynnistääkseen jäänyt Mojolabi Adenubi, joka on julkaissut tähän mennessä viisi teosta omakustanteina. Adenubin 11-vuotiaana kuolleen pojan tarinan kertova esikoisromaani Splendid sai ilmestymisvuonnaan 1995 runsaasti huomiota ja palkittiinkin.

-Kirjallisuudentutkijat ovat pitäneet kaikkea ennen vuotta 2000 julkaistua nigerialaista naiskirjallisuutta fallosentrisenä. Naiskirjailijat ovat sijainneet marginaalissa ja uusintaneet perinteistä patriarkaalista järjestystä. Vuosi 2000 oli tärkeä, koska silloin julkaisivat monet tärkeät naiskirjailijat, joista osa asuu ja työskentelee Nigerian ulkopuolella, kertoo gender-tutkimukseen erikoistunut kirjallisuuden jatko-opiskelija ja näyttelijä Chris Ihidero.

Ihidero selvittää väitöskirjassaan, mistä johtuu, että uudet naiskirjailijat haluavat kertoa henkilökohtaisia, eivät yhteisöllisiä, tarinoita. Mikä nigerialaisessa yhteiskunnassa on mahdollistanut muutoksen?

Uudet, nousevat naiskirjailijat ovat akateemisesti koulutettuja eri alojen ammattilaisia. Heidän kirjojensa päähenkilöt eivät enää elä perinteisessä maaseutuyhteisössä, vaan he ovat menestyviä ja koulutettuja kaupunkilaisia.

Naiskirjailijoiden nousu

Naiskirjailijat ilmaantuivat nigerialaiseen kirjallisuuteen 1900-luvulla, vahvemmin etenkin jälkipuoliskolla. Flora Nwapa (1931-1993), Buchi Emecheta (s. 1944), Zaynab Alkali (s. 1955), Eno Obana ja Simi Bedford (s. 1942) kuuluvat jo asemansa vakiinnuttaneisiin naiskirjailijoihin.

Afrikkalaisten naiskirjailijoiden kirjat ovat temaattisesti liikkuneet paljolti kodin sfäärissä. Roolijaot ovat nigerialaisessa ja afrikkalaisessa yhteiskunnassa vielä yllättävän perinteiset: miehet vastaavat kodin ja perheen elättämisestä käymällä töissä, naisten valtakuntaa on kodista, hellasta ja lapsista huolehtiminen.

Ensimmäistä kansainvälisesti tunnettua ja julkaistua Nwapaa on kutsuttu afrikkalaisen kirjallisuuden äidiksi. Hänet tunnetaan parhaiten Igbo (Ibo)-heimon perinteiden ja elämän kuvaamisesta naisnäkökulmasta. Nwapa työskenteli koulutusvirkamiehenä, opetti maantietoa ja englantia ja toimi assistenttina Lagoksen yliopistossa. Nigerian sisällissodan alettua vuonna 1967 hän jätti pääkaupunki Lagoksen perheineen.

Vuonna 1966 oli ilmestynyt hänen esikoisromaaninsa Efuru, ensimmäinen nigerialaisen naisen julkaisema romaani. Nwapa lähetti käsikirjoituksen Chinua Achebelle, joka suositteli joidenkin toimitusehdotusten jälkeen kirjan julkaisemista Heinemann-kustantamolle. Rohkea ja kaunis sankaritar Efuru menettää lapsensa ja kokee kaksi epäonnista avioliittoa, mutta taistelee sitkeästi tullakseen menestyväksi yrittäjäksi. Kirjan lopussa hän menee Uhamiri-järvelle, joka on kuin peili hänestä itsestään. Järvi antaa hänelle kauneutta ja vaurautta, mutta vain muutamia lapsia.

Kirjoittamisen ohella Nwapa perusti aikuisille suunnattua kaunokirjallisuutta julkaisseen Tana Pressin, joka oli ensimmäinen mustan naisen omistama kustantamo Länsi-Afrikassa. Perinteisiä roolimalleja rikkonut, itsellinen yrittäjä Nwapa oli positiivinen esimerkki perinteisiin rooleihin jumittuneille naisille.

Nwapa kuoli 16.10.1993 Enugussa, Nigeriassa ja jätti jälkeensä Lake Goddess –käsikirjoituksen, joka kertoi järven jumala Mammy Waterista, Nwapan proosan ikuisesta ja myyttisestä inspiroijasta. Legendan mukaan jumalatar on asunut Oguta-järven pohjalla, lähellä Nwapan synnyinkotia.

Yhteiskunnat, joissa miehet eivät arvosta naisia

Toinen keskeinen nigerialainen naiskirjailija Buchi Emecheta on ensiteoksestaan In the ditch (1972) lähtien kirjoittanut romaaneita, joissa kuvataan naisten siirtymistä perinteisistä rooleista moderneihin yhteiskunnissa, joissa miehet eivät arvosta heitä. Slave Girl (1997) sijoittui aikaan, jolloin Nigerian valloittivat englantilaisilta portugalilaiset. Orjatyttö Obejeta on kaiken aikaa miesten armoilla, aivan kuten hänen kotimaansa Nigeria.

Vapautuneempi sävyjä (nais)kirjallisuuteen on ilmaantunut vasta nuorempien naisten alettua julkaisemisen. Aclaora Lily Ulasi (s. 1970), Funmilayo Fakunie (s. 1980), Ifeoma Okoye (s. 1980) ovat nuoria, mutta ehtineet julkaista jo useita teoksia. Kukaan näistä kirjailijoista ei kuitenkaan ole feministi sanan länsimaisessa merkityksessä.

Naisten rooli on silti vieläkin nigerialaisten naiskirjailijoiden teoksissa edelleen varsin perinteisesti hellan ja olohuoneen välissä, eikä sukupuolten välisissä rooleissa ole nähtävissä suuria muutoksia äskettäinkään debytoineiden naiskirjailijoiden teoksissa.

Marginaalin marginaali

Oman marginaalinsa nigerialaisessa naiskirjallisuudessa muodostaa lesbinen kirjallisuus, jossa seksuaalinen itsenäisyys toimii voimaannuttavana elementtinä. Titilola Shoneyinin Woman in Her Season, Promise Okekwen Rebecca, Temilola Abioyen Taboo ja Unoma N. Azuahin Onishe ja The Rebel muodostavat vaihtoehdon nigerialaiselle naiskirjallisuudelle, jossa naisten ja miesten nähdään täydentävän toisiaan ja jossa naiset toteuttavat itseään lähinnä äitiyden kautta.

Lesbinen kirjallisuus kyseenalaistaa radikaalisti yhteiskunnan yleisen heteronormatiivisuuden ja tuo esiin tekstuaalisen vaihtoehdon, joka eivät vielä näy elämäntavoissa vanhoillisessa Nigeriassa, jossa kristinuskon ja islamin rinnalla elävät erilaiset pienet uskonnolliset kultit ja luonnonuskonnot. Vanhoilliset toimintasäännöt hallitsevat nigerialaisten elämää.

Moni lesbonainen salaa yhä todellisen seksuaalisuutensa ja elää miehen kanssa ollen samalla suhteessa naiseen. Biseksuaalisuus on ainoa vaihtoehto joillekin yhteiskunnassa, jossa heteronormatiivisuus on yleinen laki.

Sanomalehdet Post Express ja The Vanguard toivat ensimmäisinä nigerialaisen lesbokirjallisuuden suuren yleisön tietoisuuteen. Sanomalehdet toimivat muutenkin tärkeänä kirjallisuuden julkaisemisväylänä 1990-luvulla, jolloin kustantamot kirjoja yleisesti ottaen vähensivät julkaisemista. Nyt suuret kustantamot keskittyvät tuottavien oppikirjojen julkaisemiseen ja kaunokirjailijat julkaisevat pienillä tai keskisuurilla kustantamoilla. Myös omakustanteet ovat Nigeriassa yleisiä.

-Omakustanteiden ongelma on usein yleensä huonosti tehty editointi. Myös markkinoinnissa on parantamisen varaa. Jokainen esiintymistilaisuus on tärkeä. Oma kirjani nousi Top 10-listalle, kun minulla oli luenta NU Metro Media –kaupassa, toteaa Aracelli Aipoh, joka suunnittelee päivätyönsä jättämistä ja heittäytymistä kaunokirjallisuuteen erikoistuneeksi kustantajaksi lähivuosina.

Täyteen sanomisen vapauteen on Nigeriassa vielä matkaa. Aipoh kertoo blogissaan isänsä varoittaneen tytärtään käsittelemästä liian arkaluontoisia asioita. Näitä arkaluontoisia asioita ovat erityisesti kriittisyys hallitusta kohtaan ja etninen tausta, seksuaalisuuden ohella.

Sensuuria ja itsesensuuria arvioitaessa täytyy muistaa, että Nigeriassa pidettiin ensimmäiset demokraattiset vaalit vasta vuonna 1999. Sitä ennen maata hallitsivat monen vuosikymmenen ajan sotilashallinto, joka etsi tehokkaasti kaikenlaisen sosiaalisen ja yhteiskunnallisen kehityksen. Jäljet näkyvät Lagoksen rempallaan olevassa kaupunkimiljöössä selkeästi.

Naisten vuosi

Vuosi 2005 oli myös erityisesti nigerialaisten naiskirjailijoiden vuosi. Tammikuussa julkaistiin sekä 20-vuotiaan Helen Oyeyemin esikoisromaani Icarus Girl että Sefi Attan Everything good will come –romaani, kertomuksen kahden nigerialaisen tytön, älyllisen Enitan ja kauniin, mutta objektiksi joutuneen ja raiskatun Sherin kasvuprosessista ja erilaisista valinnoista. Sosiaalis-poliittiseksi kommentaariksi kasvavassa romaanissa kuvataan nuorten tyttöjen kasvua niin Nigerian rajojen sisä- kuin ulkopuolella. Kirjassa käsitellään myös Biafran sotaa, johon monen Attan vanhemman ikäisellä nigerialaisella on traumaattinen suhde.

-Tätini mies, runoilija Christopher Okigbo murhattiin myös Biafran sodassa.

Atta on asunut Nigeriassa ja Englannissa, jossa hän opiskeli sisäoppilaitoksessa ja valmistui yliopistossa. Nyt Atta asuu monen nigerialaisen nykykirjailijan tapaan Yhdysvalloissa, Mississipissä, missä hän työskentelee tilintarkastajana. Hänellä on kokemusta perinteisestä ja länsimaisesta kulttuurista, eikä hän ole varauksettomasti ”edistyksellisen” länsimaisenkaan kulttuurin kannalla. Myös siihen sisältyy varjopuolensa, kuten The Pearl High Schoolin ja Lockheed Martinin ampumistapaukset Mississipissä osoittavat.

Toisaalta ihmisoikeudet ja niiden edistäminen, esimerkiksi alkuperäisasukkaiden oikeuksien vaaliminen monikansallisilta öljy-yhtiöiltä Nigerian suistomaalla kiinnostavat Attan mukaan Nigeriassa lähinnä ihmisiä, joiden tulotaso on alle keskimääräisen. Rikkaat pankkiirit ja muut eri alojen asiantuntijat eivät ole kiinnostuneita kuin oman elintasonsa parantamisesta, tarvittaessa vaikka korruption avulla.

Atta alkoi kirjoittaa myöhään. Hänen ensimmäiset lyhytproosatarinansa syntyivät vuonna 2002, eikä hän sitä ennen ollut edes ajatellut kirjoittavansa.

-Tarinani saavat alkunsa päiväunelmista. Päiväunelmat ovat vastapainoa tilintarkastajan kuivalle työlle.

Kirjan julkaiseminen ei ollut yhtään helpompaa Nigerian ulkopuolella elävälle Attalle. Hänenkin tiensä kirjailijaksi on kulkenut käsikirjoitusten hylkäämisten, sanomalehti- ja antologiajulkaisujen kautta vihdoin omaan kirjaan.

Everything good will come –romaanissaan Atta yritti välttää tyypillisten afrikkalaisuuteen liitettävien stereotypioiden ja käsitysten uusintamista. Tämä oli vaikeaa, koska afrikkalaisen kirjailijan Yhdysvalloissa oletettiin kirjoittavan länsimaisen katseen mukaisesti, rasistisia, stereotyyppisiä Afrikka-käsityksiä uusintavasti. Attan fiktiossa eivät kuitenkaan seikkaile hedelmät ja paljasrintaiset naiset ja kokonaiset, pyöreät ihmishahmot, joiden kansallisuudella ei lopultakaan ole väliä.

Atta ja muut nuoret naiskirjailijat tuovat uudenlaista toivoa Nigerian ja koko Afrikan kirjallisuuteen. Kirjallisuus on irtaantumassa perinteiden turhista painolasteista, samalla perinteitä kuitenkin kunnioittaen. Afrikkalaisen naisen kuvat ovat monipuolistumassa, kun kustantamot ovat antaneet nuorille naiskirjailijoille mahdollisuuden tai he ovat itse tarttuneet tuumasta toimeen.

julkaistu Kirjailija 4/2006:ssa

Odotin sieluni muuttuvan koiraksi

Jounille vielä tiedoksi, että luen kyllä romaanisi, kunhan vain saan jostakin revittyä aikaa lepoon - nyt sitä ei oikein ole. Romaani kiinnostaa kyllä mua kovasti, kiinnostuin siitä aikoinaan pelkän markkinointitekstin vuoksi. Mikaelakin (Sundström) tykkäsi muuten siitä kovasti - terkut sieltäkin päin.

Ekelöfin runo oli dialogia näkyvän ja näkymättömän maailman välillä - miten hiljaisuus alkaa puhua. Hiljaisuutta voi olla taidekin. Ekologisena kannanottonakin sen voi lukea. Suodatinta tarvitaan paitsi luonnon suojeluun, myös ihmisen palauttamiseen elämään, eläväksi?

Hyvää runoa voi nauttia pitkään ja monella tavalla kuten vuosikertaviiniä. Tulipa banaali lopetus, mutta olkoon. Sellaista elämä on, banaalia.

Olisiko tämä se jouluruno? Jounille erityisterveiset.

9. Odotin sieluni muuttuvan koiraksi

Odotin sieluni muuttuvan koiraksi, tein sitä varten tarkoitettuja

palvontamenoja mutta sieluparka pysyi itsepintaisesti ihmisen

muotoisena eikä suostunut muuttamaan muotoaan siksi ilmassa

leijailevaksi hengeksi jollainen sielu väistämättä mielessäni on.

Se oli kova kuin kivi ja olomuoto sen kun koveni vain, mistään

pehmenemisestä ei ollut tietoakaan, ei sielun eikä minun

osaltani: ruumishan ei tunnetusti tottele käskijäänsä vaan jatkaa

matkaa pitkin pikatietä koska fyysisessä maailmassa ei tunneta

rajoja. Rajat ovat viivoja, jotka reitittävät ruumiin ja sielun

jakaen kaupungin suoniksi joita pitkin tieto virtaa pään ja mielen

ytimiin; ja niin syntyvät meitä eteenpäin ohjaavat kaupunginosat,

niin lähtee liikkeelle tulva eikä sen liikettä voi estää, syyllisyys

on hirveä ja vuodot pahenevat, eikä tilkittävää kohta enää löydy.

Viemärit vuotavat yli. Me emme pakene tunteita enää paikkoihin

joissa käveleminen käy mahdottomaksi, koska mahdottomuus

on muuttunut eläväksi näissä elottomissa organismeissa joita

sielumme edustavat. Ja autot kävivät kuumina vastasuoritettujen

ajojen jälkeen, putket höyrysivät, etuvalot loistivat pitkin ajotietä

kuin ajoa ei olisi vielä suoritettukaan, eivätkä ajovalot koskettaneet

tien pintaa. Mutta ajot oli jo ajettu, sielut viety talleihin ja ruumis

jätetty roikkumaan aurinkoon kuin kuivattu liha odottamaan

suolaamista eivätkä ammattimiehet viivytelleet tällä kertaa.

Patologian laitos kippaa tehokkaasti kaiken ylimääräisen sonnan

ovistaan ulos, koska tehokkuus riippuu nopeudesta jolla ruumiit

siirretään ovesta sisään varastoitaviksi – ja mitä nopeammin ovat

sisällä, sitä varmemmin henkikin pysyy vielä tallella, eikä mitään

heitetä hukkaan. Sielun kohoamisen aikoina ruumiit pakenevat

koloistaan kaduille ja kuolleiden juhla alkaa: veri virtaa, juomat

kaadetaan viemäriensuista alas, pyörät pyörivät kuin viimeistä

päivää, kynä piirtää sielun ääriviivoja katuun, keltaista muovi

nauhaa ympäriinsä kuin se ei olisi osannut käyttäytyä, olisi

levittäytynyt joka puolelle kuin tarkkailija joka ei kätkeydy

kunnolla ja tulee juhliin joihin sitä ei ole edes kutsuttu. Odotin

kauan sielun muuttuvan koiraksi, mutta koiraparka ei halunnut

sielun muotoiseksi, eikä sielu koiran, en suostunut tekemään

enää turhia palvontamenoja, jotka eivät johtaneet kenenkään

kannalta hyviin lopputuloksiin – eivät fyysisen, eivätkä henkisen

maailman. Rajat olivat kovia, eläimet tiesivät paikkansa

eivätkä ylittäneet kaupungin rajaa, ihmiset siellä vain

hengittivät yhä vaivalloisemmin paksua tunkkaista ilmaa

rykien vaivaantuneesti kuin olisivat jatkuvasti pitkästyttävillä

kutsuilla ventovieraiden kanssa. Sielua ei ehtinyt silloin

miettiä kun oli täysi työ päästä eteenpäin alati hiljenevän

ruumiin kanssa: se oli kova kuin kivi, eikä suostunut

muuttamaan luontaista olomuotoaan. Ruumis oli käsin

kosketeltava mutta ei kuitenkaan aivan kutsuilla, siksi

sielukin oli niin hiljaa eikä jaksanut edes muistuttaa itsestään

tähdet korkealla pään päällä kuin talolla olisi ollut katto.

Jouluruno

Tossavaisen Jouni lähetti joulurunon - kiitos vain siitä ja hyvää joulua sinne Kuopioonkin päin. Ehkä saan tänne blogiini jonkinlaisen joulutervehdyksen aikaan vielä.

Taitaa Ekelöfin runo mennä asetteluiden kannalta pilalle, kun en hallitse tuota sisennyskoodia (miksei blogialusta voi sisentää automaattisesti humanisti-tumpeloille?). Tästä pitäisi tulla kuusipuu, josta tavut tippuvat kuin neulaset..

R

kerro

jos kerrot

hiljaisuus on

lintujen keskustelu

kerro

jos kerrot

samassa maailmassa

kuusten pitää jäätyä metsässä

että ne ei rapise jouluna

ker

ro

ker

ro

jos

Jos kysyt missä minä olen

niin asun täällä vuorten takana

Kaukana mutta minä olen lähellä

Asun toisessa maailmassa

mutta sinähän asut samassa

Se on kaikkialla mutta myös harvassa kuin heliumi

Miksi pyydät ilmalaivaa kulkuneuvoksesi

Pyydä mieluummin suodatinta typelle

suodatinta hiilihapolle, vedylle ja muille kaasuille

Pyydä suodatinta kaikelle mikä erottaa meitä

suodatinta elämälle

Sinä sanot että melkein et voi hengittää

Mitä sitten! Kuka luulee sinun voivan hengittää?

Enimmän ajan otamme asiat tyynesti silti

Muuan viisas mies on sanonut:

”Oli niin pimeää että minä töin tuskin saatoin

nähdä tähdet”

Hän tarkoitti vain että oli yö

(Gunnar Ekelöf: ”Frågar du mig” kokoelmasta Strountes,

suom. Pentti Saarikoski)

Kuuleeko Turkki?

Kristiina Koivusen kirje Turkin viranomaisille.

Emme näe yksinäisyyttämme ropoa kerjäävän kädessä

8. Kadut ovat elämää varten

Kadut ovat elämää varten, siksi niillä nukutaan, syödään ja himoitaan

lähimmäisen omaisuutta, sillan alla tähdet eivät tuiki, mutta ainakin on

katto pään päällä hetken ajan, huomisesta ei ole koskaan tietoa, tämä

päivä on kaikkein tärkein. Moottoripyörä rämisee ja kulkee eteenpäin

ja kyydissä on aina kaksi, yksin tie ei vie koskaan minnekään, nainen

tietää ainoastaan, että mies menee maatilalle, mutta tekeekö hän työt, on

toinen juttu. Kärsivällisyys paistaa kaiken kypsäksi, kuiskaaminen on

vaarallisempaa kuin sanat, vaikka joku tapettiin sanojensa vuoksi vasta

eilen: voiko kukaan käyttää kadonnutta veistä jamssin syömiseen? Kun

ulostamisen aika on, anus aukeaa, kun etana ryömii, kuori seuraa, säännöt

ovat yksinkertaiset: se mitä etsit, on viisaampi kuin sinä itse ja mitä ikinä

tapahtuukaan, älä tee pilkkaa vammaisista, koska ”me tapaamme jälleen”.

Vartijan pitäisi tietää, mitä hänet on palkattu vartioimaan: aseen ostaminen

ei ole yhtä kallista kuin luotien, sianliha on herkullista, mutta sen maksaminen

vaikeaa. Huominen on lähellä, mutta ylihuominen kaukana, eikä tänään

ole mahdollista tehdä sitä, mitä haluamme. Koska on aika? Orjaksi

kannattaa joutua jo nuorena, siten välttyy vanhempana salaliitoilta.

Tapella ja taistella on metsästäjän strategia, metsäänhän sitä eksyy

jos päämääränä on löytää niinkin iso eläin kuin elefantti: liian monet

sanat eivät silti täytä koria. Huolehdi ennen muuta päästä, koska

menemällä naimisiin lesken kanssa ei mitään voiteta. Miekka ei tee eroa

räätälin tai muiden päiden välillä, sille kaikki ovat samanarvoisia, kaikkien

toiveena on olla kuten muut, katto peittää lattian, vaatteet rumuuden, ohut

iho mahan eikä salli rikkaan miehen syödä kunnollisesti. Suola tekee

kaikesta nestemäistä, minne tahansa sitä laitetaankin, lammas ei pysty

muuttamaan vuoden vanhaa pukuaan: yhden vaatteen samanlaisuus

ei vielä tee ilotyttöä. Sananlaskut ovat kuten hevoset ihmisille. Kun

yksi sana puuttuu, sananlaskun voi laittaa etsimään sitä, ihan kuten

ihmisen. Siksi älä koskaan aloita riitaa sellaisen henkilön seurassa,

joka tulee lopettamaan sen. Järkeile itsesi kanssa, älä muiden: hyviä

ihmisiä ei enää ole, maailma on täynnä vääryyttä. Kunnianarvoinen

henkilö kävelee majesteettisesti pettäjiensä kanssa, suunpieksäjällä

ei ole muuta omaisuutta kuin suunsa ja jos rikas syö kunnollisesti,

köyhä syö huolettomasti. Orja ja vapaa mies syntyvät samalla tavoin,

silti jotkut nauttivat yltäkylläisyydestä toisten kärsiessä vieressä,

eivätkä kadut tule koskaan olemaan nukkujista tyhjät, maailma

on sillä tavoin rakennettu: jollakin on selkänsä alla aina kova peti, toinen

nukkuu silkkilakanoilla, koska kaupunki ei ole yksi suora tie vaan monia

eri suuntiin meneviä erikokoisia väyliä joista leveimmälle vain osa pääsee.

Jokainen talo ei ole kaikille avoin, eivätkä kaikki koskaan löydä edes

omaa kadunpätkää: taistelu on kovaa ja vauhti yltyy vain, emme

tiedä mitä kaikkea seuraavassa suuressa risteyksessä odottaakaan:

tsunami ei koskaan kolkuttanut ovelle, öljyyn tahriintuneet puut

eivät huutaneet apua kun meri tuli ja vei ne pois pyyhkäisten samalla

mennessään muutaman kylän asukkaineen. Me olemme hirveän

yksin emmekä näe yksinäisyyttämme ropoa kerjäävän kädessä, me

kuljemme autojonoissa tuhat lasissa ja kovempaa on päästävä, kun

toisaalla aurinko paistaa armottomasti kasvoihin, eikä maa ole lämmin.

Naisten voimauttaja

Naisten voimauttaja

Mojolabi Adenubi on tehnyt tärkeää työtä nigerialaisten naisten puolesta niin opettajana kuin Nigerian naiskirjailijaliiton ensimmäisenä puheenjohtajana, hyvin tuloksin.

Adenubi työskenteli työuransa viimeiset kaksikymmentä vuotta virkamiehenä. Ensin hän opetti opettajia huomioimaan paremmin jokaisen opiskelijan oman erityisyyden opetuksessa, lopuksi hän vastasi opetusministeriössä muun muassa opiskelijoiden lähettämisestä pätevöitymään Yhdysvaltoihin degree-ohjelmiin.

-Kun kerroin esimiehelleni, ettei tyttöjä lähtenyt tarpeeksi vaihto-ohjelmiin, hän kehotti tekemään aiheesta muistion.

Adenubi teki työtä käskettyä. Hänen muistionsa ansiosta tyttöjen täydennyskoulutukseen vaadittava koepistemäärä alennettiin kahteensataan. Adenubi ei itse tiennyt muutoksesta vasta kun tytöt tulivat kiittämään häntä jälkeenpäin.

Huonot opettajat tuttuja

Huonoihin opettajiin Adenubi sai valitettavasti tutustua heti palattuaan miehensä kanssa Yhdysvalloista Nigeriaan 1960-luvun alussa. Historiaa, sosiologiaa ja maantiedettä Englannissa opiskellut Adenubi oli juuri täydentänyt tutkintoaan Stanfordin yliopistossa applied social studies –opinnoilla. Hän löysi koulutustaan vastaavaa työtä Lagoksesta vasta perustetusta lastenklinikasta, jossa hän opetti käyttäytymis- ja oppimishäiriöistä kärsiviä lapsia.

-Vanhemmat halusivat auttaa lapsiaan hinnalla millä hyvänsä, mutta varsinainen este olivat opettajat, joiden kärsivällisyys ei riittänyt kuin parhaille oppilaille, ei heille joilla oli ongelmia.

Moni lapsi alkoi käyttäytyä normaalisti tai oppimistulokset paranivat niin, että heidät lähetettiin takaisin tavallisiin luokkiin. Opettajat eivät kuitenkaan uskoneet oppilaiden muuttuneen ja niinpä nämä palasivat pian ongelmakäyttäytyjiksi, vaikka parannusta näytti aluksi tapahtuneen.

Adenubi turhautui kärsimättömiin opettajin ja päätti tehdä asialle jotakin. Mahdollisuus tähän avautui kun häntä pyydettiin työskentelemään päämajaan hallinnollisiin tehtäviin.

Opetusministeriössä Adenubi yritti vaikuttaa vanhempana virkamiehenä käytännön työssä havaitsemiinsa opettajien pedagogisiin puutteisiin tarjoamalla näille mahdollisuuden lisäkoulutukseen.

Varhaiseläkkeelle kirjoittamaan

-Jäin varhaiseläkkeelle 48-vuotiaana vuonna 1990, koska halusin keskittyä kirjoittamiseen. Isäni oli vihainen, koska hänen mielestään olisi ollut mahdollista työskennellä ja kirjoittaa samaan aikaan.

Adenubi oli ehtinyt työskennellä virkamiehenä viidentoista vuoden ajan eli hän oli oikeutettu eläkkeeseen. Kaikki nigerialaiset, esimerkiksi Adenubin aviomies, eivät ole yhtä onnekkaassa asemassa. Hän joutuu jatkamaan työntekoa vielä eläkkeelläkin, vaikka jäi eläkkeelle jo vuonna 1978.

Eräs työkaveri muisti eläkkeelle jäävää ystäväänsä tekstiiliteoksella, joka esittää lastaan sylissään pitävää äitiä. Teos komistaa Adenubien olohuonetta. Kirjahyllyyn on sijoitettu siististi maljakoita, kaksi zimbabwelaista kuparikaiverrusta maatyöläisistä työssään ja pari beniniläistä antiikkiesinettä.

Adenubi ja hänen miehensä asuvat Lagoksen keskustassa sijaitsevassa rivitaloasunnossa kahdestaan. Perheen tytär on opiskellut insinööriksi Englannissa ja jäänyt sinne töihinkin. Poika työskentelee websuunnittelijana Teksasissa.

-Eläkkeeni on pieni, mutta tyttäreni auttaa minua välillä lähettämällä rahaa.

Perheessä on muitakin insinöörejä, mutta insinöörimiehistä kukaan ei halua korjata rikkoutuneita paikkoja vaan Adenubi joutuu toimimaan ”koti-insinöörinä”, kuten hän itse itseään nimittää.

Aviomies on vitsaillutkin lahjoittavansa tutkintonsa vaimolleen, joka on miestään kekseliäämpi keksimään ratkaisuja kodin ongelmiin.

Naisissa on tulevaisuus

Adenubin mielestä on erityisen tärkeää saada naiset motivoitumaan työskentelemään taloudellisen itsenäistymisensä eteen. Taloudellisesti itsenäisen naisen ei tarvitse pyytää rahaa keneltäkään.

Adenubin mielestä nigerialaisnaiset ovat mukautuneet aina liian helposti siirtomaavallan tai uskonnon vaatimuksiin. Ristiriitaisesti naisten asema oli parempi siirtomaavallan aikana, jolloin he olivat taloudellisesti itsenäisempiä.

-Ennen koloanialismia naiset myivät tuotteita torilla ja palasivat kotiin myydyistä tuotteista saatujen rahojen kanssa. Naiset huolehtivat lapsista ja muusta perheestään. Englantilaiset muuttivat kaiken. He vaativat, että miehet tulevat torille naisten sijaan myymään. Tyttöjen oli vaikeampi päästä kouluun eivätkä he saaneet opiskella maantietoa ja muita aineita, jotka olisivat auttaneet jatkamaan opintoja.

Nyt nuoret, akateemisesti koulutetut naiset ovat palanneet kyliin auttamaan naisia itsenäistymään taloudellisesti. He paikantavat jokaisen kylän taloudellisen eliitin ja miettivät, mitä vaaditaan, että miehestään taloudellisesti riippuvaiset naiset saavuttaisivat tuon eliitin ja että heistä tulisi siis miehistään taloudellisesti riippumattomia.

-Kolme naista aloittaa projektin yhdessä ryhmässä ja heillä on esimerkiksi 150000 nairaa alkupääomana. Kaikki työskentelevät yhdessä, että projekti menestyisi. Jos käy hyvin, naiset ovat ansainneet projektin lopussa alkupääoman verran rahaa

Kaikki haluaisivat lähettää lapsensa kouluun, mutta koulutus edellyttää rahaa. Erityisesti Etelä-Nigeriassa yorubat tekevät kaikkensa, jotta edes lasten tulevaisuus näyttäisi ruusuisemmalta.

Adenubi jatkaa naisten asemaa puolustaessaan isänsä jalanjäljillä. Hänen isällään kun oli tapana puhua erityisesti nuorten naislääkärien puolesta. Isän syli oli laaja ja lämmin: sinne mahtuivat niin tutut kuin tuntemattomat. Samanlainen syli on Adenubilla. Hän ottaa syliinsä erityisesti heikot ja apua tarvitsevat – kuten naiset.

Boksi

Naiskirjailijoiden sanansaattaja

Adenubi on voimauttanut naisia myös vuonna 1998 perustetun WRITAn ensimmäisenä puheenjohtajana.

-Muut halusivat minut puheenjohtajaksi, koska olin vanhin. Sanoin, etten ollut maksanut jäsenmaksuani, ja he maksoivat sen puolestani.

Ajatus WRITAsta syntyi nigerialaiskirjailijoiden toisen keskeisen järjestön, ANAn, Association for Nigerian Authorsin, tapaamisessa.

-Pohdimme Toyin Adewalen, Nike Adesuyin ja Mownumi Segunin kanssa, että jos naiskirjailijoilla olisi yhdistys, kasvaisimme varmasti tulevina vuosina.

Adenubi oli liittynyt ANAan jo vuonna 1994, ennen ensimmäisen kirjansa ilmestymistä. ANAn puheenjohtajana toiminut Ken Saro-Wiwa oli lukenut Splendidin käsikirjoituksen ja suositellut häntä jäseneksi.

Kolme naista kirjoitti yhdistyksen säännöt. Perustamishetkellä yhdistyksessä oli 15 jäsentä.

Ensimmäisenä projektina oli mennä vierailuille yläasteille ja aktivoida nuoria lukemaan naiskirjailijoiden teoksia, kertoa naiskirjailijoista sekä naisiin liittyvistä asioista ylipäätään.

-Erityisesti pojat olivat hämmästyneitä. He eivät olleet koskaan kuulleetkaan naisten ympärileikkauksista ja morsiamen hinnasta. Elävien naiskirjailijoiden näkeminen oli heille suuri juttu.

Naisten kohtelu ongelma

Yhdistyksen toinen projekti oli kansainvälinen naiskirjallisuusfoorumi Nigeriassa, josta muun muassa Trinidadin & Tobagon sekä Ruotsin suurlähetystöt olivat kiinnostuneita. Ford Foundation tuki taloudellisesti Writing – Rite –projektia.

-Naisia ovat nigerialaisessa kirjallisuudessa perinteisesti kuvanneet miehet. Heidät on esitetty huorina, vampyyreinä tai uhrautuvina äiteinä. Meidän tavoitteemme oli monipuolistaa kirjallisuuden naiskuvia.

Being a woman –workshopeissa naiset saivat kertoa, miten heitä on kohdeltu naisina. Workshopeja järjestettiin neljä etelässä ja neljä pohjoisessa ja jokaiseen workshopiin osallistui viisi lukutaidotonta tarinankertojaa, viisi lukutaitoista ja viisi naiskirjailijaa. Kukin workshop kesti kolme päivää. Jokaisen päivän aikana naiset kertoivat tarinoita.

-Erityisen kiinnostavia olivat päiviä seuraavat illat, koska silloin naiset olivat jo lämmenneet ja kertoivat omista ongelmistaan, muun muassa miehen väkivaltaisuudesta.

Monet naiset luulevat väkivaltaisuuden johtuvan heistä itsestään: mies lyö, koska heissä on vikaa.

-Workshopin tärkein anti oli, että naiset havaitsivat ongelmiin olevan ratkaisuja. Kotiväkivalta ei ole missään tilanteessa hyväksyttävää. Se on Nigeriassa kuitenkin valitettavan yleistä eli tehtävää on.

Etelän ja pohjoisten naisten ongelmat olivat erilaisia koska elämäntavat ja uskomukset ovat erilaisia. Pohjoisessa ihmiset ovat uskonnollisempia, etelässä ja sen suurkaupungeissa maallistuminen on vallannut alaa.

Polygamia eli moniavioisuus on Nigeriassa sallittua, ja maaseudulla varsin yleistäkin.

-Ibadanissa neljäs vaimo tuli toimeen ensimmäisen kanssa. Neljäs möi palmuöljyä ja antoi osan tuloista ensimmäiselle vaimolle. Toinen vaimo myi ruokaa ja menestyi niin hyvin, että osti lopulta koko maatilan. Kolmannesta vaimosta ei puhuttu, koska hän oli mennyt naimisiin toisen kanssa. Naiset olivat solidaarisia toisiaan kohtaan: jonkun poissa ollessa toinen huolehti hänen lapsistaan. Moniavioisuus ei siis aiheuta aina välttämättä ristiriitoja.

Rita Dahl

tulossa julkaisuun jonnekin