Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Wednesday, November 29, 2006

Villiä voimaa







Villiä voimaa

Frank Okonta, Nigerian tiedotus- ja kulttuuriministeriön korkea virkamies, toteutti eläkkeellä unelmansa ja perusti Nkem Galleryn kotinsa lähelle, Lagoksen Lekkiin.

Okontan arkkitehtivaimo halusi, ettei perheen koti täyttyisi maalauksista vaan perheenjäsenten valokuvista. Hän pyysi kuvataidetta ja antiikkia keräävää miestään järjestämään kokoelmalleen jonkin muun säilytystilan. Koko elämänsä urheilulle ja kuvataiteelle omistanut Okonta toteuttikin pitkäaikaisen unelmansa ja perusti trendikkäällä Lekkin saarella Nigerian Lagoksessa sijaitsevan Nkem Galleryn, jonka pysyvä näyttely koostuu 95-prosenttisesti Okontan monien vuosikymmenien aikana keräämistä tauluista.

Poikkeuksellisesti galleriassa on järjestetty myös muita näyttelyitä, kuten laajasti nigerialaista nykytaidetta esitellyt Art for Peace – a Time for Renewal yhdessä YK:n kanssa viime vuonna. 2006 marraskuussa sama näyttely lähtee esille Haitiin, Jamaikalle.

Näyttelyn työt kuvastavat samalla nigerialaisen kuvataiteen siirtymää vuosisataisista perinteistä kohti nykytaidetta. Suurin osa näyttelyyn valituista taiteilijoista on valmistunut taiteilijaksi jostakin korkeakoulusta, osa tekee taidetta muun päivätyön ohessa.

Taiteilijoiden joukossa on myös Okontan viime vuonna tapaturmaisesti menehtynyt tytär Jaqcuelin Nkemdiorin Jackson Pollockin action-maalausten yksityiskohdat mieleentuovine impressionistisine töineen. Hänen gallerian seinälle ripustetuista maalauksistaan Okonta ei luopuisi mistään hinnasta, koska niillä on tunnearvoa.

Hyvä elämä päämääränä

Okontan ensimmäinen päämäärä on ollut hyvän elämän eläminen.

-En ole halunnut kantaa matkalaukussa likaisin keinoin hankittua öljyrahaa, vaan olla iloinen, tavata ihmisiä, säilyttää terveyteni ja elää onnellisen elämän, sanoo parrakas Okonta pilke silmäkulmassa.

Elämää hän on totisesti nähnytkin. Vuonna 1968 hän ajautui muutamaksi vuodeksi Tukholmaan ruotsalaisen tyttöystävän perässä, mutta suhde ajautui umpikujaan, koska Nigeriaan saapuminen oli tytölle liian suuri shokki.

-Jopa Pariisi oli hänelle kuin 1700-lukua.

Vastikään sydäninfarktista toipunut ja eturauhassyövän vuoksi ulkomailla leikkauksessa käynyt Okonta on kokemuksiinsa ja ikäänsä nähden varsin elinvoimainen. Epäilemättä hyvässä kunnossa pysymistä edesauttaa työskentely itselle mieluisten asioiden parissa.

-Ei pidä unohtaa, että myös urheilu on kulttuuria. Ettekös te suomalaiset olleet hyviä taitoluistelussa?

Kerron Okontalle, että suomalaiset ovat hyviä monessa urheilulajissa, muun muassa jääkiekossa.

Mieluummin taide kuin alkoholi

Okonta on ollut innostunut taiteesta nuoresta lähtien. Jo varhain hän sijoitti rahansa ennemmin taide-esineisiin kuin alkoholiin ja muuhun turhuuteen.

Okonta ehti työskennellä valtion virkamiehenä parinkymmenen vuoden ajan. Sitä ennen hän oli toimittaja, joka teki ohjelmia enimmäkseen Nigerian radiolle ja televisiolle, vähän printtimediaankin. Okonta on työskennellyt myös monissa urheilun alan johtotehtävissä: hän on ollut muun muassa pyöräilijöiden liiton puheenjohtaja ja Nigerian olympiakomitean yleissihteeri. Työt ja luottamustehtävät ovat vieneet häntä ympäri maailmaa.

-Kerran olin Egyptissä tekemässä elokuvaa ja näin Nefertitin kuvilla kuvioidun tekstiilin, jonka välttämättä halusin. Pyysin päästä nukkumaan kameramieheni lattialle ja ostin säästyneillä rahoilla himoitsemani tekstiilin.

Kerääjät eivät ole Okontan mielestä hyviä taidevälittäjiä, koska he ostavat vain teoksia ja esineitä, jotka kiinnostavat heitä ja joista he pitävät, eivät esineitä, joiden ajattelevat myyvän hyvin.

-Jotkut keräilijät ovat tulleet galleriaani ja halunneet jonkun tauluistani, joista en ehdottomasti luovu. He ovat poistuneet suuttuneina paikalta.

Tähän mennessä kukaan Okontan viidestä lapsesta ei ole viime vuonna menehtynyttä tytärtä lukuunottamatta innostunut taiteesta samoin kuin isänsä. Lapsista on tullut asianajajia, lääkäreitä ja yksi opiskelee vielä Yhdysvalloissa maailmankuulussa Baylon yliopistossa.

Antiikkikuumeen pauloissa

Pari vuotta Tukholmasta paluunsa jälkeen Okonta lähti vuodeksi Beniniin, jossa häneen iski pieni antiikkikuume. Hän palasi kotiin beniniläisten antiikkiesineiden kanssa. Benin on afrikkalaista antiikkia keräilevien suosituin kohde, koska sieltä löytyvät Afrikan vanhimmat antiikkiesineet, jotka ovat yleensä peräisin jopa 1300-luvulta.

Beniniläiset antiikkiesineet esittävät usein sotureita erilaisissa tehtävissä. On tervehtiviä, taistelevia sotilaita.

Beniniläistä etnografista taidetta on ajautunut myös eurooppalaisiin museoihin. Afrikkalainen antiikki on tehty useimmiten kuivassa hyvin säilyvästä pronssista, brassista ja muista metalleista, joita Afrikassa on ollut yllin kyllin.

Okontan kokoelmista löytyvät muun muassa beniniläiset kuninkaan- ja kuningattaren päät, sekä muutama muu beniniläinen veistos. Afrikkalaiselle taiteelle tyypilliseen tapaan osa teoksista on itseoppineiden taiteilijoiden tekemiä.

Islam asettaa rajoja taiteilijoille ja taiteelle. Islam suhtautuu kielteisesti esimerkiksi ihmisten kuvaamiseen. Tämän vuoksi suurin osa taiteilijoista on keskittynyt maalaamiseen ja taulujen tekemiseen.

-Fanaattisimmat eivät edes hyväksy veistoksia taiteeksi. Halusin siksikin mukaan politiikkaan, että voisin vaikuttaa ihmisten negatiivisiin asenteisiin ja muuttaa niitä positiivisemmiksi, kertoo Okontan gallerian kuraattori Cornel Agim.

Muun muassa Kansallisgallerian kuraattorina toiminut Cornel Agim on arvostetuimpia nigerialaisen taiteen tuntijoita. Agim suunnitteli Kansallisgalleriaan monia näyttelyitä, muun muassa ympäristötaidenäyttelyn, jossa nähtiin erityisesti Nigerian niemimaan öljykiistaan kantaa ottavia maalauksia. Monikansalliset öljy-yhtiöt, Shell etunenässä, pumppaavat surutta kuiviin alueen öljyvaroja.

Intohimona moderni kuvataide

Okontan intohimo on monen nigerialaisen taiteenkerääjän tapaan moderni kuvataide, ei niinkään antiikki.

Okontan galleriasta löytyy monia uuden, nousevan nigerialaiskuvataiteilijan töitä.

-Eläinhahmoihin keskittyneen R. Isimahin viidestä työstä kolme on jo mennyt. Nigerialainen kuvataide on maailman parasta ja afrikkalaiset taiteilijat ovat maailman kekseliäimpiä hyödyntämään erilaisia materiaaleja taiteessaan. Olen käynyt kaikissa maailman tunnetuimmissa museoissa, ja jotkut nigerialaisten nykytaiteilijoiden teoksista voisivat olla tulevia Picassoja, Okonta kehaisee entisen virkamiesjohtajan itsevarmuudella.

Ndidi Diken afrikkalaisia motiiveja toistavat puukaiverrukset kiinnittävät huomion heti galleriassa. Dike onkin tunnetuimpia nuoren polven kuvataiteilijoita, ja hänen eri tekotapoja yhdistävillä mixed media –teoksillaan on menekkiä sekä hintaa. Nuoret, lahjakkaat afrikkalaistaiteilijat ovat hintatietoisia, eikä afrikkalaista taidetta saakaan aivan pikkurahalla ainakaan gallerioista.

-Afrikkalaiset taiteilijat osavat yhdistellä erityisen taitavasti eri materiaaleja. Heillä riittää mielikuvitusta. Materiaalien ja rahan puute on tehnyt heistä kekseliäitä, Okonta uskoo.

Lagoksen käsitöihin ja taiteeseen erikoistuneilta Lekkin ja Tejuoshon toreilta voi yrittää tinkiä paikallista taidetta halvempaan hintaan. Vaikka Lagoksen toreilla tinkiminen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, taide muodostaa poikkeuksen.

Richmond Ogolon ekspressionistista voimaa huokuvat maalaukset, Emenike Ogwon isoille kankaille maalatut etnografiset teokset ja gallerian vanhin teos, C. Chekwun vihreälle taustalle maalattuja, ekspressionistisia, osiin hajotettuja kasvoja sisältävä Faces erottuvat myös edukseen joidenkin kuluneempien aiheiden joukosta.

Kuten muut taiteet, kuvataide on houkuttanut puoleensa entisiä aivan muun alan ammattilaisia, esimerkiksi asianajaja Ehris Ofilin ja Osahenye Kuinobin. Myös Richmond Ogolo hankkii varsinaisen elantonsa lakimiehenä. Vapaa-aikansa hän omistaa kuvataiteille.

Okontan galleriasta löytyvät työt ovat kaikki pääsääntöisesti, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, yliopistollisen taidekoulutuksen saaneiden taiteilijoiden aikaansaannoksia. Itseoppineisuus on aina ollut ja on edelleen afrikkalaisten kuvataiteilijoiden tärkeimpiä piirteitä. Ajoittainen ilmaisullinen hiomattomuus kääntyy jopa voimaksi.

Antiikkia silloin tällöin

Vaikka Okonta onkin keskittynyt keräämään modernia afrikkalaista kuvataidetta, hän hankkii antiikkiesineitäkin silloin tällöin. Hankinnat Okonta tekee puhtaasti omien mieltymystensä perusteella. Pari antiikkikauppiasta kiertää ympäri Nigeriaa metsästämässä antiikkiesineitä, jonka he arvelevat kiinnostavan Okontaa, ja tulevat välillä näyttämään löytöjään hänelle. Tämä ostaa esineet, joista hän pitää.

Karkea nyrkkisääntö on, että antiikkia ovat ennen vuotta 1918 tehdyt taide-esineet. Nigerialaisen antiikin neljä tärkeintä traditiota/aikakautta ovat Nokilainen terrakotta –taide, Ifestä, Beninistä ja Igbu-Igwusta peräisin olevat esineet.

Takahuoneessa sijaitsevat Okontan muut aarteet, jotka ovat maalausten lisäksi antiikkiesineitä, päälliköiden kävelysauvoja Igala-Nigeriasta 1700-luvulta, erilaisia miekkoja eri ajoilta, 1300-luvulta peräisin oleva portugalilaisten löytöretkeilijöiden peruja oleva pistooli, kiero pohjoisnigerialainen maatalousveitsi 1300-luvulta, käsintehtyjä etelänigerialaisia esineitä kuninkaille 1700-luvulta.

Suurin osa Okontan asiakkaista on nigerialaisia ja afrikkalaisia, mutta muutama kansainvälinen asiakaskin hänellä on.

Pääsääntö on, että kuvataidetta saa ostaa ja viedä Nigeriasta vapaasti, mutta antiikkia varten tarvitsee vientiluvan, jonka saa hankittua vain Kansallismuseosta Lagoksesta. Kannattaa siis hankintoja tehdessään varmistaa, tarvitseeko ostokseensa erikoisluvan vain ei.

Juttutuokioni Okontan ja hänen kuraattorinsa kanssaan päättyy olueen ja kanaan Lekkin yksityisen, vartioidun asuinalueen klubilla. Klubin vieressä sijaitsevalla uima-altaalla voi halutessaan vilvoitella pienen välipalan jälkeen. Kuntosali on heitä varten, jotka haluavat pitää linjoistaan huolta. Tämä on Lagoksen eliitin rauhallista asuinaluetta, jossa eivät roistot, varkaat ja pyssysankarit heilu. Heihin täytyy mennä tutustumaan Lagoksen keskustan vilinään.


tämä myös löytyy Antiikki & Keräily 5/2006:sta hienoilla kuvilla höystettynä - ostakaa lehti!

Venäläinen valtiomafia




Pätkä tämänpäiväisestä Hesarin kulttuurista. Venäjä ei ole oikeusvaltio, ei ole ollut pitkään aikaan, eivätkä valtio ja mafia ole toisistaan irrallaan:


Nekrasovin mielestä on läntistä ymmärtämättömyyttä esimerkiksi erottaa toisistaan rikolliset ja hallinto.

"Ei ole mitään järkeä puhua Venäjän valtiosta ja mafiasta aivan kuin ne olisivat kaksi eri asiaa. Rikolliset ymmärsivät kauan sitten, että heidän pitää tulla osaksi virkakoneistoa. Venäjällä tämän tajuavat kaikki."

On siis kyse ikään kuin sopasta, jossa eri raaka-aineita ei enää käy erottaminen. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki koko valtajärjestelmässä olisivat roistoja.

"Esimerkiksi jonkin yrityksen johtokunnassa saattaa olla pari teknokraattia ja joku taustaltaan virkamies. Sitten on yksi, joka on noussut mafiassa liikemieheksi asti, aloitettuaan neuvostoaikana mustan pörssin kauppiaana ja riehuttuaan muskelimiehenä 1990-luvulla. Nämä sitten istuvat yhdessä."

Nekrasov kertoo pitävänsä "hyvin mahdollisena", että venäläinen agentti tai gangsteri murhasi hänen ystävänsä. Siihen väitteeseen ohjaaja suhtautuu varauksellisesti, että itse Putin olisi teon takana.

Herkän viivan mestari







Herkän viivan mestari

Helene Schjerfbeckin (1862-1945) herkät viivat tavoittivat niin mallin ulkoisen kuin sisäisen olemuksen. Malleikseen hän valitsi tavallista kansaa, naapureidensa lapsia, ystäviään ja sukulaisiaan. Kuka olisi aikoinaan arvannut, että Schjerfbeckin maalaukset olisivat 2000-luvun alussa kansainvälisten taidehuutokauppojen kysytyimpiä kohteita?

Herkät, köyhät lapset olivat Schjerfbeckin lempimalleja: ”Olen mieluiten maalannut köyhiä herkkiä lapsia tietämättä kiinnostavatko he ketään.” (Kirjeestä Einar Reuterille 8.1.1918). Ehkä itsekin nelivuotiaana lonkkamurtuman saanut Schjerfbeck pystyi samaistumaan heihin kaikista malleistaan parhaiten. Ja Schjerfbeck tosiaan innostui erityisesti ihmisistä: naapureidensa lasten lisäksi hän maalasi sukulaisiaan, ystäviään ja ohikulkijoita.

Taulujensa syntyprosessia hän kuvasi seuraavasti: ”Kun maalaa lähes tiedostamattomasti, jälkeenpäin näkee, mitä on tehnyt ja usein toistelee itselleen järjettömästi maalatessaan

Schjerfbeckin varhaislapsuuden fyysinen erilaisuus heijastui pysyvästi hänen maalaustensa synkkänä, melankolisena sävynä. Maalausten päävärit olivat usein harmaa, musta ja valkoinen. Kirkkaammat värit ilmaantuivat tauluihin vasta ulkomaanmatkojen myötä. Ranskassa taulujen sävyt muuttuivat vaaleammiksi ja lempeämmiksi.

Erilaisuuden tunnetta voimisti myös omintakeinen tyyli. Schjerfbeck ei koskaan kuulunut 1800-luvun Suomen tärkeimpien kuvataidesuuntausten, kansallisromantiikan tai symbolismin, harrastajiin, vaan hänen herkkä viivansa muistutti pikemminkin impressionismia, vaikka sai myös myöhemmin kubistisia ja muita piirteitä.

Taiteilijaksi tulo ei ollut rautateitten konepajan konttoripäällikkönä työskennelleen isän, Svante Schjerfbeckin mieleen. Myös Helenen äiti suhtautui tyttärensä maalaamiseen kaksijakoisesti. Tyttären suureen lahjaan liittyi jotakin vierasta ja pelottavaakin.

Helene jatkoi kuitenkin sinnikkäästi harrastustaan vanhempien vastustuksesta huolimatta. Isän sairastuminen vakavasti ja kuolema Helenen ollessa 13-vuotias jäivät voimakkaasti nuoren, jo tuolloin kuvataidetta opiskelleen tytön mieleen.

Helenen tulevaisuuden ratkaisi Helsingin taideyhdistyksen johtokuntaan juuri valittu Adolf von Becker, joka tutkiskeli ihaillen 10-vuotiaan Helenen piirustuksia ja kehotti taideyhdistystä antamaan ilmaisen opetuksen sellaiset lahjat omaavalle lapselle. Helenen lapsuus jäikin lyhyeksi, koska hän aloitti opiskelut piirustuskoulussa jo yksitoistavuotiaana.

Inspiroivaa aikaa

Ehkä elämänsä inspiroivinta ja onnellisinta aikaa Schjerfbeck vietti nuoruudensa ulkomaanmatkoilla, erityisesti Pariisissa. Schjerfbeck-monografioita kirjoittanut torniolainen kollega Einar Reuter kirjoitti H. Ahtela-pseudonyymillä seuraavasti: ”Mutta olipa Helene Schjerfbeckinkin elämässä lyhyt aika, jolloin elämä pulppuili ja hymysi… Se oli silloin kun hän 17-vuotiaana keltahapsisena tyttösenä tuli Pariisiin ryhtyäkseen kulkemaan taiteen huumaavassa auringonpaisteessa loistelevaa polkua.” Schjerfbeck kulki Quartier Latinin kujilla ja söi Rue Délambren kulmauksessa sijainneessa kahvilassa. Hänen tuonaikaiset maalauksensa olivat yksinkertaisia ja niissä oli tyylin sekä komposition lujuutta. Samana vuonna Schjerfbeck voitti Suomen taideyhdistyksen vuosinäyttelyn Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista napatulla Wilhelm von Schwerinin kuolema-aiheella.

Schjerfbeckin 1880-luku kului pitkälti ulkomailla. Pariisin lisäksi hän työskenteli Bretagnessa, St. Ivesissä ja Englannin Cornwallissa. Hän kihlautui lyhyeksi aikaa englantilaisen taiteilijan kanssa, mutta kihlaus purkautui vuonna 1885.

St. Ivesissä syntyi esimerkiksi Schjerfbeckin ensimmäisiin menestyksiin kuulunut Toipilas (1888), josta Helene teki toisinnot vuosina 1927 ja 1938. Toipilas oli hänen ensimmäisiä suuria menestyksiään, taulu, jonka Ateneumin taidemuseo hankki kokoelmiinsa ja joka valittiin edustamaan Suomea Pariisin maailmannäyttelyyn 1889. Maalauksessa näkyy Schjerfbeckin hienovarainen tapa lähestyä kuvattavaansa. Toipilas katsoo hiirenkorvilla olevaa oksaa maljakossa edessään.

Seuraavalla vuosikymmenellä hän teki työmatkoja Italiaan, Wieniin, Pietariin ja muualle Venäjälle, mutta 1900-luvun alussa matkustelu tyrehtyi ja Schjerfbeck asettui Hyvinkäälle kehittämään uutta syntetistä tyyliään, jota varten hän tutki muun muassa japanilaisia puupiirustuksia.

Kaunokirjallisuus merkitsi taiteilijattarelle paljon. Dostojevskin ihmisrakkauden lisäksi häneen vetosi Baudelaire, Balzac ja Ibsen. Oscar Wilden estetismiä Schjerfbeck toteutti käytännössäkin saadessaan mallinsa hehkumaan tauluissaan. Omakuvat olivat kuitenkin voittopuolisesti synkän harmaasävyisiä.

Schjerfbeck katsoi sellaisella intensiteetillä kuvauksensa kohteita että tuntui kuin hänen mallinsa olisivat heränneet sisäisesti ja ulkoisesti. He eivät koskaan olleet pelkkää henkeä, vaan myös vahvasti ruumiillisia, maahan ankkuroituneita luotuja. Ehkä syrjästäkatsojan osa terävöitti Schjerfbeckin aistitkin yliluonnollisen teräviksi.

Elävät mallit

Kun Schjerfbeckin opetustyö Ateneumin taideyhdistyksen piirustuskoulussa loppui, hän siirtyi vuonna 1902 äitinsä kanssa Hyvinkäälle.

Schjerfbeck seurasi ulkomaisia taidevirtauksia ainoastaan taidejulkaisuista. Kylässä käyneet ystävät toimittivat lehtiä ja maalausvälineitä sekä kertoivat uutisia taidemaailmasta taidemaailmasta vapaaehtoisesti syrjään vetäytyneelle Helenelle.

Sukulaiset, ystävät, naapurit, emännät, palvelijattaret, äiti Olga ja omat kasvot olivat ihmisiä erityisesti maalanneen Schjerfbeckin tärkeimpiä malleja. Hän valikoi mallinsa tarkasti ja esitti aina realismia syvemmän tulkinnan kohteestaan. Siveltimen edessä olevat nuoret ja vanhat, monesti naispuoliset ihmiset alkoivat elää toista, todellisempaa elämäänsä.

Helene asui isojen puiden suojassa ateljeehuoneessa. Äitiä varten oli hellahuone. Taiteilija kävi välillä rautatieasemalla tarkkailemassa ohikulkijoita ja matkustajia. Joskus joukosta löytyi sopiva mallikin. Ystävät ja sukulaiset, muun muassa Dora Estlander ja taiteilijakollega Ada Thilén kävivät myös kylässä ja suostuivat istumaan kärsivällisesti taiteilijan malleina. Taiteilijan tapoihin kuului, ettei hän koskaan näyttänyt keskeneräistä teosta mallilleen.

Hyvinkäällä häntä innoitti lisäksi esimerkiksi vuokraemäntä Blonda Raij´n pään muoto, jonka madonnamaisen puhtauden hän halusi vangita.

Hän maalasi usein myös Hyyppärän maantievarren asukkaita. Taimi Lilja oli Pukukuvan I:n ja II:n mallina. Vaihdemies Kari Lintumäen tyttäret Anna Vilhelmiina ja Irene Dagmar pääsivät Ompelijatar- ja Hiljaisuus-maalausten sekä Lukevan tytön malleiksi. Seppä Juho Kustaa Sahrmanin Einari-poika ikuistettiin Halkopoika-teokseen, erääseen taiteilijan merkittävimmistä maalauksista.

Scjerfbeckin ikuistamiksi pääsivät myös lähinaapuri, sahanhoitaja Gustaf Tamlanderin kolme tytärtä ja 40 Schjerfbeckin maalausta omistanut Caloniuksen perhe. Asemapäällikkö Albert Ilon tytär Aira, Isak Plyhmin Verna ja Nestor Simolan Siiri istuivat myös taiteilijan ateljeessa malleina.

Uusiutuva taiteellinen kieli

Hyvinkäällä Schjerfbeckin taiteellinen kieli alkoi uusiutua. Värikokeilujen avulla hän tavoitteli keskitettyä väriskaalaa ja pelkistettyä muotokieltä. 1910-11 maalattu valkeakasvoinen Halkopoika, jolla oli voimakkaanpunainen suu, oli Schjerfbeckin ohjelmanjulistus. Siirtymävaiheessaan hän tutki Paul Cézannea, Paul Gauguinia ja Vincent van Goghia.

Omaa kieltään hän etsi myös muistelemalla nuorena näkemiään Matissen intensiivisiä värejä sekä fauvistien Vlaminck ja Déral kontrasteja. Omakuvassa (1912) hän saavutti ensimmäistä kertaa kokoavan rakenteen.

Schjerfbeckin taiteen juuret olivatkin aina enemmän Ranskassa kuin Suomessa. Hän uskoi maalaustaiteen tulevaisuuden olevan 1900-luvun uusissa kuvataiteellisissa virtauksissa, ei edellisellä vuosisadalla. Ei ihme, ettei hän tuntenut oloaan kotoisaksi Helsingin pienissä taiteilijapiireissä.

Uransa alkuvaiheessa Schjerfbeck maalasi myös puita, joita Soili Sinisalo piti ihmisenkaltaisina, täynnä tunnetta olevina. Lisäksi häneltä löytyi asetelmia, kukka-aiheita ja enkelitaulujakin, mutta elävissä malleissa Schjerfbeck oli vahvimmillaan. Heistä pysyvin oli oma Olga-äiti. Niukoin värein ja yksikyiskohdin hän loi ilmaisuvoimaisia kuvia.

Ulkomaisia vaikuttajia

Ulkomaalaisista taiteilijoista Schjerfbeckiin vetosivat El Grecon ja Constantin Guysin työt, joista hän maalasi omia toisintojaan. Guysissä viehättivät elegantit daamit ja tyylikkäät ajoneuvot, El Grecon uskonnolliset aiheet ja muotokuvat, voimakkaat värikontrastit ja venytetyt hahmot saivat myös hänen hyväksyntänsä.

Guysiin hän palasi kolmen seuraavan vuosikymmenen aikana monta kertaa. Schjerfbeck maalasi ainakin kuusi Guys-toisintoa. Hän ilmaisi kiinnostuksensa uustulkintoihin vuonna 1919 kirjeessään, jossa kertoi El Grecon taulua katsellessaan halunneensa maalata ne uudestaan oman taiteellisen käsityksensä mukaisesti.

Schjerfbeck sai kuulla Guysistä tutustuttuaan vuonna 1915 torniolaiseen taiteilijaan ja metsänhoitajaan Einar Reuteriin. Miehen nimi toistui taiteilijattaren kirjeissä 1940-luvulle saakka, eikä hän vaikuttanut kaukaiselta ystävältä. Reuter oli juuri sellainen voimakkaan maskuliininen, mutta samalla herkkä ja taiteellinen mies, jota Schjerfbeck kaipasi rinnalleen: ”Sieluni elää pienessä nurkassa, olen nainen, niin se on.” (Kirjeestä Einar Reuterille 29.4.1917).

Schjerfbeck kiinnostui erityisesti Guysin tavasta tarkkailla ihmisiä. Hän kirjoittaa kirjeessään: ”Ajattele häntä kuljeksimassa ulkona joka yö, katselemassa tuota valossa kimaltavaa maailmaa, sitten menemässä kotiin ullakkokamariin ja piirtämässä sitä, nukkumassa päivällä – niin hän teki.” Guysin maalausten keveys, eleganssi ja luonnosmaisuus vetosivat Schjerfbeckiin.

Toimittaja ja merkittävä taidekauppias Gösta Stenman vieraili vuonna 1913 ensimmäisen kerran Schjerfbeckin luona. Ruotsinkin taide-elämässä vaikuttanut Stenman järjesti Schjerfbeckin ensimmäisen yksityisnäyttelyn Helsinkiin vuonna 1917. Varsinaisen läpimurtonsa hän teki parikymmentä vuotta myöhemmin Ruotsissa.

Kaksisuuntainen perspektiivi

Vaikka elämänsä enimmäkseen yksin tai äitinsä kanssa elänyt Schjerfbeck teki raskaita töitä, hän kuvaili elämäntapaansa muinaisaikojen naisten kaltaiseksi henkisyydeksi. Hän tunnusti olevansa vieraantunut nykyihmisten elämäntavasta: ”On onni elää hengellisesti. Ja luulen entisaikojen naisten eläneen niin, mitä enemmän, sen raskaampaa – en tiedä lainkaan, kuinka naiset nyt elävät.” (Kirjeestä Helena Westermarckille 29.7.1925). Hänelle hengen etuasema suhteessa ruumiiseen oli lähtökohta itselleen: ”Te tiedätte kyllä että olen yksinkertainen, taitamaton ihminen, seison kristillisellä (ei-kirkollisella) perustalla ja pidän tärkeimpänä että henki on ruumista ylempi, jokainen henkensä, sielunsa lajin mukaan.” (Kirjeestä Einar Reuterille 23.8.1916.)

Schjerfbeckin ei tarvinnut Ahtelan mielestä osoittaa esineitten realistisuutta ulkoisten kohokepaikkojen avulla. Hän esitti suoraan esineitten sisäisen sielun. Schjerfbeckin kuvattavista huokui hiljaisuus. He eivät esittäneet mitään pose´ja eivätkä olleet enemmän tai vähemmän tekaistussa liikkeessä. Varhaisimpien teosten viivapuhtaus vaihtui myöhempien mallien asennon tärkeyteen. Pelkän asennon avulla taiteilija kuvasi sisäisen ihmisen ohella ulkoista.

Tammisaareen Schjerfbeck asettui asumaan 1925 nykyiseen Julinin taloon osoitteeseen Perspektivet 2. Sieltäkin hän löysi heti talon asukkaista malleja tauluihinsa. Myös vuokraemäntä Sigrid Nyberg toimi Schjerfbeckin mallina. Hänen kaikkien aikojen suosikkimallinsa oli kuitenkin kemian, fysiikan ja matematiikan opettajana toiminut vauhtihullu veljenpoika Måns, joka ei omistanut autoa tai ajokorttia, mutta käytti kuitenkin ahkerasti vuokra-autoja.

Elämänsä ehtoopuolella, vuonna 1942, Schjerfbeck evakuoitiin Loviisan vanhainkodista Luontolan parantolaan Nummelaan, jonne hän matkusti presidentti Risto Rytin käyttöön antamalla autolla. Sielläkin siveltimellä oli töitä: hän ikuisti kankaalle joitakin hoitajattaria.

Schjerfbeck maalasi elämänsä aikana puolensataa omakuvaa, joista noin puolet syntyi vuosina 1944-46 Tukholman Saltsjöbadenin kylpylähotellissa. Leena Ahtola-Moorhouse kirjoitti kuvista: ”Pään viivat ovat yksinkertaisuudessaan kuin piktogrammin elementtejä, kuin kuolemanviivoja. Vaatii luonnetta nähdä kuolema peilissään, silloin kun se todella on siellä.”

Keskeneräisestä Omakuvasta Ahtola-Moorhouse löysi voimakkaan selviytyjän: ”Minusta leukaviiva Keskeneräisessä Omakuvassa symbolisoi selviytyjää, joka hyväksyy osansa ja itsensä.” Varhaisempiin omakuviin kuuluva teos ennakoi myöhemmän kauden omakuvia. Keskeneräisen Omakuvan takaa löytyi Tehdastyöläisiä matkalla työhön –maalaus, jossa taiteilija tunnusti yhteytensä kulutusyhteiskunnan hyväksikäyttämiin työläisnaisiin. Nerokas taiteilija oli aina kuitenkin aina ”toinen”. Hän eli ennen muuta taiteensa kautta. Kaikki muu jäi sen jalkoihin, oma elämäkin.

Rita Dahl

Lähteet:

Ahtela, H. (1917) Helene Schjerfbeck. Frenckellin kirjapaino, Helsinki.

Holger, Lena (toim.) (1997). Helene Schjerfbeck. Naisia, miehiä, omakuvia, maisemia, asetelmia. Otava, Helsinki.

Konttinen, Riitta (1988). Suomalaisia naistaiteilijoita 1880-luvulla. Otava, Helsinki.

Levanto, Marjatta (toim.) (1992). Konstnären är känslans arbetare. Söderströms & C:o Förlags Ab, Helsingfors.

Simanainen, Timo & Vuorinen, Katja (toim.) (2004). Helene Schjerfbeck Riihimäen taidemuseossa. Riihimäen taidemuseon julkaisuja, Riihimäki.


julkaistu Keräily & Antiikki 5/2006:ssa, hankkikaa hyvä lehti käsiinne hyvinvarustelluista lehtipisteistä!!

Suomen PENiä huomioidaan

Ylioppilaskunnan huomionosoitus Suomen PENille

Helsinki, 29.11. Kotimaa stt 097

Helsingin yliopiston ylioppilaskunta on myöntänyt Suomen PENille ylioppilaskunnan standaarin kansainvälisen sananvapauden ja ylioppilaskunnan pyrkimysten edistämisestä. Huomionosoitus luovutettiin kirjailijoiden sananvapausjärjestön emeritapuheenjohtajalle kirjailija Kirsi Kunnakselle HYY:n vuosijuhlassa sunnuntaina.

Ote HYY:n perusteluista:

”Aikana, jona luovuttamattomat kansalaisoikeudet eivät ole itsestään selviä, sanankäytön ammattilaiset tekevät työtään jopa henkensä uhalla. Tämä yhteisö saattaa yhteen kirjailijat ja toimittajat, jotka taistelevat pyyteettömästi sananvapauden puolesta”, luonnehti HYYn merkkitoimikunta kirjailijoiden sananvapausjärjestöä PENiä. Kirsi Kunnas täydensi kuvaa totuudenpuhujien kohtalosta lainaamalla omaa satuhahmoaan: ”Jos puhuu suoraan, voi joutua suoraan nuoraan.”

Ihmisoikeudet olivat esillä HYY:n vuosijuhlassa muutenkin. Ylioppilaskunta luovutti kunniamerkin professori ja oikeushammaslääkäri Helena Rannalle, joka on yhdistänyt humaanin ajattelun patologiaan. Kunniamerkki myönnettiin merkittävästä ja ansiokkaasta työstä tieteen ja ihmiskunnan hyväksi.

Tuesday, November 28, 2006

Äiti on väsynyt

”Äiti on vähän väsynyt”

”Naisten – ja erityisesti perhettä pyörittävien äitien – pitäisi olla armollisempia itselleen”, sanoo Maria Syvälä, jonka mielenterveys petti kolme vuotta sitten. Nyt hän on toipunut ja puhuu avoimesti kokemuksistaan.

Nykynaisten harteille kasataan paljon paineita. Tämän tietää tamperelainen kirjailija Maria Syvälä, jonka elämä ajautui kolme vuotta sitten kriisiin liiallisen työn, perheen ja stressin takia. Syvälä on avoimesti kertonut julkisuudessa, muun muassa Punaisessa Langassa, mielenterveytensä pettämisestä ja siitä, miten perhe oli kovilla, kun äiti ei enää pystynytkään huolehtimaan arjen sujumisesta. Isän oli otettava hetkeksi ohjat käsiinsä.

Nyt Maria-äidillä on takana lepoa ja terapiaa, eräänlainen matka omaan itseen.

Syvälöiden perhe elää jälleen tavallista arkea isossa puutalossa Tampereen keskustan liepeillä. Maria on toipunut ja voi hyvin, mies käy töissä, 6-vuotias poika on esikoulussa ja 8-vuotias tyttö koulussa. Äiti lukee ja kirjoittaa päivät ja on julkaissut runokokoelman Älä sylje minua syliisi (Robustos 2005), joka kertoo rankasta mutta rakkauden sävyttämästä matkasta mielisairaalaan ja takaisin. Iltasuukko ja muita hellyysharjoituksia äideille –kirjan julkaisi Aamulehti Kirjat tänä keväänä.

Täydellinen äitiys, raskas tavoite

Vaikka Maria kuunteleekin lasten huolia keskittyneemmin kuin ennen, hänestä äideillä on myös oikeus menettää hermonsa tuntematta kroonisesti huonoa omaatuntoa.

- Ei äitiys ole onnistumisprojekti. Kenestäkään ei tule äitiä, joka aina hallitsee itsensä ja arjen kuviot epäonnistumatta. Oman keskeneräisyyden ja rajoittuneisuuden hyväksyminen ei kuitenkaan ole helppoa. Täydellinen äitiys on myytti, jonka purkamiseen on käytetty paljon aikaan. Riittävän hyvä äiti rakastaa omiensa lisäksi myös muiden muksuja. Miten luovuttamaton on tarve rakastaa! Se jos mikä on vapautta; yhteyttä siihen mikä on totta.

Myös Marialla on kasvukipunsa.

Äitiys saattaa pelottaa

Maria on Iltasuukko-kirjassaan kirjoittanut, että äidiksi tuleminen voi herättää monenlaisia tunteita, oikean tunnemyrskynkin.

- Rakkaus ei välttämättä ole myötäsyntyistä, sillä on opittava tuntemaan pieni ihminen kyetäkseen rakastamaan häntä ja sitoutumaan häneen. Äitiyteen liittyvä vastuu ja valta saattavat pelottaa.

- Eilen inhosin äitinä oloa, koska lapset olivat poikkeuksellisen ärsyttäviä rissaajia. Mutta juuri nyt takana on helpompi päivä ja iloitsen, kun he ovat rauhallisina vuoteissaan. Hieroin molempien kasvavia jalkoja ja silitin hiuksia pitkään ja hartaasti vintillä, jonka mies on juuri remontoinut. Tyttö sanoi yllättäen: "Äiti. Minulla on turva tässä huoneessa."

Sairaus opetti myötäelämistä

Toinenkin ihana muisto tulee äidille mieleen. Kesällä Maria otti aurinkoa pihalla poikansa pyyhältäessä ohi. Hän pysähtyi äidin kohdalle antamaan tälle suukon ja juoksi sitten hiekkalaatikolle.

-Se oli niin ihana hetki, että liikutuin. Ajattelin, että olen onnistunut äitinä ihan omalla tavallani. Sairastumiseni on kaikessa karmeudessaan opettanut lapsilleni myötäelämisen kykyä. He eivät karsasta erilaisuutta ja erittelevät loistavasti tunnetilojaan.

Punatukkaisen Marian saattaa nähdä punatupsuiset Aino-tossut jalassa käväisemässä lähikaupassa. Hän on pukeutunut värikkäisiin vaatteisiin, nauraa paljon ja hassuttelee lasten kanssa.

Syvälöiden perheessä harrastetaan yhdessä. Pelejä pelaavat kaikki, ja pesäpallo on viimeisin villitys. Uimahallissa käydään yhdessä.

Yhteisen vaaliminen hoitaa parisuhdetta

Maria toteaa, että miehen ja naisen välinen parisuhde on taitolaji. Toisen sairaus kriisiyttää myös parisuhteen, mutta siitä voi selvitä.

-Miehet voisivat lopettaa ylityöt ja siirtyä naistensa rinnalle hoitamaan sitä, mikä heille on yhteistä. Parisuhde on taitolaji, olimmehan mekin kriisissä mieheni kanssa sairauteni takia.

-Miehet saisivat myös helliä vaimojaan. Minusta on ihanaa, kun mies joskus hieroo varpaitani tai hartioitani. On tärkeää pitkässä parisuhteessa, että kumppaneiden välillä on virtaa.

Yhteisiä menoja, kumppanin läheisyyttä

Syvälät huolehtivat parisuhteen ja perheen hyvinvoinnista myös reilusti rentoutumalla. Maria ja hänen miehensä palkkaavat joskus illaksi naapurin Charlotten tai Mandi-serkun hoitamaan lapsia ja lähtevät ravintolaan syömään. Myös mummut ja vaarit auttavat.

Yleensä nainen on perheessä se, joka keksii tällaisia yhteisiä iltoja.

-Marmatin joskus miehelleni, että keksi sinäkin jotain yhteistä tekemistä joskus. Niin me sitten oikaisimme kaksin Iidesjärven lintutornille kevätjäitä pitkin, minä tietysti edellä.

Maria otti tapahtuneesta opikseen ja jatkoi yhteisten aktiviteettien keksimistä.

Joustinpatjat television edessä iltaisin tuovat parisuhteeseen myös sitä kaivattua toisen läheisyyttä. Iltasuukko-kirjassa Maria kirjoittaa: ”Läheisyydessä parasta on, että sitä tarjoava kumppani näyttäytyy lämpimässä valossa ja samalla hänen arkiset maneerinsa lakkaavat ärsyttämästä. Ei haittaa sekään, että mies kääntää paitansa väärinpäin laittaessaan sen pesukoneeseen ja jemmailee kaikki sytkärit taskuihinsa ja kahvikupit kellariin homehtumaan ja unohtaa laskea vessanpöntön kannen ja truuttaa hammastahnaa niin että tuubin suuaukon ympärille muodostuu lopulta kuiva tahnapursuamisto.”

Omastakin rentoutumisesta täytyy pitää huolta. Maria on opetellut fysioterapiassa kehon rentoutumismenetelmiä, muun muassa alexander-tekniikkaa. Kaksi puhelinluetteloa pään alle, katse kattoon, polvien alle sohvatyynyjä niin, että jalat ovat koukussa: yksinkertaista. Samalla hän kuuntelee Kaj Chydeniuksen balladeja orimattilalaisten harrastelijarunoilijoiden teksteihin, ajattelee dementoitunutta mummuaan ja saattaa itkeäkin.

- Olen myös elokuvien suurkuluttaja. Jos väsyttää, niin kolmentähden leffa on paras. Pysyn juonessa eivätkä tunteet kuohahda liikaa… Liikunta rentouttaa myös, samoin haitarin- tai pianonsoitto. Kaikki, mihin on intohimo, on hyvästä aivoille ja ruumiille. Kun hyvä kirja koskettaa ja menee ytimiin, niin elämys on huikea!

Sairaus vei Marialta hetkeksi kaiken itsearvostusta myöten. Aika ja hyvä hoito ovat parantaneet haavat. Maria sanookin, että hän ”olisi seonnut, ellei olisi seonnut.” Hän sai siis tilaisuuden sairastaa itsensä terveeksi.

- Naisen harteille kasataan nykyään paljon. On oltava hyvä äiti, hoidettava vastuullinen työ ja pidettävä koti kunnossa, on oltava loistokokki, luova, seurallinen, hauska, on pidettävä huolta sosiaalisesta elämästä, ja välillä olisi kiva juhliakin ja matkustella. Sitten on vielä hoidettava kuntoaan ja pysyteltävä kauniina ja hoikkana.

- Toipumisprosessi voi monen kohdalla jysäyttää palaset oikealla tavalla kohdalleen: kirkastaa sen mikä tärkeintä on. Täytyy vain oppia sanomaan ei. Täytyy oppia laiskottelemaan.

Rita Dahl

Boksi


Voimalista naisille

1) Muista levätä. Makaa lattialla pääkopan alla kaksi puhelinluetteloa, nosta jalat kattoon ja sulje silmät, kuuntele vaikka balladeja.
2) Opettele sanomaan ei. Myös siivoamiselle. Kierrä lattialle viskotut vaatemytyt vasemmalta.
3) Kokeile vesiurheilua eri muodoissaan: vesijumppaa, uintia, avantoa. Vesi rauhoittaa mieltä.
4) Elävä tuli – takkatuli tai niiden puutteessa kynttilät - luovat kotiin tunnelmaa ja vapauttavat stressistä.
5) Ota itsellesi omaa aikaa hyvällä omallatunnolla. Matkusta tapaamaan hyvää ystävää, lue kirjaa, ratsasta hevosella tai muuta sellaista. Pääasia, että teet sitä, mihin koet aitoa intohimoa.
6) Mene metsään. Sienestys ja marjastus maadottaa mielen ja kehon. Puita on lupa halata.
7) Julista itsellesi synninpäästö. Menneitä et saa tekemättömiksi.
8) Kirjoittaminen on jokanaisenoikeus; siispä päiväkirjaa pitämään!
9) Anna lupa kaikille tunteille. Mitään sellaista et voi tuntea, mitä joku muu jossain joskus ei olisi jo tuntenut.
10) Ole oma itsesi. Kannattaa tutustua!

juttu ilmestynyt Yhteishyvä 12/2006:ssa

Monday, November 27, 2006

Carlos Drummond de Andrade



Jos joku osaa portugalia tai ranskaa, voisi kertoa minulle, mitä tarkoittaa boitempo tai boeuftemps, sitä ei löytynyt omistamistani kummankaan kielen sanakirjoista. Kiitollisuudella otetaan tieto vastaan.



Carlos Drummond de Andrade


Carlos Drummond de Andrade

Ärsyttävä laulu


Haluan luoda ankaran sonetin

jota kukaan runoilija ei uskalla kirjoittaa.

Haluan maalata hämärän sonetin,

kuivan ja vaikeaselkoisen.


Haluan että sonettini ei herätä tulevaisuudessa

kenessäkään mitään nautintoa

ja että se vihamielisyydessään ja kypsymättömyydessään

samalla osaa olla eikä osaa olla.


Antipateettisen ja epäpuhtaan verbini

täytyy kiihottaa ja saada kärsimään

kuin jalkojenhoitaja Venuksenjänteen.


Kukaan ei muista sitä, heittoa muurilla,

koiraa kusemassa kaaoksessa, kun Arcturus,

selvä arvoitus, lakkaa yllättämästä.


(kokoelmasta Claro Enigma, 1948-51)




Mutta mikä tuska on ihminen?

Kuinka ihminen voi

huomata että sattuu?


Onko ihmisellä sielua?

Ja kuka laittoi sieluun

jotakin joka tuhosi sen?


Kuinka ihminen tietää

mikä on hänen sielunsa

ja mikä anonyymi sielu?


Mitä varten on ihminen?

luodakseen Jumalan?

Tietääkö Jumala ihmisestä?


Ja tietääkö paholainen?

Miksi ihminen haluaa

olla kohtalo, lähde?


Mikä ihme on ihminen?

Mikä uni, mikä varjo?

Mutta onko ihminen olemassa?


(kokoelmasta A vida passada a limpo, 1954-58)



Elämäkerrallisia ohjeita


Mutta mitä sanoi runoilija

koulun kokeessa?

Että hän on puolipateettinen

eikä hallitse riimejä?


Että hän on Itabirasta,

kaukaisesta ja rautaisesta maasta?

Että hänen säkeistään tulee

välillä proosaa?


Että hän on laiha, kalju, vakava

(olemukseltaan) ja hiljainen,

kuin joku mineraali

jota ei ole kokonaan murskattu?


Että hän kohtasi tiellään

kiven ja pysähtyessään

paljon pilkkaavaa naurua

ympärillään?


Että murheista huolimatta

hän säilyttää hyväntuulisuutensa,

jahtaa pilviä taivaalla,

uskoo hyvään ja rakkauteen?


Mutta mitä sanoo runoilija

koulun kokeessa

salaisella kielellä

joka miellyttää häntä?


Hyvin yksinkertaisesti: hän haluaa

(ei tarvita terävää älyä)

olla – se näkyy naamasta –

Ana Lúcian ystävä.


(kokoelmasta Viola de bolso II, 1955-1964)



Havainto


Hammas kuolee myrkytettyyn hedelmään

hedelmä kuolee myrkytettyyn hampaaseen

myrkky kuolee hedelmään ja hampaan kuolemaan

kuollessaan hammas löytää

ei-minkään herkullisen hedelmämehun.



Haaste


Avaa lain nimessä.

Minkä lain nimessä?

Ehkä nimettömän lain?

Minkä nimen nimessä

sen jota nyt lasken yhteen

jos unessa tavasinkin sitä?

Kuninkaan nimeen.


Minkä kuninkaan nimeen

ovi on murrettu

jotta pääsisi sisään

joka oikeassa kädessään

kantaa pahaenteistä paperia

ja harteillaan kivääriään?


Avaa aaltoviivan nimessä,

avaa avaamisen nimessä,

voimien nimessä

joiden heikko pseudonyymi

ei ole todennettavissa:

hämärä numero bullassa

tai laskos olemattoman

veljen munkinkaavussa.


Avaa lain nimessä.

Avaa laitta ja nimettä.

Avaa myös kuninkaatta.

Ei, älä avaa, voima

haastaa sinut, huomaa:

olen jo repinyt mahasi auki.


Boitempo


Maalla tulee pimeä

eri tavalla.

Varjo tulee kypäristä,

vasikastaan erotetun

lehmän mylvinnästä.

Karjalle tulee yö

ja valossa jonka maatilan

ikkuna

valuttaa navettaan

ilmaantuu monistuneena

hänen suolapatsaansa,

yön veistos.

Sarvet merkitsevät

jokaisen teuraseläimen

yksityisen unen rajat

ja punovat kaari kaarelta saaren

universaaliin uneen.

Nukumme ja heräämme

karjan keskellä.

Aamu valkenee maalla

eri tavalla.

Valo saapuu maidossa,

nisien haalea suihku

ja päivä on sininen laidun

jonka karja valloittaa uudelleen.


(kokoelmasta Boitempo, 1968)


Valjakko


Kuolema kerroksessa

mulatti kellarissa

rauha ruumiinvalvojaisissa

suudelma pimeässä

kiire valjastaa

kuoleman merkitys

sinun halusi väriin

joka valaisee kellarin.


Kuolema ei yhdistä.



Carlos Drummond de Andrade syntyi 31.10.1902 Mato Dentrossa Minas Geraisin osavaltiossa, on Brasilian tunnetuimpia nykyrunoilijoita. Hän kävi koulunsa Itabirassa, josta siirtyi Belo Horizonteen, Colégio Arnaldoon. Hän kävi myös jesuiittojen Colégio Anchietaa, jossa kirjoitti koulun lehteen Auroria Colegialiin.

Vuonna 1920 hän muutti Belo Horizonteen, ja aloitti pian kirjeenvaihdon runoilija Manuel Bandeiran kanssa. Drummond tutustui noihin aikoihin Blaise Cendrarsiin, Oswald de Andradeen, Tarsila do Amaraliin ja Mário de Andradeen, joista viimeksimainitun kanssa hän alkoi kirjeenvaihdon.

1925 hän meni naimisiin Dolores Dutran kanssa, oli yksi modernistisen A Revistan perustajajäsenistä ja valmistui farmaseutiksi. Seuraavana vuonna Drummondista tuli Diário de Minasin toimittaja. Hänen esikoisensa Carlos Flávio eli vain puolen tunnin ajan, mutta 1928 syntynyt tytär Maria Julieta jäi onnellisesti eloon.

Belo Horizontessa Drummond toi modernistiset kirjailijat – Emílio Mouran, Abgar Renault´n, Pedro Navan ja muiden – yhteen.

1930 Drummond julkaisi esikoisrunokokoelmansa Alguma Poesia ja vallankumouksen myötä hänestä tuli sisäministeriön sihteerin Gustavo Capaneman toimistopäällikkö. 1934 hän siirtyi Rio de Janeiroon opetus- ja terveysministeriön toimistopäälliköksi ja jatkoi koko ajan runokokoelmien julkaisemista.

Drummond ansaitsi elantonsa myös toimittajana elämänsä loppuun asti: hänellä oli kolumni Jornal do Brasilissa, hän toimitti ystäviensä tekstejä A Revistassa, oli Diário de Minasin päätoimittaja, Estado de Minasin ja Diário da Tarden toimittaja. Lisäksi hän avusti lukuisia muita lehtiä.

1940-luvun alku oli uuden valtion käynnistymisen aikaa Brasiliassa. Drummondia alettiin pitää Brasilian tärkeimpänä runoilijana. Kansainvälisesti hänestä tuli diktatuurin vastaisen vastarinnan symboli. Drummond julkaisi vuosikymmenten aikana useita kymmeniä runokokoelmia, jotka tekivät hänestä yhden Brasilian tunnetuimmista nykyrunoilijoista.

5. elokuuta 1987 kuoli Drummondin tytär, joka sai isästään seuraa saman kuukauden 17. päivä. Drummondilta jäi julkaisematta useita kokoelmia: O Avesso das Coisas, Moça deitada na grama, Poesia errante (Viola de bolso III), O amor natural, Farewell ja Arte em exposição.

Ollaan suomalaisia

Maamme Suomi

Miksi ei sanota suoraan, että meillä
on kulttuuriavuttomuus, kulttuuritylsyys.
Siis jotenkin sellainen
tila kuin hyvän kodin hölmön pojan
koulunkäynti. - - -
Taantumuksellisuus, siis siirtyminen
taantumuksellisesta seuraavaan vuorossa
olevaan taantumukseen, kuuluu
laupiaan sovinnaisuuden ja
sentimentaalisuuden rinnalla suomalaiseen
mentaliteettiin. Tästä johtuu,
että me pakostakin vaellamme
alituisessa kulttuurikurjuudessa. Ja tämä
panee myös surkeana kysymään, että
tuleeko meistä kulttuurikansaa koskaan.

OIVA PALOHEIMO
vuonna 1945 Taiteen Maailmassa

Ja Ollaan sitten suomalaisia -teoksen kirjoittaja Pekka Lounela jatkaa (Gummerus 1959) armotonta tykitystä, joka on ajankohtaista vieläkin:

"Tätä nykyä maa on poliittisen voimattomuuden tilassa, joka heijastuu sivistyselämän alueelle. Hengen tarpeet on pitkän aikaa laiminlyöty eikä muun maailman tieteellistä ja teknistä kehitystä ole kyetty seuraamaan. Lukutaitoisten määrä on kunnioitettava, suurempi kuin sivistyksellinen kapasiteetti."


"Me elelemme välimaastossa takapajuisuuteemme tyytyen. Kansalliseläimeksemme voitaisiin pyhittää rapu, kansalliskukaksi rikkaruoho. Suomi on sairas. Taudin määrittelemistä ja lääkitsemistä vaikeuttaa se, ettei sairas tahdo parantua. Omasta mielestämme olemme eräänlainen sivistyskansa."

"Suomen kansan syvät rivit vihaavat synnynnäisesti sellaista sivistystä, josta ei ole apua urheilukentällä, kalaretkillä eikä ammatinharjoituksessa. Ehkä ne eivät kammoksu sitä kuin ruttoa, mutta ne osoittavat mieltään hiljaisella ja jääräpäisellä tavallaan."

Pietarilainen ohjaajamaestro




Vaikutelmien luoja

Pietarilainen ohjaaja Andre Mogutshi ei suostunut kertomaan mitään uusimmasta ohjauksestaan, Sasha Sokolovin romaaniin perustuvasta Between Dog and Wolf, joka nähtiin Russian Seasons –festivaalilla Helsingissä.

Mogutshi selittää ystävällisesti haluttomuuttaan kommentoida.

-Minulla on kyllä selvä käsitys siitä, mistä esitys kertoo, mutta haluan katsojien muodostavan itse omat vaikutelmansa ja tulkintansa. Jokaisen vaikutelmat ovat oikeita, sanoo Mogutshi kohentaen asentoaan Aleksanterin teatterin sohvalla.

Venäjässä on obraz-termi, joka tarkoittaa hahmoa, kuvaa tai figuuria. Näyttämöllepanon kokonaisuus– näyttelijät, visuaalisuus, valot, äänet, lavastus – kaikki yhdessä aiheuttavat ”hahmon”, joka katsojalle esityksestä muodostuu.

Between the Dog and Wolf –esityksen hahmo on allegorinen, symbolinen ja monitulkintainen. Kysymys on samaan aikaan yksilötarinasta, nuoresta taiteilijasta, joka on kuolettavasti rakastanut naiseen, joka odottaa hänelle lasta, mutta myös laajempia näkymiä avaavasta mahtipontisesta esityksestä. Rakkaudessa pettyneen miehen kohtalo yhdistyy niin Jeesukseen Kristukseen kuin Pushkiniin.

Näytelmässä vuorottelevat poeettiset kohtaukset ja kuvat, joissa ei tapahdu juuri mitään, vaan katsoja joutuu tulkitsemaan runollista näyttämökuvaa, joka voi yhdistyä näyttelijän taustalla lukemaan monologiin. Kertoja on sama rakkaudessa pettynyt mies, joka on ryhtynyt juomariksi ja heittänyt elämän risaiseksi, kuten muut eri syistä samaan tilanteeseen ajautuneet kohtalotoverit. Välillä ohjaajia keskeyttää lyhyet poeettiset episodit laajempia yhteyksiä avaavilla kohtauksilla, joissa pettyneitä ja syrjäänsysättyjä on yhtä yksilöä enemmän. Mogutshi esittää neuvostoyhteiskunnan, mutta kenties myös kapitalistisen järjestelmän sosiopatologian.

Kysyttäessä oman ohjaajanuransa kohokohtia, Mogutshi vastaa korostavansa jokaisen ohjauksen keskeisyyttä.

-Minulle kaikki esitykset ovat yhtä tärkeitä. Jokainen esitys antaa taiteellisesti jotakin uutta.

Mogutshi on mustatukkainen, kookas mies, joka on pukeutunut rennosti vaaleaan villapuseroon ja samettihousuihin. Hän luo omalla olemuksellaan boheemin vaikutelman, jonka voisi kuvitella hänen haluavankin tehdä.

Näyttämöllistä kokeilua

Between the Dog and Wolf perustuu pietarilaisen Sasha Sokolovin romaaniin. Hän on kolme romaania ja esseitä julkaissut kirjallinen kokeilija, joka haluaa uudistaa kirjallisia muotoja. Hän sopii siksikin erityisen hyvin Mogutshin johtaman pietarilaisen kokeilevan Formalny Teatrin ohjelmistoon. Formalny Teatrin ohjelmisto ei juhli määrällä vaan laadulla. Ryhmän esityksissä teatteri yhdistyy elokuvaan, kuvataiteisiin ja musiikkiin kirjallisuuden lisäksi: ne ovat todellinen moniaistinen kokemus.

Mogutshi tekee jokaisesta esityksestään kunnianhimoisen wagnerilaisen Gesamtkunstwerkin, jossa katsoja ei pääse helpolla, vaan joutuu pinnistelemään äärimmilleen pelkästään esitystä tulkitessaan.

-Yhdyn Sokolovin esteettisiin näkemyksiin ja hänen ihmiskäsitykseensä. Kanadassa nuoruutensa viettänyt Sokolov katsoo Venäjää myös osaksi ulkopuolisen silmin aivan kuten minäkin.

Mogutshi vietti lääkärivanhempiensa työn vuoksi lapsuusvuotensa Kuubassa ja Mongoliassa.

Between Dog and Wolf on toinen Sokolov-teos, jonka Mogutshi ohjaa. Ensimmäinen oli School of Fools, jota esitettiin Suomessa, Euroopassa, Venäjällä ja joka voitti arvostettuja teatterialan palkintoja Pietarissa ja Moskovassa.

1990 perustettu pietarilainen Formalny Teatr pyrkii esityksissään yhdistämään vanhaa ja uutta teatteria, kokeellisuutta ja perinteitä, kokeilemaan kirjallisella materiaalilla, katsojan ja näyttelijöiden välisellä suhteella, näyttämön ja katsojien välisellä suhteella.

-Esimerkiksi Pietarin Mihailovin linnaan teimme esityksen ulos. Yleisö istui kopeissa ja näyttämönä oli pitkä pöytä, jonka päällä esiintyjät liikkuivat.

Formalny Teatrilla ei ole mitään varsinaisia taloudellisia tavoitteita. Tärkeintä on näyttelijöiden ja ohjaajan jakamat yhteiset taiteelliset päämäärät.

Itsenäisyys kannattaa

Mogutshi on pystynyt säilyttämään ryhmänsä taiteellisen itsenäisyyden, koska hänen teatteriryhmänsä ei saa Putinin hallinnolta valtionavustuksia, eikä sillä ole myöskään velvoitteita valmistaa 3-4 ensi-iltaa vuodessa. Teatteri säilyttää näin myös taiteellisen itsenäisyytensä, mikä on Mogutskille erityisen tärkeää.

-Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen avantgarde-teatteri on joutunut kriisiin Venäjällä. Se tuli osaksi valtion politiikkaa. Teatteri on menettänyt tarkoituksensa, siitä on tullut yksi hyödyke muiden joukkoon. Neuvostoliiton aikana teatterilla oli silti tarkoitus.

Venäjällä on silti jäljellä muutama hyvä ohjaaja, kuten Fomenko, Dudin, Fokin , jotka työskentelevät tinkimättä omien taiteellisten visioidensa toteuttamiseksi ja joita Mogutshi aidosti kunnioittaa.

Markkinavoimien vaikutus teatteriin

Mogutshi ei näe mitään hyvää kulutusyhteiskunnan periaatteiden rantautumisessa teatterimaailmaan. Teatterien pitäisi keskittyä tuottamaan taiteellisesti kunnianhimoisia toteutuksia, jotka eivät pyydä olemassaolon oikeutusta mesenaateilta vaan yhteen hiileen puhaltavilta tekijöiltä.

-Yritän osaltani vastustaa teatterin joutumista markkinavoimien yhdenmukaistavuuden ehdoille, mutta takaan Formalny Teatrin taiteellisen itsenäisyyden ainoastaan ohjaamalla myös esityksiä keskiluokkaisille yleisöille. Ikä ja yleisen skeptisyyden lisääntyminen ovat vähentäneet halukkuuttani vastarintaan.

Valtion rahoittamissakin teattereissa voidaan silti tehdä kokeellista ja taiteellisesti tasokasta teatteria.

-Esimerkiksi pietarilainen Aleksandrinski-teatteri käyttää enemmistön valtionavustuksestaan kaupallisiin esityksiin, mutta osa rahasta käytetään kokeellisiin esityksiin.

Mogutshi liikehtii sohvalla levottomasti. Tämä ei ole protesti, vaan liikkeelle lähtemisen halua. Ohjaaja on lähtenyt aamulla Pietarista palaveriin Helsinkiin, ja hän haluaisi päästä palaamaan illansuussa takaisin. Joka tapauksessa on yö, kun hän on takaisin Pietarissa.

-Kiitos tästä pintaa syvemmälle menneestä keskustelusta. Se ilahdutti minua. Venäläiset kriitikot pysyvät pinnalla, eikä heidän kanssaan synny keskusteluita.

Syvällisyyttä ei puutu ohjaajamaestronkaan ohjauksista, joita kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan, mikäli haluaa aivosoluilleen töitä.

Rita Dahl

tulossa julkaisuun jonnekin päin

Sunday, November 26, 2006

Barakan kirja takavarikoitu

Egyptin mufti takavarikoi Ekbal Barakan kirjan

Egyptin mufti takavarikoi pari viikkoa sitten Egyptin PENin puheenjohtajan, kirjailija, toimittaja Ekbal Barakan uusimman kirjan The Veil, a Modern View (Rosel Yousef, 2002). Kirjasta oli otettu jo kolme painosta, yksi niistä Syyriassa Dar Kiwanissa.

Baraka on käsitellyt uskonnollisia kysymyksiä aiemmin muun muassa Dialogue on Contemporary Religious Issues- ja Contemplations in Ramadan –kirjoissaan. Hän on joutunut aiemminkin vaikeuksiin kirjojensa vuoksi. Suurin ja vanhin fundamentalistiryhmä The Moslem Brothers nosti oikeusjutun häntä vastaan The Veilin julkaisemisen jälkeen. Juuri vankilasta paennutta Barakaa painostettiin luopumaan jäsenyydestään kirjailija- ja journalistiliitossa ja häntä kiellettiin kirjoittamassa Egyptissä.

Baraka on tunnettu naisten oikeuksien puolustaja arabimaissa. Viime aikoina hän on kirjoittanut useita artikkeleita, joissa hän on kritisoinut nykyistä reaktionismin aaltoa islamilaisissa maissa, joka uhkaa palauttaa ne takaisin pimeälle keskiajalle. Baraka kuuluu myös harvoihin naiskirjailijoihin, jotka ovat uskaltaneet kritisoida hunnun käyttöpakkoa.

Mufti on korkein uskonnollinen auktoriteetti islamilaisissa maissa. Barakan kirjan takavarikoiminen voi lisätä fundamentalistien uhkauksia ja hyökkäyksiä häntä kohtaan, kuten kävi Naguib Mahfouzille.

Saturday, November 25, 2006

Sisäisiä muodonmuutoksia




Sisäisiä muodonmuutoksia

Riikka Pelo ei aavistanut, mihin ryhtyi, kun kirjoitti neljä vuotta sitten tajunnanvirtanovellin Vendlasta. Novellista kasvoi romaani, jossa kuvataan vakuuttavasti mielikuvituksen avulla ankaraa uskonnollista yhteisöä pakenevaa Vendla-tyttöä.

WSOY:n järjestämällä Mestarikurssilla Oriveden opistossa Eila Kostamo kehotti Peloa laajentamaan novellin romaaniksi. Pelo teki työtä käskettyä ja lopputulos, esikoisromaani Taivaankantaja, on nyt kirjakaupoissa.

-Loppuvaiheessa sparraajaksi tuli Teoksen Silja Hiidenheimo, joka haastoi minut menemään yhä syvemmälle Vendlan mieleen ja kieleen.

Vendlan ahdistunutta sisäistä maailmaa kuvaava Taivaankantaja tuo mieleen Marjo Niemen Juostun maan (Teos 2005). Niemen kirjassa päähenkilö juoksee ahdistustaan pois, Taivaankantajassa kirjassa ankaran maammonsa kanssa asuva Vendla pakenee ankaraa lestadiolaista ilmapiiriä keksimällä oman kielen ja nimeten yhteisön ihmiset ja paikat omilla, raamatullisillakin nimillä.

Taustalla kummittelee Piitu-äidin traaginen itsemurhayritys, jota Vendla on ollut kolmivuotiaana todistamassa. Hänen mielikuvituksessaan äiti on matkustanut Amerikkaan ja lähettää sieltä aina silloin tällöin paketteja tyttärelleen. Vendla asuu kahdestaan ankaran Maammonsa kanssa. Yhteisön silmissä Piitu on aviottoman lapsensa hylännyt ”huora”.

-Olen halunnut Vendlan hahmossa tutkia lapsen kuvitteellista maailmaa ja lapsen kaikkivoipuuden tunteita, jotka kertomuksessa saavat maagisen ja tuhoisankin merkityksen. Olen halunnut tutkia myös sitä, miten lapsi selviää suuresta menetyksestä, tässä tapauksessa äidin menetyksestä, ja millaisen suojan lapsi voi luoda itselleen kun ulkomaailma ei tarjoakaan oikeanlaista lohtua ja turvaa.

Vendlan oma taivas on paljon lohdullisempi kuin vaikka Maammon taivas, johon pääsevät vain ne, jotka lukevat sanaa säännöllisesti ja tunnustavat syntejään. Ankara Maammo saa Vendlan tuntemaan itsensä pahaksi, kun hän tanssii ”vihamekossaan”.

Mielikuvitusolento Alma ja Vendla kuolevat vain Jumalan suudelmasta, eikä heille ”maailmalle meneminen” ole este taivaaseen pääsylle. Vendlan mielikuvitusmaailmassa vain eläimet – linnut, kalat ja lehmät erityisesti – ovat turvallisia. Almakin on sekoitus ihmistä, lintua ja kalaa.

Suhtautuminen toiseuteen

Maitojoen kylä, jossa Vendla asuu, oli aluksi yleistä myyttistä suomalaista maisemaa. Siinä oli aineksia Pelolle tutuista paikoista eri puolilla Suomea ja jopa Virossa. Vendlan maailmaan tuotuina ne alkoivat saada uusia, raamatullisiakin merkityksiä.

Seuroihin tiivistyy Vendlalle lestadiolaisuudessa kaikki vihattava ja ahdistava. Seuroilla on myös vapauttava vaikutuksensa, kuten Maammolle. Seurojen aikaan Taivaankantajassa tapahtuu myös dramaattisia käänteitä – joki vie omansa – ja suljettu yhteisö joutuu miettimään suhtautumistaan erilaisuuteen, toiseuteen.

Pelo tutkiskelee romaanissaan yhteisön keinoja sulkea ulkopuolelleen toisin tekeviä ja ajattelevia ihmisiä. Aviottoman lapsen synnyttänyt Piitu on yhteisön silmissä toinen, mutta niin on myös Vendlan isoäiti, joka on antanut lapsensa mennä maailmalle.

-Kuvaamani uskonnollinen yhteisö voisi olla mikä tahansa muu yhteisö, joka torjuu tietyt asiat, esimerkiksi alkoholismin. En kuitenkaan väitä, etteikö sulkeutuneisuus ja maailman rajojen tarkka määrittely voisi antaa lapselle myös turvaa ja vahvistaa luottamuksen ja huolenpidon siteitä aikuisten ihmisten välille. Uskovaisuus voi parhaimmillaan tarjota tällaisen suojan ja vastuullisuuteen kasvattavan vakaan perustan. Tällainen yhteisö voi antaa myös eheyttäviä vastauksia siihen kuka minä olen ja mikä on paikkani maailmassa.

Vendlan pelastavan Kalatytön hahmossa Pelo halusi kuvata suvaitsevaista uskovaista naista, joka ei antaudu yhteisön leimaamaksi kauheankaan asian jälkeen ja voi tehdä omia ratkaisujaan menettämättä silti uskoaan.

Pelo vietti lapsuutensa Salon seudulla, ja hänen lähiomaistensa joukossa oli myös lestadiolaisia.

-Erilaiset vanhoillislestadiolaisten uskovaisten yhteisöt ja myös seurat Etelä-Suomessa sekä Keski-Pohjanmaalla tulivat itselleni lapsuudessa tutuiksi. En ole kuvannut suoraan mitään tiettyä lestadiolaista ryhmää, vaan itselleni tärkeimmäksi teemaksi Taivaankantajassa muodostui se, kuinka pieni yhteisö käsittelee surua ja menetystä.

Raamatullisia merkityksiä

Pelo luki kirjaansa kirjoittaessaan monenlaista kirjallisuutta. Hän perehtyi Laestadiuksen kirjoituksiin, oppeihin, hoitokokouksiin, saarnoihin ja lauluihin. Hän oli perinyt uskovaiselta isoäidiltään saarnakirjallisuutta, mutta myös kaunokirjallisuutta Tulenkantajien runoudesta Mika Waltariin.

-Aluksi lainasin saarnakirjallisuutta romaaniin, mutta lopuksi palasin tutkimaan lainaamieni saarnojen suhdetta Laestadiukseen ja Raamattuun ja kirjoitin saarnat itse.

Pelo luki romaaniaan varten myös paljon katolisten mystikkojen, kuten Pyhän Teresan ja Hildegard von Bingeniläisen kirjoituksia

-Ne vaikuttivat voimakkaasti kirjaan. Toisaalta olen hyödyntänyt myös kansanperinnettä ja kansanuskoa ja –uskomuksia, esimerkiksi itkulauluja. Martti Haavion ja Elsa Enäjärven teokset ovat tulleet tutuiksi, mutta myös Laestadiuksen kirjoitukset saamelaisten mytologioista.

Ihmisenpojan hahmoon tuli aineksia 1960-luvun Lähi-Idän rauhanturvaoperaatioista kertovista raporteista.

-Lestadiolaisuudessa minua kiinnosti kirjani kannalta aluksi nimenomaan Siionien laulujen ja saarnojen voimallinen ja runollinen kieli. Aihe ui aluksi tarinaan sisään kielenä ja lauluina.

Sama isoäiti, joka perehdytti Pelon saarnakirjallisuuteen, mutta myös kotimaiseen kaunokirjallisuuteen ja opetti hänelle Siionin lauluja, kertoi hänelle ihaillen Nuoren Voiman Liitosta. Ehkä osittain tästä johtuu, että Pelo on nyt NVL:n hallituksen puheenjohtaja.

Laulava ja kirjoittava taiteen maisteri

Laulaminen on ollut Kallion ilmaisutaidon lukiota käyneelle Pelolle aina tärkeää. Myös Vendla laulaa surujaan pois ja häntä oikein odotetaan seuroihin laulamaan.

Pelo opiskeli aluksi yleistä kirjallisuustiedettä ja siirtyi graduvaiheessa Taideteolliseen korkeakouluun opiskelemaan kerrontaa ja käsikirjoittamista. Hän valmistui taiteen maisteriksi aluksi uusiin medioihin, nyttemmin elokuvaan painottuen.

-Lopputyöni Taideteolliseen korkeakouluun oli käsikirjoitus Marina Tsvetajevan ja Rainer Maria Rilken kirjeisiin pohjautuvaan mystissävyiseen tilateokseen. Nyt työssäni yhdistyvät kerronta, kuva ja teoria omaan tekemiseen. Väitöstyöni käsittelee tragedian teoriaa ja filosofiaa ja siihen liittyy taiteellisia osuuksia eli käsikirjoituksia.

Kallion ilmaisutaidon lukion Pelo valitsi, koska siellä pystyi opiskelemaan luovaa kirjoittamista. Kirjoittaminen on ollut hänelle tärkeää siitä lähtien, kun kynä pysyi kädessä.

Sisäisiä muodonmuutoksia

Pelo on yllätyksekseen havainnut, että Vendlan sisäiseen muodonmuutokseen perustuva maailma on auennut erityisen hyvin uskonnollisille lukijoille.

-Sisäisyyden, henkisyyden ja mystisyyden kysymyksille ei välttämättä ole tarpeeksi tilaa nykykirjallisuudessa tai siihen liittyvässä keskustelussa.

Pelon romaani sijoittuu suunnilleen 1960-luvulle, aikaan, jolloin naisten itsemääräämisoikeus ei ollut itsestäänselvyys ja naisten paikka määriteltiin patriarkaalisissa, hierarkisissa yhteisöissä.

Urbaanille ja itselliselle Pelolle ei ollut vaikeaa uppoutua täysin toisenlaiseen yhteisöön kuin missä hän itse elää eikä hän ole törmännyt ahdasmielisyyteen ja suvaitsemattomuuteen omien vanhoillislestadiolaisten sukulaistensa kohdalla.

-Lapsuudessani 1970-80-luvuilla klassisen musiikin esittämistä ei suvaittu vanhoillislestadiolaisten keskuudessa. Nyt kummitätini opettaa niin klassista kuin popmusiikkia koulussa.

Etelän ja pohjoisen lestadiolaisuus

Pelon omassa mielessä pohjoinen ja eteläinen lestadiolaisuus erosivat toisistaan. Pohjoista lestadiolaisuutta hän piti lempeämpänä ja inhimillisempänä.

-Pohjoisessa yhteisöt ovat jo paikallisesti tiiviimpiä. Uskovaisuus oli suurta sosiaalisuutta, kyläilyä, hauskanpitoa, elämänläheisyyttä, huumoria ja lämpöä. ”Uskottomana” lapsena oli hyväksytty muiden joukossa. Eteläisen lestadiolaisuuden koin tuomitsevampana ja pelottavampana, ulossulkevampana. Ei ollut pahempaa kuin olla ”uskottomien” lapsi.

Myöhemmin Pelo on ajatellut etelän lestadiolaisuuden ankaruuden johtuneen siitä, että lestadiolaiset ovat hajallaan eri puolilla ja joutuvat suojautumaan maailmalta rajummin kuin pohjoisen lestadiolaiset.

Pelon 9-ja 10-vuotiaat pojat opiskelevat elämänkatsomustietoa ja ovat kiinnostuneita uskonnoista, mutta heille ei tuputeta mitään pakolla.

-Toisen poikani paras ystävä on perheensä mukana lähetystyössä Venäjällä ja poikien hyvä ystävä on boheemista körttiperheestä. Puhumme uskontoon liittyvistä asioista avoimesti välillä kavereidenkin kanssa. En kiellä poikia menemästä koulun uskonnollisiin tilaisuuksiin vaan kannustan siihen että he menevät koulukirkkoon. En halua että he jäävät tietämättömiksi Raamatun kertomuksista.

Pelo käy perheineen kirkossa aina kun hänen laulajaveljensä esiintyvät musiikkiteosten solisteina. Viimeksi Riku-veli esitti Jeesusta Bachin kantaatissa Pyhäin miesten päivänä Roihuvuoren kirkossa poisnukkuneiden muistotilaisuudessa.

-Se oli vaikuttava ja hiljentävä tapahtuma myös itselleni.

julkaistu Sana-lehdessä 47/2006

Friday, November 24, 2006

Suurin oikeus - suurin vääryys

Suurin oikeus – suurin vääryys

Kirjailija, kääntäjä, Helsingin tietoteknologiainstituutin ja Lappeenrannan yliopiston professori ja dosentti Jukka Kemppinen on uskonut kaunokirjallisuuteen ja elokuvaan tulevien liikkeenjohtajien ja oikeusoppineiden opetuksessa jo yli viidentoista vuoden ajan.

Kemppinen havaitsi kaunokirjallisuuden ja elokuvan hyödyllisyyden opettaessaan oikeusteoriaa Helsingin yliopistossa 1990-luvun alussa.

-Kysyin tentissä esimerkiksi Oliko Camus´n Sivullisen päähenkilön saama kuolemantuomio oikeuden- ja lainmukainen. Vastaukset olivat ällistyttävän hyviä. Tuomio oli lainmukainen, koska syytetty jätti mainitsematta oikeudenkäynnissä romaanissa ilmenevät lieventävät asianhaarat, Kemppinen<> toteaa. Sitä vastoin se ei ollut oikeudenmukainen, koska tilanne saattoi olla hätävarjelu.

Hän kysyi myös, kuka murhasi isä-Karamazovin. Hienoin oikeudenmukaisuuden kuvaus on Kemppisen mielestä Heinrich Kleistin Mikael Kolhaas, jossa kuvataan perusdilemma, joka nuoren opiskelijan on vaikea käsittää: suurin oikeus voi olla suurin vääryys.

-Kolhaas oli oikeudentunnossaan niin hirmuinen, että päätyi murhamieheksi. Oikeus ja oikeudenmukaisuus ovat yhteiskunnallisia likimääriä, ja vimmattu oikeuden tavoittelu saa sokeutumaan eksternaliteeteeteille, esimerkiksi sille, ettei jokin rajariita ole missään tapauksessa kustannustensa ja välirikon arvoinen.

Innovaatiodiffuusion kuvausta

Kemppisen mielestä Volter Kilven Alastalon salissa –romaanissa kuvataan muiden teemojen ohella erinomaisesti innovaatiodiffuusion ongelma. Talonpojat perustavat yhtiön, jonka päämäärä on rakentaa kauas Itämeren ja Englannin kanaalin tuolle puolen purjehtiva parkkilaiva.

-Isännät ajoivat aluksi silakkaa Turkuun yksimastoisella, sitten Tukholmaan kaksimastoisella ja ovat nyt kokoontuneet miettimään kolmimastoisen parkkilaivan rahoitusta ja rakentamista
seilatakseen Afrikan ympäri. Kilpi kuvaa idean kypsymistä ja leviämistä ja antaa muodon liiketaloustieteellisen kirjallisuuden keskeiskäsitteille, kuten "ydinosaaminen" (core competence) ja etenkin verkottuminen – miten joukko valikoituu aikaisempien kosketuskohtien perusteella.

Kilpi viehättää Kemppistä senkin vuoksi, että se poikkeaa tavallisesti sortuvia yksilöitä tai maanviljelijöitä kuvaavan 1900-luvun alun suomalaiskirjallisuuden valtavirrasta.

-Meiltä puuttuu Buddenbrook-tyylinen kuvaus yrittäjäsukupolvista, joissa perustajan poika on säilyttäjä ja säilyttäjän poika on tuhoaja.

Monikymmensivuinen kuvaus Alastalon isännän piipunvalinnasta kiinnittää Kemppisen mielestä huomion siihen, että tärkeimmät asiat ovat aineettomia – ne tulevat kuin piipun savu.

-Alastalo on järjestänyt piippuhyllynsä ajatellen tarkasti, mikä piippu miellyttäisi kutakin kokouksen osanottajaa eli mistä langasta tulee vetää, jotta tulos olisi toivottu, uuden yrityksen perustaminen.

Lisäksi piipunvalinta on päätöksentekoprosessi siinä missä vaikka investoinneista päättäminen.

-Systeemiteorian decision making saa Kilven romaanissa varhaisen ilmentymänsä.

Nimettömät mielen liikkeet

-Kirjallisuus on pyrkimystä nimetä nimettömät mielen liikkeet. Elinkeinotoiminta on
vakaumukseni mukaan ihmisten toimintaa ihmisten maailmassa ja oppiminen oppimista toisten onnistumisista ja epäonnistumisesta. Näin ollen ei ole parempaa aineistoa kuin kaunokirjallisuus.

Tosielämä tarjoaa paljon hitaasti löydettävää hiljaista tietoa. Kirjallisuus ja elokuvat tislaavat tapahtumista esiin olennaisen.

Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan pari loppulukua ovat Kemppisen mielestä ylittämättömin johtamistaidon opas.

-Muutamalla sivulla on kuvattu kaikki johtamisen olennaiset asiat. Sitten aukeaa huikea makrotason kuva, kun Koskela "tapattaa" itsensä tuhoamalla viimeisen tankkinsa. Koskela tiesi ylittäneensä itsensä ja saavuttaneensa rajansa ja arvasi, että kävi sodassa kuinka kävi, hänen kaltaiselleen toimijalle ja vastuun kantajalle eli yrittäjälle ei jää paikkaa.

Kemppinen ei onnistu näkemään Koskelaa 1960-luvun kunnallisneuvoksena - kun taas Janne Kivivuori eli naapurin poika Täällä Pohjantähden alla -romaanissa käy kotitanhuvilla 60-luvulla
eläkkeellä olevana kunnallisneuvoksena ja demari-kansanedustajana.

-Rokka on minun mielikuvituksessani 1960-luvun pikkukunnan vennamolainen kunnanvaltuutettu ja Kariluoto - jos olisi saanut elää - alkoholisoitunut ja eronnut pikkupaikkakunnan oppikoulun opettaja, joka ei osaa kävellä hoipertelematta edes sankarihaudalle.

Monikielisyys valttina

Useilla kielillä lukeneet ja kääntäneet kirjailijat ovat myös ihan konkreettinen esimerkki yrittäjille ja liikkeenjohtajille, joille ei olisi pahitteeksi tulla toimeen useammilla kielillä kuin pelkästään omalla äidinkielellään.

-Kilpi ilmeisesti tuskaili englannin kielen kanssa eikä luultavasti kyennyt lukemaan Joycea englanniksi, mutta Proustia hän luki ranskaksi - vaihtoehtoja ei ollut.

Eino Leino oli paltamolainen kouluun pantu poika ja Joel Lehtonen ruustinnan
kasvattipoika Säämingistä.

-Yhteen aikaan nämä kaksi miestä vastasivat ranskan ja italian kielisen kirjallisuuden suomentamisesta - Leino käänsi Dantea ja Lehtonen mm. Stendhalia ja ties mitä.

Papin poika Juhani Aho pyöri Pariisissa ranskalaisten ja Pariisiin muuttaneiden venäläisten kirjailijoiden kanssa ja lähetti mm. Maupassantin novelleja korrehtuureina Aino Järnefeltille (myöh. Sibelius) suomennettavaksi Päivälehteen (myöh. Helsingin Sanomat). Heidän ansiostaan suomalaiset saivat reaaliaikaisesti luettavakseen maailman parasta proosaa.


-Kun Arvid Järnefelt kiinnostui Tolstoista, hän osti piletin Jasnaja Poljanan asemalle ja meni kysymään, että no mitä Tolstoi. Kahdella venäläisellä aatelismiehellä oli sama äidinkieli ja sama verraton vieraiden kielten taito.

julkaistu Yrittäjä 6/2006:ssa

Minkkiset meissä




Kukoistavat työyhteisöt

Suuryritykset kamppailevat innovatiivimmasta työvoimasta. Luovuus ei kuitenkaan kuki missä tahansa olosuhteissa, vaan kaipaa tuekseen esimerkiksi luottamusta, työnteon avoimuutta ja tiimejä.

Yhdysvaltalainen aluemaantieteilijä Richard Florida alkoi selvittää, mikä tekee tietyistä seuduista ja kaupungeista luovuutta tukevia ja taloudellisesti elinvoimaisia. Miksi innovatiiviset ja uuden luomiseen kykenevät ihmiset keskittyvät juuri tietylle seudulle? Kasvua hakevat globaalit suuryritykset kamppailevat juuri tästä luovasta työvoimasta ja pyrkivät jo alkuvaiheessa rakentamaan toimipisteensä vetovoimaiselle alueelle.

-Floridan vastaus liittyy kulttuurisen moninaisuuden, teknologian ja lahjakkuuden yhdistymistä tukevien yhteisö- ja kaupunkirakenteiden syntyyn. Esimerkiksi New Yorkin Greenwich Villagen rakentamisen ja yhteisöllisyyden piirteet suosivat ihmisten välisiä kontakteja ja yllättäviä ajatuksellisia ja inhimillisiä kohtaamisia. Kyse voi olla yksinkertaisista asioista kuten talojen mataluudesta, korttelien pienuudesta, taloudellisten aktiviteettien moninaisuudesta, vuokratilojen saatavuudesta sekä vähemmistöjen läsnäolosta. Kaikki nämä tekijät yhdessä saavat aikaan inhimillistä moninaisuutta ja ovat hedelmällinen kasvualusta luovuudelle ja innovatiivisuudelle, toteaa psykiatri Eero Riikonen, joka on kuntoutus- ja työhyvinvointipalveluita tuottavan asiantuntijaosuuskuntaToivon primus motoreita.

Yhdistelmä tuottaa viihtymistä ja vetää puoleensa sekä luovia ihmisiä että yrityksiä monelta eri alalta. Floridan ajatuksia kannattaisi Riikosen mielestä todennäköisesti hyödyntää työhyvinvoinninkin alueella. Nyt organisaatioiden kehittäjät ovat pikemminkin pyrkineet karkottamaan Greenwich Village -tyyppisen runsautta työn kehittämisestä.

Hallinnan vaikutelmia

-Asiantuntijakulttuurien peruspiirre on hallinnan vaikutelmien tuottaminen. Lopputulos kasvavasta hallinnan vaikutelman luomisen tarpeesta on, että maailma täyttyy kouristuksenomaisesti ohjaamisesta, ohjeistamisesta, laadun parantamisesta ja erilaisista kehittämisohjelmista. Ehkä osaamme kuitenkin paremmin sijoittaa nämä pyrkimykset siihen osastoon, mihin ne kuuluvat.

Riikonen tietää mistä puhuu, sillä hän on ehtinyt työskennellä monenlaisissa kehittämistehtävissä ennen osuuskunta Toivoon siirtymistään vuonna 2002. Osuuskunta Toivo työllistää palkka- tai palkkioperustaisesti noin 50 henkilöä ja toimii neljällä paikkakunnalla. Organisaatiomuoto helpottaa jäsenten pysymistä itse oman työnsä herroina. Turhaa hallinnointia ja jähmeyttä ei pääse syntymään yhtä helposti kuin muunlaisissa organisaatiomalleissa. Toivossa suositaan myös moniammatillisuutta ja eri alojen yhteentuomista. Toivo on sanalla sanoen luova työyhteisö.

-Minulle itselleni on ollut onnenpotku, että olen viimeisen vuoden aikana ollut saanut olla tekemisissä myös sellaisten asiantuntijoiden kanssa, joiden tausta on taloudessa, hallinnossa tai johtamisessa.

Vastaavanlaista eri alojen yhteentörmäyttämistä harrastetaan esimerkiksi Tampereen yliopiston aluetutkimuksen laitoksella. Uskonsa perinteisiin organisaatioihin menettänyt professori Markku Sotarauta uskoo, että merkityksellisimmät kohtaamiset sattuvat epävirallisilla foorumeilla. Sen sijaan, että Sotaraudan laitoksella keskityttäisiin pelkästään oman alan tutkijoiden välisiin kohtaamisiin, vuorovaikutusta eri alan toimijoiden kesken pyritään edistämään.

Professori Markku Sotarauta uskoo, että alueiden menestys riippuu entistä selvemmin niiden kyvystä kytkeytyä tärkeisiin globaaleihin verkostoihin - ja olla kiinnostava yhteistyökumppani näissä verkostoissa.

Ennen alueiden ja kaupunkien kehittymiseen vaikuttivat erityisesti ympäröivät luonnonolot, sitten se, millaista ifnfrastruktuuria oli kykyä rakentaa. Nyt puhutaan osaamisesta ja tiedosta yritysten, kaupunkien ja alueiden menestymisen tekijöinä sekä siitä, miten alueet saavat houkuteltua parhaat osaajat - ja pidettyä heidät. Osaajien perässä tulevat yritykset, sillä ne haluavat parhaat osaajat. Parhaat osaajat taas haluavat asua ja elää siellä, missä tulevaisuuden optio vaikuttaa hyvältä.

Yhteistyö on valttia

Kuinka syntyvät edellytykset high performancelle? Mistä johtuu esimerkiksi maailman menestyvimpiin kuuluvan autovalmistaja Toyotan menestys? Entä tuhansia vapaaehtoisia ohjelmoijia ja yrityksiä yhdistävän käyttöjärjestelmä Linuxin ja sen pohjalle rakentuvien ohjelmien kilpailukykyisyys?

Vastaus on Riikosen mielestä yksinkertainen: ennen kaikkea verkostoitumisesta, luottamuksesta ja mahdollisuudesta tuntea ylpeyttä aikaansaannoksistaan.

- Molemmissa organisaatioissa suositaan yksinkertaista, kaikkien käyttöön soveltuvaa teknologiaa, kuten sähköpostia, pyritään pitämään pidetään työ muille näkyvänä, rakennetaan luottamusta yhteisön jäsenten välille, kannustetaan tiimien syntymistä.

Toyotan organisaatiomalli on yhdistelmä perinteistä hierarkiaa ja linuxmaista itseorganisoituvaa verkostoa. Toisin kuin hierarkkisissa organisaatioissa yleensä, organisaation jäsenet eivät saavat kuulua moniin organisaatioihin, eivätkä heidän roolinsa ja vastuunsa ole ennaltamäärättyjä. Ylimmällä johdolla on keskeinen rooli Toyotassa ja Linuxissa. Johto esittelee henkilöstölle yksinkertaisesti ja selkeästi organisaation päämäärät ja luo yhteisyyden tunteen henkilöstön välille.

Luottamus syntyy myös kommunikaation avoimuudesta – tieto ongelmista ja ratkaisuista jaetaan laajasti kaikkien organisaatioiden jäsenten kesken.

Luovuus edellyttää myös joutilaisuutta

Riikonen toteuttaa omaa luovuuttaan työhyvinvoinnin optimaalisten edellytysten miettimisen ohessa myös kirjallisissa töissään. Hän alkoi kääntää työelämään ja työhyvinvointiin liittyvää puhetta uusiksi jo Mikko Makkosen ja Ilpo Vilkkumaan kanssa kirjoittamassaan Hullun työn tauti –kirjassa (Vastapaino 2002). Hän on sivunnut aihetta myös kaunokirjallisissa Pommetiikan perusteita (Loki-Kirjat 2000) ja Minkkiset minussa –kirjoissaan (Loki-Kirjat 2002).

Menestyjäluuseri (Kuntoutussäätiö 2004) ja Hullun työn tauti ovat kielellisestikin vastaisku perinteisen työelämätutkimuksen (jäykälle) esitystavalle. Molemmat kirjat ovat täynnä ironisoivaa, yksiselitteisyyttä välttelevää, leikittelevää ja assosioivaa asiasta toiseen hyppimistä, jolle tiukkapipoisimmat työelämän tutkijat tuhahtelevat.

Floridan esimerkkiä seuraten Toivo on sijaitsee työntekijöidensä viihtymisen ja tuloksellisuuden kannalta inspiroivassa paikassa – Paasitornin ylimmässä kerroksessa, josta avautuvat mahtavat näköalat yli Hakaniemen. Halutessaan Toivon asiantuntijat voivat seurustella yhteisissä sosiaalitiloissa tai tarpeen vaatiessa vetäytyä omaan rauhaansa.

Oman "asiantuntijan" roolinsa Riikonen on löytänyt muun muassa aidosti vapaasta ajasta, esimerkiksi istuessaan Australiassa hiekkarannalla ystävänsä Gregin kanssa ja katsellessaan helteisen iltapäivän kaunista valoa. Hän äkkäsi muutama vuosi sitten juuri tuollaisessa tilanteessa haluavansa olla ”iltapäivän valon asiantuntija”. Seuraavassa romaanissa asiantuntijuuden rippeitä alkoivat nakertaa Minkkiset, mielikuvitusolennot, jotka liitävät lähiöparvekkeen kautta välimerellisiin maisemiin.

Aikaa mielikuvitukselle ja Minkkisille saattaisi jäädä muillekin, jos päivät olisivat päivät olisivat vapaammin aikataulutettuja ja jos halu hymyillä tehokkuudelle ja hallinnalle hieman kasvaisi Pohjan perukoilla.