Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Tuesday, October 31, 2006

Missä ovat sisällöt?




Missä ovat sisällöt?

Viron kirjailijaliiton puheenjohtaja, kirjailija Jan Kaus kritisoi kovin sanoin Petroskoissa syyskuun lopussa pidettyä yhdeksättä suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden kokousta. Hänen mielestään kokouksessa pitäisi keskittyä keskustelemaan kirjallisuuksien sisällöistä, ei haalimaan itselle enemmän etuja ja käännösmahdollisuuksia.

-Täällä tarvitaan ennen muuta uusia ilmaisumuotoja, kirjallisuus on vieläkin liiaksi perinteissä kiinni. Miksi Venäjällä ei keskitytä lukijuuden edistämiseen? Se on paljon tärkeämpää kuin yritykset saada omia kirjoja käännettyä vieraille kielille.

Virossa ponnistellaan aktiivisesti lukijuuden edistämiseksi.

-Kirjailijaliitto käynnisti pari vuotta sitten projektin, joka tuo tämän vuoden marraskuussa virolaisia kirjailijoita kolmannen kerran kirjastoihin kertomaan työstään ja virolaisesta kirjallisuudesta yleensä. Lisäksi järjestimme viime vuonna ison kansainvälisen seminaarin Baabelin kirjasto, jossa oli vieraita myös Suomesta.

Kaiken kaikkiaan lukijoiden ja kirjailijoiden välinen suhde on Virossa paranemassa, vaikka tekemistä riittää edelleen. Runous kukoistaa maassa – hyvää runoutta myös ostetaan, kuten Doris Karevan viime vuonna 7000 kappaletta myyneen runokokoelman myyntiluvut kertovat.

Hyvää proosaa sen sijaan julkaistaan Kausin mielestä liian vähän. Hän itse käytti uusimman romaaninsa kirjoittamiseen aikaa kokonaiset neljä vuotta. Romaani syntyi luottamustoimien, perheen ja talonrakentamisen ohella.

-Virossa on myös Erkki Luukin, KIWAn ja Berk Vaherin muodostama kirjallinen piiri, joka haluaa laajentaa lukevaa yleisöä Vihik-aikakausjulkaisun avulla.

Luukin, KIWAn ja Vaherin muodostama kirjallinen ryhmä aloitti toimintansa vuonna 2002, ja se on julkaissut tähän mennessä kymmenkunta aikakauslehteä.

Kustantaja, kirjailija, lukija

Kokouksen teemana oli kustantaja, kirjailija ja lukija. Moni puhuja ilmaisi huolestuneisuutensa suomalais-ugrilaisten vähemmistökielten huonosta asemasta ja puutteellisesta opetuksesta, mutta ratkaisuja tilanteen parantamiseen ei juuri osattu esittää.

Nenetsikirjailija J.N. Nabova uskoi kielen elävän perheessä, jossa isä ja äiti rakastavat kieltä. Vain näin säilyy äidinkieli, kansan sielun ydin. Hän oli huolissaan siitä, että hantit häpeämällä oman kielensä puhumista osallistuvat näin myös oman kielensä hävittämiseen ja vähittäiseen katoamiseen. Nabova kertoi, että kouluihin on perustettu tänä vuonna lapsille ryhmiä, joissa he voivat elvyttää ja pitää yllä kieltä kertomalla omasta suvustaan ja vanhemmistaan.

Vähemmistökielten asemaa voivat edistää myös tiedotusvälineet, väitti nuorta komilaista runoutta julkaisevan Invenski Grai –lehden päätoimittaja. Ensimmäinen painotuote Komissa ilmestyi vuonna 1926. Kylväjä-lehdellä oli keskeinen rooli kaunokirjallisuuden, mutta myös yhteiskuntaa ja taloutta koskevan tiedon julkaisijana. Radio keräsi sananlaskuja, ja siellä esitettiin näytelmiä. Nykyään komin kieltä kuulee radiossa yhä vähemmän, eikä sanomalehdistä löydy kirjallisuutta rakastavia toimittajia.

Rita Dahl

Monday, October 30, 2006

Raunioromantiikkaa







Raunioromantiikkaa

Keskiaikainen Visby on idyllisten pienten puutalojen kokonaisuus, jossa ruusut kukkivat vähän joka kadulla. Illalla voi ihailla tähtiä raunioiden lomasta, jossa lepakot pitävät majaansa. Myös kaupunginmuurien ulkopuolella on elämää.

1400-luvulle asti satamana toiminut Almedalen on nyt pieni vihreä keidas keskiaikaisen muurin kupeessa. Täällä järjestetään heinäkuun alussa valtakunnan tärkeimmät poliitikot ja puolueet kokoava Politikerveckan, jonka aikana tehdään tulevien vaalikausien linjaukset puheissa. Lähiaikoina on keskusteluttanut esimerkiksi korkeakoulupaikkojen määrä – määrää halutaan lisätä, mutta pelkällä lisäämisellä ei kohoteta koulutuksen laatua, joka on todellinen ongelma. Keväisin Almedalenissa voi nauttia lapsille ja nuorille suunnatusta musiikkifestivaalista. Pieni puistoalue toimii piknikpaikkana ympäri vuoden, mutta on eloisimmillaan kesällä. Alue sai nykyisen muotonsa 1900-luvun puolessavälissä.

Jo 700-luvulta lähtien venäläiset alukset saapuivat Kaspianmereltä tai Mustaltamereltä Almedaleniin tuomaan hopeaa, turkkeja, vahaa ja tervaa. Italiasta saatiin erityisesti lasia, Flanderista kankaita, Norjasta kuivattua kalaa, Saksasta viiniä, olutta ja suolaa. Ruokatavarat säilöttiin varastoihin, jotka sijaitsivat aivan sataman vieressä, kaupunginmuurin takana kulkevalla Strandgatanilla. Siellä asuivat varakkaimmat kauppiaat. Saksalainen kauppias Hans Burmeister muutti 1600-luvulla kadun alkupäähän, Johan Målarenin katto- ja seinämaalauksilla koristamaan Burmeisterska husetiin. Aivan sen viereen, Donnerska platsetille, viikingien vanhalle hautausmaalle, saapuivat 1750 Johan ja Margareta Donner kaksine lapsineen. Margaretan tarmokkaan markkinoinnin ansiosta Donnerin talosta tuli maan tärkein kauppatalo.

Strandgatanin rakennuksista kannattaa käydä katsomassa myös 1200-luvun lopulla rakannettu Gamla Apoteket, joka on saanut nimensä 1700-luvulta sata vuotta pohjakerroksessa olleesta apteekista. Gotlannin historiaan tutustuu parhaiten Strandgatanin ja Mellangatanin kulmassa sijaitsevassa Fornsal –museossa.

Gotlanti oli jaettu 20:een käräjään jaettu talonpoikaistasavalta. Jokaisesta käräjästä valittiin tuomarit ja edustajat yhteiseen hallintoelimeen Gutnaltingetiin. Itämeren rannikko oli 1100-luvulle, Lübeckin perustamiseen asti slaavilaista aluetta. Kaupan ottivat käsiinsä saksalaiset, ja Visbylle myönnettiin hansakaupungin status.

Joka vuosi elokuussa, viikolla 32, kaupungin kadut valloittaa Medeltidsveckan, jolloin kaupunkilaiset riehaantuvat juhlimaan ja pukeutumaan keskiaikaisesti. Lisätietoa osoitteesta ww.medeltidsveckan.com.

Raunioita romantiikannälkäiselle

1200-luvulla saatiin valmiiksi 3,5 kilometriä pitkä, aikoinaan 29 puolustustornia käsittänyt kaupunginmuuri. Pelkästään merenpuoleinen muuri on pituudeltaan 1400 metriä ja viisi metriä korkea. Kaupunginmuurien sisäpuolella eli tuolloin noin 10000 ihmistä – nyt jäljellä on vain 3000. Visbyn suuruuden aikaa kesti vuoteen 1361, Valdemar Atterdag-kuninkaan johdolla tehtyyn tanskalaisten valloitukseen saakka.

1500-luvulla saapuivat lübeckiläiset ja tuhosivat tullessaan kirkot ja luostarit. Visbyssä olivat pitäneet majaa muun muassa fransiskaanit ja dominikaanit. Parhaiten säilyneissä St. Nicolain luostarinjäännöksissä vierailee kesällä maailmanluokan artisteja, St. Larsin raunioissa nähdään teatteria, myös St. Karinin ja Drottenin raunioissa voi vierailla kesäisin. Raunioiden suojissa voi tilauksesta järjestää yksityistilaisuuksia, vaikka häät.

Noitien kaupunki

Visby hemmottelee romantiikannälkäistä kulkijaa. Hienot näköalat merelle avautuvat Santa Maria –kirkon takaa, aivan Klintenin kupeesta, jonne useimmat turistiryhmät ajautuvat. Vanhimmillaan keskiaikaisista, mutta enimmäkseen 1700-1800-luvuilla rakennetuista koostuva Klinten oli muinoin köyhälistön asuinaluetta. Nyt sieltä pystyvät hankkimaan asunnon vain varakkaimmat. Asuntojen hinnat kohoavat parhaimmillaan moneen miljoonaan kruunuun.

Klintenillä ovat pitäneet majaa entisaikojen naispuoliset noidat ja muut yhteiskunnan ulkopuolelle suljetut. Fintrappanin yläpäässä, tontilla 310 piti majaa "pieni Ingebog", Ingeborg Jonsdotter tyttärineen ja lapsenlapsineen. Häntä pidettiin hedelmällisenä naisena, jolla oli yhteyksiä yliluonnolliseen maailmaan ja joka kykeni parantamaan sekä ihmisiä että eläimiä. Ingeborgilta apua vaivoihinsa hakemaan tullut Lisbeth Larsdotter, joka ei saanut toivottua helpotusta, päätyi syyttämään häntä noituudesta. Oikeudenkäynti käynnistyi tammikuussa 1707. Myös Jonsdotterin naapuri Kuske-Greta oli noidan maineessa – mutta hän yritti käyttää hyväksi mainettaan. Klintenille, yövartija Jacob Tingstedtin entiseen asuntoon, muutti myös iloluontoinen, viehättävä ja itsetuhoinen mustalaiskuningatar Kajsa Maja lapsineen. Hänen talostaan sanotaan kuuluneen kuolintuskissaan kiljuneiden eläinten huutoja.

Klintenin pienten, idyllimäisten talojen edustalla kukkivat jättikokoiset orkideat ja muut kukkalajikkeet. Niitä Gotlannissa riittääkin. Orkideoistaan tunnetulla saarella on kymmeniä eri orkidealajikkeita. Kukka- ja kasviloistosta saa parhaiten osansa vuonna 2005 150-vuotisjuhliaan viettävässä Botaniska Trädgårdenissa. 1855 perustetusta kasvitieteellisestä puutarhasta löytyy kukoistavassa kunnossa olevia eksoottisia puita, pensaita ja kukkia. Gotlannin kalkkiperäinen maaperä sopii mitä ilmeisimmin ainakin floralle ja faunalle. Erityisen otollinen kasvualusta on ruusuille. Ruusupenkistä löytyy toinen toistaan suurempikokoisia ja upeamman värisiä ruusuja, joita ei muualta tapaa.

Kaupunginmuurien ulkopuolinen elämä

Romantiikannälkäisen vierailijan ei tarvitse rajoittaa Gotlannin-vierailuaan vain Visbyn kaupunginmuurien sisäpuolelle. Snäckgärgsportenista ulos astuessaan kulkee automaattisesti suoraan kohti Kärlegsstigeniä, rakkauden polkua, puiden, pensaiden ja kukkien reunustamaa polkua, jonka oksaholvin alla on turvallista kävellä.

Ja jos on valmis polkemaan pyörällä – tai ajamaan autolla – ei tarvitse polkaista kuin viitisen kilometriä Visbystä pohjoiseen 149-numeroista tietä pitkin ja saapuu Muramaris-huvilaan. Italialaistyylisessä talossa ovat aikoinaan asuneet taidehistorioitsija Johnny Roosval ja hänen kuvanveistäjä-vaimonsa Ellen, jonka ateljee ja puutarha ovat yleisölle avoinna. Muramariksessa voi nauttia myös kahvikupposen viehättävässä ulkoilmakahvilassa.

Meni suuntaan tai toiseen, romanttisia paikkoja on riittämiin. Runsaan kahdeksan kilometrin päässä etelään Visbystä sijaitsee auringonlaskun aikaan täyteen kunniaansa pääsevä Högklintin kukkula, josta avautuvat huikeat näkymät Visbyhyn asti. Alueelta löytyy lapsiperheiden keidas, Kneibbyn Sommar- och Vattenland, prinsessa Eugenien kesähuvila Fridhem sekä entisaikojen merirosvon tukikohta, Rövar Liljas Håla, jossa roisto on piileskellyt ja suunnitellut seuraavia iskujaan.

Eikä sovi unohtaa ympäri rannikkoa löytyviä raukkeja, suuria kivimuodostelmia, ja lampaita, jotka ovat Gotlannin kansalliseläimiä. Niitä täytyy kyllä lähteä metsästämään muualle Gotlantiin.

Sunday, October 29, 2006

Pohjoistakin pohjoisempi







Pohjoista pohjoisempi

Pohjoistakin pohjoisempi, muurit kuninkaallisen perheen ja koko kansan suojana, linnan leveillä käytävillä herttuaperhe käyskenteli katsellen korkeista kaari-ikkunoista näkyvää vehmasta mäkeä, ylöspäin kohoavaa asfalttitietä kulkee yksinäinen turisti muovipussi mukanaan, takana tumma olento, kuin varjo tai paikallinen hullu, ajattelee hän pysähtyen mäen korkeimmalle kohdalle näköalapaikalle vilkaisemaan pitkän muurin takana häämöttävää linnaa jonka käytävillä kerran kulki siis Bragançan herttuaperhe kiviset karhut ja juutalaiset kauppiaat ympärillään, takasivatko ne hedelmällisyyden vai suojelivat hautoja, kuka tietää, mutta hän on täällä yksin vailla jälkeläisiä vain epäilyttävä seuraaja perässään, selviytyminen ympäristössä kuin ympäristössä vaatii keinoja kaihtamattomia yksinkertaisia keinoja, kuten nopea täyskäännös ympäri tai avioliitto Englannin Kaarle II:n kanssa, maantie vie tyhjään nuorisomajaan ja suolle jolla vain korkeahelttaiset kukot kutsuvat turhaan puolisoa joka ei ole mailla eikä halmeilla läpi koko helvetin pitkän ja tyhjän yön jota ainoastaan nuorten humalaiset kiljahdukset tähdittävät niin että on turha kutsua unta luokseen, tämä kaupunki on vain pyhiinvaeltajille ja avopotilaille koska kaikki hullujenhuoneet on lastattu kuninkaallisilla ja juutalaisilla jotka ovat tehneet epäonnistuneita tai onnettomia kauppoja päätyen joko täyteen hiljaisuuteen tai köyhyyteen ja yksinäisyyteen joka on suurempi ja kauheampi kestää kuin aava äänekäs suo joka kiduttaa ohikulkijaa koko helvetin pitkän yön ajan mutta seuraajasta on päästy eroon

Saturday, October 28, 2006

Walesiläiset Suomessa








Ihmisiä itseään etsimässä

Walesilaisen Tristan Hughesin romaaneissa Ynys Monin saarelle ajautuneet ihmiset yrittävät irtautua heitä riivaavista käytösmalleista. Fflur Dafyddin romaanissa ihmiset ovat eläneet samassa kerrostalossa vuosia tuntematta toisiaan. Kohtalot kietoutuvat yhteen sattuman kautta.

Hughesin esikoisromaani The Towerin seitsemää henkilöä yhdistää vain yhteinen asuinpaikka, Ynys Monin saari Walesissa. Osa henkilöistä on asunut saarella aina, osa on myöhemmin tulleita. Kirjassa tulee kerrotuksi, kuinka henkilöt liittyvät Ynys Monin saareen. Kukaan ei ole vielä löytänyt itseään eikä tullut sinuiksi menneisyytensä kanssa.

-Eräs henkilöistä syö taikasieniä ja näkee hallusinaatioita maailman eri paikoista. Asuntovaunussa elävä hippi on tyytymätön elämään saarella ja hän vieraantuu sekä toisista ihmisistä että ympäristöstä.

Saaret miellyttävät Hughesia siksikin, että ne ovat kelttiläisessä mytologiassa pyhiä ja salaisia paikkoja. Lisäksi niiden avulla voi kuvata metaforisesti eroa ja eristäytymistä. Saarten pyhyyden voi Hughesin mielestä aistia edelleen. Hän tietää tämän pitkään itsekin Ynys Monin saarella asuneena.

Toistuvia käytösmalleja

Paikan ja itsen etsimisen teema on keskeinen myös Hughesin toisessa, vastikään ilmestyneessä Send My Cold Bones Home -romaanissa, jonka toinen päähenkilö Jonathon Hall on maailman ympäri kiertänyt reppureissaaja. Johnny Ifor on asunut syntymästään asti Ynys Monilla pienessä mökissään. Vastakohdat viehättävät, ja Hall viettää aikansa kuunnellen Johnnyn elämäntarinaa. Johnny on matkustanut Valparaisosta intiaanien asuinalueille asti vain mielessään, ei koskaan oikeasti.

Romaanin henkilöitä vainoavat toistuvat käytösmallit.

-Jonathon on suuttunut isäänsä, joka ei ole koskaan antanut perheen asettua yhteen paikkaan asumaan, mutta toteaa lopussa olevansa aivan samanlainen kuin isänsä. Johnny Ifor ei pääse yli merimies-isänsä kuolemasta, joka on tapahtunut Valparaisossa vuonna 1905 riehuneessa tsunamissa, ennen hänen syntymäänsä. Isän kuolema vaivaa myös Johnnyn vaimoa, joka ei anna miehensä matkustaa isän synnyintaloon tekemään tiliä menneisyytensä kanssa.

Johnny yrittää pitää isänsä muistoa hengissä keräämällä perhettään koskevia dokumentteja, lehtiä ja papereita - kuolleen isän paikan ottaneita fetissejä. Jonathon alkaa vikitellä trauman kokenutta Tammya, joka on menettänyt kaikki ystävänsä auto-onnettomuudessa.

-Kaikki eivät aina onnistu löytämään paikkaansa yhteisössä, vaan jäävät ulkopuolisiksi voyeureiksi, jotka tarkkailevat muiden elämää aina ikkunan takaa, kuten Jonathon Tammya.

Kanadassa syntynyt ja ympäri maailmaa matkustanut, noin kymmenen vuotta Englannissa asunut ja viimein Ynys Monin saarelta paikkansa löytänyt Hughes on itse esimerkki nykyaikaisesta nomadista, jolle maailman rajat ovat avoinna, mutta joka haluaa silti juurtua jonnekin tai löytää sataman toisesta ihmisestä.

Hughesin toisen romaanin on sanottu imevän vaikutteita juuri goottilaisesta kirjallisuudesta.

Ei siis ihme, että Hughesia on aina kiinnostanut erityisesti goottilainen perinne amerikkalaisessa kirjallisuudessa. Hänen esikuviaan ovat muun muassa William Faulkner, Carson McCullers ja Flannery O´Connell.

Hughesin äidinkieli on englanti, walesin hän oppi vasta koulussa; siksi hän kirjoittaa äidinkielellään englannilla. Walesin kielen puhujia on 3,5 miljoonan asukkaan Walesissa noin 700000, ja sen suosio on lisääntymässä.

-Nykyään vanhemmat laittavat lapsiaan walesinkielisiin kouluihin oppimaan yli kuusi vuosisataa vanhan kulttuurikielen.

Kieleni on maani

Walesilainen kirjallisuus elää ja voi hyvin myös walesiksi kirjoittavan Fflur Dafyddin mielestä. The Academy tukee kirjailijoita ja kirjallisuuden vientiä, walesinkielellä kirjoittavia naiskirjailijoita on ilmaantunut ilahduttavasti viime vuosina, Stanfordissa järjestetään elokuun alussa kirjallisuusfestivaali ja vuosittain palkitaan paras walesinkielinen kirja Book of the year –palkinnolla. Kieli on walesilaisen identiteetin tukipylväs ja perusta.

-Apurahajärjestelmässä on vielä parantamisen varaa. Monet tekevät kirjoittamisen ohella töitä esimerkiksi televisiolle ja radiolle. Itse olen ollut onnekas. Opetan luovaa kirjoittamista University of Swanseassa puolipäiväisesti. Toisen puolen päivää voin keskittyä kirjoittamiseen.

Novelli- ja runokokoelman sekä Colours by Night –romaanin julkaisseelta Dafyddilta on tulossa tämän vuoden aikana myös saarella tapahtuva Two Miles.

-Colours by Night oli slapstick-henkinen kertomus vuosia samassa kerrostalossa asuneista ihmisistä, jotka eivät tunne toisiaan ja ovat vieraantuneet toisistaan. Ihmisten kohtalot alkavat kietoutua yhteen erään naisen heittäessä ikkunastaan ulos kengän, jolla hän osuu päähän kadulla kulkevaa miestä. Yhtäkkiä ennen omissa oloissaan olleet ihmiset joutuvat tekemisiin toistensa kanssa ja heidän salaisuutensa kietoutuvat yhteen

Jokaisella talon asukkaalla on omat pakkomielteensä. Yksi ei voi astua asunnostaan ulos ajattelematta mitä siellä tapahtuu, toinen reagoi absurdisti kuultuaan, että hänestä on tulossa isä.

Dafydd vaikuttaa myös laulaja-kitaristi-pianistina Fflur Dafydd and Air Bard –yhtyeessä, joka soittaa folkista, funkista, jazzista ja bluesista vaikutteita ammentavaa musiikkia. Yhtye on julkaissut viime vuonna levyn.

Hughes ja Dafydd oleskelivat Helsingissä toukokuussa pienille kielille kääntämistä edistävän EU-rahoitteisen Literature Across Frontiers –projektin vaihtokirjailijoina. Ensi vuoden Mukkulan kirjailijakokouksessa kuullaan, millaista Helsinki-aiheista tekstiä kumpikin on saanut aikaan. Myös slovenialainen runoilija Gaspar Malej palaa tuolloin Suomeen samoin aikein. Projektissa on mukana Suomen kirjallisuuden tiedotuskeskus.

Friday, October 27, 2006

Naisten ääniä sadan vuoden ajan

Kirjailijatalo Villa Kivi Linnunlauluntie 7 00530 Helsinki

LINNUNLAULUN RUNOKLUBI

Marraskuu ti 14.11.2006 klo 18

NAISTEN ÄÄNIÄ SADAN

VUODEN AJAN

PEN-ilta

Esiintyjinä kirjailijat

Rita Dahl

Sabine Forsblom

Anne Hänninen

Anita Konkka

Tilaisuudessa juhlistetaan suomalaisten naisten

100-vuotista äänioikeutta sekä suomalaisten naiskirjailijoiden moninaisia ääniä.

Illan juontaa kirjallisuustoimittaja

Elisabeth Nordgren.

Tervetuloa! VAPAA PÄÄSY

Sydän sykkii vielä?

Kahdessadas postaukseni on seuraavaan Ytimeen tuleva kolumni. Ihme muuten, että tänne eksytään kovin usein hakusanaparilla "mies sukkahousuissa" tai Särestöniemi. Ensinmainittu löytyy siis Google-generoidusta runosta, jonka tekijä on parsinut kokoon erilaisista Googlesta löytyneistä kollektiivisen alitajunnan elementeistä, eikä sen kummemmin heijasta oman tajuntani liikkeitä (vaikka ne laajoja ovatkin, eivät sentään näin).

Venäjän sydän sykkii vielä?

Anna Politkovskajan brutaali murha sai ihmisten sydämet ympäri maailmaa sykkimään yhteen tahtiin sananvapauden puolesta. Mielenosoitukset keräsivät ennätysmäärin osallistujia. Suurlähetystöjen edustat täyttyivät muistokirjoituksista ja kynttilöistä, joiden hennot liekit lepattivat murhatun kriittisen toimittajan puolesta.


Politkovskajaa muisteltiin, koska hänestä oli kehittynyt arkkityyppi sananvapaudelle, Tšetšenian sodan kauheuksien ja Putinin hallinnon puutteiden raportoija. Tämän koko Venäjän vapauden symbolin kuolema sai monen unohtamaan, että Venäjällä on ennen Politkovskajaa tapettu toistakymmentä kriittistä toimittajaa ja että lisää on tulossa. Kriittisyyden – oman sydämen kuunteleminen – saattaa maksaa Venäjällä hengen verran. Ei mikään halpa hinta maksettavaksi sananvapaudesta.


Ja kuinka moni muisti mielenosoitusten keskellä, että sananvapautta rajoitetaan myös toiseen suuntaan, vaikeuttamalla kriittisten ulkomaisten toimittajien työtä. Suomalaiset toimittajatkin ovat saaneet ahdisteluista osansa. Viime syksynä 25 Venäjällä toimivalta YLEn toimittajalta yritettiin evätä toimilupa, mutta YLEn protestoitua päätös kumottiin. Jani Saxellille ja Esa Mäkiselle annettiin viisumikielto ennalta määrittelemättömäksi ajaksi heidän oltuaan juttumatkalla Udmurtiassa.

Viimeisin viisumikieltoon joutuneista on Ville Ropponen, joka sai kiellon matkustettuaan turistiviisumilla Venäjän suomalais-ugrilaisille alueille viime vuonna. Matka poiki monia suomalais-ugrilaisten sukukansojen, erityisesti marien, ankeasta tilanteesta kertovia artikkeleita, jotka toivat Ropposelle viisumikiellon. Ropponen oli syyskuussa 2006 M.A. Castrénin järjestämällä matkalla kohti suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden kokousta Petroskoissa, kun rajavartijat toistaiseksi tuntemattomista syistä käännyttivät ryhmäviisumilla matkustaneen Ropposen Värtsilän raja-asemalla takaisin.

Kun tiedonvälitys on positiiviseen suuntaan värittynyttä sekä Venäjällä että ulkomailla, kun toimittajia ei päästetä maahan katsomaan todellisuutta omin silmin, ollaan kaukana todellisesta moniäänisyydestä ja tiedonvälityksen vapaudesta. Markkinaliberalismi voi olla uimassa pikku hiljaa neiti Venäjän liiveihin, mutta länsimainen demokratia ei vielä vuosikymmeniin.

Huolestuttavia reaktioita

Venäjän (”demokratian”) kannalta huolestuttavia – ja kuvaavia – olivat tietysti myös Putinin reaktiot Politkovskajan murhaan mediassa ja murhaa seuranneilla valtiovierailuilla. Putinin ensimmäiset kommentithan kuuluivat, että Politkovskajan työ oli ”merkityksetöntä”.

Sehän tietysti tiedetään, että Politkovskaja puhui erittäin akuuteista ongelmista – oman henkensä menettämisen uhalla. Monet kansainväliset, Venäjän tilannetta tuntevat asiantuntijat ovat arvioineet Tšetšenian toimivan Putinin suurena sotilaallisena koelaboratoriona. Kokeilujen tulokset – kun niitä on testattu tarpeeksi ja onnistuneesti – tarkoitus siirtää myös muihin Venäjän federaatiota ympäröiviin valtioihin.

Arvostetun venäläisen ihmisoikeusjärjestön Memorialin mukaan Tšetšeniassa on tänä vuonna siepattu 141 ihmistä syyskuun puoliväliin mennessä.

Memorialin mukaan Tšetšeniassa toimii yhä laittomia vankiloita, joissa tunnustuksia hankitaan kiduttamalla. Muutos menneeseen on se, että nyt näitä vankiloita ylläpitävät tšetšenialaiset turvallisuusjoukot Venäjän federaation joukkojen sijaan. Paljon ei siis välttämättä ole muuttunut?

Thursday, October 26, 2006

Vertikaalisesti maailmassa kiinni




Hetkessä kiinni

Portugalilaiskirjailija Casimiro de Brito, 67, ei katso enää maailmaa horisontaalisesti eteenpäin. Nyt hän elää tätä hetkeä ja kirjoittaa moniosaista pääteostaan Livro das Quedas (Kaatumisten kirja).

Algarven Louléssa syntyneen de Briton vanhemmat olivat kauppiaita, eikä hän halunnut jatkaa heidän jalanjäljillään. Samaan aikaan de Brito vastusti systemaattisesti opiskelemista.

-Halusin opiskella ainoastaan omaa kielitiedettäni ja kieltäni, en muiden. Ymmärsin varhain, että esimerkiksi opettajana olisin ollut sidotumpi, nyt olin vapaampi.

De Brito kuului ns. Poesia de 61 –ryhmään, jonka viisi jäsentä tulivat tunnetuiksi siitä, että jokainen heistä julkaisi 5.5.1961 kirjan, jossa he vastustivat kaikkia aiempia kirjallisia sukupolvia. Poesia de 61 –ryhmä halusi runouteen takaisin tunteen ja sisällön ja heidän ansiostaan romanttinen runous alkoi menettää merkitystään. Poesia de 61:n jäsenet halusivat kiinnittää huomion taas kieleen, tärkeimpään instrumenttiin.

Nyt de Brito on julkaissut yli 30 kirjaa, runouden lisäksi myös proosaa, esseitä ja aforistiikkaa, ja hän on saanut lähes kaikki mahdolliset kansalliset kirjallisuuspalkinnot. Lisäksi hänelle on myönnetty useita ulkomaisia palkintoja. Merkittävimmät näistä ovat Prémio Europeo da Poesia viime vuodelta ja koko elämänurasta myönnetty Leopold Sanghor-palkinto.

Horisontaalisesta vertikaaliin

-Vuonna 1957 ilmestyneessä esikoisrunokokoelmassani Poemas de Solidão Imperfeita väitin, ettei kirjoittava, lukeva tai yleensä taiteita harrastava ihminen ole koskaan yksin, vaan hänellä on aina seuranaan taiteen kaltainen voimakas asia. Ensimmäisessä kirjassani olivat läsnä kaikki keskeiset teemani: yhteys luontoon, kuoleman kieltäminen ja yksinäisyys muiden ihmisten keskellä.

De Britolle oli jo esikoiskokoelman julkaisemisen aikoihin selvää se, että hän halusi tuotantonsa muistuttavan poeettista seinämattoa, joka sisältää kaiken ihmiselämälle keskeisen: yksinäisyyden, kuoleman ja rakkauden. Myös maailman eri kolkkiin matkustaneille portugalilaisille tuttua saudadea, kaipuuta, löytyi esikoiskokoelman sivuilta. Muualle matkustaneet portugalilaiset ovat aina kaivanneet kauempana olevaa kotimaataan.

-Olin vasta 18-vuotias, eroottisesti kokematon poika, Fernando Pessoan Álvaro de Campos –heteronyymin jalanjäljillä liikkuva runoilija, joka oli pari kuukautta tyytyväinen esikoiskokoelmaansa. Sitten päätin lähteä Lontooseen etsimään uusia teitä. Koska olin nuori, katsoin maailmaa horisontaalisesti eteenpäin. Kaikki oli vielä mahdollista. Lukiessani Shakespearea ajattelin, että palaan häneen vielä uudestaan.

De Briton onneksi japanilaista runouden opettajaa lukuun ottamatta kaikki muut opettajat sattuivat olemaan lomalla hänen saapuessaan Lontooseen. Japanilainen opettaja tutustutti de Briton japanilaiseen runouteen, jossa vain sanat merkitsevät.

-Jos länsimaisen runous on efaattista ja romanttista, japanilainen on epämusikaalista. Japanin kielessä yhdellä sanalla on monia merkityksiä, ja se on eräänlaista symboleihin perustuvaa epäsuoraa puhetta. Japanilaisessa runoudessa sanat ovat oikeudenmukaisia, ja tunsin niiden ajan myös oman runouteni uuteen suuntaan.

De Brito meni japanilaista kirjallisuutta käsittelevälle kesäkurssille, ja yritti kääntää japaninkielisiä runoja portugaliksi. Käännökset olivat kuitenkin hänestä vielä liian länsimaisia. Onneksi hän sai avukseen käännöstyöhön samalle kurssille osallistuneen tytön.

-Meistä tuli myös rakastavaiset. Hankimme elantomme myymällä Piccadilly Circuksella huiveja. Myöhemmin myimme niitä Pariisissa ja muissa Euroopan kaupungeissa.

Lontoosta de Brito palasi takaisin Algarven Faroon, jonne hän asettui kohdattuaan vaimonsa ja perustettuaan perheen.

Nyt de Brito elää vertikaalisesti, kuuntelee musiikkia ja muita taiteita, tapaa uusia ihmisiä, odottaa matkoja joille menee, rakastaa naista juuri tällä hetkellä.

-Runous on ollut pysyvin muusani, naiset ovat vaihtuneet. Todellinen runoilija tuo runoissaan esiin uusia ajatuksia. Kirjat ovat kuin lapsia, joista jotkut ovat toisia rakkaampia.

De Brito rakastaa omista kirjoistaan erityisesti 17 vuoden aikana Lao-Tšelle vastaukseksi kirjoitettua 23:n fragmentista koostuvaa, länsimaisen vision taolaisuudesta esittävää Na via da Mestre (Mestarin tiellä)-kokoelmaa ja pitkää rakkausrunoelmaa, Opus Affettuosoa (Tunteellinen teos). Myös Arte da Respiração (Hengityksen taide) ja De Frágil Sapadoria miellyttävät häntä erityisesti.

1970-luvulla de Brito vastusti monen muun runoilijan lailla Portugalin siirtomaapolitiikkaa avoimesti kokoelmassaan Jardins da Guerra ja joutui salaisen poliisin ahdistelemaksi. Hän pakeni neljäksi vuodeksi Saksaan.

Opusten opus

De Brito kirjoittaa parhaillaan pääteostaan Livro das Quedasia, joka sai alkunsa Diana-tyttären syntymästä 11.5.1996.

-Tyttäreni vuoksi yksinkertaistin elämääni. Päätin kirjoittaa viimeisen runoni, jonka pituutta en tuolloin vielä tiennyt. Nyt minulla on kasassa noin 800 sivua tekstiä, aineistoa neljään-viiteen teokseen. Jokainen Livro das Quedasin osa koostuu 125:stä fragmentista. Livro das Quedas on polyfoninen ja labyrinttimäinen, koska siinä käydään läpi niin arabialaisen, japanilaisen kuin eurooppalaisen runon perinteitä.

Tänä vuonna ilmestyy vielä Livro das Quedasin toinen osa. Rakkaus on eräs de Briton, elämän ja Livro da Quedan perusaiheista, kuten fragmentti 523 paljastaa: ”Não me falem de amor, do amor / não se fala. Falei de mais. / Vou apenas amar-te, matar-te um pouco / mais. A linqua em volta, o mar / por dentro.” (Älkää puhuko minulle rakkaudesta, rakkaudesta / älä puhu. Puhuin liikaa. / Rakastan vain sinua, tapan sinua hieman / enemmän. Kieli ympärillä, meri / sisällä.)

Varsinaisen työuransa de Brito teki pankissa, jossa hän vietti 26 vuotta. Pankkivirkailijana aloittanut de Brito kohosi lopulta pankinjohtajaksi.

Laajan tuotannon aikaansaaminen ei olisi ollut mahdollista ilman tiukkoja aikatauluja. Pankissa työskennellessään de Brito teki jatkuvasti muistiinpanoja työpäivän aikana. Viimeiset kuusi vuotta vapaana kirjailijana toimineen kirjoittaminen on alkanut aamuseitsemältä ja jatkuu kymmeneen tai kahteen, inspiraatiosta riippuen.

Wednesday, October 25, 2006

Sanan palveluksessa





Sanan palveluksessa

Moni suomalainen kirjailija on ollut kansainvälisen kirjailijoiden ja toimittajien ihmisoikeus- ja sananvapausjärjestö PENin kokouksissa välillä kielipuolena. Toisinaan on vietetty muuten vain iloisia hetkiä kollegoiden seurassa keskustellen.

Kansainvälinen PEN-klubi sai alkunsa vuoden 1921 lokakuun alussa Lontoossa. Englannissa oleillut Aino Kallas oli aktiivisesti mukana Englannin PEN-klubissa ja kirjoitti ”Langatonta sähköä” –teoksessaan kansainvälisen PENin perustajan Amy Dawson Scottin saaneen idean PENin perustamiseen vastalauseena sodanaikaista vihaa ja sulkuja vastaan.

John Galsworthystä tuli järjestön ensimmäinen puheenjohtaja. PENin myöhempinä puheenjohtajina ovat vaikuttaneet myöhemmin muun muassa H.G. Wells (1933-36), Alberto Moravia (1959-62), Mario Vargas Llosa (1976-79) ja Per Wästberg (1979-85).

Suomen PEN-klubin perustamisjuhlaa vietettiin lokakuisena päivänä vuonna 1927. Englannissa vaikuttanut Aino Kallas kirjoitti Kirjailijaliittoon ehdottaen PENin perustamista Suomeenkin. Liitossa kannatettiin ajatusta ja asia eteni. Kersti Bergroth kirjoitti kirjeen Helmi Krohnille, jossa hän ehdotti yhdistyksen koolle kutsumista. Suomenruotsalaiset vastustivat järjestön perustamista, mutta suomalaiset kirjailijat ottivat ajatuksen innolla vastaan.

Sisäpiiriseurasta ravintolasaleihin

Ongelmana oli aluksi järjestön elitistisyys, jota joukko nuoria kirjailijoita kritisoi Uuden Suomen kirjoituksessa: ”Olemme kuulleet useiden mitä ansioituneimpien – mm. valtion eläkettä nauttivien – kirjailijoiden ihmettelevän, mikä se sellainen klubi on ja keitä siihen kuuluu. Nuorempi kirjailijapolvemme taas on kokonaan sivuutettu klubia muodostettaessa. Aiotaanko klubi säilyttää jonkinlaisena salaisena sisärenkaana vai aiotaanko siihen niin kuin muiden maiden klubeihin valita jäseniksi maan kyvykkäimmät kirjailijat?”.

Kansainvälisissä kokouksissa otettiin välillä kärjekkäästikin kantaa. Vuoden 1934 Edinburghin kongressin avauspuheessaan H.G. Wells kysyi provosoiden, voiko PEN tosissaan väittää, ettei politiikan ja poliitikkojen hyökkäyksillä kirjoja vastaan ole mitään tekemistä politiikan kanssa? Hänen mielestään tällaisissa tilanteissa passiivinen järjestö muuttuu matkatoimistoksi, joka järjestää kirjailijoille tilaisuuden nähdä kauniita seutuja ympäri maailmaa.

Suomen PEN-Klubin alkuaikoihin mahtui muitakin myrskyisiä hetkiä. Vuonna 1932 Agapetus eli Yrjö Soini hyökkäsi PENiä vastaan väittäen järjestöä tuntemattomaksi ryhmäksi, joka on epäonnistunut edustaessaan Suomen kirjailijoita. Tavallisempaa PEN-toimintaa oli kansainvälisiin kokouksiin osallistuminen ja kansainvälisten vieraiden informoiminen ja kestitseminen Suomessa. Illanviettoja huomioitiin kotimaisissa lehdissä jutuin ja reportaasein.

1930-luvun lopun kongressit olivat luonteeltaan kiivaita, johtuen maailmanpoliittisesta kuohunnasta. Futuristirunoilija Marinetti ihaili sotaa Buenos Airesissa, kansallissosialismi aatteena voimistui ja levisi ympäri Eurooppaa lupaa kysymättä. Tyyni Tuulio vieraili 1937 Pariisin kokouksessa, jota varjosti Federico Garcia Lorcan kuolema epäselvissä olosuhteissa kansallissodan aikana. Samana vuonna puheenjohtajaksi valittiin F.E. Sillanpää, kokouksissa rehevä ja hauska henkilö, mutta muuten kaukana järjestöihmisestä.

Kutsuja kirjallisuusvaikuttajien luona

Paitsi kirjailijoita, järjestö houkutteli puoleensa myös muita kirjallisuusvaikuttajia, esimerkiksi kustantajia. Kokouksia pidettiin aikoinaan muun muassa WSOY:n Jänttien ja Otavan Reenpäiden kodeissa, joissa kävi myös ulkomaalaisia vieraita.

Kuninkaallisuus ei sulkenut pois kirjoittamisen mahdollisuutta. Tämän todisti elävästi vuonna 1951 Suomessa vieraillut Ruotsin PEN-Klubin puheenjohtaja, Kustaa V:n poika prinssi Wilhelm, joka alusti Erik Axel Karlfeldtin runosta. Hän oli julkaissut myös monta romaania, runokokoelmaa ja matkakertomusta.

Vuosi 1954 merkitsi lottovoittoa Suomen PEN-Klubille. Järjestö sai Opetusministeriöltä jättimäisen 100000 markan avustuksen. Samana vuonna Kai Laitinen osallistui frakissaan Amsterdamin-kokoukseen, jossa Bertolt Brecht kuljeskeli rennosti maolaispuserossaan. Seuraavana vuonna toimitusjohtaja Heikki Reenpää järjesti suuret kutsut, joihin osallistui myös kansainvälisiä vieraita.

Vuonna 1957 Suomea pyydettiin järjestämään kansainvälinen kongressi Helsingissä, mutta talous mahdollisti kokouksen järjestämisen vasta vuonna 1998.

1960-luvulla kokoonnuttiin ravintoloissakin. 1960-luku oli muutenkin kirjallisesti huomattavasti elävämpää aikaa kuin 1950-luku, jolloin keskusteltiin lähinnä kustantajan ja arvostelijoiden välisestä suhteesta.

Kantaaottavuuden aikaa

Vuoden 1971 Dublinin-kokouksessa uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Heinrich Böll, jota tuettiin niin lännessä kuin idässä. Aika alkoi olla kypsä myös Neuvostoliiton liittymiselle PENiin. Tosin Böll näki mahdollisena, että alueellisia keskuksia sijaitsisi myös Ukrainassa, Gruusiassa, Liettuassa ja kaikissa NL:n osavaltioissa. Neuvostoliiton oli ensin kuitenkin hyväksyttävä PENin Peruskirja, joka edellytti luopumista tietyistä sensuuritoimenpiteistä. Venäjän PEN perustettiin vasta 1980-uvun lopulla.

Vuonna 1970 Suomen PEN-keskuksen puheenjohtajaksi valittiin vastoin tahtoaan kirjailija Eeva Kilpi, josta tuli ensiarkuuden hävittyä pois pidetty kasvo kansainvälisissä kokouksissa, joihin hän matkusti yleensä Kalevi Haikara seuranaan.

Kilpi kuvailee värikkäästi, itseään säästelemättä ensimmäistä matkaansa: ”Olin hankkinut omilla rahoillani peruukin (en siis opetusministeriön rahoilla!) ja kuvittelin olevani sen avulla edustuskunnossa tilanteessa kuin tilanteessa. Edinburghiin saavuttaessa vallitsi kuitenkin kova myrsky, kone heittelehti ilmassa, yritti laskeutumista monta kertaa, ja kun viimein pääsin lentobussista ulos hotellin eteen, tarttui tuuli peruukkiini ja riepotti sitä ilmassa pääni päällä samalla kun sade piiskasi sen likomäräksi. Onneksi se oli hiuspinneillä kiinnitetty omaan vaatimattomaan tukkaani eikä lähtenyt pyörimään pitkin katuja, mutta eleganssini oli tiessään.” Vuoden 1972 kokouksessa Kilpi ja Haikara alkoivat pedata paikkaa Per Wästbergille, kansainvälisen PENin ensimmäiselle pohjoismaiselle puheenjohtajalle.

Lähes yhtä pitkäksi aikaa Kilpeä Suomen PENin puheenjohtajan tehtävissä seurasi Kirsi Kunnas. Mario Vargas Llosa yritti saada 1976 PENin agendalle mahtumaan myös kolmannen maailman ongelmia ja kirjailijoita. Lisäksi perulainen Vargas Llosa ajoi aktiivisesti Latinalaisen Amerikan maiden asioita.

Puheenjohtaja Ritva Haavikon kaudella panostettiin kansainväliseen toimintaan. Haavikko julkaisi konferenssimatkojensa pohjalta pitkiä artikkeleita muun muassa Uudessa Suomessa. Lassi Nummi (pj. 1983-87) oli aktiivisesti mukana myös muissa järjestöissä, esimerkiksi Kirjailijaliitossa. Hän oli mukana järjestämässä vangittujen kirjailijoiden hyväksi pidettyä hyväntekeväisyyskonserttia Finlandia-talossa marraskuussa 1987. Martti Talvela, Soile Isokoski ja Jukka-Pekka Saraste esiintyivät korvauksetta konsertissa. Nummea ennen puheenjohtajana toimi Kai Nieminen, joka omasta mielestään oli liian idealistinen. Tilalle olisi tarvittu vielä annos anarkismia.

Konkreettisia tuloksiakin on saatu aikaan, välillä yllättäenkin. Toimittaja Ly Dai Ngyuen oli tuomittu sopimattomien mielipiteidensä vuoksi elinikäiseen vankeuteen. Paavo Väyrysen ollessa lähdössä Kaakkois-Aasiaan vuonna 1984 joku keksi pari päivää ennen matkaa, että Väyrynen voisi samalla edistää Ngyuenin asiaa. Nummi soitti Väyryselle perjantai-iltana, materiaalit toimitettiin hänelle lauantaina ja sunnuntaina lentokone nousi ilmaan. Väyrynen lupasi tehdä voitavansa. Puolitoista vuotta myöhemmin, lokakuussa 1985, Ngyuen vapautettiin.

Boksi

Konkreettisia tuloksia

Suomen PEN taistelee vainottujen kirjailijoiden puolesta kaikkialla, mutta erityisesti Venäjällä.

-Suomen PENin yhteistyö muiden pohjoismaisten keskusten ja IVY-maiden kanssa on lisääntynyt. Turvakaupunkikirjailijaidea rantautui Suomeen vuonna 1996, Suomen PENin puheenjohtaja Jukka Mallinen muistelee.

Turvakaupunkikirjailijoiksi on valittu esimerkiksi Uladzimir Njaklajev ja Vasili Bykau, joka oli kotonaan erityisesti Kehä Kolmosen ulkopuolella, Nastolan takametsissä sijaitsevalla maatilalla. Suomen PENin toiminnan painospistealueita tulevat tulevaisuudessakin olemaan Venäjä, Baltian maat ja suomalais-ugrilaiset vähemmistökansat Venäjällä.

PENiläiset ovat tehneet 1990-luvulla faktanhakumatkoja muun muassa Valkovenäjälle ja Keski-Aasiaan. Suomen PEN on käynyt tukemassa Venäjän armeijan ydinjätetoimitukset Tyynenmeren Japanin-puoleiseen osaan paljastanutta toimittaja Grigori Paskoa Vladivostokissa ja puolustanut aktiivisesti tshetseenikirjailijoiden oikeuksia.

Naiskomitea perustettiin vuonna 1991, ja Suomeen se tuli pari vuotta myöhemmin. Naiskomitean ensi vuoden ponnistuksiin kuuluu Keski-Aasian naiskirjailijakokouksen järjestäminen Helsingissä rahoituksen järjestyessä.

PEN-aatteen suosio on kasvanut pikku hiljaa. Syksyllä 2003 kansainväliseen PENiin kului 130 PEN-keskusta 90 maassa. Kansainvälinen PEN kuuluu lisäksi Unescoon.


tulossa julkaisuun seuraavassa Ytimessä

Tuesday, October 24, 2006

Kadun villit lannehyörinät










Kädet viheltävät, lentokoneen siivet

läpi cervetarioiden, pastelarioiden,

tiukkojen kravattisolmujen

silkkipukukahinoiden,

palmunlehvähyväilyt

kietovat syleilyyn


KADUN VILLIT LANNEHYÖRINÄT


kerjäläisten ammottavia silmäaukkoja

alas kellariin

kohoavia porrasaskelmia

pitkin taivaaseen

kaupungin kattojen ylle

afrikkalaisten ravintoloiden terasseille

rakennan minä majani

pienen ja bambukattoisen.

Siellä kohtaan kaupunkini, valoisan

ja kuusta veistetyn, valkomosaiikkilattiaisen

avara-aukioisen, ilmaa sisään hengittävän

taivaallista tekohengitystä antavan

Lissabonin.






Hiljaisella sisäpihalla

undulaatit kaakattavat, koirat haukkuvat,

vastakkaisen seinän ikkunasta huudetaan

vieraalla kielellä

tule syömään.


Miten tulla ikkunaan

kun koti on apposen ammollaan

seinät kylmät ja ympäriltä kaadetut,

puutarha ruokkoamaton heinäkasa

kampaamatta jäänyt tukka aamutuimaan

eikä kissa löydä hiirtä yhdenkään kasvin alta.


Senhora on jo ovella kysymässä

voisiko hän limpata

limppaa pois vaan sanon ja katoan

haitariovien taakse, otan tukea

seinistä ja huterasta peitosta.


Tiedän että vielä kasvan

koittaa kymmenien sarvipäisen kerjäläisen aamu

kukaan ei jää vaille lanttiakaan

eikä televisio sammu aamulla varhain

vaan jatkaa evankeliumiaan ottaen huomioon

kaikki kohderyhmät karvaisesta karvattomaan .

Seinät syttyvät tuleen, lämmittävät viluista

kokijaa kylmien seinien välissä,

tuovat kuvavirran suoraan huoneeseen.



Kuonokoppainen koira ei hyökkää kimppuun maitokaupassa, koirat kakkivat vain kintuille, selät kääntyvät ja kuiske alkaa, leitariassa on tilaa samaa kieltä puhuville tummille kasvoille, muille säännöt ovat toiset, aina toiset, katseet kohtaavat mutta päät kolahtavat kipeästi yhteen

metro viheltää lähdön merkiksi, ajat muuttuvat hitaasti, tavat tuskin koskaan, koira ei pääse eroon pilkuistaan, vesikauhun puremasta, tavasta katsoa vieraan lauman kanaa, ne vaeltavat kuutamolla hylättyinä, astuvat korkeilla parvekkeilla, kävelevät trottoaareilla seuraavaa piikkiä etsivien narkomaanien kanssa keskellä yötä, paikoilleen nostettu kuutamo leikkaa teräviä viiltoja illan anatomiaan

Avenida da Liberdaden aamuruuhkassa eteenpäin keskellä kiivainta vauhtia bicat nautitaan kahvilan tiskillä sekunnissa seisten, puvunsaumat suorina ja silitettyinä, kravatit tuimina ja aamussa vähän puhuvina koska o Público kertoo kaiken kertomisen arvoisen, sanomalehden sivussa koko kuppi ja ylikin





Jalat jäävät ilman päälle ja kävely on mahdotonta. Parveke pettää. Vuokraemäntä avaa sylin ja ottaa raskaan lastin vastaan: imurin kita lausuu vieressä oudot mantransa. Naapurit kuiskuttelevat parvekkeilla. Lento lintuna tuntuu mahdottomalta eikä onnistu kuin unissa. Unet ovat loppuneet tai kulkevat samaa rataa. Siivet vuotavat. Com licença, se faz favor, kaikki sanovat, mutta minä vain haluan parvekkeelle. Tapailen askelia, mutta paluu aiheuttaa juoruja. Tuo tuossa putosi pyykkejä ripustaessaan, ne sanovat.



Fofa

Kissa teki voitavansa iskujen alla, ei enää väistänyt. Keltaisten raitojen sekaan ilmestyi punaisia liikennevaloja. Senhora jatkoi kepin nostamista, mutta Fofa loikkasi salamannopeasti iskijän jalkojen välistä ovesta kohti kattotasannetta. Nainen nousi vällyjen alta laiskoin askelin ja päästi suustaan konsonanttivoittoisia voimasanoja. Pyykkien seassa kissa heilui puolelta toiselle, loikkasi viereisen talon tasanteelle, eikä välittänyt maanitteluista. Molemmat palasivat häntä koipien välissä, tästä ei puhuttu taas pariin päivään. Televisio huusi vain hiukan kovempaan ääneen kuin eilen.




Vuokranantajat ovat muuttuneet vettä vuotaviksi, pisarat kolahtavat lattiaan iltaisin kuin kengänkannat lattiaan. Kuinka pestä vaatteensa tässä veden melussa? Helpompi olisi hautautua huoneiden naftaliinintuoksuun, liinavaatteiden hygieniaan, vaaleatukkaisen, kirkaskasvoisen tummien kasvojen hallitsemassa kaupungissa. Murtovarkaat kolkuttelevat ovia, mutta salaisuudet pysyvät jykevien tummien kaappien sisällä. Laittautuessani kymmenen peitteen alle yöpuulle olen kuulevinani ovirakenteisiin painautuneen korvan, joka metsästää. Olen hiljaa. Kahden viikon kuluttua ajatukset ajelehtivat ajopuina pitkin seiniä.

Ikkunaan ovat liimautuneet kärkkään naapurin kasvot. Pitäisi olla helppoa poistua, mutta ajatukset tarttuvat kiinni surullisina kuin haluaisivat lisää ilmaa keuhkoihinsa. Kerrospukeutumalla tarkenee. Kotimaa on lämpimämpi, appelsiinit pöydässä, ovikellon soidessa on poistun vähin äänin. Com licenca.




Lissabon. Porraskaupunki. Tuhansien askelmien päässä ymmärryksen huippu, Taivaallinen temppeli. Puolivälissä on istuttava, pidettävä tauko siivoamisesta, puhumisesta, kuulluksi tulemisen tavoittelusta.

Puhumista varten harjoittelen kielen suussa pyörittämistä, ilmeitä. Jatkan nousemista kohti huippua, en voi jättää hakattuja kissoja oman onnensa nojaan. Seisahdan lepäämään portaalle, ohitse kulkee kaikkia ihon värejä. Ääntelen kuin hyvin opetettu nukke, joka pelkää että sille vastataan. Ne avaavat silmät suuriksi ja tytöttelevät. Keksin sanoja, jotka ovat kulmikkaita, pyöreitä ja rasahtavat kasvoille kuin rosoiset kivet. Sylki lentää kun huudan ne kahteen kertaan.

Koirat ylittävät mosaiikkista aukiota viistosti oikealta ja vasemmalta. Rossiolla João III ratsastaa voittoisasti kohti tulevaisuutta, minä häviän Elevador Glórialla kattojen tasalle. Kissojen ajatteleminen pitää liikkeessä. Ne on pelastettava hinnalla millä hyvänsä!

Otan kädestä kissaa panoraamakahvilassa ja johdatan sen rautaportaikosta pilvien tasalle. Kepit on vaihdettu keltaisiin narsisseihin, koska tulevaisuus on toivomme. Emme halua jättää kattokahvilan yksinäisiä, tyhjiä kuppeja oman onnensa nojaan.

Ihmissyöntiä sivistyneessä muodossa







Luukappeli

Tuhannet lepäävät luut kappelin seiniksi muutettuina eivätkä yhdetkään luut kolahda toisiaan vasten, ne ovat hiljaiset kuin kuolema, ne tietävät saapuneensa sinne missä kukaan ei enää odota, sääriluut kalloja vasten sulassa sovussa, munkit eivät tule enää yhteenkään messuun, käytännöllinen tapa rakentaa koti, hauta ja kappeli saman katon alle, ihmissyöntiä sivistyneessä muodossa, luut ovat paha kyllä menettäneet yksilöllisen muotonsa niin ettei niistä enää voi tehdä johtopäätöksiä henkilöllisyydestä, pinottu päällekkäin yksi kerrallaan kuin osoituksena mitä parhaimmasta käsityöläistaidosta, sommitelma on täydellinen, näin tulevat ruumiin kaikki osat hyötykäytetyiksi ja kappeli rakennetuksi, kirkon palvelijoiden ruumiit muuttuvat hengeksi joksi ne aina halusivat, kynttilä savuksi ilmaan, jakeiksi ympäri maailmaa


Hämähäkinseittilinna

Kärpässuma kapeassa käytävässä, tuhansittain pieniä pörriäisiä silmissä, alhaalla loukkomainen vankiselli, kivistä ankeutta yhden hengen pitimiksi, ympärille voi kuvitella erilaisia kidutusvälineitä joka tarkoitukseen paitsi ettei niitä ole, vain kivistä ankeutta jonka luokse ei edes pääse koska kärpäset tukkivat tien, tämä arvoituksellinen linna sumuisen kukkulan laella piti puolensa viimeiseen hengenvetoon asti, sen torneista ammuttiin laukauksia espanjalaisia kohti ympäröivälle tasangolle, pelourinhokaan ei värähtänyt kun vihollisia karkotettiin yhteistuumin pois ja taistelun jälkeen luotiin linnan muureilta ansaittuja katseita kaukaisuuteen kuin kohti tuntematonta muukalaista tai kaukaista rakastajaa ja käveltiin utuiseen pieneen puistoon keskelle ruusutulvaa ja huikeita joka suuntaan avautuvia aakeita laakeita maisemia, vihreitä ruskeita vaaleita maatilkkuja

He ovat toisissaan kiinni kuin köynnökset








He ovat toisissaan kiinni kuin köynnökset


He ovat toisissaan kiinni kuin köynnökset, he ovat luonnollinen kasvusto puiston penkillä lähtemättä pois, markiisi de Pombâlin ratsastaessa voittoisasti teräsratsullaan kohti

Avenida da Républicaa ja kaupungin sydäntä heidän sydämensä sykkivät

samaan tahtiin ja he näyttävät sen kietoutumalla toisiinsa kiinni kuin

köynnökset tiukasti ja hartaasti he syventyvät ystäväänsä kuin väliin

jääneeseen jumalanpalvelukseen, he ovat kuu ja aurinko Lissabonin

katujen yllä, he ratsastavat yhdessä auringonlaskuun markiisi de

Pombâlilta varastamallaan rautahevosella, he uskovat puun lakiin

kuin sydämeen joka sykkii puun kovassa rinnassa haluten ulos!

he antavat puulle sydämensä jonka he ovat aikoja sitten

jakaneet kahtia ja syöttäneet toisilleen, he kuuntelevat

kiven kuisketta ymmärtämättä siitä yhtään mitään aivan

kuin he eivät ymmärrä mitään jumalanpalveluksen kulusta

ja he jatkavat salaisia riittejään suojaisassa siimeksessä, Eduardo VII:n

puistossa, eikä heitä kukaan häiritse, koska puisto on tyhjä, silloinkin

kun siellä on kulkijoita, puisto on täysin tyhjä, eikä sen leveällä bulevardilla

kulje kuin syksyiset keltaiset lehdet muistuttaen ehkä kuolemasta ja katoavaisuudesta

kun ne tallautuvat lihavan kotiinpalaavan perheenemännän jalkoihin, tai toisaalta voivat ne

jäädä liikemiehenkin kenkien alle, kaikki on täysin mahdollista, myös se että he ovat luonnos

vuosisadan vaihteen taiteilijan lehtiöstä, joka ei kuitenkaan lähde pois vaan jää penkille istumaan



Panoraama


Palatsit ja talohökkelöt toistensa niskassa, kaikissa sateenkaaren väreissä ne kukkivat

kuin vain niille olisi annettu lupa ja tarkoitus, ne ovat ahtautuneet vieri viereen kuin

tilasta olisi käyty kovakin kilpailu kaikkien halukkaiden kesken ja lopulta kaikille

niille on annettu elinmahdollisuus, koska ne ansaitsevat sen, ne ovat kukin

kauniita tavallaan, vaikka toki hyvin erilaisia, mutta erilaisuudessaan ne

tasapainottavat toisiaan kuten kansallisuudet niiden sisällä, ne kantavat

muistoja kuin suljettu lipas ne tuovat tuulahduksia Brasiliasta,

Angolasta ja Mosambikista, kaikista maista joita ne pitävät

sisällään, tukahdutettuja ja ilmaistuja tunteita kuin värien

skaala joilla ne on kuorrutettu, miksi ihmeessä se

kaikki kiire ja mekastus on tarvittu tämän kaupungin

suunnittelussa, kuin kaikilla olisi ollut kiire kultaryntäykseen

eikä kukaan olisi kuitenkaan päässyt perille asti, kaikki ovat kantaneet

kortensa kekoon niin että keosta on tullut korkea Baabelin torni josta yhden

palan pudottamalla pudottaa toisen, ja siksi torni ei ole koskaan kokonaan valmis

vaan aina ikään kuin uudelleen täydellisemmäksi rakentumassa vaikka täydellisyys on

sana jota ei voi soveltaa tähän näkymään joka lukitsee hengen aivan kuten nämä talot sisäänsä

Viimeinen melankolikko









Viimeinen melankolikko

Hänessä virtaa musta sappi, se tekee hänestä synkän ja tumman hahmon kuin itse kuoleman, hän

istuu joka päivä ravintolassa näkemättä ketään, näkemättä mitään kuin luonnoskirjansa jonka

sivut hän on sotkenut täyteen sanoja, nuotteja tai kuvia, hän on syventynyt muistiinpanoihinsa

kuin keskustelutoveriin jota hänellä ei ole, hän kuvioi lakkaamatta paperin hienoja syitä nostaen

välillä katseensa kohti viereisen pöydän pariskuntaa, hän suutelee vain paperilla, paperia, hän

tietää millaista on olla vangittu mutta vapaa, hän on väriltään musta mutta myös valkoinen, hän

ei ole aihe Louvren seinällä vaan elävä, kävelevä olento ravintolassa Chiadossa, hän antaa

pienen kolikon ohikulkevalle narkomaanille koska toisena aikana se voisi olla hän itse, hän

tuntee myötätuntoa Glórian portailla haitaria soittavaa mustalaispoikaa kohtaan ja pudottaa

kolikon tämän hattuun jota pienenpieni koira pitelee tiukasti kiinni hampaissaan, hän

kierrättää kynää lakkaamatta paperilla niin että jos kynä voisi sytyttää tulipalon

paperille, liekit nuolisivat jo kattoja, hän kiertää samoja kortteleita päivästä

toiseen tavaten samoja ihmisiä, hän voisi valita toisinkin, mutta hän ei

halua, hän on tyytyväinen elämäänsä, joka on kivien kääntämistä

ylösalaisin, salaisuuksien etsimistä alisista onkaloista, hän

tietää että hänen työnsä ei ole turhaa vaikka hän

ei kenties eläkään siinä mielessä kuin elämän

käsittävät nämä porvarilliset olennot jotka

kulkevat ravintolan ohi, missä hän istuu,

ohikulkijat joiden näkymättömyydestä

hän kirjoittaa päivästä toiseen samoja

säkeitä vailla lohdun häivää





Maitokahvi, kiitos



Um galão, se faz favor, hän pyytää tarjoilijalta ja saa eteensä höyryävän maitokahvin jonka

hän siemaisee salamannopeasti muutamalla kulauksella baaritiskin ääressä seisten, lähtien

jatkamaan matkaansa kohti metron syvää kitaa ja tunnelmallisia kaakelikäytäviä, hän

seisoo muiden joukossa salkku kädessään, odottaa metroa tulevaksi, hän ehtii

vilkaista o Públicon etusivun otsikot ja kääriä lehden myttyrälle kuin se ei

olisi avoin ollutkaan, hän työntää lehden salkkuunsa ja nyt metro tuleekin,

Anjos, enkeleiden kaupunginosa, hän astuu vaunuun kuin kotiinsa illalla

tarttuu katossa roikkuvaan naruun ja pitää lujasti kiinni kuin elämänsä

jokapäiväisestä kulusta, hän kuuntelee mitä vieressä seisovilla

ihmisillä on sanottavanaan yrittäen näyttää siltä kuin ei

tosiasiassa kuuntelisi, hän hengittää huohottaen, koska

pysäkkejä ei ole monia, hän odottaa milloin on

Restauradores, astuu ulos metron vaunusta,

jatkaa matkaansa kuin ei olisi matkalla

ehkä ollutkaan, illalla hän palaa samaa

tietä takaisin tavaten tuttuja

Sunday, October 22, 2006

Minussa on halu moniin samanaikaisesti kohoaviin aurinkoihin












Minussa on halu


Minussa on halu yöttömiin öihin, päivään

joka korkealla nousee, moniin aurinkoihin, samanaikaisesti

kohoaviin, minussa on halu sateeseen, hunnun lailla

alas putoavaan. Minussa on halu, mutta

ei tahtoa, yksinkertaisia työkaluja käytän, taltan ja vasaran

ääntä pimeimmässä yössä. Kuin hakkaamalla

tavoittelisi jotakin, tummaan seinään laskeutuvaa

yötä, riimukirjaimia, nimeä kenties.





Käteni eivät ole maurin kädet


Käteni eivät ole maurin kädet, eikä tupakka heittäydy

vallattomasti leikkien seinien vierelle kuten ystävälläni Pedrolla,

joka tietää, mistä kahvi on kotoisin, ketkä

sitä käsillään poimivat. Tuskin hän

ainakaan. Käteni eivät ole maurin kädet, ne eivät

ole tarpeeksi kovat pitelemään tupakkaa, asetta

jonka piippuun on työnnetty neilikka, tai tarpeeksi nopeat

etsiytyäkseen metrossa taskuun jälleennäkemisen toivossa. Käteni

ovat hitaat, tottumattomat iskemään kuokkaa multaan, nostamaan

verkkoja vedestä, painamaan liipaisinta. Käteni eivät

ole kovat, niillä ei ole ravisteltu kookospähkinöitä puista vaan

lehteilty sivuja, ei huudettu kadulla kuin veturin pilli vaan

kuiskattu salaisuuksia, kukkivan lehden kevyellä äänellä. En ole

mauri, olen kukan äänen kuuntelija, kulkuri vailla nimeä, raitis

luotsi päihtyneiden keskellä, kirkas henkäys aamuista ilmaa

savuisessa kapakassa, kiven olomuoto keskellä kalliota, kädetön

kädellinen, jonka korvat muuttavat kaupungin muodoksi. Käteni ovat

kimppu ruusuja, tuulessa hajoavia, käteni leikkivät ja leikkaavat

sanoja mutta eivät istuta puutarhaan vihaa, käteni poimivat

ilmasta sointuja kuin myrskyssä lepattavia oksia, käteni eivät

vala betoniin askelia, ne ovat ne askeleet, ne ovat se kulku tässä

kaupungissa, joka on kukka, joka on muunnelma, joka muuttuu

joka hetki kun kosketan sitä uudestaan. Käteni ovat

lepo valkoisilla kohoavilla portailla, kohoaminen

ja karannut kyyhkynen, joka on karannut

kaivo, syvyys ja peili, mittaamaton kuilu ja korkea

taivas, jonka pohjattomuutta käteni koskettavat

lempeästi kuin pilvet ne putoavat kupeilleni tietämättä

paikkaansa tässä kaupungissa.



Valkoisten portaiden kaupunki


Lissabon, valkoisten portaiden kaupunki, lukemattomat

runoilijat ovat laskeutuneet alas portaitasi kuin kupeita

kirjoittaen tuosta laskeutumisesta kohti sinisenä

välkehtivää Téjoa jossa silti on hiven keltaista valon

kajoa, tai he ovat istuneet hämyisten kapakoiden

syrjäisimmissä kulmissa miettien miksi juuri heidän

elämänsä on niin kurjaa, miksi juuri heidän kohtalonsa

on kaivata jotakin, jota ei voi pukea sanoiksi, juoda nämä

pienet kupit tyhjiksi ja tilata niitä lisää, miksi elämä ei ole

suonut heille toisenlaista osaa. Ja he ovat kirjoittaneet portaita

alas laskeutumisesta ja kaipuusta jotakin sanomatonta kohtaan jota

he eivät koskaan tule saavuttamaan ja kuin sanojensa tueksi he juovat

lisää paloviinaa jotta elämä edes hetken ajan tuntuisi joltakin, vaikka päihtymyksen

aiheuttamalta poissaololta ja he kirjoittavat juomisesta ja juopumisesta ja kirjoittaessaan

he juopuvat entistä enemmän. Ja he juovat kuppinsa pohjiin asti, kirjoittavat säkeitä portaista

jotka vievät kohti Téjoa, kupeista joita kumotaan jotta tämä alaspäin vieriminen unohtuisi ja elämällä olisi kohoava suunta, kuin aavistus lentämisestä tai lentämisen akti itse,

he kohoavat tuoleistaan aavistuksen verran aivan kuin olisivat juuri

nousemassa ylös ja lähdössä ulos kapakan ovesta viimeisten

asiakkaiden vielä huutaessa heitä nimeltä.



Ruusu, myöskin ruusu


Ruusu, myöskin ruusu, Lissabon ei ole täydellinen ilman että siellä kukkii ruusu

joka vuodenaikaan, eikä se ruusu kuki missä tahansa vaan keskellä Rossioa,

sen piikit eivät koske ketään niin lempeästi kuin kaikkia ohikulkijoita, se

ruusu on Lissabonin ruusu, se on kaikki lempeät tunteet jotka tässä

kaupungissa kukkivat, se on roistojen, huorien ja huumevälittäjien

ruusu, ruusu joka sivelee piikeillään ketä tahansa haluavaa, se

ruusu ei pilkkaa, ei vihaa, se ottaa huomaansa kenet tahansa

ihonväristä huolimatta, se on ystävyyden ja avunannon

ruusu, siksi se kukkii keskellä Rossioa ja se ruusu

on hullujen ja narkomaanien ruusu, se

ojennetaan kun muukalaisesta

halutaan ystävää, se on

ystävyyden

ruusu



Yksinäinen mies baarin nurkassa


Hänellä on päässään silinterihattu, vieressä kävelykeppi joka seuraa häntä

uskollisesti minne ikinä hän meneekin, hän on tämän kahvilan metallinen

maskotti, joka seisoo ulkona joka ikinen päivä oli sade tai päivänpaiste

hän jaksaa istua kahvilan pöydässä tyylikkäänä kuten aina jalka toisen

päällä, hän on Fernando Pessoa, kerran hän oli elävä, kaikki tässä kahvilassa

tunsivat hänet ainakin nimeltä, hän kävi täällä joka päivä kupposella kahvia – ja, totuuden

nimissä, parilla pikarillisella – hän oli kirjailija, joka oli niin syventynyt

muistiinpanoihinsa että tuskin huomasi häntä kutsuvaa ystävää, mutta

huomatessaan toivotti tämän tervetulleeksi eleettömällä tyylillään, hän

oli tämän kaupungin toivo, kauppakirjeenvaihtaja, joka rakasti vain Oféliaa

eikä koskaan voinut unohtaa häntä, vaikka näki hänet useimmiten vain kaukaa

ikkunasta, hän oli runoilija, jolla oli niin suuret suunnitelmat, että ne hautautuivat

hänen matka-arkkunsa lukemattomien käsikirjoitusten kätköihin, hän joi ja joi, loppuvuosinaan

hän joi muidenkin puolesta yksin ja hylättynä, baarin kauimmaisessa pöydässä, rakkauden hän

kuvitteli, mutta teki sen tarkasti, niin ettei kenelläkään ollut enää mitään sanottavaa sen jälkeen kun hän oli sulkenut tascan oven