Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Saturday, September 30, 2006

Ikuinen aktivisti




Ikuinen aktivisti

Saamelaiskirjailija Marry Ailonieida Somby, 53, on ikuinen aktivisti. Hän aloitti saamelaisten oikeuksien puolesta taistelijana. Sellainen hän on edelleen.

Somby tuli tunnetuksi ensimmäisen saamenkielisen lastenkirjan, Amull and the blue castle, julkaisijana. Vuosi oli 1976 ja Somby oli hiukan yli 20-vuotias kahden pienen lapsen äiti tundralla, Saamenmaalla, Lahppuluobbal-kylässä. Hänen miehensä työskenteli paikallisen kyläkoulun rehtorina. Somby ei ole ihan tavallinen saamelainen. Hän on lähtöisin yläluokkaisesta saamelaisperheestä.

-Minä ja minun sukupolveni emme saaneet koskaan lapsuudessaan puhua saamen kieltä, eikä saamelaisilla ollut täyttä itsemääräämisoikeutta maahansa.

Somby alkoi taistella nuoremman serkkunsa kanssa Alta-joen patoamissuunnitelmia vastaan. Hän ja hänen serkkunsa leiriytyivät tiipiihin ja tekivät iskuja joutuen vankilaan joka toinen päivä, kunnes poliisi hajotti tiipiit. He päättivät lähteä Osloon, jossa olivat faksitse yhteydessä Norjan tuolloiseen pääministeriin Gro Harlem Brundtlandiin.

-Pääiskuni oli Norjan suurlähetystöön Tukholmassa, jonka tein melkein yksin. Olin hyvin vihainen nuori nainen tuohon aikaan. Viimeisen iskumme teimme vuonna 1981, kun Norjan hallitus lupasi lopettaa Alta-joen patoamisen ja antoi luvan saamelaisten oman parlamentin perustamiseen.

Sombyn rooli oli tukea nälkälakkolaisia ja tuoda Alta-joen tapaus kansalaisten yleiseen tietoisuuteen pitämällä tietoiskuja kadunkulmissa.

-Ihmiset eivät tienneet, mitä oli meneillään ja saadessaan kuulla asiasta he asettuivat tukemaan meitä. Poliisit joutuivat lopulta vangitsemaan tuhansia ihmisiä.


Uhrit ja uhraukset

Taistelu vaati uhrinsa ja uhrauksensa. Somby on ikuisesti vihainen Brundtlandille, jota hän pitää syypäänä siihen, että hänen veljensä menetti toisen käsivartensa ja silmänsä Alta-joen sillalla tekemässään epäonnistuneessa pommi-iskussa.

Nyt Somby on vaihtanut aktivistin uran kirjailijan ja taiteilijan työhön. Hän on julkaissut seitsemän lastenkirjaa ja seitsemän näytelmää, yhden romaanin ja runokokoelman.

-Vuonna 2000 ilmestyneessä romaanissani kumoan kristillisen ajatuksen, että seksi on jotakin, jota pitää hävetä. Minusta kyse on Jumalan lahjasta ihmiskunnalle, josta tulee iloita. Herätän kirjassani henkiin vanhoja erotiikkaan liittyviä saamen kielen sanoja, joita ei ole käytetty pitkään aikaan, koska niitä on hävetty. Minun piti odottaa romaanini julkaisua kahdeksan vuotta, mutta vihdoin se näki pienen painostuksen jälkeen päivävalon. Saamelaiset tiesivät, että olisimme järjestäneet skandaalin, jos romaania ei olisi julkaistu.

Ennen romaania ilmestyi The Warrior, the Lover and the Clown –runokokoelma, joka kertoo intiaanin ja naisen rakkaustarinan. Kokoelma on täynnä intiaanivaikutteita.

Ei tietoa seuraavasta päivästä

Aktivistiryhmä, johon Somby kuului, hankki varoja toimintaansa järjestämällä vapaaehtoiskonsertteja. Hän ei koskaan tiennyt, mihin hänet seuraavana päivänä lähetettiin, Saksaan, Trondheimiin vai Kreikkaan, jossa Mikis Theodorakis lupasi antaa kaiken mahdollisen tukensa saamelaisten taistelulle oikeuksiensa puolesta.

-Oslossa paikallinen toimittaja antoi käyttööni toimiston Oslon keskustassa, koska hän ymmärsi minun reagoivan asioihin kirjoittamalla. Siitä alkoi kirjailijan urani. En kerta kaikkiaan ymmärtänyt, miksi saamelaisilla ei ollut samoja oikeuksia kuin muilla.

Vaikka saamelaiset saavuttivat parlamentin perustamisen myötä itsemääräämisoikeuden, asiat eivät ole vieläkään hyvin. Somby ja Nils-Aslak Valkeapää perustivat 1980-luvun alussa saamelaiskirjailijoiden liiton ajamaan kirjailijoiden oikeuksia. Valkeapää oli liiton ensimmäinen puheenjohtaja. Hän ja Somby olivat tekemässä elokuvaa saamelaisten vapautuksesta, kun Norjan valtio keskeytti suunnitelmat kolme viikkoa ennen kuvausten alkua.

-Suutuin niin, että lähdin muutamaksi kuukaudeksi Kreikkaan, jossa opin paitsi kreikan kielen, myös purkamaan aggressioitani rikkomalla lautasia bouzoukiravintolassa.

Kreikan jälkeen Somby purki paineitaan ampumalla ja kiipeilemällä Boliviassa YK:ssä työskennelleen poikaystävänsä Katcua Laymaran kanssa.

Shamanistisia kykyjä

Somby on perinyt kahdelta isoäidiltään shamanistisia kykyjä, joita hän on käyttänyt sairaiden ihmisten parantamiseen. Viimeksi hän palasi viime vuonna parantamaan hyvin sairasta isäänsä.

-Parannan ihmisiä sähköisellä voimalla. Nyt olen saanut viestin, että isäni lähtee lokakuussa. Teen silti koko ajan pieniä rituaaleja estääkseni tämän.

Sombyn isänäiti tiesi toisen tyttären shamanistisista kyvyistä jättäessään tälle perinnöksi amuletin, jonka Marry sai vanhemmiltaan. Hän on moderni shamaani, joka ei transsiin päästäkseen tarvitse välttämättä perinteisiä välineitä, esimerkiksi shamaanirumpua, vaikka sitä välillä käyttääkin.

Katoavat perinteet

Norjan Tromsossa asuva Somby tietää kokemuksesta, että kirjastot eivät hanki saamenkielistä kirjallisuutta. Saamelaisilla ei ole mahdollisuutta lukea kirjallisuutta omalla äidinkielellään.

Somby taistelee saamelaisen kirjallisuuden puolesta muun muassa saamelaiskirjailijoiden liiton hallituksessa ja Nordiska Författarrådetissa. Aktivisti Sombyssä elää silti edelleen, eikä koskaan katoa.

-Tänä vuonna sain saamelaiskirjailijat menemään kirjastoon Tromsossa ja kantamaan protestina kaikki kirjat kirjastosta ulos.

Jos kirjastoissa ei ole tarpeeksi saamenkielistä kirjallisuutta, kieli kuihtuu ja katoaa vähitellen. Somby on erityisen huolestunut lastenkirjallisuudesta, koska lapset ovat tulevaisuuden lukijoita.

-Olen uhannut Saamen parlamentin lastenkomiteaa YK:n ihmisoikeuskomissiolla. Jos menetämme lapset, meillä ei ole mitään.

Saamelaiset harrastavat kyllä kirjoittamista, mutta julkaisumahdollisuuksia on lähes ainoastaan Norjassa. Suomi ja Ruotsi eivät ole juurikaan kiinnostuneita saamelaisen kirjallisuuden julkaisemisesta. Somby on ollut onnekkaassa asemassa kustantajien suhteen, koska hän kirjoittaa paitsi saameksi, myös norjaksi ja englanniksi.

-Pidän koko ajan päivä- ja muistikirjoja. Minulla on tallella tuhansia vanhoja muistikirjoja. Norjan kieltä opettelen koko ajan lisää. Aina kun kuulen uuden lauseen, kirjoitan sen muistiin muistikirjaani.

Ei ainoastaan kieli, vaan myös perinteiset elinkeinot ovat uhattuina Saamenmaalla. Perinteisen porotalouden lisäksi mantereella asuvat saamelaiset ovat joutuneet omaksumaan tehokalastuksen.

Alkuperäisasukkaiden puolesta

Somby asui 1990-luvulla pitkiä aikoja Pohjois- ja Etelä-Amerikassa, jossa hän tutustui paikallisiin intiaaneihin ja heidän vanhaan kulttuurinsa. Viimeksi hän on kiertänyt Eurooppaa intiaanien kanssa muutaman kuukauden ajan.

-Olen ihaillut intiaaneja ja heidän urheuttaan aina. Intiaanit ovat ylpeä kansa, joiden luottamuksen voittamiseksi sinun on työskenneltävä. Joudut kertomaan vitsin, toisen, kolmannen, neljännenkin. Vasta silloin he purskahtavat nauruun ja tiedät, että jää on rikottu.

-Intiaanit eivät ole ainoa alkuperäiskansa maailmassa, joita on surmattu. Ruotsalaiset ottivat saamelaisia orjikseen ja keksivät karanneille yksilöille erityisen julmia rangaistuksia. Suomessakin on tapettu alkuperäisasukkaita. Minun heimoni surmattiin 1500-luvulla. Yksi esi-isistäni pääsi pakenemaan ja kertoi tarinan myöhemmin jälkeläisille. Suomalaiset halusivat Suomen napapiirillä asuneen sukumme maat. Heitä pelotti myös perheeni shamanistisuus.

Teatteri on kiinnostanut Sombytä 17-vuotiaasta lähtien. Ensimmäisen teatteriryhmänsä hän perusti 1970-luvun lopulla, hengatessaan Nils-Aslakin kanssa. Nyt Somby kirjoittaa parhaillaan kahta näytelmää Saamen kansallisteatterille. Kaikki muut näytelmänsä hän on kirjoittanut omalle Somara-ryhmälleen.

Kuvataiteet tulivat Sombyn elämään 2000-luvulla. Ensimmäisen taidenäyttelynsä hän piti vuonna 2001. 2007 tammikuussa on vuorossa jo kahdeksas näyttely Tromson elokuvafestivaalien kanssa samaan aikaan.

-Inspiraatio teoksiini tulee shamanistisista tasoista, vaikka taiteeni juuret ovat Egyptissä ja Roomassa. Kuvaan näkyjä, joita olen nähnyt shamanistisessa transsissa.

Sombyn virallinen osoite on Norjan Tromsossä, pienessä boheemissa yksiössä, josta tekee edelleen matkoja ympäri maailmaa elokuva- tai kirjallisuusfestivaaleille esittämään tekstejään tai alkuperäisasukkaista kertovia elokuviaan. Persoonallista, hieman pientä menninkäistä muistuttavaa shamaania parempaa saamelaisen kulttuurin virallista suurlähettilästä tuskin voisi olla. Tämä lähettiläs ei kuitenkaan perusta puheista vaan vuorovaikutuksesta ja teoista.

Petroskoi & Marry Somby


Olen palannut Petroskoista suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden kokouksesta hengissä. Tarkempaa kertomusta on luvassa lähipäivinä. Tässä esimakua, kiinnostavan saamelaiskirjailija-aktivisti Marry Ailonieida Sombyn runo ja kuva. Marry on ollut ikuinen aktivisti, joka on ollut mukana vastustamassa mm. Alta-joen patoamista. Hänen aktivisminsa huippukohtia oli Norjan suurlähetystön valtaaminen Tukholmassa lähes yksin 1980-luvun alussa.




Warrior

Before I met you
I fought battles
carried heavy Stilla*chains
over mountains under guard
Sat in barricades of ice
with smokey tears
among my people in skins
the powers came
broke reindeer hooves and
sucked out the marrowbones
of that
which once was a flowing river
traveled long journeys
through deserts of
cactus and sand
over rocks and raped earth

The Inca warrior’s moon hut
is built at the tip
of a heaven high crag
The road is full of cactus
needles
and loose stones that don’t hold
a grip
In the hut are four windows
facing the heaven’s directions
A footstep from the door
shouts the Andes deep crevice

Green cocoa leaves
four in all
carefully chosen
and thrown to the wind
to the mountain’s high Goddess
The rest are chewed
mixed with brown flecked chalk
This is the way to handle the
drudgery
hunger and dust
in the high landscape
The clouds lie at the doorstep

*Translator: Stilla is the portion of the Alta river where protesters against the dam chained themselves


http://arran2.blogspot.com/

Sunday, September 24, 2006

Sivistys - tietoa ja tunnetta




Sivistys - tietoa ja tunnetta

Suomen Elokuvasäätiön tuoreen toimitusjohtajan Irina Krohnin mielestä sivistys ei tule pelkistä kirjoista. Kirjaviisas ei ole mitään, jos hän ei kykene tuntemaan empatiaa tai muita tunteita.

Tietotekniikan hallitsemassa maailmassa tietoa on paljon, se on halpaa ja nopeasti saatavilla. Sitä ei ehditä jäsentää, puhumattakaan mielipiteiden tai näkemysten muodostamisesta.

Krohnin mielestä myös tunteiden merkitys on huomioitava jo omassa ajattelussa ja päätöksenteossa. Pelkän tiedon varassa toimivasta ihmisestä tulee ajatusten orjia, jotka eivät enää kykene hallitsemaan tietoa. Irina Krohnin, eloisan ja vilkkaasti elehtivän karjalaisluonteen, mielestä Suomessa on turhaan väheksytty tunteiden merkitystä.

-Säilyäksemme homo sapiensina, viisaana ihmisenä, meidän on oltava paitsi koneihmisiä (homo machina), myös leikki-ihmisiä (homo ludens).

Sivistys on - tai on olematta - myös asenteissa ja arvoissa. Krohn yritti edistää vieraiden uskontojen tuntemusta kansanedustajakaudellaan jättämällä Rosa Meriläisen kanssa esityksen uskonnonvapauslaista. Heidän mielestään koulun uskonnonopetuksen tehtävä on antaa eväitä toisten kohtaamiseen ja minäkuvan rakentamiseen.

-Sivistys ei ole jotakin, jota käytetään muita ihmisiä vastaan. Se on itsen kehittämistä. Sivistynyt ihminen ei saa koskaan toista tuntemaan itseään epäkelvoksi. Hän suvaitsee toiseutta, erilaisuutta.

Sivistymättömät asenteet tulivat poikkeuksellisen tummalle Krohnille ja hänen veljelleen tutuiksi jo kotipihalla, jossa muut lapset heittivät heidän päälleen jääpalloja, joissa oli kiviä sisällä.

-Meille sanottiin, ettei täällä myydä jäätelöä mustalaisille. Nyt tummuuden raja on mennyt entistä tummemmaksi, eikä nykyään toivottavasti kiusata enää niin paljon.

Varmasti asenteiden muutokseen osaa ja arpaa on myös koulun elämänkatsomuksen ja uskonnon opetuksella, jotka tekevät tunnetuiksi elämänkatsomuksia ja opettavat arvostamaan eri kulttuureita niiden omista lähtökohdista käsin.

Lukevaa lasta ei saa häiritä

Irina vietti lapsuutensa Rikhardinkadun kirjastossa etologian kirjoja, venäläisiä klassikoita ja Graham Greeneä lukien. Hän oppi lukemaan ensin englanniksi, tavaamalla ja hahmottamalla. Myös serkut Tiina ja Eerika olivat kovia lukemaan.

-Lukeminen kiinnosti, koska halusin paeta tavallista arkea mielikuvitusmaailmaan, jossa aistit ja ajatukset heräsivät. Kirjailija Kaarina Helakisakin sanoi aikoinaan, ettei lukevaa lasta saa häiritä. Aikuisten on annettava hänelle mahdollisuus pitkäjänteiseen tekemiseen, muuhunkin kuin tietokoneella pelaaminen.

Lapsuuteen kuuluu välillä "tyhmienkin" kysymysten esittäminen, joita aikuisten ei pitäisi turhaan sivuuttaa.

-Jos lapsi kysyy, miksi pilvet kulkevat taivaalla tai vaikeampia kysymyksiä, vanhempien tehtävä on selvittää ja vastata. Muuten he viestittävät, ettei sinun sanomasi ole tärkeää, siitä ei pidä välittää. Kerran poikani kysyi leikkikoulusta tullessaan, että äiti, mitä on teloittaa ruotsiksi. En osannut vastata, mutta tarkistin asian sanakirjasta. Se on avrätta.

Krohn ja hänen miehensä, elokuvaohjaaja Wille Mäkelä ovat antaneet lastensa leikkiä olohuoneen lattialla. Heidän tekemisensä ovat olleet yhtä tärkeitä kuin aikuisten.

Sydämeltään sivistynyt aikuinen ja lapsi antaa toistenkin kukkien kukkia. Hän ei syrji, eikä potki.

Kirjasto ja koulu kasvattajina

Koulun tehtävä on määrittää, mikä on pakollista perustietoa, nk. yleissivistystä. Koululaitoksen yhteydessä Krohn nostaa esille kirjastot. Kirjastot tukevat koulua antamalla jokaiselle mahdollisuuden valikoida, millaista tietoa tai tunnetta hän sieltä hakee.

-Tyttäreni Fridan äidinkielen ja kirjallisuuden opetus on integroitu kirjastoon. He menevät kirjastoon hakemaan luettavaa tunnille. Kirjastokortti on heille perusväline siinä missä kynät ja kumit.

Sekä poika Rudolf että tytär Frida ovat molemmat kohtuullisen innostuneita lukemisesta, oma-aloitteisesti, vanhempien pakottamatta. Rudolf on seurannut kesällä Bertin seikkailuita, Frida puolestaan Kiljusen herrasväen koettelemuksia. Molemmille myös kirjoittaminen tuntuu luontaiselta toisin kuin äiti-Irinalle, jonka kynään tarttumista on aina estänyt selän takana vaaniva, väitöskirjan tehneiden isän ja isoisän haamu.

Krohn kammoksuu snobistista "klingeläistä" sivistyskäsitystä, jonka mukaan sivistys on pelkkää kirjaviisautta. Tunteen ohella sivistys on myös fyysisyyttä ja kehon hallintaa.

-Me teimme nuoruudessamme aikoinaan maatilan töitä ja keräsi sieniä tai soudimme Härön saaressa sijaitsevalle mökillemme. Rudolfilla ja Fridalla on astetta fyysisemmät harrastukset. Rudolf pelaa jalkapalloa ja Frida käy telinevoimistelussa.

Krohn ehti arvostaa kirjaviisautta pitkälle opiskeluaikoihin asti ennen kuin huomasi, että voisi olla hyvä opetella esimerkiksi eksoottisempien hedelmien tai ruokalajien nimet. Mango ja pesto tulivat hänelle tutuiksi vasta vähän vanhempana.

Peruspalvelu, josta ei voi tinkiä

Kaksi kautta eduskunnan sivistysvaliokunnassa mukana olleen Krohnin mielestä kirjastot ovat peruspalvelu, josta ei voi tinkiä. Kirjastot palvelevat tietysti kaikkia kansalaisia, mutta erityisen tärkeitä ne ovat huonoiten toimeentulevalle väestönosalle. Luottamuksen infrastruktuuria ei saa Krohnin mielestä romuttaa.

-Työttömälläkin on oikeus henkiseen elämään. Ei riitä, että hän voi hengittää. Kirjastolainoista ei tule opintomerkintöjä, mutta niistä oppii esimerkiksi tuikitärkeitä atk-taitoja. Sitä paitsi on parempi istua kirjastossa kuin ajella skootterilla tuhoamassa luontoa. Elämykset eivät ole pelkästään ulkoisia vaan myös henkisiä, immateriaalisia. Lukemisesta lähtee sitä paitsi huomattavasti vähemmän ääntä kuin skootterista.

-Eduskunnan sivistystahtoon on voinut luottaa, mutta entä kuntien? Nyt kun kuntien määrärahat ovat korvamerkitsemättömiä, tuetaanko niillä kirjastoja ja teattereita, vai käytetäänkö rahat teiden päällystämiseen tai teollisuushallin rakentamiseen, joka parantaa kyllä kuntien työllisyysastetta? Ymmärrän kuntien olevan tiukoilla, mutta äänestäjienkin pitäisi ymmärtää, kuinka tärkeää on valita sivistyneitä ja valveutuneita päättäjiä kuntien johtoon.

Eurooppalaisia sukujuuria?

Myös Euroopan Unioni on muuttanut suomalaistenkin suhtautumista sivistykseen.

-Itsekin aikoinani arvostamani koskelalainen raivaajatyyppi on pois muodista, jokainen haluaa löytää eurooppalaisia sukujuuria suvustaan.

Vaikkei sukunsa mainehenkilöillä haluakaan ratsastaa, Irina Krohn ei voi kieltää, etteikö hän olisi lähtöisin kulttuurisuvusta. Isä oli patologian professori Kai Krohn ja äiti valtiotieteen maisteri Leena Krohn, os. Salo. Sisar, lääkäri Minerva Krohn on mukana politiikassa, kirjailija Leena Krohn on isän serkku, ja filosofi Sven Krohn oli isänisä. Vaikka vanhemmat lukeneita ihmisiä olivatkin, he eivätkä isovanhemmat koskaan painostaneet mihinkään.

-Vanhempani eivät olleet snobeja. Meitä ei koskaan painostettu osaamaan ulkoa kymmentä kirjaa.

-Mieluiten muistaisin kuitenkin vähemmälle huomiolle jääneet äitini karjalaiset sukujuuret ja erityisesti Itävallassa asuvan äidin sisaren Kaarina Goldbergin , joka on julkaissut pari lastenkirjaakin.

julkaistu Kirjasto 5/2006:ssa

Saturday, September 23, 2006

Tshetsenian sodan seuraukset

Sodan seuraukset

Warm House –järjestön Natalja Nelidovan mukaan Tšetšenian sodan seuraukset näkyvät naisten lisääntyneinä psyykkisinä ongelmina. Peräti 98 % tšetšeeniväestöstä on saanut tuberkuloositartunnan. Parantumisennusteet eivät ole hyviä, koska sairaaloita ei ole tarpeeksi, eikä hygieniassakaan ole hurraamista.

Warm House järjestää Moskovassa elvytysseminaareja Tšetšenian sodassa olleille naisille, apua ja sairaalahoitoa kaikkein köyhimmille, monilapsisille pakolaisperheille.

-Viimeisen viiden vuoden aikana naisten fyysinen ja psyykkinen tilanne on muuttunut vaikeammaksi. Elämä pelon ilmapiirissä, jossa ei ole tietoa siitä, onko seuraavana päivänä hengissä, on tehnyt tehtävänsä. Kuolemanvaara on psyykkisesti ihmiselle kaikkein tuhoisinta.

Venäjä yrittää saada humanitääriset järjestöt lopettamaan toimintansa muun muassa veroratsioin. Viranomaiset tulevat varoittamatta yhdistyksen toimistoon ja takavarikoivat tietokoneet, joista löytyvät tilit sekä muu keskeinen informaatio. Näin on käynyt Moskovassa esimerkiksi Venäjän PEN-keskukselle, jonka tietokoneita ei ole vielä viety, mutta tilit on jäädytetty.

-Erään avustusjärjestön ulkomaisilta työntekijöiltä evättiin viisumi ja viime vuonna pidätettiin kaksi tšekkiläisen avustusjärjestön työntekijää syytettynä salaisen kirjapainon pitämisestä. Ratsiassa selvisi, että kyseessä oli tavallinen Xerox-kopiokone.

Yrityksistä huolimatta ihmisoikeusjärjestöt eivät ole onnistuneet saamaan naisia vapaiksi, vaan oikeudenkäynti heitä vastaan jatkuu. Myös päämajan siirtäminen pois Tšetšeniasta on ollut joidenkin järjestöjen ratkaisu ahdistavassa tilanteessa.

-Care Internationalin toimiston siirto Georgiaan Armeniaan oli menetys Tšetšenialle, koska järjestö järjesti muun muassa naisille suunnattuja pienyrittäjäkursseja.

Nelidovan mukaan Venäjän armeija on testannut Tšetšenian sodassa uusia asetyyppejä, joiden vaikutuksia ei tarkkaan tiedetä. Olosuhteissa ei muutenkaan ole hurraamista. Aivan pääkaupunki Groznyin keskustassa on ydinjätteen säilytyslaitos, jonka lähistöllä lapset leikkivät.

Olosuhteiden heikentämä väestö

Tšetšeeniväestö pakotettiin muuttamaan Keski-Aasiaan vuonna 1944. Miehet kävivät neuvostoaikana perinteisesti pakkotöissä Tšetšenian ulkopuolella kolhooseissa ja sovhooseissa, joissa elettiin alkeellisissa olosuhteissa ja puutteellisen hygienian keskellä.

Väestön vastustuskyvyn heikkeneminen on seurausta muun muassa näistä historiallisista syistä. Peräti 98 % väestöstä on saanut tuberkuloositartunnan tällä hetkellä, vaikka vain harvoilla tartunta on kehittynyt aktiiviseksi.

Moni tšetšeeni on joutunut pakolaiseksi kaksi-kolme kertaa. Usean viimeisin etappi on pakolaisleiri, jossa hytistään talvella 15 asteen pakkasessa nälän ja puutteellisen hygienian kourissa.

-Eräs mies tarjosi leirillä raskaana olevalle vaimolleen leipää ja teetä todeten, että ainakin pojastamme tulee ”leipärikas”.

Alkeellisissa olosuhteissa imeväiskuolleisuus on suuri ja keskenmenoja tapahtuu paljon. Monet lapset kärsivät anemiasta ja naiset tulehduksista, koska puhdasta vettä ei ole saatavissa riittävästi.

Nelidova on itse vieraillut Groznyissa Majakovskinkadulla sijaitsevassa pakolaiskeskuksessa, jonka pitkän käytävän varrella sijaitseviin huoneisiin pakolaiset oli sijoitettu.

-Huoneet ovat alle kymmenen neliömetrin suuruisia, perheillä on käytössään yksi yhteinen keittiö, vessa sijaitsee keskuksen ulkopuolella ja puhdas vesi pitää ostaa. Kuinka äiti ja lapsi voivat pysyä hengissä tällaisissa olosuhteissa?

Nelidova ei usko Venäjän federaation haluun kohentaa tšetšeenipakolaisten olosuhteita. Seurauksena on väistämättä kansanmurha, jota edesauttavat tuhannet öiseen aikaan tapahtuvat katoamiset.

-Ihmiset pelkäävät omasta puolestaan, eivätkä uskalla ilmoittaa sukulaisensa kadonneen. Eräs tšetšeeni kertoi joutuneensa terrorin uhriksi Anna Politkovskajan kirjassa. Seuraavalla kerralla kun Politkovskaja saapui Tšetšeniaan kyseinen ihminen oli kadonnut.

Myös koulutuksen ja opetuksen tila on huono. Monet opettajat ovat matkustaneet pois Tšetšeniasta jo ensimmäisen sodan alettua. Yliopistossa ei ole tarpeeksi henkilökuntaa, eivätkä opiskelijat uskalla yleisistä turvallisuussyistä liikkua Groznyin keskustassa ja käydä yliopistolla luennoilla.

-Tutkinnon voi saada maksamalla, mutta mitään asiantuntijoita tutkintonsa ostaneista ei tietenkään tule.

Sairaalahoito huonoissa kantimissa

Sairaaloita ja sairaalapaikkoja ei ole tarpeeksi avuntarvitsijoiden määrään nähden. Alkeelliset olosuhteet eivät edesauta paranemista.

-Bislan Zaibiev on sairastanut muutaman vuoden ajan leukemiaa. Perheen huoneisto Groznyissa tuhoutui osittain, eivätkä he ole saaneet tuhoutuneesta asunnosta korvausta. He eivät uskalla palata Tšetšeniaan, koska heillä on kolme poikaa. Perhe asuu ravintolan käytävällä, eikä pojan tervehtyminen näytä todennäköiseltä.

Warm House yritti auttaa vaikeuksien kanssa kamppailevaa perhettä ostamalla heille asunnon Moskovasta. Zaibievin perhe matkusti Kliniin sukulaistensa luokse, missä he saivat tietää paikallisten nationalistien hyökänneen useita kertoja heidän kaukasialaisten sukulaistensa kimppuun. Pelästynyt perhe pakeni paikalta, eikä asunnonhankkimissuunnitelmista tullut mitään.

Tuhannet muut tšetšeeniperheet elävät Zaibievin perheen kaltaisessa tukalassa tilanteessa. Jotkut pikkukaupunkiin muuttaneet perheet ovat joutuneet sotilaspalveluksesta vapautuneen entisen sotilaan murhaamiksi.

-Kaikenlainen apu länsimailta on tervetullutta. Joillekin perheille on avattu ruplatili, jatko-opiskelijat olisivat kiitollisia mahdollisuudesta opiskella ja käyttää kirjastoa.

Konkreettisia edistysaskeleita on tapahtunutkin. 29 opiskelijaa opiskelee parhaillaan Ranskan parhaassa yliopistossa. Koulutusten ja seminaarien avulla muutetaan myös tiukasti ihmisissä istuvia vihollismielikuvia.

-Pidimme vähän aikaa sitten Venäjällä toleranssikoulun, jossa esiintyi hyvää venäjää puhuva tšetšeeni. Jälkeen päin jotkut tulivat kiittelemään, että kiitos seminaarista, jonka ansiosta mielikuvamme tšetšeeneistä muuttuivat.

julkaistu Ydin-lehdessä 2/2006

Friday, September 22, 2006

Tunteellinen suurmies





Tunteellinen suurmies

Johan Vilhelm Snellman (1806-1881) oli suomen kielen ja kirjallisuuden intomielinen puolestapuhuja. Snellmanilla oli myös tunteet.

”Hyvää huomenta, rakkaani! Kunpa tietäisin missä nyt olet ja mitä teet. Oletko kiltisti hankkinut itsellesi kartan, josta väliin kurkistat, mitä teitä minä kuljen, ja näytät Callelle?”.

Kirjeenvaihto Jeanette-vaimon kanssa paljastaa, ettei Snellman ollut pelkästään filosofiaa ja yhteiskunnallisia teorioita ahminut älykkö vaan että hänelläkin oli tunteet. Ja että hänessä eli opettaja.

Tunnemme Snellmanin lehtimiehenä, kirjailijana ja yhteiskunnallisena vaikuttajana. Aluksi hän elätti itsensä erilaisilla pätkätöillä, kuten akateemiset pätkätyöläiset nykyään. Tilannetta ei helpottanut hänen äksy, kansankiihotukseen taipuvainen luonteensa. Jo opiskeluaikoinaan Turun Akatemiassa Snellman joutui tukkanuottasille opettajiensa ja muiden opiskelijoiden kanssa. Samalla hän ymmärsi julkisuuden merkityksen.

Samoihin aikoihin Snellmanin kanssa opintonsa aloitti kaksi muuta suomalaisen kansakunnan perustajaa, Elias Lönnrot ja J.L. Runeberg.

Snellman opiskeli teologiaa, historiaa, kreikkaa, latinaa, maailman kirjallisuutta, hieman fysiikkaa ja luonnontieteitä päämääränään tulla papiksi. Toisin kävi – vaikka onhan yhteiskunnallinen vaikuttajakin jossain määrin pappi. Ainakin hänestä on löydyttävä samanlaista karismaa kuin kirkkokansan edessä saarnaavasta papista.

Teoksia ja lehtimiehen toimintaa

Snellmanin merkittävimmät teoksensa syntyivät vuosina 1835-42. Sen jälkeen hän julkaisi artikkeleita, katsauksia ja arvosteluita Maamiehen ystävässä, Saimassa (1844-1846), Kallavesi-kirjallisuusliitteessä ja omassa, skandinaavista kirjallisuutta seuranneessa Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning –lehdessään sekä Morgonbladetissa.

Snellman vietti nuoruudessaan monia vuosia ulkomailla. Tukholman-vuosien (1839-1841) aikana syntyi lukuisia artikkeleita ja kaunokirjallisia teoksia. Saksassa Snellman sai valmiiksi kolme keskeistä teostaan, joissa hän tutkiskeli muun muassa persoonallisuuden ja rakkauden olemusta sekä Saksan ja valtion välistä suhdetta.

Vuonna 1843 Snellman muutti Kuopioon yksinäiseen poikamiehen asuntoon seuranaan veljenpoikansa Calle, renkipoika ja Toveri-koira. Hänestä tuli Kuopion yläalkeiskoulun rehtori.

Jo seuraavana vuonna alkoi orastava rakkaus apteekkari Wennbergin vanhimpaan tyttäreen Johanna Loviisaan. Kirjeessään Snellman tiivistää: ”Elämä oli minulle raskasta. Tyttö oli houkuttelevan kaunis ja vieno. Hänen lempeästä mielenlaadustaan oli ihmisillä vain yksi ajatus ja hänen entinen opettajattarensa oli hyvä ystävättäreni, joka minun aikomuksiani tuntematta esitti sekä hyvät puolet että virheet.” Touko-heinäkuussa 1845 päivätyssä kirjeessään hän pohtii avio-onnen edellytyksiä. Snellman odotti avioliitolta rakkauden hedelmiä ja puolisolta ymmärrystä korkeampia inhimillisiä harrastuksia kohtaan.

Hellan ääressä

21.7.1845 vietettiin Jeanetten ja Johan Vilhelmin kihlajaisia. Laulu ja mekastus jatkuivat aamun tunneille saakka. Häät pidettiin marraskuussa, vaikka Jeanette ei ollut täyttänyt vielä 18 vuotta. Luonteeltaan ujo ja umpimielinen Jeanette oli vielä iässä, jossa huvittelu on osa elämää.

Snellman jatkoi ammatillista soutamista ja huopaamista. Hän oli ehkä omintakeisimmillaan lehtimiehenä. Kaunokirjallisissa teoksissaan hän pohti ajan suuria aatteita, vapaata rakkautta, avioliittoa ja perhettä vanhoilliseen sävyyn. Snellmanille perheen ensisijainen tarkoitus oli kasvattaa isänmaallisia kansalaisia. Siinä mielessä sillä oli kansakunnan kannalta tärkeä tehtävä.

Saiman lakattua ilmestymästä vuonna 1847 Snellman lähti tutkimaan metsäelinkeinoa ulkomaille ja oli ensimmäistä kertaa avioliiton solmimisen jälkeen erossa nuoresta puolisostaan. Snellman suhtautui puolisoonsa kuin nukkevaimoon: ”Oma rakas pikku Puolisoni! Suokoon Jumala että kaikki on hyvin Teillä, rakkaani! Teillä joiden luokse ajatukseni joka hetki palaavat… Rakastettu hyvä pikku Puolisoni, kirjoita, kirjoita, herttainen, hyvä! Kirjoita ainakin joka toinen viikko…Mutta sinä olet nuori ja unohdat helposti, etkä kaipaa…ja kun mieltäni katkeroittavat yleiset onnettomuudet, olisi niin suloista saada kiittää Jumalaa rauhaisasta turvapaikasta kodissa. Ehkä koittaa aika jolloin vähäiset harrastukseni vaativat tähänastisia suurempia uhrauksia ja jolloin sinunkin, oma rakkaani, täytyy ottaa niitä osallesi. Olisin toivoton, ellet silloin oivaltaisi että uhrautuminen on oikein, ja työskentelisi tehdäksesi sen hellällä huolenpidollasi huomaamattomaksi itsellesi, lapsillemme ja minulle, joka vähän tuntisin elämän kuorman painoa nähdessäni pikku Puolisoni kantavan sitä hyvän tahdon kannustamana – eikä välinpitämättömyydestä.”

Naisen rooli Snellmanille oli olla hellan ääressä, huolehtimassa kodin lämmön säilymisestä sillä aikaa kun mies oli maailmalla tekemässä suurtekoja. Muuten edistyksellisen Snellmanin ajatukset myötäilivät muiden aikakauden miesajattelijoiden aatteita: nainen oli tehty miehen kylkiluusta, tätä palvelemaan. Jeanette noudattikin hyvin miehensä tahtoa. Avioparille syntyi kaiken kaikkiaan seitsemän lasta.

Miehestään ja tämän ohjauksesta ja opetuksesta jossain määrin riippuvaiseksi tullut Jeanette puolestaan totesi heinäkuun 1. 1847 päivätyssä kirjeessään: ”Eromme oli vaikea, oli niin tyhjää palata kotiin, mutta en ymmärrä minkälaista olisi ollut ellei minulla olisi Hanna-pienokaista, jonka luokse menin suoraa päätä, otin hänet syliini ja painoin kuumia jäähyväissuudelmia sinulta hänen poskelleen; ja sitten en voinut muuta kuin itkeä, sillä minusta me olimme niin turvattomia, niin yksin maailmassa, sillä mehän emme kuulleet emmekä nähneet sinua, joka olet meidän ainoa tukemme.”

Matkoiltaan lähetetyissä kirjeissään Snellman kuvasi myös nähtävyyksiä, joihin törmäsi, muun muassa ilmapalloa, Jenan yliopistoa, linnoja, pariisilaisia kahviloita, Lontoota.

Mallikelvottomat ajatukset

Snellmanin suuret odotukset paljastuvat Jeanetten 12. elokuuta 1847 Iisalmessa kirjoittamassa kirjeessä: ”Oletko kovin pahoillasi, että kirjeeni eivät ole olleet juuri mallikelpoisia? En milloinkaan ennen uskonut, että todella näin sinulle kirjoittaisin, mutta nyt olen voinut voittaa ujouteni, luulen että vastedeskin voin uskoa sinulle ajatukseni, kunhan sinä vain annat minulle anteeksi, elleivät ne aina ole sellaisia kuin niiden pitäisi. Opasta niitä sinä rakkaani tulemaan omiesi kaltaisiksi, niin hyviksi ja jaloiksi.”

Seuraavana vuonna, filosofian professori J.J. Tengströmin erottua virastaan Snellmania pidettiin hänen itseoikeutettuna seuraajanaan. Professorin virasta ei kuitenkaan tullut mitään, ei myöskään seuraavana vuonna suunnitteilla olleesta toimesta yksityisessä kauppaopistossa.

Rajallisten toimeentulomahdollisuuksien kanssa kamppaileva Snellman kaipasi virkaa voidakseen turvata perheensä olemassaolon: ”Suokoon Jumala, että pian voisin valmistaa meille ulkonaisista huolista vapaan uuden pienen pesän; sen sisäinen rauha ja ilo ovat oman pienen puolison kädessä. Jospa hän oppisi antamaan tälle kodin onnelle arvoa niin kuin minä sen teen, muistaen että aika vierii nopeasti ja että ihminen turhaan toivoo tehtyä tekemättömäksi.” Miehen arvonanto oli automaattisesti jotakin naisen vaatimatonta arvonantokapasiteettia ylempää.

Jeanette ”ymmärsi” mikä onnenpotku häntä on kohdannut, kun hän on tavannut J.V:n: ”Minulle on sangen suloista omistaa sinut, rakas Puoliso, ja tietää sinun taistelevan toden ja oikean puolesta. Etkö luule minunkin pystyvän kieltäytymään sen vuoksi kaikesta, nimittäin tämän maailman turhista huvituksista ja elämään vain itseksemme sisäistä elämää. Mutta kaikkia näitä ajatuksia en milloinkaan olisi tullut ajatelleeksi, ellen olisi oppinut tuntemaan sinua, ellei Jumalan enkeli olisi lähettänyt sinua opastamaan minua tielle, joka oli minulle kokonaan tuntematon, mutta joka nyt on käynyt minulle selvemmäksi.”

Päiväämättömiä tiedotuksia terveydentilasta

Kauppaopistokaavailuiden rauettua merivakuutusyhdistyksen piti valita Snellman yhteiseksi merivahinkolaskijaksi, mutta siitäkään ei tullut mitään. Snellman joutui tyytymään kauppias Henrik Borgströmin apulaisen paikkaan. Toimeentulovaikeudet saivat hänet huolestumaan kyvystään huolehtia perheestään.

Seuraavina vuosina Snellman toimi sihteerinä Borgströmin konttorissa ja Etelä-Suomen Merivakuutusyhtiön johtokunnan sihteerinä. Hän teki palovakuutusyhtiön puolesta matkoja Turkuun, Haminaan ja Viipuriin.

Myöhempien vuosien kirjeet ovat päiväämättömiä tiedotuksia terveydentilasta, matkoilta, jotka on vaihdettu Helsingin ja perheen Vihdin pitäjässä sijainneen kesäasunnon välillä.

Avioliitto oli Snellmanille puolison koulimista, kuten 16.12.1853 päivätty kirje kertoo: ”Minulle tuottaa myös suurta iloa se mitä Sinä kirjoitat itsestäsi, vaikka luulenkin siinä olevan hieman itsepetosta mukana, josta et tiedä. Kirjeiden laita on yleensä niin; sillä kun istuutuu niitä kirjoittamaan, saa mieli sävyä, jota sillä ei muulloin ollut.”

Vuonna 1857 Snellmanista tuli leski. Yhteiskunnallisten velvollisuuksiensa ja asiantuntijatehtäviensä ohessa hänelle jäi huolehdittavaksi perhe.

1860-luvulla Snellman pääsi senaattiin ja hänet nimitettiin filosofian professoriksi Helsingin yliopistoon. Entinen kansankiihottaja kohosi yhteiskunnan eliittiin. Perheen taloudellinen asema koheni, mutta Snellman ei voinut enää jatkaa lehtimiehen työtä ja filosofointia. Snellmanin luennoille jonotettiin, koska hän edusti raikasta tuulahdusta ummehtuneessa yliopistomaailmassa.

Kohtalon ivaa oli, että Snellman pääsi haluamiinsa virkoihin vasta noin 50-vuotiaana, elämänsä ehtoopuolella.

Rita Dahl

Lähteet:

Jalava, Marja (2006). J.V. Snellman – mies ja suurmies. Tammi, Helsinki.

Lahtinen, Mikko (2006). Snellmanin Suomi. Vastapaino, Tampere.

Majamaa, Raija ja Tiirakari, Leena (toim.) (2006). J.V. Snellman – valtioviisas vaikuttaja. SKS, Helsinki.

Snellman, K. (toim.) (2006). Hellästi rakastettu Puolisoni – J.V. Snellmanin ja hänen vaimonsa kirjeenvaihto ynnä opastavia yleiskatsauksia ja muistelmia kodista. Otava, Helsinki.

Varpio, Yrjö ja Huhtala, Liisi (toim.) (1999). Suomen kirjallisuushistoria 1 – Hurskaista lauluista ilostelevaan romaaniin. SKS, Helsinki.

Boksi

Suomalainen suurmies

Johan Vilhelm Snellman syntyi Tukholman Södermalmissa. Isä Christian Henrik oli merikapteeni ja äiti Maria Magdalena Roring yksinhuoltaja. Varhaisemmistakin sukupolvista löytyi oppineita, ja suvussa arvostettiin lukeneisuutta. Tukholmasta perhe muutti Ouluun.

Muun muassa kirjailijana, lehtimiehenä ja yläalkeiskoulun rehtorina toimineella Snellmanilla oli uransa alkuvaiheessa vaikeuksia saavuttaa yhteiskunnallisia asemia, mutta viimein odotus palkittiin ja hänet valittiin senaattoriksi vuonna 1863.

Snellman puhui elinkeino- ja yksilönvapauden puolesta, kannatti Pietarin-rautatieradan rakentamista ja sai Venäjän keisarin allekirjoittamaan rahareformia koskevan uudistuksen vuonna 1865. Suomi oli jo aiemmin saanut oman markan ja pennin.

Pääosin ruotsiksi kirjoittaneen Snellmanin ehkä merkittävin saavutus oli kuitenkin suomen kielen saaminen tieteen, taiteen, hallinnon ja kansan kieleksi.

julkaistu Meidän Suomessa syksyllä 2006

Thursday, September 21, 2006

Suomen kielen kummisetä








Suomen kielen kummisetä

Johan Vilhelm Snellman (1806-1881) kypsytteli nuoruudessaan yhteiskunnallisia ajatuksiaan, vanhana hän toteutti kypsiä visioitaan valtiollisissa viroissa.

Johan Vilhelm syntyi Tukholman Södermalmilla. Isä Christian Henrik oli merikapteeni ja äiti Maria Magdalena Roring yksinhuoltaja. Varhaisemmistakin sukupolvista löytyi oppineita, ja suvussa arvostettiin lukeneisuutta. Isänisä Gerhard Gerhardinpoika oli Piippolan saarnaaja ja Tyrnävän kappalainen. Johanin isäkin oli suorittanut ylioppilastutkinnon Uppsalassa. Hänen mieliaineitaan olivat olleet filosofia ja jumaluusoppi.

Perhe palasi Suomen Kokkolaan vuonna 1813 ja Janne (Johan) lähetettiin Ouluun kouluun vuonna 1816. Hän sai triviaalikoulun päästötodistuksen vuonna 1822.

Nuoren Johanin opinnot jatkuivat keisarillisessa Turun Akatemiassa. Samaan aikaan hänen kanssaan opiskelunsa aloittivat Johan Ludvig Runeberg ja Elias Lönnrot. Snellman opiskeli teologiaa, historiaa, kreikkaa, latinaa, maailman kirjallisuutta, hieman fysiikkaa ja luonnontieteitäkin päämääränään tulla papiksi.

Yrjö Tengströmin vaikutuksesta hän vaihtoi pääaineensa filosofiaan. Tengströmin ansiosta hän tutustui myös Hegeliin: tämän Hegel-luennoilla oli kauaskantoinen vaikutus Snellmanin ajatteluun. Hegelin filosofiasta tuli hänen yhteiskunnallista toimintaansa ohjaava periaate.

Snellman ymmärsi varhain julkisuuden arvon. Niinpä hän kunnostautui väittelyissä opettajiensa ja opiskelutovereidensa kanssa. Myöhemmin hän kirjoitti kiistakirjoituksia lehtien sivuille ja kiisteli viimein senaatissa.

Turun romantiikan nousukausi

Snellmanin aloittaessa opintonsa Turun romantiikaksi kutsuttu aatesuuntaus, jonka aatepohja perustui saksalaiseen ja pohjoismaiseen romantiikkaan, oli suosittu opiskelijoiden keskuudessa. Aatteen luoja Gottfried von Herder asetti kansakunnan ihmiskunnan historian perustaksi. Turun romantikka jatkoi Daniel Jusleniuksen ja Henrik Gabriel Porthanin aloittamaa kansan kielen ja perinteen tutkimusta.

Turun romantikot esittelivät ruotsinkieliselle sivistyneistölle suomalaisen rahvaan ja sen vanhan kulttuurin. Osa heistä keskittyi kaunokirjallisuuteen, osa kansanrunouteen ja perinteentutkimukseen, loput murteisiin ja kielioppiin.

Suomen kielen asema oli muutenkin nousemassa esiin: Adolf Iwar Arvidsson vaati konkreettisia toimia suomalaisuuden hyväksi. Suomesta oli hänen mielestään tehtävä koulu- ja virkakieli. Arvidssonin ajatuksia pidettiin liian kumouksellisina. Hänet erotettiin yliopistollisesta virastaan.

Snellman valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1831, seuraavana vuonna maisteriksi. Hän aloitti myös jatko-opinnot.

Suomen kielen asialla

Vuonna 1831 Lönnrot perusti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS), jonka ensimmäisenä sihteerinä Snellman toimi. Seuran tavoitteena oli kehittää suomen kielellä kirjoitettua kirjallisuutta ja suomalaistaa maan sivistyneistö. Snellmanin kirjallisuuspolitiikka kytkeytyikin erottamattomasti hänen kansallisvaltiokäsitteeseensä. Kansan henkinen laatu ilmenee kirjallisuudessa, jota on luotava kansan kielellä, suomeksi. SKS:n saavutuksia olivat Kalevalan (1835) ja Kantelettaren (1840-41) julkaiseminen. Lisäksi seura toimitti kansankirjoja ja tuki sanomalehtiä.

1830-luvun vaihteessa Snellman jätti Suomen muutamaksi vuodeksi. Hän valmisteli filosofisia tutkimuksiaan Tukholmassa ja Tübingenissä. Lähdön syynä oli myös se, että Snellmanista oli tullut Suomessa jonkinnäköinen epähenkilö.

Palattuaan Suomeen Snellman siirtyi yläalkeiskoulun rehtoriksi Kuopioon. Hän jatkoi suomalaisuusaatteen välittämistä kirjoittamalla 1840-luvulla Saimaan. Ensisijainen tavoite oli, että ruotsinkielinen sivistyneistö vaihtaisi kielensä suomeksi.

Snellmanin mielipidekirjoituksia ammattikuntalaitoksen poistamisesta, elinkeinovapaudesta, maatalousuudistuksesta, kulkulaitoksen hävittämisestä ilmestyi vielä sensuurin lakkautettua Saiman muun muassa perustamassaan Litteraturbladissa.

Snellman ehti vaikuttaa elämänsä aikana myös kirjailijana. Hän Snellman ehti saada aikaan yli 20-osaiset kootut teokset, jotka sisältävät tieteellisiä teoksia, oppikirjoja, artikkeleita, kaunokirjallisuutta. Pääteokset Persoonallisuuden idea ja Valtio-oppi hän kirjoitti maanpakolaisaikanaan 1830-40-luvun vaihteessa.

Onneksi konkreettista edistystä suomen kielen asemassa tapahtui: isänmaallinen innostus sai sivistyneistön opettelemaan suomea. 1860-luvulta lähtien yhdistysten pöytäkirjat kirjoitettiin suomen kielellä. Sihteereiksi valittiin hyvin suomea taitavia lehtimiehiä tai kielitieteilijöitä. Vielä suurempia edistysaskeleita olivat suomenkielisen kirjallisuuden painatuskiellon kumoaminen vuonna 1860 ja kieliasetus 1863. Suomen kieleen ei ollut vielä kehittynyt riittävän laajaa tieteellistä ja hallinnollista sanastoa, mutta sekin kehittyi vähitellen.

Snellmanin ideoima valtion kirjallisuuspalkinto myönnettiin Aleksis Kiven näytelmälle Nummisuutarit. Kivi-selkkaus paljasti Snellmanin luonteen, joka oli strategi tai realisti. Snellman asettui tukemaan August Ahlqvistin lyttäämää Kiveä vasta Seitsemän veljeksen vuonna 1873 julkaistun ensipainoksen esipuheessa.

Työsuhde toisensa jälkeen evättiin viranomaisten vihollisena pidetyltä Snellmanilta. Vuosina 1870-1874 hän toimi SKS:n esimiehenä. Snellmanin esimieskaudella elettiin kansallisuusliikkeen kahtiajaon aikaa, eikä Snellmankaan kyennyt vastakkainasettelua hillitsemään. Hän laajensi kuitenkin kulttuurista kysymystä talouteen, teollisuuden edistämiseen ja maatalousväestön valveutumattomuuteen.

Valtiomies varttuneessa iässä

Keski-ikäiseksi asti Snellman loi teoriaa, jota alkoi sitten toteuttaa käytännössä valtiollisissa viroissa toimiessaan.

1840-luvulta lähtien hän oli kiivas oppositiomies ja venäläisen hallituksen kritisoija. Toisaalta poliittisena realistina hän mietti kuinka sanansa ja kantansa asetti sekä asiaansa parhaiten ajaisi. Käytännössä tämä merkitsi usein keisarin kannalle asettumista.

Snellmanin henkilökohtainen sananvapaus laajeni kun hänen vastustajansa paroni von Kothen ja Lars Gabriel von Haartman joutuivat pois senaatista vuonna 1858. Vuonna 1861 kenraalikuvernööri Bergin tilalle tuli paroni Platon Rokassovski, jonka ansiosta sanomalehtisensuuria vähennettiin ja valtiopäivät kutsuttiin koolle niin pian kuin mahdollista, koska pelättiin Tammikuun valiokunnan ottavan muuten valtiopäivien roolin.

Snellman pyydettiin valmistelemaan valtiopäiviä. Hän vaikutti säätyesitysten sisältöön eri komiteoiden jäsenenä ja lausunnonantajana. Snellman ryhtyi valmistelemaan painovapauslakia, kirjoitti Litteraturbladiin kulkulaitoksesta, kieliohjelmasta, satoa kohdanneesta kadosta ja lahjoitusmaatalonpoikien asemasta. Hänen ajatuksensa vaikuttivat useisiin säätyesityksiin.

Snellmanin maine valtiollisten ja taloudellisten asioiden ymmärtäjänä levisi, eikä häntä enää vaivannut epähenkilön status: hän oli lunastanut paikkansa Suomessa. Vuonna 1862 hänelle tarjottiin apulaissenaattorin virkaa. Senaattorina toimiessaan (1862-1868) Snellman korosti hyvien suhteiden merkitystä Venäjään ja loi sosiaalista kansalaisyhteiskuntaa, jossa talous oli saatettava ensin kuntoon. Lisäksi hän toimi samanaikaisesti (1863-1868) valtiovarainministerinä ja oli valtiopäiväesityksiä miettivän suuren komitean jäsen. Komitean tehtävänä oli muun muassa verojen tuottomahdollisuuksien pohtiminen.

Tuohon ikään mennessä Snellman tunsi jo hyvin talouden lainalaisuudet, mutta hän ei ymmärtänyt kansliarutiinien merkitystä ja sitä, kuinka tärkeää oli saada asialle jo etukäteen kannatusta. Lopullisen eron syynä olivat erimielisyydet kenraalikuvernööri Adlerbergin kanssa.

Julkilausumaton tavoite

Jo ennen senaattoriksi nimittämistä oli kaavailtu Snellmanin aateloimista. Hän itse vastusti tätä peläten aateloinnin vaarantavan hänen lehtimiestyötään. Vuonna 1866 hänet kuitenkin vihdoin aateloitiin. Senaatissa asiallisen ja perusteellisen Snellmanin puheenvuoroja kuunneltiin hartaasti.

Senaattiin päästyään Snellman joutui tinkimään lehtimiehenä esittämistään vaatimuksista, muun muassa ammattikuntalaitoksen lakkauttamisesta. Talouspoliittiset oppinsa hän imi Friedrich Listin ja Adam Smithin liberaalista talouden teoriasta, uusinta sosialistista talousteoriaa, esimerkiksi Marxia ja hänen ajatuksiaan omaisuuden tasajaosta ja yhteisomistukseen perustuvasta taloudesta, hän ei sympatisoinut.

Teollistuminen edellytti elinkeino- ja yksilönvapautta, joiden puolesta Snellman puhui. Suomea koettelivat myös nälkävuodet, kato ja halla 1860-luvun alussa. Snellman seurasi tilannetta ja kehotti kaukokatseisesti säästämään lainojen sijasta. 4.4.1860 Suomi sai oman markan ja pennin ja vuoden 1865 marraskuussa Snellman sai keisarin allekirjoittamaan rahareformia koskevan uudistuksen.

Valtiomiehenäkin Snellman puolusti rakasta suomalaisuusaatettaan. Vuonna 1872 hän vastusti paroni von Kothenin ajatusta pakollisesta venäjän kielen opetuksesta koulussa ja vaatimusta suomen kielen opetuksen vähentämisestä. Suomenkielinen opetus saatiin oppikouluihin kuitenkin vasta 1883.

Snellmanin julkilausumattomana tavoitteena oli Suomen valtion täydellinen itsenäisyys, joka tarkoittaisi myös oikeutta omaan kieleen. Venäjän alusmaana Suomi ei voinut keskustella aiheesta avoimesti, mutta Snellman esitteli ajatusta yleismaailmallisena filosofisena ongelmana puheissaan.

Kansakuntaa luomassa

Snellmanin merkitys valtiomiehenä ei ollut vähäinen. Hän oli mukana luomassa suvereeniä kansakuntaa, jolla oli oma kieli ja hallinto. Valtiosihteeri Risto Volanen arvioi maaliskuun alussa pitämässään Snellman-juhlavuoden avajaispuheessaan hänen merkityksensä olleen juuri eurooppalaisen sivistysaatteen välittäjänä. Snellmanin sivistysaatteisiin kuuluivat vaatimukset kansanvalistuksesta ja kansallisuudesta, mutta sivistyksen piti ilmetä myös valistuksena, tunteena ja toimintana niin yksittäisessä kansalaisessa kuin koko kansan kulttuurissa. Hegeliläiselle Snellmanille sivistyminen oli himmeästä itsetunteesta alkavaa kansakunnan ja ihmisen kehitystä, joka päätyi subjektiivisuuden kautta vapaaksi, kansakuntaa rakentavaksi persoonaksi.

Kansakunnan historiallinen kehitys tapahtui hänen mielestään olemassa olevan omaksi käsittämisen ja kohottamisen kautta. Omaksi käsittäminen saa kansan pyrkimään kohti ”kansan onnea ja parasta” (Aleksis Kivi). Snellmanin Hegel-revisioita oli myös yksittäisen kansakunnan arvostaminen yleisinhimillisen sivistyksen muotona. Hegelille vain kokonainen kansa tai valtio johtaa maailmanhistorian kohti päämäärää.

Puheensa päätteeksi Volanen totesi Snellmanin ajatuksen yhden kansakunnan kulttuurin, politiikan ja talouden arvosta olevan tärkeän. Globalisoituvassa maailmassa erotutaan valtioiden massasta vain jollakin uudella, ainutlaatuisella ja erityisellä. Ei olemalla kopio jostakin toisesta.

Rita Dahl

Lähde:

Majamaa, Raija ja Tiirakari, Leena (toim.) (2006). J.V. Snellman – valtioviisas vaikuttaja. SKS, Helsinki.

Koukussa kulttuurihistoriaan

Raija Majamaa toteuttaa osa-aikaeläkkeellään SKS:n erikoistutkijan virasta pitkäaikaista unelmaansa. Hän kirjoittaa tietokirjoja, jotka tuovat muuten arkistojen kätköihin unohtuvia aarteita sekä tutkijoiden että suuren yleisön ulottuville.

Majamaan ja Tiirakarin Snellman-kirja on osa SKS:n kaksisataavuotisjuhliaan viettäviä suurmiehiä juhlistavaa kirjasarjaa. Myös Elias Lönnrotia ja J.L. Runebergiä on muistettu omilla kirjoillaan.

-Snellman oli taitava valtiomies, jonka avulla suomen kielen asema tieteen, taiteen ja hallinnon kielenä saavutettiin. Hän kääntyi suoraan Pietarin tietä keisarin puoleen ja oivalsi verkottumisen merkityksen, vaikkei senaatissa osoittanutkaan suuresti yhteistyökykyä, Majamaa tiivistää.

Hän pitää Snellmania esimerkillisen uutterana suomalaisuusaatteen puolesta taistelijana. Suomen kansa tarvitsi ennen kaikkea sivistyksen tuomaa voimaa löytääkseen paikkansa muiden kansojen joukossa.


julkaistu Hallinto 2/2006:ssa

Spectacles of a colourful, wet festival






Kuvissa ylhäältä alas: Peju Alatishe, Jahman Anikulapo & Sola Odemutu (WRITAn pj.), Jahman & saksalainen radiojournalisti Gerd Mayer, Veronica "Ronnie" Uzoigwe ja Aracelli Aipoh, minä.

The Tribunen Lagos Book & Artis käsittelevä juttu:

THE 8th Lagos Book and Art Festival began on a wet note last Friday at the National Museum, Onikan, Lagos, as the heavens disgorged litres of water.

Had guests and exhibitors at the event organized by the Committee for Relevant Arts (CORA), chosen to sing the nursery rhyme “Rain, rain, go away...”, they would have been forgiven because the heavy rain almost became a kill-joy by holding up proceedings.

And although it succeeded in delaying the opening of the festival by over two hours, it took nothing away from the event as participants had their fill of books, art, comics, lectures, workshops, dance and drama which were in abundance for the three days the festival lasted.

Seyi Solagbade and the Black Face Band who returned from a music festival in Italy recently and Adunni and the folk music group Nefertiti, treated guests to sessions of music which would have been more than it was on the first day had the rains not delayed events.

Nonetheless, the opening ceremony finally kicked-off in a relaxed atmosphere with Chris Ihidero, a member of CORA doing the initial introduction before Jahman Anikulapo took over the formal introductions. Jahman began on a light mood by saying that the rains fell because majority of those at the event left their homes that morning without praying. He then highlighted the objective of the festival and explained why it is more than a book festival.

Jahman said art was added to the book aspect of the festival to showcase the creativity of Nigerians whom he stressed are very creative before explaining the choice of the keynote speaker, Chief Rasheed Gbadamosi. Gbadamosi, he explained, was invited to the forum as a playwright and for his contributions to Nigerian literature and not because of his affiliation to the Petroleum Pricing Regulatory Agency (PPRA), Ragolis Water or any other body.

Before he called Gbadamosi who is a leading patron of the arts to the rostrum, Jahman told him to prepare to launch Sola Olorunyomi’s Afrobeat: Fela and the Imagined Continent, which he was given the honour to launch because of his closeness to the late Afrobeat maestro.

In conformity with the prevalent bonhomie spirit, Gbadamosi who was dressed in a blue suit removed his suit and tie before he mounted the rostrum. Though he was scheduled to speak on The Book and The National Consensus, the keynote speaker who came without a prepared speech, spoke on writers and writings in the country.

He said he was aware Olorunyomi was working on the book but was surprised that it was ready. On new writers, Gbadamosi disclosed he met some at an event recently and was thrilled by the freshness of their ideas, styles and command of English language even though he is disturbed by the magic and fantasy some include in their works.

Gbadamosi, who mentioned Peju Alatishe, Chimamanda Ngozi Adichie and Promise Ogochukwu Okekwe among other female writers as those that thrill him however said he would love more plays to be written. He noted that new playwrights are not getting published and advocated a union between playwrights and stakeholders in Nollywood.

The economist and playwright equally tasked playwrights to produce enduring works and advised writers to produce text for all classes of students to encourage reading. He subsequently opened the exhibition mounted by four artists: Nkechi Nwosu Igbo; Mufu Onifade; Washington Uba and Jelili Atiku Olorunfemi inside the exhibition hall of the museum as part of events for the festival.

What women write
A session appraising the engagements of Nigerian female writers was one of the events held on the opening day of the just concluded 8th Book and Art Festival. Given the new heights female Nigerian writers have attained and the rave reviews their works are enjoying across the globe, four women, out of which three were present, enlightened the gathering on the theme of their works at a colloquium moderated by Deji Toye.

Before Peju Alatishe, Araceli Aipoh and Mobolaji Adenubi discussed their works: Oritameta: Crossroads; No sense of Limits and Splendid respectively, and also Helen Oyeyemi’s Icarus Girl, some women writers read excerpts from their works.

Ibiba Don Pedro, two-time winner of the CNN African Journalist of the Year Award read excerpts from her work Oil in the Water ; Kaine Agary took excerpts from Yellow-Yellow, her forthcoming novel; Veronica Uzoigwe read a poem entitled Dance Again; Virginia Ogah read The Journey So Far and Ndidi Enemoh took excerpts from her work Flight for Murder, which original title is in Igbo language.

In the presence of bookworms and art patrons like Odia Ofeimun, Professor Akachi Ezeigbo, Gbenro Adegbola, Professor Adebayo Lamikanra, Mr. Modupe Oduyoye, Mr. Gboyega Banjo, Chief Frank Okonta, Dr. Sola Olorunyomi, Rita Dahl, a journalist and poet from Finland who read a poem in Finnish language before Jumoke Verrismo read the English version entitled It’s Amazing and Gerd Meuer, former correspondent of the German Public Radio (ARD) who later facilitated a workshop on Reporting the Arts, the women dialogued and gave insights into their works.

Peju Alatishe, painter and author of Oritameta: Cross Roads revealed that she had always been passionate about females and always advocated on issues concerning them even though she is not a ‘feminist’. She said her writing evolved from her paintings and the accompanying poetry to explain them in response to the moderator’s observation that her work resembles advocacy for women.

On why women make the lead characters in their works, Alatishe explained that it is because no one can express a woman’s feelings and concerns more than a woman. She said women have not been done enough justice in the literature by men and that men need to explore their feminism more.

Mobolaji Adenubi, on her part, said women writers make women their heroines because they have been portrayed negatively by men. The former president of Women Writers’ Association of Nigeria (WRITA) said women have become what they’ve been told they are by men over time and that women in Africa before colonization are different from women after colonization due to changes wrought by colonization. Colonization, Adenubi affirmed, taught women to be submissive and take on feminine roles which, hitherto, were not part of their roles.

She said further that current women’s writing is still trying to find the place of women in the society and that the negative potrayal of women in men’s writing made WRITA organize a seminar with the theme ‘Writing Women Right’ some years ago.

Former ANA president, Odia Ofeimun, who was ‘stampeded’ to comment by the moderator identified with the women by declaring himself a feminist because WRITA was formed during his tenure as ANA president. Although he said Nigerian literature has been taken over by women, he stated that it does not follow that when they tell their stories, they tell it better.

On what she writes, Araceli Aipoh said she writes about “things she loves and hate; what is real and fantasy; what she has and will like to have; about everything”.

Reporting the arts
The workshop on reporting the arts facilitated by Gerd Meuer was the final event held on the first day of the festival before the floor was surrendered to Seyi Solagbade and his Black Face Band. Before the German who had sessions with arts reporters earlier in the week took the floor however, Arne Schneider, Director of the Goethe Institut, Lagos, made a brief remark. Schneider disclosed that his first contact with the vibrant arts scene in Lagos was last year’s book and art festival and told the audience about the German films The Edukators and Go for Zucker showed last Friday and Saturday evening at the Gosthe Institut.

Other events held at the three-day festival which ended on Sunday include a lecture entitled Book in My Life, by Professor Pat Utomi of the Lagos Business School; a celebration of the landmark birthdays of members of the arts and culture family; a seminar with the theme Is African Literature More at Home Abroad than in Africa?
On Sunday, the festival bouquet with the theme 45 years of CORA: An appraisal where

Odia Ofeimun and Bisi Sylva spoke and the usual stampede with theme 20 years After The First Nobel Prize.

Wednesday, September 20, 2006

NTA:n AM Express




Tässä linkki NTA:n Am Express-aamushowhun, jossa käväisin vieraana. Kanava on Nigerian katsotuimpia, ja sitä katsoo parhaimmillaan 30 miljoonaa nigerialaista.

http://www.nta-amexpress.com/index.php?option=com_content&task=view&id=4659&Itemid=2


No woman left behind PDF Print E-mail
Written by Kanu Ogonnaya
Saturday, 16 September 2006
"No woman left behind" was the inscription on her t-shirt. Rita Dahl, a poet and a freelance journalist from Finland, who is also the Vice Chairman of the Finnish PEN was our guest this morning.

She's attending the lagos book fair holding at the National Museum in Lagos. Its her first trip to Nigeria.

Rita whose peoms have appeared in various Finnish and foreign literary magazines; and anthologies in Alaska, Australia, United Kingdom, Portugal and the United States is a graduate of Political Science from the University of Helsinki and a holds a Bachelor's Degree in Comparative Literature.

Before her trip to Nigeria, Rita said she had heard all sorts of bad stories about Nigeria, but to her surprise she met rather warm and good spirited people.

At the book fair which has already started, Rita said she had met a couple of topclass female writers who she thinks must be commended for her efforts

The major reason why she picks particular interest in female writers is because she wants to see women make remarkable contributions to writing, journalism and poetry.


Näyttää todella siltä, että minusta halutaan jonkinlaista Skandinavian Nigeria-attaseaa, kun ajattelen, mikä määrä kirjoja mukaani annettiin. Tuntuu siltä, että se velvoittaa. Ehdottomasti aion ainakin muistaa koordinaattori Jahmania, joka teki suurimman osan näistä lahjoituksista. Näyttelijä-kulttuurijournalisti ilahtuu varmaan suomalaisesta musiikista, ja miksei kirjallisuudestakin.

Tuesday, September 19, 2006

Lagos - elämää kuhiseva tori










Meet Rita Dahl, a poet from Finland


I got a call yesterday evening from Jumoke of CORA, organizers of the 8th Lagos Book and Art Festival opening today. She wanted to know if I could meet her and other writers at the National Museum at 5pm. I said okay, so I and my kids drove to the place as soon as I closed from work.

It turned out that the “other writers” who were there included Rital Dahl, a poet and journalist from Finland who arrived in the country a few days ago for the Book Festival.

And it also turned out that Rita wanted to interview me. Jumoke, Rita, and Sola Alamutu and I walked over to The City Mall so that we could have a proper interview.

Rita asked me the questions in English, I answered in English, but she wrote them down in Finnish. Hmmm…interesting. The questions were mostly about my book, about publishing in Nigeria, about my life as a writer. Fine, no problem. But why is it that I have a feeling I won’t be able to read the interview when it gets published?

Anyway, after the interview, at around seven pm, I asked here where she was staying. She said she was staying at Lekki. And then she mentioned that she needed a map of Lagos. I don’t know if they sell maps at the NU-METRO MEDIA (but I offered to take her there), which, I told her, is the biggest bookstore in Nigeria, and where I had to pick up my daughter who was there with her friends. I asked Rita whether she had been there. She said no.

When I mentioned to Toyin Akinosho that I was taking her to the Nu-Metro Media because she had not been there, Toyin said, “But I took her there on the first day she arrived.”

Well, it turned out that when I said “biggest bookstore in Nigeria,” she was imagining this huge bookstore, you know, something like, “the ones we have in Finland.” Hmm. That’s when I saw the “big” and the “small” of it.

Anyway, there was no need to go inside the Nu-Metro Media, so all we did was to pick my daughter up, and then, even though it was night (I hate driving in the night) and even though there’s petrol scarcity in town, I offered to drive her to Lekki Phase I. I dreaded the traffic jam.

It was light, thank God.

On the road, it was my turn to ask her questions about Finland and her life as a poet. I also mentioned about seeing her poems in The Guardian last Sunday. She was surprised; said she was not aware of it. "Why didn't Jahman tell me?" she asked.

I couldn't answer that.

She offered the kids some "sweets" from Finland. The kids said, when we got back to the house, she was wearing a Reebok.

Monday, September 11, 2006

Frequently asked question

The Sun Newspaper recently published an interview they did with me ("How I Write") and one of the questions was: What are the challenges (of writing in Nigeria)?

My reply:
Self-censorship. I feel I am not really free to write what I want to write about. Recently I sent my book and some of my articles to my Dad and he sent me a letter telling me not to overdo the criticism. It’s not like I am downgrading anyone in particular, but I tend to look at the society in general. He said, “Be very careful. You might hurt someone’s feelings.”

I listen to my dad, so I’m going to keep my mouth shut. I tell myself: Don’t go into politics, don’t go into sensitive issues – religion and all that.

No matter how you see it, I will always be treated as an outsider. And outsiders are supposed to keep quiet, aren’t they? So it’s like I have to watch my words all the time. I wrote a piece entitled “Non-marketable Graduates.” My husband was worried. I wrote a piece called “While You Were Praying.” Someone asked whether I have an axe to grind with pastors. I wrote about “The Vagina Monologues.” My mentor, Remi Raji, asked whether I’m afraid to stand by it when I hesitated about sending it to my editor.

As a writer, if you stick only to non-sensitive topics, I think something is lacking. How long can you keep quiet?

In the news

NLNG Prize: Hope rises for foreign-based writers
By Uduma Kalu

"FOREIGN-based Nigerian writers may soon smile. Reason? Next year, they may be included in the Nigerian Literature Prize competition, which is organised by the Nigeria Liquefied Natural Gas (NLNG) Limited.

"The committee responsible for the award has hinted that there will be a review of requirements for the prize next year. Foreign-based Nigerian writers such as Chimamanda Ngozi Adichie, Seffi Atta, Chris Ubani and others are currently disqualified from participating in the literature prize.

"The prize rotates among four literary genres: fiction, poetry, drama and children's literature.

"The conditions establishing the prize are for reviews every four years. But the review can only be done when all the genres have been awarded prizes. The first round of the award ends next year..." Read more at WWW.GUARDIANNEWSNGR.COM
Olen siis palannut Nigeriasta hengissä. Minua ei tapettu, eikä ryöstettykään. Ehkä siksi, kun kuljin aina paikallisten seurassa. Näyttelijä-kirjallisuustieteilijä Chris Ihinero ja runoilija Jumoke Verissimo pitivät huolta siitä, että löysin edes suunnilleen, mitä halusin. Odottelu tuli kuitenkin tutuksi ja Lagoksen kaoottinen meno, suoranainen trafiikki, jota kuvaa parhaiten The Guardianin toimittaja Chuksin lause: "Lagoslaiset elävät koko ajan sydänkohtauksen partaalla." Uskon sen helposti kiirehtiessäni pitkin Lagoksen toreja oppaideni perässä, välillä syömistä, levyjä tai muita tuliaisia ostellen. Kadut täyttyivät mitä tahansa myyvistä nuorista pojista, katukäytävällä nukkuivat asunnottomat, joista hallitus ei pidä sen kummempia tilastoja. Kuulemma jo 8-vuotiaat käyttävät crackia ja kerjäävät rahaa kadulla voidakseen jäädä pois koulusta. Työnsinkin rahani visusti takaisin taskuuni, kun langanlaiha tyttö tuli paukuttamaan päätään auton ikkunaan. Ne kasvot syöpyivät kuitenkin mieleen. Silmät joissa oli samaan aikaan syyttävä ja anova katse.

Nigeriaa on hallinnut vuodesta 1999 maan ensimmäisissä demokraattisissa vaaleissa valittu Olesego Obasanju, joka ei ole hyvistä puolistaan huolimatta ole osoittautunut pelkäksi demokraattiseksi hallitsijaksi. Obasanju on hallinnut Nigeriaa aiemminkin lyhyen aikaa sotilasdiktatuurin aikana. Maaliskuussa 2007 järjestetään seuraavat presidentinvaalit, joissa Obasanju saanee haastajia.

Päävastuu vierailuni onnistumisesta oli Nigerian johtavalla kulttuuritoimittajalla, Jahman Anikulapolla, joka järjesti ensin majapaikan Lekkin hienostokaupunginosassa sijaitsevasta guest housesta. Myös Lagos Book & Artin takana olevan, tärkeää kulttuurityötä tekevän CORAn puheenjohtajalle ja Festac-toimiston omistajalle Toyin Akinosholle lämpimät kiitokset kaikesta.

Asuntojen kalleudesta huolimatta Lekkin kadut olivat kuin mitä tahansa afrikkalaisia katuja joilla eläimet ja ihmiset makoilivat tai istuivat rauhassa kuin ikuista siestaa viettäen. Kun Lagos Book & Art -festivaali alkoi, minut siirrettiin pääsaarelle, keskelle vilkasta Surulereä, Selino Suitesiin. Lekki on kuulemma Lagoksen rauhallisimpia alueita, lagoslaisten mielestä se ei ole oikeaa Lagosta, joka on toreja, liikenteen ja ihmisten jatkuvaa kuhinaa ja kiirettä. 15 miljoonan asukkaan kaupunki ei pysähdy koskaan, tai jokin on vialla. Kadut täyttyvät myyjistä, moottoripyöristä ja autoista. Miehet virtsaavat huolettomasti missä tahansa.

Tapasin kirjailijoita, muun muassa ym. lainaukset kirjoittaneen filippiiniläissyntyisen kirjailija Aracelli Aipohin, jota jututin, ja Mrs. Mojolabi Adenubin, joka näytti afrikkalaista vieraanvaraisuutta tarjoamalla vuohenlihaa tulisen pippurisessa kastikkeessa. Rouva tunnetaan lähinnä n. 10-vuotiaana kuolleen poikansa Wolen kohtaloon perustuvasta romaanista The Splendid. Adenubin koira Jam ei ollut ystävällistä sorttia. Se tuntui haukkuvan kaikille vieraille.

Haastattelin myös Lekkin saarella yksityisellä asuntoalueella asuvaa Frank Okontaa, joka omistaa Nkem Galleryn. Valtion tiedostuvastaavana ja monissa urheilun luottamustehtävissä toiminut Okonta on jäänyt eläkkeelle ja toteuttanut unelmansa taidegalleriasta. Hänellä on ollut joskus 1960-luvun lopulla ruotsalainen tyttöystävä, jonka kanssa hän matkusti Ruotsiin. Suhde loppui siihen, kun tyttö kävi Nigeriassa. Hän ei pitänyt maasta ollenkaan. Ymmärrän sen, kun katson ympärilleni. Köyhyyttä ja kurjuuden kuvia joka puolella, infrastuktuuri täysin rempallaan, mutta myös lämpimiä, vieraanvaraisia ihmisiä.

Okonta tarjosi ystävällisesti juoman ja kanaa alueen klubilla. Alueen asukkailla on käytössään myös uima-allas ja kuntosali. Tällä alueella eivät pummit ja varkaat liiku, koska sitä vartioidaan tarkasti.

Lagos Book & Art -festivaalilla sain tilaisuuden esittää peräti yhden runon ja osallistua keskusteluun jossa pohdittiin, onko afrikkalainen kirjallisuus enemmän kotona ulko-vai kotimaassa. Ongelmana on ollut, että moni nigerialainen ulkomaille muuttanut kirjailija ei ole tullut huomioiduksi maan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon, NLNG:n jaossa. Ensi vuonna asiaan on tulossa parannusta.

Myös itsesensuuri on edelleen ongelma maassa, jonka infrastruktuuriin monien vuosikymmenien ajan hallinnut sotilashallinto ei ole jaksanut panostaa. Afrikkalainen naiskirjallisuus saa myös juhlia tänä vuonna, koska naiskirjailijajärjestö WRITA on julkaissut toisen afrikkalaista naiskirjallisuutta esittävän antologian. Edellisestä Breaking the Silence -antologiasta on aikaa jo lähes kymmenen vuotta.

Sain yleisön sympatiat puolelleni heittäytymällä vastustamattomien afrikkalaisten rytmien mukana lavalle hetkeksi tanssimaan. Afrikkalaiset taitavat palvoa reheviä naisia.

Ylitin valtakunnan uutiskynnyksen olemalla mukana NTA-kanavan AM Express - showssa. The Guardian ja Voice of Nigeria -radioasema haastattelivat minua myös. Lagos Book & Art -festivaalin järjestäjät Toyin Akinosho vitsaili, että minusta on tullut "superstar" Nigeriassa. The Guardianin haastattelussa puhuttaneen pitkästi Suomen PENin tulevasta toiminnasta eli viedään vähän Suomeakin Afrikan kartalle.

Tietysti tapasin myös Nigerian PEN-ihmisiä. Puheenjohtaja Femi Osofisa piipahti lyhyesti paikalla ja oli huolestunut siitä, onko minusta pidetty huolta, juttelin naiskirjailija-antologian toimittaneiden Veronica "Ronnie" Uzoigwen ja professori Akachin kanssa.

The Guardianin toimittaja ja PEN-jäsen Uduma Kalu kuumensi minua suomalaisen median Afrikka-kuvista ja muutenkin "valkoisen miehen ylemmyydestä" lehden toimituksessa. Hän lupasi viedä minut Nigerian suistomaalle jutuntekomatkalle ja tosiaan toivon, että tämä mahdollistuu ensi vuonna. Niemimaan todellisuutta hallinnut öljykonflikti, jossa osapuolia ovat monikansalliset öljy-yhtiöt ja Nigerian hallitus sekä erilaiset muut institutionaaliset ryhmät ja toisaalta paikalliset asukkaat, joiden olot kurjistuvat entisestään ja joilla ei ole itsemääräämisoikeutta alueeseen, jolla he asuvat. Nigerian suistomaan ilma, vesi, maa ja metsät ovat osaksi tuhoutuneet ja tuhoutuvat edelleen, elleivät öljy-yhtiöt ota käyttöönsä ympäristöystävällisiä, mutta tietysti kalliimpia öljyntuotantotekniikoita.

Kunpa pääsisin paikalle ensikin vuonna improvisaatio-oopperan kanssa. Lagoksen köyhyyden kuvat eivät hirveästi houkuta, kaaos ja järjestäytymättömyys ehkä vähän kuitenkin. Lisäksi tapasin joukon nuoria, innostuneita runoilijoita ja muita taiteen tekijöitä, joiden kanssa mielelläni juttelisin paremmin uudestaan.

Kuvia mm. Adenubista lukemassa kirjaansa, Balogunin vaatemarkkinoilta, moottoripyöräilijöitä Lagoksen kaduilla, naiskirjailijat paneelissa, riikinkukkotaulu Nkem Gallerystä, lastaan syöttävä nainen autenttista afrikkalaista pikaruokaa tarjoavasta Mama Cassistä, eläimiä Lekkin kaduilla. Lisäksi muutamat englanninkieliset lainaukset ovat Aracelli Aipohin blogista.