Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Friday, June 30, 2006

Portinvartija - tiukka Kerberos

Portinvartijalla on suuret, terävät hampaat, jotka se kätkee pitämällä suunsa visusti kiinni ja mölähtämällä, kun mölähtämisen aika tulee. Kun uhri vähiten arvaa, portinvartija avaa suunsa ja iskee hampaansa uhrin nilkkaan puraisten kipeästi.

Tämä jumalainen olento - portinvartija - istuu vähintään yhdellä, ja mitä luultavimmin usealla pallilla, näyttäen jumalaisia käsimerkkejä vähän kuin MM-kisojen maalivahti. Positiivinen merkki tarkoittaa sitä, että pallo menee maaliin, kuin MM-kisojen entisellä maalivahdilla, joka tuli erotetuksi paikaltaan, kun ei oikein ymmärtänyt, mihin suuntaan palloa pitää pelata.

Sanomattakin on selvää, että portinvartija on vähintään monen alan ASIANTUNTIJA ja eri aloilla elämänsä aikana kunnostautunut. Kun hän älähtää, männynkävyt ja maanelävät hiljenevät. Portinvartijahan älähtää vain harvoin, ja valitusti. Ja aina kun hän on valintansa tehnyt, Suomen kansaa sulostutetaan mitä ihmeellisimmillä proosatuotoksilla, jotka vetävät vertoja maailmankirjallisuuden suurimmille valioille. Portinvartijalla on tietysti VALTAA ja että me männynkävyt - kirjoittajat - olemme vallattomia. Emmehän osaa edes arvostella oman kirjoituksemme tasoa!! Tarvitsemme portinvartijaa kuullaksemme olevamme kelvottomia ja että meidän kaltaisiamme löytyy kahden tusinan verran tusinasta! Olemme aika kaukana ainutlaatuisesta tällä tuomiolla.

Portinvartija pysyy aina taivaan portin avainten haltijana. Hän palauttaa kirjoittajan sinne minne hän ilmeisesti kuuluu. Maan rakoon. Häntä itseään eivät heilauttele minkäänlaiset mentaaliset tsunamit eivätkä Katrinat.

On hyvä, että meillä on aina rakas portinvartija huolehtimassa tarpeistamme ja siitä, että meillä on aina parasta mahdollista hengenravintoa saatavilla. Sillä tämä jumalainen olentohan on erehtymätön vakaine, tradition tuntevine (ja sitä uusintavine, ei koskaan uudistavine) makuinensa. Vain me kirjoittajat olemme erehtyväisessä inhimillisessä roolissa - ja se meille TODELLA osoitetaan.

Portinvartija on kuin ilmaa, tyhjä kuin ilmapallo mentaalisesta kivimäisyydestään huolimatta. Häntä ei voi, eikä kannata ottaa liian vakavasti. Portinvartija hoidelkoon liiketoimiaan ja istukoon pörssin palveluksessa kurssikäyrien kohoamista ja laskemista tiiraillen, mutta kirjoittajat vaalikoon ainoastaan sanomisen pakkoa, ajoittaisen erehtymisen hinnallakin! Maahan meitä ei voi koskaan lyödä kukaan, ellemme me itse, mutta portinvartijan on aina saatava kurssinsa, ja maahanlyömisen nautintonsa.

Tuesday, June 20, 2006

Seitsemän kuun majatalossa






Tämän postauksen myötä Brasilia-laari tyhjentyy (tältä erää, toivon mukaan täydennystä seuraa) ja blogi lähtee lyhyelle tauolle. Lukuintoa!




Seitsemän kuun majatalossa

Tummuus on peittänyt tienoon. Internet-kahvilan valot sammuvat pikkuhiljaa. Viimeisetkin asiakkaat maksavat internetissä vierailemastaan ajasta, minä heidän joukossaan. Maksun ottaa vastaan nuori nainen. Kahvilaa vastapäätä sijaitseva talo on nyt tyhjä, koska sisar on matkoilla ja palaa vasta muutaman päivän päästä.

Tropiikin pimeys on tosiaan tyrmäävää. Se ei jätä jälkeensä yhtään sijaa valolle. Tihrustelen tietäni eteenpäin synkkyyden keskellä. Onneksi ei ole kuin muutaman korttelin verran käveltävää. Olen selvittänyt määränpääni jo etukäteen.

Se on Pousada das Sete Luas, Seitsemän kuun majatalo, Ilha do Melin saarella Brasilian kaakkoisosassa. Lonely Planetista lukemani kuvauksen perusteella majatalo on majataloista, joissa olen tähän mennessä yöpynyt, ruhtinaallisin. Yksi yö siellä maksaa noin 30-35 realia, kun hinta halvimmillaan on 15-20 realia.

Sitkeyteni palkitaan: seison Pousada das Sete Luasin hienossa puutarhassa. Illan pimeydessä puutarhan kauneus ei pääse oikeuksiinsa, mutta päivällä trooppiset kasvit ja serenadia pitävä papukaijakuoro virkistävät silmiä ja korvia.

Majatalon neuvonnasta löydän vanhemman, hienosti harmaantuneen naisen, joka esittäytyy majatalon omistajaksi. Hän lähtee näyttämään minulle vuodetta tyhjässä viiden hengen huoneessa. Puhtaat lakanat, erittäin siisti huone ja tilava makuuhuone: tämä on luksusta minulle. Jään tänne, enkä juuri nyt jaksa jutella ystävällisen emäntäni kanssa enempää. Hän kehottaa minua tulemaan aamiaiselle. Kenties tapaan australialaisen seurueen, joka aikoo vaeltaa saaren ympäri seuraavana päivänä. Kiitän tiedosta ja painun yöpuulle. Uni on heittelehtivää, katkonaista, kuin pieni, heiveröinen vene purjehtisi mahtavien aaltojen armoilla.

Aamiaispöytä on ruhtinaallinen: tuoreita hedelmiä tietysti kun Brasiliassa ollaan, sämpylää, kahvia ja muroja. Ainakin osa australialaisten seurueesta näyttää nousseen varhain ylös myös. Menen kuitenkin omaan pöytään, josta kuuntelen seurueen suunnitelmia. Ei, minä en aio lyöttäytyä aussien seuraan, vaan vaeltaa yksin paikoissa, jotka kiinnostavat. Ainakin käyn vilkaisemassa saaren majakkaa ja aivan saaren toisella puolella sijaitsevaa linnoitusta. Etäisyydet saarella eivät ole aivan pieniä. Majakalta saaren pohjoisosassa sijaitsevalle linnoitukselle kestää kävellä yli tunnin verran.

Aamiaisen nautittuani kokoan tavarani ja valmistaudun lähtöön. Arvokkaasti harmaantunut, kosmopoliitin oloinen emäntä, joka puhuu äidinkielensä portugalin lisäksi hyvää englantia, lähtee saattamaan minua. Kävellessämme hän kertoo selailleensa lapsena jotakin aikakauslehteä, jossa hän näki kuvia Suomesta. Hän päätti nähdä vielä kerran tuon lumisen maan, ja niin tekikin. Emäntäni käväisi Suomessa muutama vuosi sitten. Vaikuttavan talven lisäksi hän muisteli haikeana hienoa nykytaiteen museo Kiasmaa.

Ehkä hän ei tule Suomeen koskaan enää, enkä minä Brasiliaan, mutta kaiken varalta emäntäni ojentaa minulle majatalonsa käyntikortin. Eroamme rannalla. Sympaattinen emäntäni lähtee takaisin koirineen, minä aloitan kipuamisen kohti kukkulaa, jolla majakka sijaitsee.

Monday, June 19, 2006

Ilha do Mel









Ekologista matkailua ja rantoja

Pieni laiva puksuttaa urheasti aalloilla kohti etäisyydessä häämöttävää saarta. Laivan karahtaessa satamaan paikalliset asukkaat nostelevat kyydistä ruokalaatikoitaan, joissa on muun muassa sokeria, kuivattua kalaa, hedelmiä. Paikallisten lisäksi satamassa jää muutama turistikin. Laiva jatkaa kulkuaan eteenpäin.

Ilha do Mel on Etelä-Brasiliassa sijaitseva saari, jolla nimestä huolimatta ei tuoteta hunajaa. Vielä 1800-luvulla saarella tuotettiin jauhoja. Nyt jauhontuotanto on lähes lakannut, ja uudet elinkeinot astuneet mukaan kuvioihin. Sataman viereiselle hiekkarannalle on kiinnitetty värikkäitä kalastajalaivoja, joiden kyljissä hohtelevat sininen, punainen ja keltainen. Suurin osa saaren asukkaista tuntuu elävän turismilla.

Ilha do Melin pinta-alasta 95 % vie sen pohjoisosassa sijaitseva Estação Ecolóciga, luonnonsuojelualue, joka on laajuudeltaan kaikkiaan 2762 hehtaaria kallioita, mangrovepuita ja muuta uhanalaista floraa ja faunaa. 1992 alue nimettiin Biosfäärireservaatiksi ja sen hallinnointi uskottiin Instituto Ambiental do Paranálle (Paranan ilmastoinstituutille). Vuonna 2000 UNESCO antoi kohteelle Maailman Luontoperintäkohteen arvon. Luonnollisesti rantoja eikä vesistöä saa roskata. Äänekäs meluaminenkin on saastuttamista.

Saarelle pääsee Brasilian rannikolta joko Pontal do Paranásta tai Paranaguásta. Ensin mainitusta saaren länsiosan Encantadasiin matka kestää puoli tuntia, keskiosan Nóva Brasíliaan 45 minuuttia. Paranaguásta pääsee vain puolentoista tunnin matkan päässä sijaitsevaan Nóva Brasiliaan. Olen saapunut Nóva Brasiliaan arvellen täältä löytävän kaiken saaren keskeisen turistimeiningin. En ole arvioinut väärin.

Heti Nóva Brasilian satamaan päästyään saa kosketuksen saarelaisten uuteen tärkeään elinkeinoon, turismiin. Ystävälliset paikalliset erottavat turistin heti ja ovat heti tarjoamassa palveluitaan. Kuka majoitusta, kuka ruokaa ravintolassaan. Muutaman kymmenen metriä käveltyään saapuu ensimmäisten houkutusten kohdalle. Oikealla on T-paitoja ja muutamia muita vaatekappaleita myyvä kauppa, sen toisella puolella lehväkattoinen ravintola, josta kantautuu kovaäänistä, portugalinkielistä rap-musiikkia. Ravintolan pitäjä huitoo käsillään ja viittoo tulemaan luokseen. Varmaan olisi halvalla saatavilla juotavaa ja muutakin purtavaa. Jätän tällä kertaa väliin.

Myöhemmin päivällä nautin kuusi realia (kaksi euroa) maksavan kanalounaan, vaikka täällä pitäisi koettaa erityisesti meriruokaa, katkarapuja ja erilaisia kalalajeja. Pari muutaman realin maksavaa caipirinhaa, paikallista sokeriruokoviinaa, limen palasia, sokeria ja jäitä, vievät viimeisenkin nälän ja janon.

Muutamaa metriä edempänä on jälleen toinen ravintola, jossa on viehättävä merelle päin avautuva terassi. Sekin on tyhjä näin keskellä päivää. Jatkan askeleitani ravintolan vierestä lähtevää hiekkakujaa pitkin. Sen varrelle tuntuvat keskittyneen kaikki saaren majoituspalvelut; pousadaa (majatalo) pousadan perään. Monet veloittavat ainoastaan 20-25 realia yöltä aamiainen mukaan lukien. Nyt onkin low season, paikallinen talvi, minulle aivan riittävän tuskainen helle, jolloin paikalliset ja ulkomaiset turistit eivät vielä täytä saarta. Kesäaikaan saaren kaikki majoituspaikat ovat tupaten täynnä, eikä huoneita saa tähän hintaan.

Valitsen lopulta majapaikakseni aivan viimeisenä sijaitsevan, atmosfääriltään ja sisustukseltaan hieman tasokkaamman oloisen Treze Luas- pousadan, jonka sympaattisen oloinen omistaja tunnustautuu heti Suomi-faniksi. Hän on jo lapsena haaveillut kaukaiseen pohjoiseen maahan matkustamisesta nähdessään kuvia Suomesta aikakauslehdessä. Myöhemmin unelma on käynyt toteen. Rouva on käynyt Suomessa kerran, eikä koskaan unohda näkemäänsä. Hän juttelee pehmeällä Brasilian portugalilla, aivan kuten muutkin brasilialaiset ja johdattaa minut neljälle hengelle tarkoitettuun huoneeseen, joka nyt on tyhjillään. Viime töikseen hän vihjaa minulle, että pousadassa on juuri nyt käymässä myös australialaisten seurue. Ehkä näen vilauksen heistä aamiaisella ja voin lähteä saarta tutkimaan yhdessä heidän kanssaan. En tunnusta rouvalle, että olen enemmän yksin menevää sorttia. Muiden seura ei nyt välttämättä kiinnosta.

Käyn pitkäkseni pölyisen matkan päätteeksi. Unta ei tarvitse kauan odottaa. Pian näen trooppisia unia ties mistä…

Surffausta korkeilla aalloilla

Seuraavana aamuna olen virkeänä aamiaisella, jossa tarjolla on paikalliseen tapaan hedelmiä, leipää, juustoa, mehua ja kahvia. Myös australialaiset ovat nousseet hyvissä ajoin ja rupattelevat äänekkäästi. Kun olen syönyt, kerään tavarani ja lähden liikkeelle. Majatalon puutarha on katsomisen arvoinen. Paikalliset linnut pitävät siellä konserttiaan ja kasvistoltaankaan paikka ei ole vaatimaton.

Majatalon emäntä tarjoaa kohteliaasti apuaan. Hän kulkee kanssani majatalon takana sijaitsevalle hiekkarannalle ja osoittaa kohti rannan vasemmalla puolella sijaitsevaa pienen kukkulan huippua. Siellä sijaitsee saaren ainoa majakka, Farol das Conchas, jota kohti lähden kapuamaan emännän kiitollisuudella hyvästeltyäni. Hiki pukkaa pintaan, vaikka matkaa ei ole paljon. Kohta olen kuitenkin perillä. Kukkulan huipulta avautuvat huikeat näkymät saaren eri osiin; pohjoiseen, jossa sijaitsee linnoitus ja lähes 95 % saaren varsinaisesta pinta-alasta varastava ekologinen asema. Uhanalaisten kasvien ja eläinten kansoittamalle asemalle ei yleisöllä ole kuitenkaan pääsyä. Pienen vilauksen paikallisen kasviston ja eläimistön laaja-alaisuudesta voi saada majatalon vieressä sijaitsevassa Parque estadualissa, jonka pinta-ala ei kuitenkaan ole kuin pieni murto-osa Ekologisen aseman vastaavasta.

Laskeudun alas majakalta etsiäkseni käsiini paikan, jossa voin lukea sähköpostini. Länsimaiset riippuvuudet eivät ole kadonneet minnekään primitiivisessä ympäristössäkään. Onnistun löytämään internetkahvilan aivan majakan läheltä, prameannäköisen majatalon vierestä. Koneelle pääsee lähes heti. Puolen tunnin sessiosta maksan summan, joka on varsin lähellä länsimaisia hintoja. Ainakaan pääsy uuden tietotekniikan sovellusten pariin ei ole täällä vielä halpaa, vaikka lähes kaikki muu onkin.

Seuraavaksi suuntaan askeleeni saaren pohjoisosaan. Aivan valkohiekkaista rantaa kulkiessani ohitan paikallisia kalastajia veneensä kimpussa, lukuisia kulkukoiria, pienen puurakenteisen koulun ja puisia, hiukan ränsistyneen näköisiä puisia asuinrakennuksia, jotka on maalattu mielikuvituksellisin värein. Ne sijaitsevat keskellä viidakonoloista tiheää kasvillisuutta, joka kätkee sisäänsä ties mitä harvinaisia kasveja. Rannalla saan seurakseni paikallisen kulkukoiran, joka ei millään suostu lähtemään oman isäntäväkensä luokse. Ruoan antaminen sille ei ole viisas ratkaisu: se saa pienen mustan kippurahännän seuraamaan vieläkin uskollisemmin uutta isäntää.

Kävelymatka ei ole lyhyt, enkä kulje nopeasti. Olen perillä lähes tunnin päästä. Linnoitus ei eroa juurikaan muista näkemistäni. Oikeastaan siitä on tallella enää yksi merelle päin antava tasanne, jolle on sijoitettu tasaisin välimatkoin vihollisia kohti suunnattuja kanuunoita. Pohjoisranta on huomattavasti autiompi kuin saaren muut osat. Sieltä löytyy vain muutama majatalo, jotka kaiken lisäksi ovat hintatasoltaan muuta saarta kalliimpia. Vieressä sijaitsee ekologinen asema rehevine kasvistoineen.

Palaan kuitenkin takaisin. Alkaa olla myöhä ja on löydettävä uusi majapaikka ennen pimeää. Viiden aikaan on jo säkkipimeää. Olen arvioinut ajankäyttöni kuitenkin väärin, ja ehtiessäni parque estadualin vieressä sijaitsevalle Praia Grandelle joudun pysähtymään. Nousuvesi on jo yllättänyt, enkä pääse ylittämään rannan viereistä kivikkoa, josta pääsisi kohti Encantadásia. Joudun etsimään yösijan tästä.

Vaihtoehtoja ei ole oikeastaan kuin kaksi. Toista pitää nuori, kolmekymppinen Carlos, joka on brasilialaisittain iloinen ja puheleva, kyselee mistä päin olen tullut, missä paikoissa käynyt. Hän kertoo, että Praia Grande, jossa hänen ja hänen veljensä pitämät majatalot sijaitsevat, on kesäisin suosittu surffaajien mekka. Täällä saa kokea niin isoja aaltoja, ettei ole tosikaan. Nyt talvella paikka on autio ja siksi saankin huoneen yöksi matkani halvimmalla hinnalla, viidellätoista realilla.

Lopuksi Carlos kutsuu minut kahville ystäviensä kanssa. Kahvin kanssa saan maistaa rasvaisia taikinapaloja ilman täytettä ja erilaisten täytteiden, banaanin ja katkarapujen kanssa. En viivy kauan, koska eräs ystävistä näyttää pelottavalta. Kauan en haluaisi olla hänen kanssaan samassa huoneessa.

Olen nyt matkani primitiivisimmässä majoituksessa, huoneessa, jossa ovea ei saa lukkoon ja joka näyttää nopeasti eikä todellakaan taidokkaasti jätemateriaaleista kyhätyltä. Pelkään, että lattia putoaa kohta alta. Hyönteiset surisevat taukoamatta läpi yön, eri väriset ja kokoiset. Mietin mielessäni, ovatko rokotukset voimassa. Toinen huolenaiheeni on ovi. En nuku kovin hyvin koko yönä.

Kaupunkia kohti

Aamulla lähden aikaisin taivaltamaan rantaa pitkin kohti Encantádasia. Ohitan Praia do Miguelin ja alan kavuta ylös Morro do Miguelia, kukkulaa. Vielä pieni rannanpätkä ja olen jo hyvin lähellä määränpäätäni. Gruta das Encantádas, rantakallioon muodostunut luola on vielä nähtävä ennen paluuta sivilisaation pariin. Encantádasissa on huomattavasti enemmän paikallisten omia asumuksia kuin turisteille rakennetussa saaren keskiosassa. Pari majataloa ja ravintolaa täältäkin löytyy. Pienet puiset talot on rakennettu hyvin lähelle toisiaan.

Ilha do Melille saapuvan kannattaa ottaa huomioon etäisyydet aikatauluja suunnitellessa. Nóva Brasiliasta linnoitukselle on neljän kilometrin, noin tunnin, matka. Samasta paikasta Encantadásiin on 4,8 kilometriä, esitteen arvion mukaan kahden ja puolen tunnin matka.

Astun taas laivan kannelle parin muun turistin kanssa. Ilha do Melistä jäi mieluisat muistot. Pari päivää vain ei riitä alkuunkaan saarella vierailuun. Vähintään viikko on hyvä varata caipirinhasta, luonnosta ja auringosta nauttimiseen.


Curitiba - ensikosketus Brasiliaan




Lähden pian viikon rantamatkalle, joten vielä postauksia ennen sitä. Sitten putiikki hiljenee hetkeksi. Brasilian-matkani elokuussa 2004 alkoi Curitibasta, josta en valitettavasti ottanut kuvia. Tässä olevat kuvat ovat muualta otettuja. Curitiba on Brasilian suurimpia ja parhaiten toimeentulevia kaupunkeja. Tosin sielläkin on faveloita ja rikollisuutta, johon lähes heti törmäsin, mutta jonka vältin kaukaa viisaan bussinkuljettajan avulla. Ilman rikollisuutta ja epätasaista tulonjakoa, rikkautta ja köyhyyttä, Brasilia voisi olla yksi paikoista, joissa haluaisin asua ja luoda. Suomi ei valitettavasti ole ehkä hirveän korkealla tällä listalla...

Luulisin, että vielä pari Brasilia-juttua on tulossa, ja sitten saatankin siirtyä Portugalin puolelle. Sieltä onkin enemmän materiaalia; olen kierrellyt ympäriinsä peräti kuukauden, opiskellut paljon kauemmin. Kunpa näistä vielä jonain päivänä tulisi kirja - jaksan uskoa siihen. Näiden matkajuttujen lisäksi tosin aukaisisin siinä vielä varmaan esim. musiikkia ja ehkä kirjallisuuttakin valikoivasti.



Kauniita morsiamia ja villiä menoa

Näin pieneen lentoasemaan en ole törmännyt aiemmin kuin Lissabonissa, sekin miljoonakaupunki. Nyt olen toisella mantereella, maassa, jossa sielläkin puhutaan portugalia. Curitiban lentoasema on pieni, mutta kaupunki sitäkin suurempi.

Lentoasemalta voi ostaa evääksi pähkinöitä, käydä kahvilla, soittaa puhelimella ja kysyä neuvoja turisti-infosta. Juuri muuta täällä ei voi tehdäkään. Pähkinänmyyjä on ensimmäinen kosketukseni brasilialaisiin, joiden olen kuullut olevan luonteeltaan elämäniloisia, nauravia ja avoimia.

Ensikosketukseni brasilialaisiin sopii tähän määritelmään kuin nappi paitaan. Tummatukkainen ja –ihoinen tyttö suosittelee innostuneena eri pähkinälaatuja ja kyselee, missä olen oppinut portugalia. Kerron, että melkein vuosi Lissabonissa on tuonut peruskielitaidon ja –tietämyksen kieliopista, vaikkakin portugalinportugalilaisen ääntämyksen.

Nyt olen mantereella, jossa konsonantit äännetään astetta pehmeämmin voimakkaina kalskahtaviin portugalinportugalilaisiin kirjaimiin verrattuina. Uudenlainen pehmeys on tervetullutta viilennystä karskimmalta mantereelta lähes vuorokauden pituista lentomatkaa taittaneelle väsyneelle matkailijalle.

Mersuja tai vilunkia

Kiitän ystävällistä myyjää ja lähden soittelemaan majapaikkaa itselleni. Suuntanumeroiden selvittämisessä menee oma aikansa. Joudun palaamaan kysymään neuvoa turisti-infon virkailijoilta muutamaan otteeseen. Lähes tunnin yrittämisen jälkeen tavoitan ihmisen, jonka kanssa olen sopinut yöpymisestä muutamaksi yöksi. Kyseessä on suuren morsiusliikkeen omistaja, joka on saanut elantonsa Brasiliassa hyvin kukoistavasta toimialasta yli parinkymmenen vuoden ajan.

Brasilia on toisaalta äärimmäisen hyvin toimeentulevien ja toisaalta niiden maa, jotka joutuvat hankkimaan päivittäisen toimeentulonsa kadun varrella kerjäämällä tai vilunkihommilla. Morsiusliikkeen omistaja edustaa ensinmainittua todellisuuden osaa, joka on ”menestyksensä” saavuttanut joko rehellisellä työllä tai lahjontaa ja epävirallisia suhteita hyväksi käyttäen. Tämä etujansa puolustava kansanosa asuu piikkilankojen takana uima-altaiden ja monikerroksisten talojen suojissa kaukana toisesta todellisuudesta, johon kuuluvat nälkä, vilu, perusturvallisuuden puuttuminen ja muut sosiaaliset ongelmat.

Kun kukaan ei välitä, eikä yhteiskunta takaa pienintäkään turvaa muutenkin turvattomalle, yleinen välinpitämättömyys kasvaa, ongelmat kasaantuvat ja kohdentuvat yhdelle ja samalle ryhmälle. Perusturvattomuuden lisäksi kuvioihin saattaa tulla mukaan myös muita ongelmia, päihteiden käyttöä, rikollisuutta, vaihtoehtoisten toimeentulolähteiden etsimistä. Päivittäisestä toimeentulosta kamppaileva kansanosa hankkii jokapäiväisen leipänsä vaikka roskia keräämällä. Hyvin toimeentulevat ajavat hienoissa autoissaan. Heidän lapsensa seuraavat mitä todennäköisimmin vanhempiensa tietä lääkäreiksi, juristeiksi ja muihin vaikutusvaltaisiin asemiin.

Piikkilangan takaista todellisuutta edustaa myös morsiusliikkeen pitäjä, jonka luokse olen menossa. Ensin pitää tosin päästä kaupungin ytimeen. Hyppään lentokentän edessä sijaitsevalta bussipysäkiltä exclusive-bussiin, joka vie suoraan kaupungin ytimeen.

Favelat keskellämme

Parinkymmenen minuutin matkan varrelle mahtuu koko brasilialaisen yhteiskunnan kirjo pahinta kurjuutta edustavista hökkelökylistä, faveloista, paikallisista slummeista keskustan ytimen uusiin, moderneihin, erilaisia arkkitehtonisia suuntauksia edustaviin rakennuksiin. Yhtenäisyyteen pyrkivä kaupunginsuunnittelu näkyy olevan jotakin täysin tuntematonta tässä maassa. Luovuutta suunnittelijoilta ei ole sen sijaan puuttunut: rakennukset ulottuvat taivasta kohti pyrkivistä kolmioista tasaisiin neliöihin ja ympyröihin, kaikkeen siltä väliltä, erilaisten muotojen yhdistelmiin, hybridiratkaisuihin. Curitiba on noussut kuuluisuuteen yhtenä Brasilian nopeimmin modernisoituneista kaupungeista, jotka myös julkisivultaan ovat ongelmaisina pidettyä Rioa ja Sao Pauloa siistimpiä.

Matkan varrelle sijoittuvat favelat on rakennettu käsiin sattuneista ilmaisista materiaaleista, pahvista, laudoista, melkein mistä tahansa, josta mielikuvitus kehittää katon pään päälle. Favelat jatkuvat toinen toisensa perään juuri ennen kantakaupungin alkamista, vaikka näitä köyhälistön asuinpaikkoja on ydinkaupungissakin. Nyrkkisääntönä voi pitää, ettei koskaan tiedä mistä favela alkaa ja mihin se loppuu. Ensikosketus favelaan ja sen asukkeihin onkin melkein valmis, kun kuljettaja on vähällä pysähtyä pysäkille, josta minulla olisi lyhyin matka morsiusliikkeeseen. Jostain ilmaantuu yhtäkkiä kaksi keskenään ilmeisesti näön vuoksi tappelevaa poikaa aivan auton oven viereen katse minuun, turistiin ja mahdollisiin arvotavaroihini nauliutuneena. Havaitsen vaarana silmänräpäyksessä aivan kuten kuljettajakin ja pyydän häntä ajamaan eteenpäin seuraavalle pysäkille. Ajoneuvon ovet sulkeutuvat hetkessä ja jättävät taakseen pettyneet pojat, jotka jäävät tällä kertaa ilman saalista. Varmistaakseni sen, etteivät kaikki mahdolliset ennakkouhkakuvani brasilialaisista toteudu kiitän vaaran havainnutta kuljettajaa ja viiton luokseni taksin. En aio kulkea metriäkään eteenpäin painavien matkatavaroideni kanssa.

Taksikuski on imarreltu saadessaan kuljettaa suomalaista toimittajaa, hyvin koulutettua länsimaalaista vierasta. Kuljettajalla itsellään ei ole koulutusta, mutta avoin asenne muualta tulevaa kohtaan ja jotakin sellaista, joka tulijan lähtömaasta on tuntunut kadonneen, kunnioitusta. Toisaalta siinä ylistäessään portugalin kielen taitoani ja koulutustani hän kiemurtelee kadulta toiselle tehden epäilyttävän kiemuraisia mutkia kohti morsiusliikettä, jonka tiedän sijainneen hyvin lähellä paikkaa, jossa olen astunut linja-autosta ulos. Mutta oppirahathan on aina maksettava, ja ainakin pääsen ehjänä ja kaikilla matkatavaroillani varustettuna turvallisesti morsiusliikkeen eteen. Vielä viimeiset portaat ylös ja voin hengähtää. Liike on täynnä mitä koristeellisempia morsiuspukuja. Avioliitto on täällä ratkaiseva käännekohta elämässä, ja siihen tahdotaan sijoittaa paljon rahaa, vaikka sitä ei oikeasti ehkä olisikaan. Emäntäni on osunut kultasuoneen liikeideaa aikoinaan miettiessään.

Tarjoilu pelaa

Saan odottaa pari tuntia ennen kuin minua tullaan hakemaan, mutta onneksi tarjoilu pelaa. Asiakkaiden pyöriessä yläkerrassa sovittamassa henkareissa roikkuvia morsiuspukuja pistelen poskeeni voileipiä ja siemailen vahvaa brasilialaista kahvia sohvalla. Mahtavankokoisesta televisiosta tulee uutisia ja niiden lomassa Brasiliasta Portugaliin kantautuneita ohjelmaformaattivillityksiä, telenoveloita, Kauniit ja rohkeat –tyylisiä saippuaoopperasarjoja, joiden pääosissa nuoret ja hyvännäköiset tuskailevat arjen ongelmiensa kanssa.

Tapan aikaa tutustumalla Lonely Planetin Curitiba-esittelyyn. sijaitsee eteläisen Brasilian suosituimmassa turistiosavaltiossa, Paránassa. Paránan tiet ovat eronneet Sao Paulosta jo 1853, ja siitä on kehittynyt nopeasti yksi Brasilian edistyksellisimmistä alueista. Ihmisten elanto tuli aluksi siankasvatuksesta ja maataloudesta. Kaupunki toimi karjaansa kuljettavien gaúchojen levähdyspaikkana.

Intiaanit, portugalilaiset ja mestitsit, viljelivät rannikolla pieniä maatilkkujaan tai kalastivat ravintonsa merestä. Siirtolaisia saapui erityisesti Italiasta, Saksasta, Puolasta, Japanista ja Ukrainasta viljelemään kahvia, soijapapuja ja erva matea, teenkaltaista juomaa, jota nautitaan yleisesti metallisista astioista piipun näköisellä esineellä.

1900-luvulla Paránasta kehittyi Brasilian teknologisen kehityksen avainpaikkoja. Foz de Iguaçuun putousten lähelle rakennettiin Itaípu Damin hydroelektroninen voimala, joka tosin tällä hetkellä ei ole toiminnassa. Suurisuuntainen projekti ei ollut loppuun asti suunniteltu. Jokin meni pieleen, eikä voimalaa voi käyttää.

Luen myös, että 1940-luvun 140000:sta asukkaasta Curitiban asukasmäärä on yli kymmenkertaistunut ja se kuuluu Brasilian suurimpiin ja modernimpiin kaupunkeihin. Edistyksellinen kaupunki tarjoaa paitsi silmiä hivelevää arkkitehtuuria, myös mahdollisuuden lukea sähköpostinsa peräti 26:ssa

1970-80-luvuilla hallinnut Jaime Lerner aloitti monia edistyksellisiä projekteja taistellakseen Brasilian akuutteja sosiaalisia ongelmia köyhyyttä, asunnottomuutta ja ilmansaasteita vastaan. Lerner kehotti autonajajia astumaan ulos autoistaan ja käyttämään julkisia kulkuvälineitä.

Yleinen liikenneturvallisuus lisääntyi autojen alettua pysähtyä punaisissa valoissa. Curitiba onkin harvoja brasilialaisia kaupunkeja, joissa jalankulkija saa ylittää kadun rauhassa pelkäämättä hengenmenetystä.

Curitiba on myös kuuluisa laajoista puistoalueistaan. Jos Lonely Planetiin on uskomista, sinne ei oikeastaan kannata pysähtyä kuin muutamaksi tunniksi puistojen takia. Onneksi sentään todellisuus on matkaoppaan tarjoamaa kuvaa ruusuisempi. Curitiba on hengeltään myös kulttuurikaupunki. Kaupungin pohjoisosassa, luonnonkauniissa ympäristössä sijaitsee upea, lasi-ikkunoista koostuva Arameen oopperatalo.

Lukkojen takana

Sisarukset saapuvat liikkeeseen illan laskeuduttua yön selkään. Pakkaudumme viipymättä maastoautoon ja huristamme apteekin kautta kohti majapaikkaani. Autotalli avautuu kauko-ohjaimella, kolmikerroksinen talo koostuu ensi näkemältä rapuista. Käytävän täyttävät design-huonekalut ja kitsch-henkiset koriste-esineet. Katsoessani räikeänpunaisiksi hiuksiaan värjännyttä toista emäntää en ihmettele sisustusta. Portaita pitkin laskeudumme alakertaan ja avaraan keittiö-olohuoneyhdistelmään. Lasiovien takana helmeilee lehtien ja roskien täyttämä uima-allas. Takapihaa ympäröi korkea muuri. Vain piikkilanka puuttuu. Täällä sitä ei tarvita, koska hälytysjärjestelmä varoittaa turhankin tehokkaasti muutaman Curitiban-yöni aikana kutsumattomista tunkeilijoista.

Jätän keittiön vieressä sijaitsevaan pieneen, mutta kylmään huoneeseeni matkatavarani ja siirryn päivälliselle. Muurien suojaamassa valkoisessa talossa asuu kahden sisaruksen lisäksi toisen aikuinen tytär ja hänen kaksi lastaan, arvioni mukaan vähän aikaa sitten ylioppilaaksi kirjoittanut oikeustiedettä opiskeleva tytär ja noin kuusivuotias poika. Aikuisen tyttären punaisuus selviää: hän on kovin kiintynyt lasiin, erityisesti sen sisältöön. Tytär sen sijaan puhuu taukoamatta poikaystävästään. Niin teiniä.

Ruoan vielä poristessa hellalla kysymysten ristituli alkaa: Mistä tarkalleen ottaen tulen Suomesta? Mitä teen työkseni? Miksi olen tullut Brasiliaan, Curitibaan? Itse olen kiinnostuneempi isäntäperheestäni kuin omien tekemisteni selostamisesta. Syömme jotakin paikallista ruokalajia, onneksi siitä ei löydy korvia tai silmiä. Pistelen ruoan hyvällä ruokahalulla poskeeni. Ei kannata turhaan nirsoilla. Kiitän ja painun yöpuulle. Seuraavana aamuna on aikainen herätys; lähden kaupungille sisarusten kyydissä.

Rita Dahl

Ostospaikkoja:

Rua das Flores: kävelykatu, ostospaikka

Rua 24 Horas: ympäri vuorokauden auki oleva ostoskatu, jonka varrella lahjakauppoja, ravintoloita, baareja ja Internet-kioskeja

Ostoskeskuksia löytyy keskustasta melkein joka korttelista

Museoita:

Museu Paranaense: paikallista kulttuuriperintöä esittelevä museo art nouveau-rakennuksessa, jossa on esillä myös Guarani- ja Caigangue-intiaanien valmistamia esineitä, avoinna ma 13.30-17.30, ti-pe 9.30-17.30, vkl:na 10-16, vapaa pääsy

Museu de Arte Sacra, Largo da Ordem: uskonnollisten esineiden museo, avoinna ti-pe 10-12 ja 13.30-17.30, vkl:na 10-14

Koirakoulutus

Näissä runoissa on tietty typografinen asu, mutta en onnistu saamaan sitä tänne Bloggeriin. Koetan muuttaa typografiaa Markon neuvoin, mutta alkuperäinen ei tämäkään ole.

Koirakoulutus

Mikä tahansa onkaan ongelmasi, tarkempia tietoja koulutusryhmistä ja ajankohdista löydät

Tottelevaisuusjaoston sivuilta kohdasta ”Koirakoulutus”. Lasten leikit,koirakoulutus ym. vastaavat tilanteet voidaan helposti toteuttaa autosta, luennoimaan tulee koira-asiantuntija Kirsi Liikanen, Seelinkatu 8, Kankaanpää. Mikä tahansa onkaan ongelmasi, ilmaisia neuvoja saat kun lähetät ongelmasi sähköpostilla osoitteeseen: hotmail.com. Koirakoulutus Jussi Alalammi on kirjoituksissaan jopa muutaman kappaleen verran asialinjoilla, mutta sitten tulee fasaanijahteja ja tietenkin rahaa vastaan. Koirakoulutus on pennuille tärkeää, hölkkä, maastojuoksu punttisalilla käynti, Mobiili-TV, musiikki, nuorisoteatteri, partiotoiminta. Koirakoulutus jatkuu entiseen tapaan hyvällä tasolla. Me viihdytään paljon luonnossa ja siinä samalla tulee järjestettyä harrastukset ja kiinnostuksenkohteet. Palolaitoksen koirakoulutuksen ei ole tarkoitus mennä nujakoinnin puolelle, anna vain niitä kallisarvoisia vinkkejä. Niitä kaipaa jokainen. Minä ainakin,aloittelija kun olen. Osaako joku neuvoo hyvän paikan? Pitkän, synkän, kivan metsän jälkeen paikka oli kenttä jonne Ella halusi mennä. Mikä tahansa on ongelmasi, ilmaisia neuvoja saat kun meilaat osoitteeseen hotmail.com. Vai hanhipassissako sitä oltiin? Lautakunta suhtautuu myönteisesti koiran kouluttamiseen ja jälleen tarvitaan pari maalimiestä. Naksutinkoulutus perustuu luontaiseen toimintaan. Monissa maissa ollaankin kiinnostuneita tavasta jolla Suomessa koulutetaan koiria! Nyt aloitetaan HC Grannin koirajaoston toiminta. Kuvaaminen on häiriötöntä ja toimivaa. Tulevat taas menneet ja meneillään olevat vainot. Mikä tahansa onkaan ongelmasi, olisi hienoa käydä rauniokoiraradalla.

Saturday, June 17, 2006

Koirankakka aikamme ongelmana

Koirankakka ongelmana

Koirankakka - AIKAMME TRAGEDIA. Voisin laittaa koirani jätöksen pussiin,

mutta olen kurkkuani myöten täynnä mieliharmia.

Myös parvekesauhuttelu on

yhä kasvava kiusa, haastatellaanpa mummo haikosta.

Entäs jos haluaisinkin heittää sen sinne vihreässä Hauska-pussissa?

Koita käyttäytyä aikuisesti. Suuret koirat syövät suuria

kivoja kommentteja ja en ole erityisen montaa koirankakka-astiaa nähnyt

Pohjanmaalla. Poliisi on neuvoton. Koirankakka-keskustelu pääsee aina hyvään vauhtiin

jopa EU:ssa asti on pohdittu. Ensimmäinen

voi ilmestyä näkyviin minä hetkenä hyvänsä.

Haluan ehtiä tänä vuonna keskittyä pelkästään murhiin ja tappoihin,

sillä onhan keskustelu aivan takuuvarma! Ei sitä ei kukaan tee täällä,

kyltit eivät auta, suuret koirat syövät suuria ulosteita. Ei kai me olla muita

huonompia, lumien väistyessä paljastuu Karvaturrit. Onko Kirkonmäki-Isokylä-

alueella koirankakka-astioita? Tuskin itsestäsikään on mukava

olla työtön. Työttömiä kohdellaan kuin koirankakkaa. Kun vain jotenkin

saisi ne pois näkyvistä. Poliisi on neuvoton. Töölössä on se puoli

kadusta, jossa ei ole asuntoja, otettu koirien käymäläksi! Työttömällä ei

ole koiranarvoa. Eikä nämä maadu päivässä tai kahdessa, se voi viedä monia kuukausia.

Friday, June 16, 2006

Oopperaa kansalle, pantun III

oopperaa kansalle

Compiled 6/16/2006 8:24:10 PM GMT

Vietetty.
Sibeliuksen merkitys on varmasti ollut tärkeämpi
Luomakangas & Haukkalaa.
Musiikki on oopiumia kansalle.

Sibeliuksen merkitys on varmasti ollut tärkeämpi
Yleistä. - Jani 18:16.
Musiikki on oopiumia kansalle.
Puhu siis nyt kansalle

Yleistä. — Jani 18:16.
Ennen illan oopperaa -ohjelma
Puhu siis nyt kansalle
Kansalle aivot edeten laulaa oopperaa

Ennen illan oopperaa -ohjelma
Että enää kolme kuukautta ja oikeasti ole
Kansalle aivot edeten laulaa oopperaa
To the 138 already displayed. If you like, you can.

Että enää kolme kuukautta ja
Suomen historiallinen soittokuntaohjelmisto.
To the 138 already displayed. If you like, you can.
Suuntaus sekä monipuolinen

Suomen historiallinen soittokuntaohjelmisto.
Käsittämätöntä tanssia
Suuntaus sekä monipuolinen
Oopperaa mun kans'?

Käsittämätöntä tanssia
Ja hylkäämisoikeuden kautta mainoslause ”kaikki tarvitsevat
Oopperaa mun kans'?
Lunan jukeboksissa ei ole oopperaa

Ja hylkäämisoikeuden kautta mainoslause ”kaikki tarvitsevat
Juha-oopperaa lauletaan taas Savonlinnassa
Lunan jukeboksissa ei ole oopperaa
On onni olla sellaisen äidin lapsi.

Juha-oopperaa lauletaan taas Savonlinnassa
- itse näyteltyä ja ohjattua näytelmää, oopperaa
On onni olla sellaisen äidin lapsi.
Käsittämätöntä tanssia kaikelle kansalle

itse näyteltyä ja ohjattua näytelmää, oopperaa
henkistä virttä jossa hyvät vokaali osuudet.
Käsittämätöntä tanssia kaikelle kansalle
Kulttuuria kansalle, pareille,

henkistä virttä jossa hyvät vokaali osuudet.
Ovat kohtuulliset lähes koko kansalle
Kulttuuria kansalle, pareille,
404 kansalle 404 jäsenelle.

Ovat kohtuulliset lähes koko kansalle
Luomakangas & Haukkalaa
404 kansalle 404 jäsenelle.
Vietetty.

Oopperaa kansalle, pantun II

oopperaa kansalle

Compiled 6/16/2006 8:21:48 PM GMT

Oli opettaa kansalle kristillisiä
niin kerrotaan.
Oopperaa. Minulla on onni olla sellaisen äidin lapsi joka itse
Tuttuja pop-hittejä: tuttuja Beatles-melodioita,

niin kerrotaan.
Opera
Tuttuja pop-hittejä: tuttuja Beatles-melodioita,
Haluat sanoa suomen kansalle: Elämä on.

Opera
Joka sai alkunsa 1700-luvulla kun
Haluat sanoa suomen kansalle:
Benefit and logian kirjoittaminen.

Joka sai alkunsa 1700-luvulla kun
Parhaita paikkoja ja kauneimpia rakennuksia on oopperaa:
Benefit and logian kirjoittaminen.
Puhu siis nyt kansalle, että he, jokainen mies ja jokainen

Parhaita paikkoja ja kauneimpia rakennuksia on oopperaa:
Säästä: ” On nähty oopperaa ja laukattu
Puhu siis nyt kansalle, että he, jokainen mies ja jokainen
Lasten kulttuurikasvatus.

Säästä: ” On nähty oopperaa ja laukattu
Piiloon puoli yhdeksän uutisten taa. Maalari
Lasten kulttuurikasvatus.
Kiljuminen stalin aikanaan saarnasi

Piiloon puoli yhdeksän uutisten taa. Maalari
Kotiseudulla Savonlinnassa halusi oopperalaulajaksi.
Kiljuminen stalin aikanaan saarnasi
- tilanne luodaan sissisodalla, antamalla

Kotiseudulla Savonlinnassa halusi oopperalaulajaksi.
Elämä on. ollut katsomassa
- tilanne luodaan sissisodalla, antamalla
luoda 3-D animaatiota jne.

Elämä on. ollut katsomassa
Paljonko kello on: 18:22 Mitä haluat sanoa suomen kansalle: Elämä
luoda 3-D animaatiota jne.
Ei ole mitään sanottavaa; miksi lunan jukeboksissa ei

Paljonko kello on: 18:22 Mitä haluat sanoa suomen kansalle: Elämä
Näyttelemistä-Antiikin
Ei ole mitään sanottavaa; miksi lunan jukeboksissa ei
Ole mahtipontista oopperaa

Näyttelemistä-Antiikin
Some entries very similar to the 138
Ole mahtipontista oopperaa
Kuvitteelliselle identiteetille.

Some entries very similar to the 138
Oopperaa. Minulla on onni olla sellaisen äidin lapsi joka itse
Kuvitteelliselle identiteetille.
Oli opettaa kansalle kristillisiä

Oopperaa kansalle, pantun I

oopperaa kansalle

Compiled 6/16/2006 8:09:09 PM GMT

Musiikkiterapia on monipuolinen hoitomuoto-
Kansalle kristillisiä elämäntapoja. Bach sävelsi
varmaan
Kirkossa. Riippumaton ajattelija on tuonut

Kansalle kristillisiä elämäntapoja. Bach sävelsi
mutta tavalliselle kansalle hallitus ei voinut mitään
Kirkossa. Riippumaton ajattelija on tuonut
Ja Uni-metsäläisen sanoin:" kenelle valta annetaan

mutta tavalliselle kansalle hallitus ei voinut mitään
kaikelle kansalle ilman aikaisempia
Ja Uni-metsäläisen sanoin:" kenelle valta annetaan
08 on päättänyt julkaista tuoreimman selaimensa.

Selaimensa ilmaiseksi kaikelle kansalle ilman aikaisempia
403 142 ottelua.
08 on päättänyt julkaista tuoreimman selaimensa.
Ontuu-Kansalle riittäköön lähivuosina

403 142 ottelua.
Peter Pears: Ei tunnusta?
Ontuu-Kansalle riittäköön lähivuosina
että oopperaa tai teatteria on.

Peter Pears: Ei tunnusta?
Mikä ois se keino ollut katsomassa
että oopperaa tai teatteria on.
Kansalle ja oikeasti

Mikä ois se keino ollut katsomassa
Suomen kansalle Kalevalan denotatiivisuutta, samalla kun
enää kolme kuukautta ja oikeasti
Nää oopperaa mun kans?

Suomen kansalle Kalevalan denotatiivisuutta, samalla kun
On sähköposti-
Nää oopperaa mun kans?
ollut katsomassa oopperaa *harjoituksia harrastanut

On sähköposti-
Edustaa niin sanottua zarzuelaa
ollut katsomassa oopperaa *harjoituksia harrastanut
DD kirjoitti:/b Kansalle sirkushuveja!

Edustaa niin sanottua zarzuelaa
Mitä tavalliselle kansalle kuuluu? Silmämääräisesti
DD kirjoitti:/b Kansalle sirkushuveja!
Bushille kutsu tulla katsomaan oopperaa.

Mitä tavalliselle kansalle kuuluu? Silmämääräisesti
Sirkus on kehon oopperaa
Bushille kutsu tulla katsomaan oopperaa.
Nykyistä oopperaa tai operettia. Puhu.

Sirkus on kehon oopperaa
varmaan
Nykyistä oopperaa tai operettia. Puhu.
Musiikkiterapia on monipuolinen hoitomuoto-

Happamia, sanoi koira


Happamia, sanoi koira

"Pyh! Olivatpa happamia" tuhahti koira. Varmaankin sumerit jo osasivat tulkita tämän. Pyhä Henki antoi minulle kolme sanaa avaamaan silmäni tässä asiassa. Yhteys jumalaan on taas saavutettavissa, asunnon hankkimisessa painaa internet-yhteys paljon. Pyh, pimperoo se vaa haluaa ja itsetuntoa pitää päästä nostattamaan. Pyh, Mageko oot? Vai joku priest? Su klo 11 Jumalanpalvelus, osallistumalla parannat mahdollisuuksiasi valintavaiheessa. Se mies ei edes tiedä, minkälaista on sairastaa kunnon nuha. Tilliäisellä on suora yhteys ikkunalaudalle, mutta Jumalan ja pyhien välinen yhteys KPMG Internationalin avulla. Kirkko ei ole siis jakautunut. Yhden elämän ja sitä seuraavan elämän välinen ruikutus ei tule loppumaan. Sekavuudestaan huolimatta sanojen välillä on tilaa. Tiedotusryhmää ollaan perustamassa: raahaa himaa pönikkä ennenku olet menossa. Kansainväliset situationistit kerran tunnissa menee vartti poikki. Sielussa asuu ihmisen henki ja Nora Malinen. Uutisissa on näytetty Irakin shiioja tekemässä maailmanympärimatkaa ollessani puheenjohtaja. Isän persoonallisuus ilmaantuu poikkeuksetta tulevaisuudessa. JA JOS NÄIT MYÖS SEN MITÄ POKE TEKI NIIN OLE HYVÄ JA OTA YHTEYTTÄ POLIISIIN! Langattoman verkon tunniste on sama kuin Pyhän Hengen. Tästä kaupungista löytyy 500 muuta Ksenia Pietarilaista. Nuoren kristinuskon kohtaaminen GPRS-yhteyden kanssa aiheutti ongelmia. Ala Helläpää, ota lääkärisi tai mee lääkäriin. Alko on suomalainen (oikeastaan myös ruotsalainen) erikoisuus. Pyh, tää onkin se muutaman vuoden takainen sieluton uusintaversio, ei aito asia. En oikein osaa selittää joten tässä esimerkki.




Kirjailijat Berliinissä














Kirjailijat nuoressa kaupungissa

Berliini on suhteellisen nuori kaupunki. Tarkkaa ikää ei tiedetä, mutta vuonna 1987 vietettiin Berliinin kaupungin 750-vuotisjuhlia. Kirjailijat lipuvat pitkin Spreetä ohi jyhkeiden betonisten uudisrakennusten, mutta väliin on jäänyt keskiaikaista ja uudempaakin rakennuskantaa.

-Arkkitehtuurissa näkyy hienosti koko Berliinin kaupungin muutos. Monta vuosisataa vanhojen, klassista arkkitehtuuria edustavien talojen viereen on kohonnut uusia, funktionaalisia, mutta usein rumia betonimöhkäleitä, selostaa oppaamme Ruben, paikallinen historianopiskelija, jolta löytyy monia historiallisia tarinoita ja vuosilukuja meille tarjoiltavaksi.

Ruben ei ymmärrä Berliinin kaupunkisuunnittelijoita, joilla ei tunnu olevan silmää kauneudelle, vaan pikemminkin kauheudelle, kitschille ja campille. Uudet blokkirakennukset pilaavat maiseman, jonka ovat alun perin täyttäneet keskiaikaiset rakennukset. Kolmannen valtakunnan kolossaaliset mahtiluomukset ovat seuranneet 1900-luvun alun arkkitehtuuria. 1980-luvun puolivälissä rakennetut uudemmat talot ovat ehkä kaikkein kauneimpia erilaisten arkkitehtuurien joukossa.

Nyt blokkirakennuksia ei enää tehtäisi, mutta vahinko onkin ehtinyt jo tapahtua. Arkkitehtuurin sijasta yhdistynyt Berliini kärsii toisenlaisista ongelmista. Entisen Itä-Berliinin työttömyysaste on 18,2 prosenttia.

Italiassa sistemazionea noudattavat arkkitehdit ovat pyrkineet säilyttämään keskiaikaisen arkkitehtuurin, saksalaisarkkitehdit eivät puolestaan pidä keskiaikaisesta arkkitehtuurista, epäilee Ruben. Moni rakennus on pikemminkin esteettinen haitta kuin todellinen maisemankaunistus.

Hilpeää tunnelmaa

Emme ole kävelyllä, vaan seilaamme pitkin Spree-jokea. Lastina ei ole keitä tahansa sunnuntaiseilaajia, vaan ajattelun kasvukärkeä, kirjailijoita.

Deutsche Telekomin korkea torni jää koko ajan kauemmas. Kannella maisemia ihailevat muun muassa ruotsalaiskirjailijat Per Olov Enqvist ja Elisabeth Olin. Lähes parikymmentä elinvuottaan ulkomailla, myös Berliinissä, viettänyt Enqvist on vajonnut mietteisiinsä ja tuijottaa ohi lipuvia näkymiä.

Kirjailijoiden keskuudessa vallitsee hilpeä tunnelma, ovathan he päässeet irtaantumaan hetkeksi raskaista seminaaritunnelmista, julkilausumien pilkuntarkasta hiomisesta ja henkilönimityksistä kiistelemisestä. Kansainvälisen PENin 72. vuosikokoukseen toukokuun lopussa on kokoontunut noin 280 ihmistä yli 70:stä maasta. Väriä, vilskettä ja melua riittää, mutta kaikki tehdään sulassa sovussa.

Ruben jatkaa, että Berliinin iän määrittelyä vaikeuttaa sekin, että kaupunki paloi vuonna 1380 ja samassa palossa menivät kaikki hallinnolliset asiakirjatkin. Jako Itä- ja Länsi-Berliiniin tuli voimaan vuonna 1750, ja Berliini oli ainoa kaupunki Saksassa, jossa oli kaikkiaan kuusi erilaista poliittista järjestelmää.

Takana ovat silti ajat, jolloin Itä- ja Länsi-Berliinin raja sijaitsi uuden rautatieaseman kohdalla. Tarinan mukaan kolme itäberliiniläistä, kaksi nuorta miestä ja nuori, raskaana oleva nainen yrittivät päästä Länsi-Berliinin puolelle ylittämällä joen uimalla. Tietysti he jäivät kiinni joen toisella puolen, eikä heidän tarinansa ole ainutlaatuinen. Poliisi koirineen torjui tuohon aikaan epätoivottuja rajanylityksiä. Nyt elämme maailmassa, joka ei ole jakaantunut enää itään eikä länteen, vaan pohjoiseen ja etelään.

Kirjallisuuskaan ei voi lieventää oloa kuin vain hetkellisesti maailmassa, jossa vain tietyillä ihmisillä on mahdollisuus ja etuoikeus matkustaa kansainvälisiin kokouksiin ja ilmaista mielipiteensä niin, että heitä kuunnellaan ja että heidän mielipiteensä saattavat aiheuttaa jopa toimenpiteitä. Mutta kuka maailman muuttaisi? Nauttikaamme siksi tästäkin venereissusta, joka saattaa olla viimeinen.

Rita Dahl




Garganta do Diablo - Paholaisen kita & Foz de Iguassu









Intiaanien pyhä hautauspaikka

Tuhansia vuosia sitten nämä putoukset olivat Tupi-Guarani- ja Paragua-intiaaniheimojen pyhä hautauspaikka. Espanjalainen Don Alvard Nunes, Cabeca de Vaca (Lehmän pää), osui tänne 1541 matkallaan rannikolle, Santa Catarinaan, Asuncióniin. Hän nimesi putoukset Saltos de Santa Maria –nimellä, mutta Tupi-Guaranien Iguaçu (Suuret vedet) palautui käyttöön. 1986 Unesco julisti Foz de Iguaçun putoukset maailman perintökohteeksi.

Kolme kilometriä leveät ja 80 metriä korkeat putoukset vetävät vertoja Victorian putousten leveydelle ja Niagaran korkeudelle. Täyteen oikeuteensa ne pääsevät Argentiinan puolelta nähtyinä – Brasilian puolelle putouksia on vain pieni pläntti. Brasilian puolella tarjolla jos jonkinlaista risteilyä Macuco Safarista Grand Aventuraan. Argentiinan puolella kannattaa käyttää Ônibusia, joka vie pisteestä pisteeseen. Brasilian putousosuudella törmää pieniin, kesyihin muurahaiskarhuihin. Jos onnistaa, saat jonkun ikuistamaan itsesi silittämässä karhua.

Aloitan kierrokseni Estación Cataratasin kohdalta, jossa vesiputouksia voi käydä ihailemassa lähietäisyydeltä eri tasoissa. Lähimmät etapit ovat muutaman kymmenen metrin päässä putouksista. Näky on silmät ja korvat mukaan imaiseva jos ei pelkää kastumista. Circuito Superior -ja Inferior –reittien varrelta putouksia voi ihailla eri kulmista: suoraan edestä tai sivuilta. Circuito Inferiorin päätteeksi nappaan ilmaisen paatin Isla San Martinille.

Kierroksen kohokohta on Garganta do Diablo. Pienen kävelymatkan päässä juna-asemalta odottaa palkinto: huimaavalla vauhdilla 90 metrin korkeudesta juoksevat putoukset, joiden vieressä pelottaa seisoa. Näkee täällä vehreässä maisemassa muitakin luonnoneläviä, jos silmä vain on tarpeeksi tarkkana.

Thursday, June 15, 2006

Soldier of rose - from a monologue to a dialogue

Soldier of rose – from a monologue to a dialogue

Days and Nights of Literature, Romania, September 2005

One summer I attended a lecture of a famous contemporary Portuguese writer. He was telling about his remarkable career: how he had written novels, poems etc., as well as worked as a journalist. In addition to this, he told that he had spent a big part of his life out of Portugal, namely in France. He is said to be one of the most cosmopolitan contemporary writers in Portugal.

After the lecture I went to this writer, like numerous other people, asking for an autograph for some of his books I just had bought. When it was my turn, I told him where I was coming from. He answered to me: “Estranho, más eu nunca quis viajar para Finlândia.” That is Portuguese and means: Strange, but I never wanted to travel to Finland. I smiled and went silently away.

The line between two people is already thin. Instead of trying to prevent communication, a human being should try to provoke it. Not only a writer. Everyone.

If a writer is isolating from the other people who is then going to promote that incredibly important idea about people, originated from different cultures or not, trying to cross the border of communication?

Talking is the same kind of act of communication as writing. Almost as much attention as what we write should be paid to what we say. What a writer says.

A bridge has been broken between lovers

A bridge has been broken between two people – the writer is someone who tries constantly to fix it by acting as some kind of mediator, a person who is trying to understand behaviour of both parts. Why do humans act like they do?

I think that the function of writing, as talking, in whatever form and style, be it journalistic, scientific, poetry or prose, is to try to understand the incomprehensible, so fundamentally deep and surprising. The incomprehensible is human being itself.

A writer could enhance amorous writing or being by thinking that he or she has fallen in love with an unknown person or why not an everyday object, even unliving, and tries to express this sensation by the best possible way and means he or she can. The reader is someone who tries to adapt to this role too, to get a grip of the feelings that float inside the writer.

A writer´s attitude: a friendly animal

What then, if a writer lacks friendly attitude? He won´t reach the readers, more general, he won´t reach other people, the other side of the broken bridge, he will remain in the shadows to continue his monologue. Perhaps it is very genuine monologue, genuine text worth of some high-value prize, but it is one-sided, goes only to one direction, and this is why it is doomed, because being unreachable for a reader, for another person. Could writer´s task then to cause at least dialogue, perhaps trialogue, multilogue? Perhaps everything is not being understood but at least something, at least there is a potential thrive for being understood, with the help of little bit empathy.

Soldier with the rose in his teeth

Where do I stand? On what stone do I find myself? Which exotic forests am I going through? Or are they not even exotic, forests, but streets in some strange town. Maybe I am not a human being but a rabbit.

In swedish writer´s Torgny Lindgren´s novel Pölsan the main character, war refugee Robert Maser has a discussion with his housekeeper Eva Marklund in Avabäck: “Fast nog är det en aning svårt att begripa varför du har letat dig till de här trakterna sade hon… Slutligen sade han: Jag har länge sökt efter ett landskap som motsvarar mitt själtillstånd.” (“Although it is difficult to understand why you have looked for this region, he said… Finally, he said: I have long looked after a landscape that responds the state of my soul.”)

Lindgren has found the right words. Writing for me, like looking for new landscapes for Robert Maser, is defining myself all the time, from time to time, changing self in the universe. Without writing I could pass my feelings, my sense, go beside myself. Inventing the lines that describe everchanging state of soul is necessary for a poet who can feel him/herself anything from an insect to human being.

Should a writer merely become a soldier of spreading the scent of rose around himself rather than some kind of fundamental opposer of something, be it a nation, nationality, ideology, whatever? Soldier of rose is not limited in speaking aloud to himself only, but he is the real peacekeeper, trying to establish a dialogue. The soldier of rose could be the new prototype of the writer living in the 21st century, in the world where the real borders between nations are vanishing, but where at the same time the imaginary borders, opinions based on flimsy knowledge, are increasing. It is these imaginary borders that this soldier should especially fight against. A writer is somebody who does not got the rose in the pipe of his rifle but in his mouth, between his teeth.

Riolainen sosiologian professori











Monen lukon takana

Taksi kääntyy rantabulevardilta pienelle sivukadulle. Isokokoinen kuljettaja astuu nopeasti ulos auttamaan matkalaukun kanssa. Bisnesmiehen elkein hän kysyy, milloin lentoni Lissaboniin lähtee. Vastaan, että perjantaina. Hyvän tienestin vainuava kuljettaja saa minut suostumaan siihen, että juuri hänen taksinsa noutaa minut lähtöpäivänä, hyvissä ajoin, koska lentokentälle on pitkä matka ja lähdemme ruuhka-aikana liikkeelle.

Pienessä, valkoisessa kopissa istuva portinvartija on syventynyt sanomalehden lukemiseen. Tervehdin miestä, kerron tulleeni talossa asuvan vieraaksi. Hän kehottaa minua menemään oikean portin eteen, hän avaisi oven taloon. Teen työtä käskettyä. Ehdin oikean portin eteen ja saan sen avattua, mutta ulko-ovea en. Tallustan uudestaan portinvartijan luokse. Tällä kertaa onnistun pääsemään sisään sekä portista että ulko-ovesta. Hissin toimintatapa on vielä arvoitus. Onneksi rappuun tulee joku asukas, joka neuvoo hissin oven avautuvan ulko-oven vierestä löytyvällä nappulalla. Ei mitenkään helppo päästä tähän rappuun! Vihdoin nousen kohti oikeaa kerrosta.

Soitan ovikelloa. Oven avaa nuorehko, tummahipiäinen nainen, joka pyytää astumaan peremmälle pieneen olohuoneeseen. Kirjat ovat täynnä sosiologiaa, folkloristiikkaa ja taidetta käsittelevää kirjallisuutta. Täällä asuu sosiologian professori, joka lepää parhaillaan makuuhuoneessa.

Palvelija ohjaa minut pieneen huoneeseen hänen makuuhuoneensa taakse, jonne jään purkamaan tavaroitani. Ikkunasta avautuu panoraamanäkymä Cristo Redentorille ja Rio de Janeiron kauniille kukkuloille. Rio olisi maailman kaunein kaupunki, jos se ei olisi niin jyrkästi jakautunut kahteen eri todellisuuteen!

Asuttuani muutaman päivän ennen tänne tuloani keskitason hotellissa aivan lähellä, olen nähnyt sitä toistakin todellisuutta, joka vyöryy kellareista kaduille. Joka aamu lähtiessäni retkilleni äiti lapsineen on ollut unten mailla hotellin vieressä sijaitsevalla pienellä sivukujalla pahvilaatikkojen alla.

Keskustan katujenkulmissa istuu vähän väliä kerjääviä äitejä, jotka yrittävät hellyttää ohikulkijan lapsillaan. Narkomaanit heiluvat vieroitusoireidensa kourissa keskustan aukioilla, nukkuvat pahvilaatikoiden alla tai istuvat kadulla verinen piikki vieressään.

Palattuani päivän retkiltäni illansuussa rantabulevardia pitkin takaisin kohti Gloriaa, pitkäsääriset, hoikat transvestiitit houkuttelevat ohiajavista autoista asiakkaita luokseen. Harpon mahdollisimman pitkin askelin hotelliini, kauhukuvat ryöstäjistä ja pahoinpitelijöistä ovat ottaneet minut valtaansa. Yö on myös työtä pelkäämättömien riolaisten kulta-aikaa. He ovat levittäneet huoville kaiken maallisen sälän levyistä käyttö- ja koriste-esineisiin, joista haluavat päästä eroon ansaitakseen edes hiukan lisää leipärahaa.

Riolaisen sosiologian professorin luona vietetyt pari päivää ovat poikkeuksellisen turvallista aikaa verrattuna sitä edeltävään hotellielämään. Rento professori, aito carioca, makaa sängyllä selkä paljaana palvelijan hieroessa häntä ja minun kysellessäni viimeisiä kysymyksiä brasilialaisten ruoan katukauppiaiden järjestäytyneisyydestä.

Vihdoin tulee paluun aika. Hyvästelen sydämellisen emäntäni ja raahaan laukkuni kadulle, jossa kuljettajani odottaa ajoissa. Lähdemme rantabulevardia pitkin kohti Rion kansainvälistä lentokenttää hirveässä ruuhkassa. Kuljettajani muistuttaa hänen kehottaneen meitä lähtemään hiukan ennemmin, ennen ruuhkan alkua.

Ei auta muu kuin madella. Tiedustelen kuljettajaltani sosiaalisista ongelmista riolaisten keskuudessa. Hän sanoo huumeiden olevan suurimpia uhkia. Moni hänen ystävänsä on sortunut huumeiden käyttäjäksi. Paikallisista faveloista, slummeista tulevat nuoret sortuvat liian usein helppoon tapaan paeta kurjaa todellisuutta, päihteisiin. Favelat sijaitsevat ympäriinsä keskellä kaupunkia, eivät pelkästään esikaupunkialueilla. Nyrkkisääntönä voi pitää, ettei koskaan voi tietää, mistä alkaa favela. Turistin liikkumisen kannalta tämä on tietysti rajoittavaa.

Onneksi toivoakin on: nämä rehelliset, Jumalaan uskovat taksikuskit ja kadunvarsimyyjät. Vaikka tiedä nyt sitten siitä rehellisyydestä. Matka lentokentälle kestää lähes tunnin ja maksaa lähes kaksikymmentä euroa. Kuljettajani on luultavasti ottanut itselleen jotakin välistä, mutta olkoon, nyt en halua muuta kuin päästä nojaamaan pehmeään penkkiin. Unelma levosta jää kuitenkin unelmaksi vain, koska viereeni istahtaa entinen argentiinalainen merikapteeni, joka aloittaa koko matkan kestävän höpötyksen merimatkoistaan ja EU:sta, joka tekee hallaa koko maailman elintarvikekaupalle…

Tuesday, June 13, 2006

Yhtyminen

Tänään on ahkera postipäivä, koska loppuviikosta ei postauksia ehkä tulekaan.

Yhtyminen

Panteistinen yhtyminen sopimukseen tuottaa ilman erityistä ilmoitustakin ehdottoman,

Euroopan Seksityöntekijöiden Manifestin joka kaiketi voidaan ymmärtää kahdella tavalla, joko oppina yksilöllisestä Kahden yksisoluisen eliön lyhytaikaisesta valaliitosta tai aistillisen rakkauden toteutumisyhteytenä. Antiikin, kristinuskon ja frankkilaisgermaanisen maailman teknologiat mahdollistavat sen, että mediat voivat myydä samaa tuotetta. Miehen ja naisen yhtyminen on silmien yhteisnäköä, rikosten täydellisyyttä. Kaikki korkeampi sielunelämä käy mahdolliseksi kuta enemmän säännöllinen yhteys toiseen ihmiseen. Millekään homoseksualismille ei tällaisessa kuviossa ollut tilaa. Kouvolan ja Kuusankosken akuuttia ongelmaa ei ratkaise hedelmöittymiskyvyttömyys, naisen tai miehen kyvyttömyys saada lapsia. Neljännellä rukousasteella antaa turkulaisten vapaasti oksentaa, valveutuneet työläiset tietävät että suuret valtiot ovat jumalallisia toimintoja. Buddha oman olemuksen kuvastimena, Tietojenkäsittely tunkeutuu ihmisihoa syvemmälle, eikä ihmisen ja koneen elo ole enää pelkkää science fictionia. Tärkein fuusioprosesseista on valon ja värin yhtyminen. Miehen ja naisen ruumiillinen yhtyminen on lankeemusta, Suomen yhtymistä konsensukseen. Ihmisen tavoite on Auringossa vety-ytimien yhtymistä heliumytimiksi. Enontekiön kunta kaiketi voidaan ymmärtää kahdella tavalla, yhtymisenä paikalliseen virka- ja työehtosopimukseen tai kahden parveilemattoman sukusolun täydellisenä yhtymisenä.

Rio de Janeiro - ihmeellinen ristiriitojen kaupunki!












Kumpuilevaa kauneutta

Jo ilmasta katsottuna Rio de Janeiro näyttää ihmeellisen kauniilta väliin vuorottelevine korkeine kumpuineen ja toisinaan vihreine keitaineen sekä vesialueineen. Ei ihme, että sitä kutsutaan Cidade Maravilhosaksi, ihmeelliseksi kaupungiksi. Koneen laskeuduttua saan kokea riolaisten, cariocien, sydämellisyyden ja avoimuuden.

Ensi töikseni otan taksin lentoasemalta ja pyydän ajamaan kaupungin keskustaan. Harmi, että sattuu olemaan pahin ruuhka-aika. Moni muu on menossa samaan suuntaan tai suuntaa töistä kotiin Rion ulkopuolelle. Pyylevä kuski on puhelias ja kyselee alkajaisiksi, mistä päin tulen. Kun kerron lentäväni Rioon Lissabonista, mutta olevani suomalainen, hän päivittelee takana olevaa pitkää matkaa.

Ohi vilahtaa merta ja rannan varrella sijaitsevia varastorakennuksia. Tien toiselle puolelle on kasaantunut heiveröisen näköisiä lautahökkelöitä, jätelaudoista ja muusta ylijäämätavarasta rakennettuja. Niiden välissä ylävartaloltaan alastomat tummaihoiset pojat potkivat keskenään palloa. Jäntevät pojanruumiit taipuvat suuriin venytyksiin ohi lentävän pallon vuoksi. Kunpa myös heidän elämänsä olisi yhtä jäntevän sulokasta – mutta ei.

Utelias kuskini kertoo, että ohitimme juuri erään Rion faveloista, slummeista, joita löytyy jokaisesta brasilialaisesta kaupungista, pienestä ja suuresta. Köyhä väestö asuu niissä, ja köyhyys tuo mukanaan usein ongelmia, rikollisuutta, huumeita ja tappoja. Faveloita sijaitsee erityisesti esikaupunkialueella, mutta myös aivan Rion keskustassa, aivan hienoimpienkin kaupunginosien keskellä. Nyrkkisääntönä voikin pitää, että Riossa favelaan voi törmätä vaikka naapurikorttelissa.

Faveloihin ei kukaan riolainenkaan mielellään joudu – miksi sitten turisti, kuskini kommentoi, kun kerron hänelle, että nyt vierailijoille tarjotaan mahdollisuutta osallistua favelakierrokselle. Elämä faveloissa ei ole niin ihanaa, että sitä kannattaisi matkustaa katsomaan useiden tuhansien kilometrien päästä. Sitä paitsi turistit eivät koskaan pääse näkemään sitä aivan raainta todellisuutta. Muuten luodit viuhuisivat ympärillä, kuten viime aikoina.

Brasilialaisissa suurkaupungeissa, erityisesti Riossa ja sen lisäksi São Paulossa, ovat yleistyneet sivullisten tahattomat kuolemat, jotka on aikaansaanut harhaluoti. Lentoaseman kioskin lehtien otsikoissa olen nähnyt myös uutisia kadulla elävien tapoista. Kaikki eivät pidä ilmeisesti köyhyydestä silmissään ja ovat valmiita sen rankemmanlaiseen eliminointiin.

Taksikuskini kertoo olevansa harras katolilainen, käyvänsä kirkossa vähintään joka viikko, kuten monet muut brasilialaiset. Uskonto on oopiumia köyhälle, pitää kansan poissa pahanteosta, tai ainakin vähentää pahoja tekoja. Minä olen tyypillinen pohjoiseurooppalainen maallistunut ihminen, jonka elämässä uskonto ei näyttele merkittävää roolia, jonkinlainen henkisyys kylläkin.

Matka kentältä keskustan Glóriassa sijaitsevan edullisen hotellin eteen kestää tunnin ja maksaa minulle viitisentoista euroa. Liiketoiminnan päälle ymmärtävä kuski kysyy vielä, milloin palaan takaisin ja tarvitsenko taksia silloin. Kiitän kohteliaasta tarjouksesta, mutta järjestän paluukyydin itse.

Taksinkuljettaja toivottaa vielä ihmeellistä Riossaoloaikaa. Köyhyyden lisäksi Rio on rakkauden kaupunki. Myöhemmin, kun olen kierrellyt busseilla keskellä kaupungin laajaa maantiedettä, erityisesti sen morrója, kumpuja, ja rantoja, en voi kuin todeta hänen olleen oikeassa. Kummut ovat kuin suojaisia paikkoja, joiden katveeseen rakastavaiset voivat kätkeytyä suojaan kiusallisilta katseilta.

Astun sisään hotelliin, jonka toisen kerroksen sisäpihalta saan huoneen. Iltapuulle menoa siivittää pihan betoniin ropiseva sade. Rio on hiukan kuin Lissabon. Sadetta saa niskaan välillä kuin saavista kaataen.

Corcovado ei kaadu Sokeritoppavuoren syliin

Riossa on tietysti unohtumattomat rannat, mutta ensin hoidan kulttuurin ja muut nähtävyydet alta pois. Heti seuraavana päivänä nousen Glórian vieressä sijaitsevan Praia do Flamingon edessä sijaitsevalta bussipysäkiltä bussiin, joka vie kohti erästä Rion suosituimmista nähtävyyksistä, Corcovadoa, Cristo Redentoria. Luonnonpuisto Parque Nacional da Tijucan keskellä sijaitsevalle Kristuspatsaalle pääsee ostamalla kalliin pääsylipun Estrada de Ferro do Corcovadolta lähtevään raitiovaunuun. Vaunulla kestää kavuta noin viidentoista minuutin verran 710 metrin korkeudessa sijaitsevalle Corcovadolle.

Kristuspatsas on levittänyt kätensä avoimiksi syleilläkseen kaupunkinsa asukkaita ja häntä katsomaan tulleita vieraita jo yli seitsemänkymmentä vuotta. Patsaan luoja on kuvanveistäjä Paul Landoviski, ja sen rakennutti insinööri Heitor da Silva Costa vuosina 1926-1931. Nyt patsaan edusta täyttyy päivästä toiseen ympäröiviä näköaloja ihailevista vierailijoista. Etäisyydessä näkyvät Ipaneman ja Cobacabanan hiekkarannat. Kumpuilevat morrót ovat Rion tyypillisintä maisemaa. Idyllin yllä leijailee vaalea harsomainen sumuverho, taikamatto satumaisen lempeän kaupungin yllä. Corcovado onkin ehkä Sokeritoppavuoren, Pão de Açucarin ohella parhaimpia näköalapaikkoja koko Riossa. Siellä seisoessaan pääsee yhteyksiin koko pienen universumin, Rion kanssa.

Mutta ehkä vielä viehättävämpi näköalapaikka on Sokeritoppavuori auringonlaskun aikaan. Tukahduttavan täyteen turisteilla pakatun Corcovadon lähellä astun bussiin, joka vie takaisin keskustaan ja jossa vaihdan Sokeritopalle vievään bussiin. Úrcan ja Botafogon rannat vilahtavat ikkunasta ohi mennessä, kunnes auto kääntyy oikealle. Meren viereen jäävät odottamaan vierailua Ipaneman ja Cobacabanan rannat. Bussi kiertelee Rion trendikkäiden keskustakaupunginosien läpi. Värikäs kaupunkiympäristö ja jännästi suunnitellut rakennukset lumoavat niin, että unohdan jäädä pois oikealla pysäkillä. Olen hienostokaupunginosassa, keskellä toinen toistaan upeampia siirtomaatyylisiä rakennuksia. Ystävällinen kuski kehottaa jäämään autoon, hän neuvoo, missä pitää jäädä pois.

Teen työtä käskettyä ja pian olen en raitiovaunun vaan jonkinnäköisen hissin oven ulkopuolella odottamassa vuoroani muutaman muun kanssa. Kohoan ylöspäin kohti Sokeritoppaa vaunun heittelehtiessä puolelta toiselle. Alas jää ranta, jonka ääriviivoja tuskin enää erottaa. Huipulta näen Corcovadon ojentelevan turhaan käsiään Sokeritoppaa kohti, ikään kuin Kristus toivoisi korkean vuoren vastaanottavan hänet. Suoraan edessä näkyvät Botafogon ja Urcan rannat. Kierrettyäni näköalapaikan toiselle puolelle näen vilauksen Curitibasta ja Ipanemasta.

Ilta on laskeutumassa peiton alle, mutta vielä on noustava pimeydessä toisella hissillä hiukan korkeammalla sijaitsevan toiselle morrólle. Nyt on jo niin pimeää, että on aika palata takaisin hotellille.

Riosta ei turhaan levitellä huhuja vaarallisena kaupunkina – huumeet todella näkyvät keskustassa selvästi ja kadulla asuvia kodittomia on paljon. Hotellini viereisellä kujalla äiti lapsineen kapuaa pahvinpalan alle vuoteeseensa, kylmälle maalle. Äkillisessä myötätunnonpuuskassa heitän muutaman kolikon hänelle.

Vain hiukan kauempana Santa Teresan boheemikaupunginosa valmistautuu iltaan. Ihmiset tanssivat kadulla ja kilauttelevat keskenään tuoppeja. Vielä muutaman korttelin edempänä kadulla makaa onnellisessa turtumuksessa tummaihoinen mies, jonka vieressä komeilee verinen piikki. Pahvilaatikoiden alla yöpyviä ihmisiä näkyy siellä täällä. Joku kopauttaa jalkaansa pelottaakseen pelokkaan turistin pois. Tämä ei ole teidän elämäänne – menkää pois.

Nukahdan mielessäni painajaismaisiksi muuttuvat visiot päässäni. Onhan Rio kaunis, mutta kauneuden alle kätkeytyy paljon rumuuttakin. Kunpa sosiaaliset ongelmat vain saisivat ratkaisunsa, koska olemukseltaan Rio on muutoin maailman kauneimpia kaupunkeja.

Taidetta ja kauniita ihmisiä

Pakko saada pakollinen annos taidetta. Jos haluaisin peruskurssin brasilialaisen kuvataiteen historiaan, suuntaisin Museu Nacional de Belas Artesiin, jonka kokoelmien avulla saa hyvän käsityksen 1900-luvun paikallisesta taiteesta. Mutta viehtymykseni on enemmän nykytaiteeseen päin eli otan muutaman askeleen kohti Praia do Flamengon pohjoispäässä hiukan rantaa päin kallellaan olevaa modernia rakennusta, Museu de Arte Modernaa. Museon ravintolassa voi nauttia kohtuulliseen hintaan hyvästä, urbaanista ruoasta trendikkäässä kahvilassa.

Jos taas rakastaisin vihreitä keitaita, puistoja, joita Riossa on yllin kyllin, iskisin kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja suuntaisin ensin osoitteessa Rua Jardim Botânico 414:ssä sijaitsevaan entiseen lyyrisen sopraanon Gabriela Bezanzonni Lagen omistamaan Parque Lagen puistoon, jonka keskellä olevaa ylellisen oloista, mutta nyt hylättyä, salaperäistä kaksikerroksista taloa laulajatar on asuttanut. Nyt sitä ympäröi rehevä viidakkomainen puisto pienine järvineen, romanttisine luolineen ja yleisöä varten tehtyine terraarioineen. Pieni apina kiipeilee puussa yrittäen itsepintaisesti pudottaa kookospähkinän alas ravinnokseen.

Parque Lagessa onnistuu hyvin vajoamaan romanttiseen mielentilaan, jota voi jatkaa kävelemällä hiukan vielä eteenpäin massiivisen kokoiseen Jardim Botânicoon. Siellä riittää katselemistä päiväksi ja pidemmäksikin aikaa, pensaspylväiden rajaamia teitä, suihkulähteitä ja antiikin hahmoja patsaiden muodossa.

Rio de Janeiron reissu ei olisi mitään ilman pistäytymistä Ipanemalla ja Cobacabanalla. Molemmat ovat lihatiskejä, joiden valkeaa hiekkaa pitkin laahustaa toinen toistaan komeampia, ylävartalonsa paljastaneita miehiä, ehkä maksullisia sellaisia? Nautin Ipaneman ja rantakahvilassa valkosipulilla maustetuista katkaravuista, caipirinhasta ja taivaan täydeltä porottavasta auringosta. Parille kerjäävälle pojalle nakkaan käteen muutaman katkaravun – tästä saatte syötävää. Parempi antaa apua pyytävälle lantti tai pari, ruokaa tai muuta käsillä olevaa kuin tulla ryöstetyksi. Jos joku osoittaa myötätunnon merkkejä, ehkä maailma pikkuhiljaa muuttuu ja toisen ihmisen pelko vähenee?

Kun alan kyllästyä löhöämiseen, nousen ja siirryn Ipaneman ”sisäosiin”, joissa rikkauden ja köyhyyden välinen kontrasti ei ole niin suuri kuin Rion keskustan kaupunginosissa. Silti törmään heti rampaan, joka vetää itseään kadulla eteenpäin toisella puolella ruumistaan. Mutta minä kävelen Ipaneman trendikkäiden kahviloiden luokse, jossa brasilialainen ylempi keskiluokka nauttii leivostiskien puoleensavetävästä tarjonnasta. Kadulla saan käteeni, tosin liian myöhään, flyerin jossa mainostetaan Ipaneman rannalla tapahtuvaa chill out –tapahtumaa. Ipanema ja Cobacabana ovat myös monien muusikoiden ja tiskijukkien suosimia alueita, joissa saisi halutessaan kuulla ajan hermolla ja mahdollisesti edelläkin olevia säveliä.

Myös kirja- ja levykauppojen valikoimat ovat Ipanemassa poikkeuksellisen tasokkaat. Pelkästään kauppojen viimeisen päälle suunnitellut sisustukset kertovat omaa kieltään – nyt olet vauraiden ihmisten alueella, myös hinnat ovat sen mukaiset. Chico Buarque de Hôlandan levyjen lisäksi mukaan tarttuu pari hänen kirjaansa; jotkut muusikoista ovat poikkitaiteellisesti lahjakkaita. Buarqueen tutustun myös onnekkaan sattuman kautta Biblioteca Nacionalin, Kansalliskirjaston näyttelyssä, joka on omistettu pelkästään Chicolle. Eikä suotta, hän on sisarensa Cal Costan ohella Brasilian tunnetuimpia muusikoita, ja myös lahjakkaimpia.

Koekuuntelen varovaisesti muutaman levyn peläten, että kadotan koko omaisuuteni pian näihin lempeisiin säveliin ja pehmeään portugalin kielen ääntämiseen. Vielä ehdin maistaa kuin missä tahansa länsimaisen maan hyvätasoisessa ravintolassa tehtyä broilerisalaattia kahvila-kirjakaupassa. Tarjoilijakin huomaa tilaisuutensa tulleen ja mainostaa viikonlopun jazz-tapahtumaa kahvilassa, mutta valitan iloisesti hymyillen, että liian myöhään, olen pian lähdössä. Parista käheä-äänisen jazz-laulaja Angela Rôron levystä pulitan taas joitakin realeja. Olen pulassa.

Saariakin Rion edustalla piisaisi. Ilha de Paquetá suosivat Rion pohjoisosissa asuvat perheet lomanviettopaikkanaan, mutta vierailijallekin riittää riemua pyöräillessä saaren hiekkaisia teitä meren välkkyessä vieressä. Ilha Fiscalilla katsen vangitsee insinööri Adolfo del Vecchion suunnittelema limenvihreä, neogoottilainen palatsi, jonka rakennustyöt saatiin päätökseen vuonna 1889. Samaisessa palatsissa pidettiin viimeiset keisarilliset tanssiaiset 9. marraskuuta 1889.

Tällä kertaa tyydyn vain Ilha de Paquetán merellisen rauhalliseen tunnelmaan. Saarta ympäri pyöräillessä hurahtaa koko päivä. Turkoosi meri jättää lämpimät muistot kumpuisesta kaupungista.

Museoita:

Museu Amsterdam Sauer, jalokiviä, Rua Garcia D´Ávila 105

Museu de Arte Moderna, Parque do Flamengo

Museu Carmen Miranda, Carmen Mirandan henkilökohtaista esineistöä, Avenida Rui Barbosa 560

Museu Chácara do Céu, entisen teollisuuspatroonan ja taidemesenaatin Raymondo Ottoni de Castro Mayan kartanossa antiikkia ja taidetta (Vlaminck, Monet, Portinari, Picasso) hänen yksityiskokoelmistaan, Rua Joaquím Murtinho Nobre 93

Museu Folclórico Edson Carneiro, kansantaidetta ja kirjasto, Rua do Catete 181

Museu Histórico do Exército & Forte de Cobacabana, aseita ja linnoituksen historiaa, Cobacabanan päässä

Museu Histórico Nacional, katsaus Brasilian siirtomaamenneisyyteen

Museu do Índio, 25000 esinettä, jotka kertovat Brasilian intiaanien elämän sosiaalisesta, uskonnollisesta taloudellisesta puolesta, Rua das Palmeiras 55

Museu Nacional de Belas Artes, 800 alkuperäismaalausta ja –veistosta, 1900-luvun brasilialaisen maalaustaiteen klassikoita, Avenida Rio Branco 199

Museu da República, taidetta tasavaltaisen Brasilian ajalta, Palácio do Catete, Rua do Catete 153

Museu H Stern, koruja, Rua Garcia D´Ávila 113

Museu Villa-Lobos, vuosisadan vaihteessa rakennetussa talossa sijaitseva museo on omistettu säveltäjä Heitor Villa-Lobosille, Rua Sorocaba 200

Rio de Janeiron historiaa:

1519 portugalilainen purjehtija Fernão de Magalhães lähti Riosta maailmanympärimatkalle länsimaasta itämaahan.. Vuonna 1532 Portugalin hallitus valtaa maan kuningas D. João III:n johdolla jakaen sen 15:een hallintokuntaan, joita johti 12 fidalgoa. Heidän pääasiallinen tehtävänsä oli edistää maanviljelyä maillaan ja suojella niitä intiaanien sekä kapinallisten hyökkäyksiltä. 1572 maa jaetaan kahteen hallitukseen, jotka sijoittuivat Salvadoriin ja Rio de Janeiroon, jotta hallinnointi olisi ollut helpompaa. 1700-luvulla käynnistyy suuri kullanetsintä Minas Geraisin maakuntaan Rio de Janeirosta. 1763 siirtomaan hallitus siirtyy Salvadorista Rioon ja 1808 Portugalin kuningas D. João ja kuningatar D. Maria I saapuvat Brasiliaan Napoleonin joukkoja pakoon yli 10000:n hengen hoveineen. 1841 D. Pedro II julistettiin Brasilian hallitsijaksi, 1854 alettiin rakentaa kahvintuotannon kuljettamisen helpottamiseksi rautatietä Porto de Mauásta Petropolikseen. 1888 orjuus lakkautettiin virallisesti ja 15.11.1889 perustetaan Brasilian tasavalta. 1920-luvulla Rio de Janeiro menettää merkitystään suhteessa kehittyviin São Pauloon ja Minas Geraisiin. 1964 Brasiliassa pidettiin ensimmäiset suorat vaalit kaupunginjohdon valitsemiseksi.

Rita Dahl




Uma cidade maravilhosa!!!


















Rion huipulla tuulee

Kadulla maleksii joukko miehiä, jotka etsivät katseellaan turisteja. Ehkä he tarjoavat opastusta edulliseen hintaan. Vai myyvätkö he mustan pörssin lippuja kaapelijunaan?

En jää kysymään, vaan suuntaan askeleeni tien yli kohti varsinaista lippuluukkua. Paikalliset matkailuviranomaisetkin ovat ymmärtäneet Cristo Redentorin houkuttelevuuden. Lipusta
Corcovado-vuoren huipulle saa pulittaa 20 euroa. Cristo Redentor on Leipätoppavuoren, Pão de Açúcarin, ohella Rio de Janeiron toiseksi kallein nähtävyys.

Puolen tunnin välein Corcovadoa ylös kipuavaa kaapelijunaa saa odotella hetken. Pian alas laskeutuu kaksi kaapelijunaa, joihin ihmiset alkavat pakkautua. Menen suosiolla jälkimmäiseen. Kanssamatkustajat puhuvat portugalin lisäksi ainakin ranskaa ja englantia. Kipuaminen kohti 710 metrin korkeudessa sijaitsevaa Corcovadoa alkaa.

Puiden lehvät sipaisevat kevyesti kaapelijunaa. Tie Corcovadon huipulle vie Tijucan kansallispuiston läpi. Vuoren alaosassa on jonkin verran asutusta, joka ylemmäksi mentäessä häviää kokonaan. Eläimiä ei sentään näy, vehmasta sademetsän luontoa sitäkin enemmän.

Kipuaminen kaapelijunalla huipulle kestää 15-20 minuuttia. Itse nähtävyydelle on joidenkin portaiden verran noustavaa. Vaikka kuinka montaa eri kansallisuutta edustavat turistit ovat kokoontuneet kädet levällään merta kohti ojentautuvaa Cristo Redentoria kuvaamaan. Salamat räpsivät. Minuakin pyydetään kuvausapuun.

Oikealla alhaalla levittäytyy Lagoa Rodrigo de Freitas –järvi, ajorata, Jardim de Botânico, kasvitieteellinen puutarha, hieman etäämpänä Cobacabanan, Ipaneman ja Leblonin kaupunginosat. Aivan edessä kohoaa ihanan Rion toinen kuuluisa nähtävyys, Leipätoppavuori, jonne täytyy nousta kahdella hissillä.

Korkeanpaikankammoisille Leipätoppavuori ei sovi. Hissien ikkunoista tosiaan näkee, kuinka korkealla maanpinnasta on. Corcovadolta laskeutuminen on kuin matka hidastetulla, yhdensuuntaisella vuoristoradalla.

Muurahaiskarhut ovat kuitenkin Foz de Iguacun putouksilta, eivät Riosta! Ne nyt sentään tuskin käyskentelisivät ihmeellisen kaupunginkaan kaduilla!!