Välimeri on mielentila


Välimeri on mielentila

Aina herätessään uudessa hotellissa jossakin Välimeren maassa Predrag Matvejevic (s. 1932) ihmettelee missä on ja mitä kieltä hänen nyt tulisi puhua. Välimeren breviaario –kirjassaan hän tavoittelee aistimusten välimerta.

Matvejevic opettaa neljällä kielellä, Sorbonnen yliopistossa venäjäksi ja ranskaksi, Rooman yliopistossa italiaksi ja Kroatiassa serbiaksi. ”Olen täydellinen tulevaisuuden eurooppalainen – tällaisia kaikki eurooppalaiset ovat jonain päivänä”, hän sanoo.

Tosin Matvejevic myöntää, että visio tulevaisuuden eurooppalaisesta tällaisena polyglottina ei ole ehkä aivan realistinen. ”Välillä tuntuu, että minulla on päässäni Baabelin torni – aivan kuin olisi tulossa hulluksi. Ehkä kaksi tai kolme osa-aluetta riittäisi, ei kaiken tarvitsisi olla näin monimutkaista kuin minulla.” Silti Matvejevic uskoo identiteettien moninaisuuteen singulaarisuuden sijasta. Portugalilaisen runoilijan Fernando Pessoan erilaiset persoonat, heteronyymit, edustivat identiteetin monimuotoisuutta kirjallisuudessa täydellisimmillään.

Monikulttuurisuus on aina ollut luonnollinen osa Matvejevicia, jonka isä oli 1920-luvulla Venäjältä maanpakoon lähtenyt aristokraatti ja äiti kroaatti Bosnia-Hertsegovinasta. ”6-7-vuotiaana puhuin isäni kanssa venäjää ja ranskaa, äitini kanssa kroatiaa. Avoimuus eri kulttuureita kohtaan on peräisin jo lapsuudestani”, toteaa Matvejevic.

Matvejevicin syntymäkaupunki Mostar sijaitsi erilaisten vastakkaisuuksien ja dualismien polttopisteessä Bosniassa ja edustaa ex-Jugoslaviaa, Itä-Eurooppaa ja Välimerta tyypillisimmillään. Jugoslaviaa noin viiden vuosisadan ajan hallinneen turkilaisen Ottomaanivaltakunnan (1389-1903) symboliksi nousseen kaupungin asukkaista yli kolmasosa on muslimeja. Lisäksi kaupungista löytyy ortodokseja ja katolisia. Matvejevic opiskeli romaanista filologiaa Sarajevon ja Zagrebin yliopistoissa ja väitteli Sorbonnessa vertailevasta estetiikasta. Ex-Jugoslaviassa hän toimi ranskalaisen kirjallisuuden professorina Zagrebin yliopistossa.

Sovinnontekijän roolissa

Matvejevic yritti vaikuttaa ex-Jugoslavian lehdissä julkaistuilla artikkeleilla ja kirjoituksilla, luoda sovintoa islamilaisten ja ortodoksien ja eri etnisten ryhmien välille. Hän uskoi 1980-luvun lopun kirjoituksissaan, että Jugoslavia olisi voinut pysyä yhtenäisenä ja yhtenä Itä-Euroopan kehittyneimmistä maista se olisi voinut liittyä Euroopan Unioniin ensimmäisten joukossa. Kaikki verenvuodatus ja massamurhat olisi voitu välttää.

Matvejevicin kirjoitukset eivät saaneet vastakaikua. ”Eräänä päivänä joku oli ampunut revolverilla postilaatikkooni ja minua nimitettiin petturiksi. Silloin totesin, että sulka jolla kirjoitin, oli heikko ja lähdin maanpakoon Ranskaan vuonna 1991.” Viime töikseen hän lähetti avoimen kirjeen Belgradiin kroaatteihin ja albaaneihin kohdistuneet etniset puhdistukset aloittaneelle Slobodan Milosevicille, jossa hän ehdotti tälle antautumista ja itsemurhan tekemistä.

Hän on kuvannut matkaa Zagrebista Triesteen Bosniasta ja Hertsegovinasta peräisin olevia muslimipakolaisia, mukhadjireja, täynnä olevassa junassa Mukhadjirs de Bosnie-artikkelissaan. Vaunuissa eri-ikäiset naiset, vanhukset ja äidit lastensa kanssa istuivat kaikki yhtä neuvottomina. Kukaan ei tiennyt minne oli menossa. Kaikki olisivat halunneet vain jäädä rakkaaseen kotimaahansa.

Matvejevic vietti yhden yön Triestessä, italialaisessa ja hiukan slaavilaisessakin kaupungissa, välimerellisessä ja kosmopoliittisessa, jossa aistii kirjailija Claudio Magriksen mukaan todellisen rajaidentiteetin. Ei ihme, että kaupunki on houkuttanut puoleensa kirjailijoita aina James Joycea myöten.

Ranskassa Matvejevic alkoi opettaa Sorbonnessa yleistä kirjallisuustiedettä ja sai pian kutsun Rooman Sapienza-yliopistoon opettamaan slaavilaisia kieliä ja kirjallisuutta. Siellä hän on edelleen, yhdeksättä vuotta.

Matvejevic on julkaissut lukuisia kirjoja 1970-luvulta lähtien. Epistolario dell´altra Europa (1992) on hänen tunnetuin teoksensa Italiassa. Siinä hän puolustaa ihmisoikeuksia ja käsittelee Itä-Euroopan kuuluisia toisinajattelijoita aina Saharovista, Havelista, Mandelstamista runoilija Joseph Brodskyyn.

Kerrottu ja eletty Välimeri

Maanpakolaisen mieltä helpotti alun perin kroatiaksi kirjoitetun ja 1987 julkaistun Mediterranski Brevijarin saama hyvä vastaanotto ympäri Eurooppaa. Kirja käännettiin ensimmäisenä vuonna 1993 ranskaksi ja se voitti parhaan ulkomaisen kirjan palkinnon Pariisissa. Sveitsissä se palkittiin vielä ”Ch. Veillon”-palkinnolla.

Matvejevicin kiinnostus Välimerta kohtaan heräsi varhain lapsuudessa. Isä oli syntynyt Mustanmeren rannalla kosmopoliittisessa Odessassa, vietti lapsuutensa Krimissä ja kertoi siellä kokemistaan meritunnelmista. Myöhemmin Adrianmeren rannalla asuneelle Matvejevicille kertyi myös omia kokemuksia merestä: meri tuli tutuksi sekä kerrottuna että elettynä. ”Nuorena opiskelijana työskentelin kansipoikana laivoilla, jotka seilasivat ympäri Välimeren saaria. Näin tulin tutustuneeksi esimerkiksi Kreikan ja Adrianmeren saariin. Tein matkoillani muistiinpanoja ja lopulta päätin kirjoittaa kokemuksistani kirjan, Mediterranski Brevijarin.” Kirjan kirjoittaminen vei aikaa yhteensä viisi vuotta. Matvejevic teki noin kaksikymmentä käsikirjoitusta ennen kuin viimein oli tyytyväinen kirjan muotoon.

Fernand Braudelin La Méditerranée le Monde méditerranéen l´époque le Philippe II (Pariisi 1949) on paras tähän mennessä tehty Välimerta käsittelevä historiallinen tutkimus, eikä Matvejevic halunnut tehdä toista samanlaista vaan aivan omanlaisensa kirjan. Välimeren breviaario ilmestyi suomeksi keväällä 2003 (Loki-Kirjat). Kyseessä on jo 21. käännös teoksesta.

Välimeren breviaario on faktan ja fiktion välimaastossa liikkuvaa, esseististä ja poeettista tekstiä, joka hakee Välimeren tunnelmaa välillä runollisesti ympäristöä havainnoimalla: ”Vaahdosta puhutaan ylimalkaisesti tai kaunistellen, yleensä aaltojen ja tuulien yhteydessä. Se rinnastetaan keveyteen, pinnallisuuteen, petollisuuteen, raivonpuuskiin ja jopa hedelmällisyyteen, mutta nämä ovat pelkkiä rinnastuksia eivätkä kerro, mitä vaahto oikeastaan on. Harvaa kiinnostaa onko sillä massaa, millainen sen koostumus on, onko se yhtä suolaista kuin meri ja miksi meri paiskaa sitä rannalle niin sinnikkäästi ja niin suuria määriä. Voiko vaahdon yhteydessä edes puhua määrästä? Ei myöskään pidä unohtaa merenvaahdon ja rantavaahdon eroa: niitä on vaikea erottaa, vaikka usein kyse voi olla vain jommastakummasta. Kumpaakin on olemassa ja kummallakin on paikkansa. Toisin kuin Välimeressä, Kuolleessameressä ei ole vaahtoa.”

Välimeri elää todellisuuden lisäksi kuvitelmien, myyttien ja stereotypioiden ja yhteisten uskomusten varassa, ja niihin kuuluu vaahdon lisäksi esimerkiksi köyden haju. ”Välimerellä on olemassa useita kulttuureita, joista jokainen antaa jotain lisää merelle, mutta silti on vain yksi yhteinen meri, kaikkien kulttuurien perusta. Mereen heitetyn köyden tuoksu on Barcelonassa, Tunisissa ja Ateenassa samanlainen, mutta ei aivan identtinen kuitenkaan.” Myös esimerkiksi aallot, tuulet ja saaret saavat aistimuksellisen kuvauksen Välimeren breviaariossa.

Välimeren ympärillä on aina elänyt laaja kansallisuuksien kirjo: mm. juutalaiset, arabit, koptit, berberit ja beduiinit ovat joskus löytäneet kodin sieltä. Siksi Välimeren breviaariossa hahmotellaan myös eri kansojen erilaista sanastoa.

Idän ja lännen välissä

Yhteisten uskomusten lisäksi Välimeri koostuu myös vastakkaisuuksista: siellä ovat saaneet ilmaisunsa niin tiede ja runous, dionyysisyys ja sisyfosmaisuus, länsi ja itä. Matvejevicilla on omakohtaisia kokemuksia tästä. ”Isäni oli ortodoksi ja äitini katolilainen. Olen kärsinyt paljon tästä kahden todellisuuden rajalla sijaitsemisesta ja yrittänyt käsitellä sitä kirjoitusteni kautta.” Välimerellisyys ei ole syntymäpaikasta kiinni: Nietszchen mukaan se on kenen tahansa saavutettavissa missä tahansa. Kyse on mielentilasta.

Myös maantieteelliset vastakkaisuudet leimaavat Välimerta. ”Eteläisissä osissaan Välimeri lähestyy autiomaata ja merta ja ihmismäärä kasvaa, viljeltävä maa sen sijaan vähenee. Välimeren pohjoisosissa on aina ollut parempi tilanne, vaikka sekin on ollut suunnilleen 200 vuotta muuta Eurooppaa jäljessä”, tilittää Matvejevic.

Nyt eroja Euroopan sisällä ollaan kuromassa umpeen, kun Itä-Euroopan maat, niiden mukana Slovenia ja Slovakiakin, ovat hakemassa EU-jäseniksi. ”Olen tyytyväinen EU:n laajenemiseen, mutta mieluummin puhuisin yhdistymisestä kuin laajenemisesta. Laajeneminen-sanasta tulee mieleen, että joku jää väistämättä reunalle. Yhdistyminen tuottaa väistämättä myös ongelmia. Vaarana on, että uusista jäsenmaista tulee köyhiä sukulaismaita.” EU on hänen mielestään aina suhtautunut konflikteiden keskellä eläviin Välimeren maihin vähätellen, kuin ”toisena Eurooppana”. Kauniit lupaukset yhteistyöstä ja solidaarisuudesta eivät ole toteutuneet.

Tulevaisuudessa, EU:n laajentuessa, sen haasteeksi jää sotiminen tulevilla rajoillaan niin laitonta maahanmuuttoa, rikollisuutta kuin islamin uhkaa vastaan. Eikä islamilaisuutta tule rinnastaa pelkästään sen fundamentaalisiin muotoihin, Matvejevic varoittaa. Tämä tekisi hallaa myös islamin uskoa tunnustaville Välimeren maille.

Toinen vaara liittyykin Irakin sotaan, joka sai kaikki Itä-Euroopan maat yhtenä rintamana tukemaan USA:ta tämän satelliittivaltioina, vastustamaan islamin leviämistä. ”Satelliittivaltiot muuttuvat helposti vasallivaltioiksi”, Matvejevic muistuttaa. Sellaisiksi ryhtyminen synnyttäisi lisää säröjä jo entuudestaan hajanaisiin maihin ja uhkaisi uutta yhtenäisyyttä.

Matvejevic jatkaa, että Välimeren maissa on pitkään pidetty Välimerta kaiken keskuksena. Nyt on totuteltava siihen, että maailmassa on muitakin, tärkeämpiä keskuksia. Välimeren maissa on totuttu ihailemaan omaa, kunniakasta menneisyyttä, mutta ei nykyisyyttä ja tulevaisuuttakaan voi unohtaa.

julkaistu Vihreässä Langassa

Vihreä Lanka, 31/2003, s. 10: ”Välimeri on mielentila”

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari