Toiveikas vankila

Toiveikas vankila

Vanhustentalo on toiveikas vankila. Ainakin vanhoilla ihmisillä on seuraa toisistaan. Aina ei voi valita hoitopaikkaansa, varsinkin jos on dementoitunut tai kärsii Alzheimerin taudista. Kiireiset ja menestyvät läheiset ovat irrottautuneet vanhuksista. Vanhukset ovat vauraassa ja elämyksellisessä elämässä turhia rönsyjä, jotka on leikattava pois.

Aamuisin vanhustentalo on vielä hiljainen, eikä sairaalamaisilla käytävillä ole liikettä. Iltaisin valot syttyvät ikkunoihin, toiveikkaat silmät, jouluna kuuset on koristeltu ja tähdet niihin ripustettu. Minulla ei ole koskaan ollut kuusta, joulumattokin pysyy eteisessä läpi vuoden, koska maton vaihtaminen on suuritöinen puuha. Joulu on joka päivä, jos niin haluaa.

Ostoskeskuksen käytävillä vanhukset liikkuvat, joku rollaattorin kanssa, toinen ilman, mutta ehkä tästä maailmasta vieraantuneena.

Kerran osuin aamulla Nordean konttoriin tallelokeroani katsastamaan, kun samassa jonossa seisoi vanhustentalon asukas, harmaantunut, laiha ja hiljaisen oloinen, harmaaseen pukuun mies. Joku ohikulkija tervehti häntä: Mitä pankkiiri, tilejä tarkistamaan menossa. Luihu, harmaantunut mies heitti kulkijaa kohti hymyntapaisen ja jatkoi kärsivällistä seisoskeluaan jonossa.

Tätä elämä on, jonossa seisoskelua, eikä koskaan ole varmuutta siitä, avataanko ovi ja jos avataan, mitä sisältä paljastuu ja saako jokainen sitä, mitä halusi.

Antiikkisessa harmaassa puvussa seisoskellut mies ainakin sai mitä halusi, koska kohta hän käveli jälleen ostoskeskuksen käytävällä päämäärättömästi. Ostoskeskuksen keskellä sijaitsevalla aukiolla torikauppiaat olivat pystyttäneet telttansa, joissa myivät metrilakritsia, leivonnaisia ja muita leipomotuotteita kalliiseen hintaan.

Penkeillä istuskelivat samat naamat nauttimassa pulloista omia eväitään tai odottamassa, että joku tulisi tarjoamaan nautittavaa. Ostoskeskuksen elämä oli ennallaan, paitsi että joku oli tehnyt tilinsä selviksi, ainakin vähäksi aikaa. Harmaapäinen herra kävi pankissa vähän väliä aamuisin. Ehkä se oli hänen tapansa pysyä työssäkäyvien maailmassa.

Jotkut muut työnsivät itseään rollaattorin varassa eteenpäin, suorittivat pieniä ostoksia K-kaupan hedelmä- ja vihannestiskillä.

Vanhana oppii senkin periaatteen, että vähässä on suuren alku. Nuorempana suoritettu porskunta ja korskunta jää unholaan. Se, mikä on kerran mennyt, ei koskaan palaa, ainakaan samanlaisena.

“Gelido in ogni vena / scorrermi sento il sangue, / l´ombra del figlio esangue / m´ingombra di terror”. (I feel my lood like ice / coursing through every vain. / The shade of my lifeless son / afflicts me with terror.) Vivaldin Farnace-oopperan Gelido in ogni venan kylmyys on silmin kosketeltavaa, korvin kuultavissa olevaa.

Millaisia kulttuurinautintoja harrastetaan vanhustentalon seinien sisäpuolella, vai harrastetaanko. Ostarin ravintolaan karaokeen farkkutakeissaan lipuvilla miehillä ja naisilla on samanlainen kova humalainen ääni, ne kulkevat ikkunani ali kapakasta tullessaan keskustellen iltaisista edesottamuksistaan. Pari virolaista menee ohi, heidät erottaa selvemmin kuin muut. Keski-ikäisten ravintolastapalaajien lisäksi ovat nuoret, kimakkaääniset tytöt, jotka kävelevät ohi poikien kanssa ja jäävät istumaan penkille nuorten asioita keskustellen.

Kuinka pienestä on aiheeksi? Tai kuinka suuresta? Tarvitaanko henkilökohtainen mullistus ja mikä sellaisen aiheuttaa? Onko ohikulkijoista tarpeeksi suureksi mullistukseksi, jos oma elämä on pelkkää tietokoneen ääressä istumista, ajoittaista poistumista ja lähtemistä, palaamista? Riittävätkö tunteet aihioksi ja mistä ne on saatava?

Liikaa mietteitä ja vähän kirjoitusta. Kuuntele vain niitä ohikulkijoita ja tee niistä aiheesi. Kyllä kuoleva vanhainkotikin elää kummasti, kun oma elämä on pahemmassa stagnaatiossa kuin se. En sanonut sanaa tila, se olisi ollut ehkä hallinnon tai suunnittelun kömpelöä kieltä, vältin sen sudenkuopan. Tule tietoisemmaksi omista sanastovalinnoistasi. On ikävää tunnustaa itselleen, että myös minä käytän huonoa kieltä – minä, universumin valokeilassa paistatteleva aurinkoruhtinatar. Minä, erehtymätön. Minä, jonka ympärillä ja avustuksella maailma pyörii.

Tai ehkei sittenkään? Ei kukaan näistä kulkijoista tiedä, kuka heidät kuulee heidän saapuessaan rankan ravintolaillan päätteeksi kotiinsa, eikä heitä edes kiinnosta. Enkä minäkään ole kiinnostunut heistä, jos suoraan sanotaan. He nyt sattuivat vain tulemaan aiheeksi tekstiin samalla kun kulkivat ikkunani alta. Muuten tuskin olisin halunnut heistä tietääkään.

Minä en nimittäin vietä aikaani ostarin karaokekapakassa. Seurustelen toisenlaisten ihmisten kanssa, nämä ihmiset eksyivät tähän aivan sattumalta. Ei niin, että olisin välinpitämätön eikä minua kiinnostaisi, mitä heille kuuluu ja tapahtuu. En vain liiku heidän kanssaan.

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari