Politiikka - portugalilaisten intohimo




Politiikka ja jalkapallo – portugalilaisten intohimot

Fado, jalkapallo ja Fátima ovat portugalilaisten kolme kovaa F:ää, joista heitä ei saa luopumaan nykyäänkään. Joukkoon voisi lisätä neljännen, p:llä alkavan sanan: politiikka.

1990-luvun alussa alkanut taloudellinen kasvu toi Portugalin valtiolle rahaa valtionyritysten yksityistämisestä. Maahan virtasi tasaisesti myös ulkomaisia investointeja ja EU-tukea.

Rikkaudet eivät ole silti tasaisesti jakautuneet: maasta löytyy ökyrikkaita, mutta myös surullisen köyhiä tai muuten syrjäytyneitä ihmisiä. Mistään pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta ei voida puhua, vaikka jonkinlainen sosiaaliturva onkin käytössä. Köyhyys ja niistä aiheutuvat sosiaaliset ongelmat näkyvät myös kaduilla paljon räikeämmin kuin meillä. Kerjäläisiä ei ole tungokseksi asti kuten kehitysmaissa, mutta heitä on kuitenkin. Lisäksi Lissabonin oma ilmiö ovat rehelliset narkomaanit, jotka ansaitsevat päivittäisiä annoksiaan näyttämällä autoilijoille vapaita parkkipaikkoja pientä maksua vastaan.

Kontrastit eivät rajoitu pelkästään sosiologiseen ilmastoon. Myös poliittinen kenttä on taisteluhenkeä täynnä.

Otetaan yksi konkreettinen esimerkki Portugalin poliittisesta lähihistoriasta tilanteen havainnollistamiseksi.

Seurasin kampanjaa erityisesti Portugalin kahdesta tärkeimmästä päivälehdestä, o Públicosta ja Diário de Noticiasista ja joskus satuin myös television eteen vaalitenttien aikaan.

16. joulukuuta 2001 oli ratkaiseva päivä, jolloin kaupungintalot - Camara Municipalit - täytettiin uusilla päämiehillä, kaupunginjohtajilla.

Maan pääkaupungissa taistelu käytiin kahden poliittisen ääripään, vasemmiston ja oikeiston välillä. Taistelu Lissabonissa oli erityisen seurattu, koska pääkaupunki on luonnollisesti maan poliittisen tulevaisuuden kannalta tärkein.

Vahvimmat voittajaehdokkaat Lissabonissa ovat keskusta-oikeistopuolueen Partido Social Democratan (PSD) ehdokas Pedro Santana Lopes ja sosialistipuolue Partido Socialistan (PS) ehdokas João Soares. Voitosta taistelivat myös kristillisdemokraatti Paulo Portas (CDS-PP). Muita haastajia olivat hänen veljensä, vasemmiston Miguel Portas (Bloco de Esquerda) ja äärivasemmistolainen Garçia Pereira (MRPP).

Rasitteena suku

Soaresin rasitteena tai etuna on suku: hän on Portugalin entisen presidentin Mario Soaresin poika. 77-vuotias Soares tuli tutuksi näyksi poikansa vaalitilaisuuksissa, ja hänen maineellaan poika-Soares tuntuikin lähinnä ratsastavan.

Portugalilaiset poliitikot eivät kaihda poliittisista paikoista taistellessaan voimakkaitakaan mielenilmauksia tai vastapuolen piikittelyä. Pohjoismaisiin ilmeettömiin poliitikkoihin verrattuna portugalilaiset poliitikot menestyvät myös mimiikassa: heidän eleensä ja ilmeensä ovat huomattavasti eläväisempiä – sanoisinko välimerellisiä – kuin mauttomien ja hajuttomien pohjoismaalaisten poliitikoiden.

Jos ei ole mahdollisuutta mennä eläviin vaalitilaisuuksiin, portugalilaisia poliitikkoja kannattaa seurata erityisesti televisiosta, jossa heidän ilmeikkyytensä pääsee täyteen oikeuteensa. Suomalaiset poliitikot näyttävät ilmeettömiltä maitonaamoilta runsaasti ilmehtivien ja elehtivien portugalilaisten poliitikkojen jälkeen.

Kaksi kautta Portugalin presidenttinä istunut Mario Soares korosti erityisesti sitä, että kyseessä on ”taistelu oikeiston ja vasemmiston välillä”. Isä-Soares liittyi poikansa kampanjan avuksi perjantaina 7.12 ojentaessaan tälle syntymäpäivälahjan. Samaisessa vaalitilaisuudessa hän korosti, että ”vasemmisto ei ole koskaan hävinnyt vaalitaistelussa oikeistolle” ja enteili tällä vasemmiston vaalivoittoa.

PSD:n ehdokas Pedro Santana Lopes kommentoi isä-Soaresin osallistumista poikansa kampanjaan todeten: ”Minun perhettäni ei ole koulutettu politiikkaan.” Lopes oli Soaresin vakavasti otettavin haastaja oikealta. Hän oli jo toiminut Figueira de Fozin kaupunginjohtajana, mutta yritti nyt päästä vaikuttamaan Lissaboniin, jossa vaalipiirissä hän oli tällä kertaa ehdokkaana.

Kristillisdemokraatit (PSD-PP) johtivat vaalitilastoja. Heidän ennustettiin saavan 41,2 %:a kaikista äänistä koko maassa. Toisella sijalla tilastoissa ovat sosialistit (PS) 27,3 %:n äänisaaliilla (CESOP, Katolisen yliopiston mielipidetutkimusten ja –luotausten keskus, joulukuu 2001).

Vaalien valtakunnallinen voittaja oli sosialidemokraattinen puolue (PSD), joka eniten lisäsi paikkojaan, häviäjiin kuuluivat sen sijaan 14 paikkaa menettänyt sosialistipuolue (PS) sekä kristillisdemokraatit (CDU).

Värikästä kampanjointia ja mielenilmauksia

Tärkein taistelu äänistä käytiin Lissabonin eri kaupunginosissa kansan keskuudessa. Soares kampanjoi vahvoilla kannatusalueillaan Alfamassa ja Gracassa, ja hänen kampanjointiaam vauhditti bändi ja tunnetut julkisuuden henkilöt. Kaikki keinot ja oheisapu ovat täällä sallittuja.

Portugalin poliittinen elämä on myös vapaan kansalaistoiminnan osalta suomalaista värikkäämpää: suora toiminta ja erilaiset mielenilmaukset ovat arkipäivää. Mielipiteitä ei tuoda esiin lehtien palstoilla, vaan suoran toiminnan avulla.

7.12 Vasemmistoblokki (Bloco de Esquerda) järjesti mielenilmauksen Setubalin kaupunginjohtajaa vastaan kaupungintalon edessä. Viisi nuorta miestä oli pukeutunut haalareihin ja naamioihin ja pyllisti kameroille. Kalsareihin oli kirjoitettu teksti ”Stop Secil”. Vähän aiemmin kaupunginjohtaja, sosialisti Mata Caceres oli hyväksynyt, että vaarallisia teollisuusjätteitä haudataan Secil-nimiseen tehtaaseen Setubalissa.

Kristillisdemokraatti Paulo Portasin mielestä vaalikampanjassa on olemassa ideologisia eroja - ei vasemmiston ja oikeiston - vaan keskustablokin ja hänen edustamansa CDS-PP:n edustajien mielipiteiden välillä. Hän nosti esille erityisesti neljä tärkeää asiakysymystä, joissa eri puolueiden eroavaisuudet näkyvät: suhtautumisessa huumeisiin, turvallisuuteen, siirtolaisuuteen ja taisteluun köyhyyttä vastaan.

Portasin lausunto oli lähinnä pitää poliittista peliä Setubalin suoran kansalaisaktion jälkeen, yrittäen saada ihmiset miettimään mielipide-eroja erityisesti Portasin ja hänen pahimman haastajansa Santana Lopesin välillä.

Portasin veli Miguel nosti kampanjassaan esille huume- ja alkoholiriippuvaiset ja Lissabonin kaupungin omituisen rakennuspolitiikan. Omituisen siksi, että suurin osa kaupungin käynnistämistä rakennusprojekteista on keskittynyt kaupungin laitamille ja periferioihin, eikä Portasin sanoin ”kaupungin erikoisuuksia ole huomioitu”. Erikoinen toiminta on saanut paikallisen nuoriblokin kehittämään sloganin ”tanta gente sem casa, tanta casa sem gente”-”niin paljon ihmisiä ilman asuntoa, niin paljon asuntoja ilman ihmisiä”.

Ja tämän tosiaan havaitsee kulkiessaan läpi Lissabonin keskustan kaupunginosien ja vielä kauemmaksikin. Liian paljon upeita, kulttuurihistoriallisestikin arvokkaita taloja on jätetty silleen heitteille. Varojen puuttuessa ne on jätetty yksinään rappeutumaan ja käyttämättömiksi. Voisiko ajatella, että halukkaat kansalaisjärjestöt tarttuisivat remonttitarvikkeisiin ja kunnostaisivat taloja asumis- tai toimintakuntoon? Eikö tällainen toiminta koituisi kaikkien hyväksi?

Portugalin poliittinen menneisyys todistaa, että vasemmistoäänestäjät ovat kautta aikojen valinneet oikeistopresidenttejä ja oikeistoäänestäjät vasemmistopresidenttejä. Portugalin suurimman päivälehden o Públicon kolumnisti José Manuel Fernandes kiinnitti vaalienaikaisessa kolumnissaan huomiota vasemmistoehdokkaiden huomattavaan oikeistolaistumiseen. Vai mitä on sanottava João Santosin halusta perustaa golfkoulu Amoreirasiin ja Santana Lopesin ehdotuksesta pakkolunastaa raunioitunit entinen tanssisali Parque Mayer? Onko ideologisia eroja sittenkään olemassa vai vain halu voittaa vaalit, hinnalla millä hyvänsä?


Boksi

Demokratian kolmas aalto

25.4.1974 käynnistyi Portugalin poliittisessa elämässä nk. demokratian kolmas kausi, jolloin keskityttiin demokratian muihin hallintojärjestelmiin vertailun sijasta demokratiaan laatuun ja sen parantamiseen. Keskustelun päämääränä oli ymmärtää, millainen vaikutus poliittisilla puolueilla oli demoratian laatuun Portugalissa.

Ennen vuotta 1910 Portugali oli monarkia, mutta maan valtasi vuonna 1926 sotilashallinto. Entisestä Coimbran yliopiston taloustieteen professorista António de Salazar Oliveirasta tuli maan pääministeri 1932, ja hän säilyi vallassa aina vuoteen 1974, vaikka vuodet 1968-1974 hallitsijana toimi Marcello Caetano Salazarin sairastuttua vakavasti.

Ennen sotilashallinnon valtaannnousua upseerit oli rekrytoitu aristokraattien keskuudesta, mutta Salazarin modernisaatio-ohjelman tultua voimaan 1920-luvun puolestavälistä heitä etsittiin myös keskiluokasta, 1960-luvulla myös alemmasta keskiluokasta, mikä aiheutti luokkaristiriitoja upseerien välille.

Neilikkavallankumouksen aikaansaanut MFA, Armed Forces Movement, syntyi upseerien tyytymättömyydestä paitsi luokkaeroihin, myös Portugalin siirtomaasotiin Afrikassa.

Salazarin aikana lähes kolmannes Portugalin bruttokansantuotteesta tuli maanviljelyksestä ja maa oli taloudellisesti katastrofaalisessa tilassa, mutta 1980-luvun puolessavälissä pääministeri Cavaco Silva aloitti neoliberalistisen talouspolitiikan harjoittamisen, joka näkyi Portugalin yleisenä vaurastumisen. Silva omaksui thatcheriaanisen monetarismin, joka pyrki valtionyritysten yksityistämiseen ja yksityisen sektorin elvyttämiseen muutenkin.

Inflaatioprosentti oli hälyyttävä, neilikkavallankumouksen jälkeisinä vuosina 30 %, mutta aleni 1990-luvulle tultaessa. Silti vielä vuonna 1996 Portugali oli Kreikan jälkeen toiseksi köyhin EU-jäsenmaa. Menestyksen syy olivat Silvan raha- ja veropolitiikan lisäksi EMUun liittyminen ja naisten osallistuminen työmarkkinoille enenevässä määrin. Salazarin aikana heidän ainoa tehtävänsä oli kodin hoitaminen.

Salazar salli vain yhden puolueen, PCP:n toiminnan. Neilikkavallankumouksen jälkeen vallankumouseneuvosto hallitsi kahden vuoden ajan ohjatessaan maata kohti demokratiaa. Vuosina 1974-76 Portugalissa oli vielä semi-presidentiaalinen järjestelmä, joka perustui toisaalta vahvaan ja vakaaseen presidenttiin, mutta myös vahvoihin puolueisiin.

Aluksi hallituksen ja kommunistien välillä oli erimielisyyksiä hallintojärjestelmästä. Kommunistit olisivat halunneet neuvostoliittomaisen keskitetyn hallintojärjestelmän. Nämä kaavailut eivät kuitenkaan toteutuneet.

Portugaliin syntyi jonkinlainen presidentiaalisen ja parlamentaarisen järjestelmän sekoitus, jossa oli vahva presidentti ja pääministeri, mutta myös parlamentti, Assembleia da República.

Myös ammattiyhdistysliikkeet alkoivat aktivoitua. Kommunistit ja sosialistit olivat vaikuttavimpia voimia niissä. Ammattiyhdistysten vaatimukset korkeammista palkoista ja sosiaalietuuksista kiihdyttivät entisestään inflaatiota ja lisäsivät myös työttömyysastetta.

Vuonna 1984 syntyi sosiaalisen neuvottelun pysyvä neuvosto (CPCS), jossa olivat edustettuina sekä työnantajien järjestöt että ammattiyhdistysliikkeet. 1990 CPCS:n jäsenet hyväksyivät tärkeän taloudellisen ja sosiaalisen sopimuksen kommunistista ammattiyhdistystä CGTP:tä lukuun ottamatta.

Edustuksellinen demokratia

Vallankumousvuosi oli poliittisen organisoitumisen nollavuosi Portugalissa. Diktatuurin murtumista seurasi demokratisoitumisen aika, jossa poliittisilla puolueilla oli keskeinen rooli.

Suurimman puolueen PCP:n lisäksi muista puolueista tuli laillisia poliittisia organisaatioita, joiden tavoitteena oli mahdollisimman laajan kannatuksen hankkiminen valitsijakunnassa. Kaksi puoluetta – sosialidemokraattinen sosialistinen puolue (PS) ja konservatiivinen sosialidemokraattinen puolue (PSD) ovat dominoineet kannatuksen osalta puoluejärjestelmässä. Niiden yhteenlaskettu kannatus on eri aikoina vaihdellut 50-80 %:iin. Kommunistinen puolue (PCP) on aina säilyttänyt diktatuurienvastaisuutensa. Vuodesta 1991 he ovat olleet koalitiossa vihreiden kanssa muodostaen CDU:n. Konservatiivisen demokraattisen ja sosiaalisen keskustan (CDS/PP) kannatus on ollut 4-16 %:n välillä.

Portugali on edustuksellinen demokratia, jossa parlamentti valitaan neljän vuoden välein ja presidentinvaalit pidetään joka viides vuosi.

Edustajien määrä putosi vuoden 1975 273:sta vuoden 1991 230:een.

Vuonna 1982 laadittiin uusi perustuslaki, jossa presidentin valtaoikeuksia kavennettiin ja pääministeristä tuli presidenttiä tasapainottava voima. Presidentti valitaan suoralla kansanvaalilla ja hänellä on oikeus hajottaa parlamentti.

Poliittisilla puolueilla oli ja on edelleen keskeinen rooli toiveiden välittäjinä yhteiskunnasta valtioon, vaikka 1960-70-lukujen kaltaisia massapuolueita, joilla oli laaja yhteiskunnallinen kannatuspohja, ei Portugalissa enää olekaan.

Kohti Eurooppaa

Neilikkavallankumouksen lisäksi Portugalin vuosi 1986 oli erityisen merkittävä paitsi maan poliittisen tulevaisuuden, myös sen sosioekonomisen kehityksen vuoksi. Mario Soaresista tuli ensimmäinen suorilla demokraattisilla kansanvaaleilla valittu presidentti pitkän sotilashallinnon jälkeen maahan.

Euroopan Unioniin liittyminen kohensi Portugalin taloutta ensimmäisen transitiovaiheen lisäksi merkittävästi. Portugalista tuli eurooppalaisten rakennerahastojen nettosaaja. Esimerkiksi vuosina 1994-1999 se vastaanotti EU:lta 19,2 biljoonaa euroa, 2000-2009 19 biljoonaa euroa.

Yleismaailmallisten trendien mukaisesti myös edustuksellisuuden muodot hajaantuivat myös Portugalissa. Puolueisiin kehittyi myös myös institutionaalinen ulottuvuus, kun ennen niillä oli ollut vankka sosiaalinen kannatuspohja. Kansalaiset olivat tyytymättömiä poliittisiin puolueihin ja kaipasivat uudenlaisia osallistumisen muotoja, mutta kukaan ei osannut kehittää sellaisia.

Kysymys kuuluu edelleen: kuinka tehdä uutta politiikkaa? Millaisia organisoitumisen muotoja uusi politiikka edellyttäisi?

Entä mitä tarkoittaa siirtymä monia poliittisia toimijoita governanceen? Ainakin se tarkoittaa sitä, että monia toimijoita edellyttävä uusi politiikka tekee yhä vaikeammaksi vastuullisten henkilöiden identifioimisen. Uusi politiikka tuo politiikkaan käyttöön uuden kartan, jonka mukaan päätökset tehdään. Poliittisten puolueiden on oltava myös realistisempia välittämässään viestissä ja yritettävä huomioida kansalaisten tyytymättömyys poliitikkoihin.

Esimerkiksi valtio-oppineiden Manuel Vilaverde Cabral e do Pedron ja Pedro Magalhãesin tutkimukset osoittavat portugalilaisten olevan tyytyväisiä demokratiaan, mutta tyytymättömiä demokratian toimintaan eli sen out puteihin.

Portugalilaiset ovat yleisesti ottaen tyytymättömiä politikan tehokkuuteen ja he kokevat vallan etäiseksi. Peräti 71 % väestöstä haluaa, että poliitikoiden pitäisi kuunnella ennen päätöstentekoa kansaa ja vain 7 % uskoo, että tämä tapahtuu käytännössä.



Comments

Popular posts from this blog

Malawi folk-tale

Apurahapaja I saa jatkoa lokakuussa - ilmoittaudu heti!

Surullisen hahmon ritari