Karhusaari




Karhusaari

Pikkukarhu makasi peiton alla ja kuorsasi kovaäänisesti. Takana oli rankka koulupäivä ja illan ilot, joita pikkukarhulla ei ollut paljon. Onnellisen tuntuinen uinuminen keskeytyi, kun äitikarhu tuli pikkukarhun sängyn viereen ja sanoi: ”Aika nousta, uusi koulupäivä alkaa”, aivan sopivalla äänellä, ei yhtään huutaen tai pikkukarhua pelästyttäen. Pieni karhunpenikka jatkoi tuhinaansa silti, jotain se kai kuuli, koska veti peittoa tiukemmin ylleen ja käänsi kylkeään seinään päin. Äitikarhu ei lannistunut, pikkukarhulla oli jo kiire, sen oli noustava heti. Hän toisti kehotuksen tällä kertaa sen verran kovemmalla äänellä, että pikkukarhun oli pakko herätä. Niin tapahtui. Pikkukarhu sysäsi peitonkulmaa syrjään ja hieroi unisena käpälillään silmiään. ”Minulla jäi juuri niin hyvä uni kesken. Näin unta, että istuin keskellä ketoa ihmeellisen värikkäiden perhosten ympäröimänä. Ne lentelivät ympärilläni ja minä kerroin niille salaisuuksiani. Ne olivat ihmeellisiä perhosia siitäkin syystä, että ne tosiaan kuuntelivat minua ja liikauttelivat siipiään aina kuullessaan minun puhuvan. Tämä oli hyvä uni siksi, että niin ei koskaan tapahdu minulle oikeasti”, pikkukarhu huokasi. Äitikarhu kuunteli pikkuisensa vuodatusta, ja mitäpä se olisi osannut sanoa pikkukarhunsa tilitykseen. Se rutisti pikkukarhua lujasti ja sanoi: ”Älä välitä, yksinäisyydessä on hyvätkin puolensa”. Äiti tiesi vallan hyvin, mistä pikkukarhun kenkää puristi. Pikkukarhu kömpi ylös vuoteestaan, söi hotkaisten vaatimattoman aamupalan, puuroa, maitoa ja leipää, asetti koulurepun selkäänsä ja avasi oven. ”Hyvää koulupäivää, pikkukarhuni”, huusi äiti vielä pikkuiselleen. Pikkukarhun viimeinen muistikuva äidistä oli hän luuttuamassa tuvan lattiaa. Äitikarhu ja pikkukarhu asuivat ahtaasti, eikä heillä ollut paljon rahaa käytettävissään isäkarhun kuoleman jälkeen. Joka ikinen penni oli laskettava ja elettävä suu säkkiä myöten, unohtamatta silti ”monipuolista ruokavaliota”, kuten äitikarhu tapasi sanoa. Porkkanoiden lisäksi hän syötti pikkukarhulle voita tämän vastusteluista huolimatta, se kun kuuleman mukaan sisälsi huononäköiselle tärkeää A-vitamiinia.

Pikkukarhu suuntasi askeleensa kohti rantaa ja siellä häntä odottavaa soutuvenettä. Juuri kun hän oli irrottamassa venettä rannassa pitävää solmua, hän kuuli takanaan pikkuhaikaran äänen: ”Oletko menossa rannan yli? Saanko tulla kyytiisi? Muuten myöhästyn koulusta. Vanhempani lähtivät jo, enkä minä ehtinyt heidän mukaansa.” Pikkukarhu hämmästyi haikaran nähdessään, hän oli luullut, että hän ja hänen äitinsä olivat saaren ainoita asukkaita, ettei saarella olisi ketään muita. Mutta näköjään olikin. Missä ihmeessä pikkuhaikara perheineen oli piileksinyt? Kaislaruovikossa kai. ”Toki saat tulla veneeni kyytiin, olen itsekin menossa kouluun. Saamme pitää kiirettä, että ehdimme ajoissa”, pikkukarhu vastasi avuliaasti ja auttoi haikaran pitkine jalkoineen veneen keulaan istumaan. Itse hän meni keskelle ja aloitti voimakkaat soutuliikkeet tähtäimenään toinen ranta. Pikkukarhu souti tottuneesti. Isäkarhun vielä eläessä hän oli soutanut tämän kalastaessa heille merestä päivän antimia. Siinä kehittyivät pikkukarhun käsilihakset, ja se oli myös ainoa liikuntalaji, jota pikkukarhu harrasti. Muuten pikkukarhu keskittyi lukemaan kirjaston seikkailu ja –fantasiahyllyiltä hamuamiaan kirjoja, joita hän kiikutti selkä vääränä koulun kirjastosta kotiin. Välillä hän eksyi myös aikuisten hyllylle, kapusi ylös jakkaran portaille nähdäkseen, mitä siellä oli tarjolla. Pikkukarhu oli luonteeltaan utelias, ja vaativa, seikkailukirjat olivat tulleet hänelle jo liian helposti sulateltaviksi. Hän tarvitsi jotakin järeämpää, moniselkoisempaa tavaraa.

Kirjojen seurassa pikkukarhu sitten saikin viettää kaikki iltansa, koska hänellä ei ollut oikeastaan yhtään kavereita lukuun ottamatta koulutovereita, joiden kanssa hän välitunneilla leikki erilaisia leikkejä koulun pihalla. Tästä syystä pikkukarhu oli iloinen mistä tahansa kontaktista, jossa hän sai olla samanikäisen eläimen kanssa yhdessä vaikka vain jonkin aikaa. Vaikka tarkalleen ottaen hän ei oikein tiennyt aina, miten muiden kanssa ollaan. Hän osasi olla paremmin kirjojen kanssa. Keulassa istuva pikkuhaikara vaikutti kuitenkin jotenkin poikkeukselliselta, pikkukarhusta ei tuntunut kiusalliselta olla hänen lähellään. Eikä kyse ollut pelkästä kiusallisuudesta. Pikkukarhu piti itseään erilaisena karhuna kuin muut koulua käyvät pikkueläimet olivat. He pitivät mekastamisesta, kiroilemisesta, suurista sanoista. Pikkukarhu ei ollut yhdenkään edellä mainitun toiminnon ystävä. Ennemmin kuin suuren, hälisevän eläinjoukon keskellä, hän istui autiolla rannalla katse nauliintuneena horisonttiin ja kuvitellen olevansa jossakin toisessa ajassa ja paikassa ison eläinjoukon, tietysti ystävien, ympäröimänä. Lukemisen lisäksi pikkukarhun ainoa lohdutus oli kirjoittaminen ja musiikki. Hän loihti itsekin säveliä maailmaan korkealla karhumaisella äänellään. Lisäksi hän sepitti runoja ja proosaa kuin suoraan omasta elämästään. Viulunsoittajan käsi katkesi auton alle, eikä koskaan palannut enää entiselleen. Elämä oli vaikeita käännekohtia täynnä, niiden vaikutusta pikkukarhu, pieni filosofimme, pohti.

Nyt pikkukarhu oli onnellinen tästä hetkestä, saadessaan auttaa pikkuhaikaraa ehtimään kouluun kanssaan. Hänen voimakkaat karhuntassunsa olivat pian hoitaneet tehtävänsä, vene karahti toiselle rannalle ennen kuin he aavistivatkaan. Pikkukarhu ja –haikara kävelivät kohti bussipysäkkiä odottamaan koululle vievää autoa. He olivat pikkuisen ujoja toistensa seurassa, mutta vähä vähältä jää alkoi rakoilla yhä vahvemmin. Linja-autossa kumpikin puhui jo tulevista kesäsuunnitelmistaan täyttä päätä. Pikkuhaikara kertoi, että hänen perheensä suunnitteli jokakesäistä etelänmatkaansa, jonne myös pikkuhaikaran täytyi lähteä mukaan. Hän ei ollut kovin innostunut, kuten ei pikkukarhukaan viettämään koko kesää kotisaarellaan. Pikkukarhu kertoi luulevansa hänen ja äitikarhun olleen saaren ainoita asukkaita. Hän oli hämmästynyt suuresti löydettyään pikkuhaikaran veneen vierestä seisomassa. Pikkuhaikara vastasi perheensä läpikulkumatkallansa ihastuneen vehmaaseen saareen ja päättäneen jäädä sinne asumaan joksikin aikaa. Karhu toivoi mielessään, että kyse ei olisi pelkästä jäämisestä – ehkä pikkuhaikarasta olisi johonkin muuhunkin, ystäväksi, jota pikkukarhulla ei koskaan ollut ollut. Olihan hän ennenkin juhlapyhinä istunut pikku tuvan ikkunalla kaukaisia tähtiä yöllä tuijottaen ja miettien, mitä muut juuri sillä hetkellä olivat tekemässä ystäviensä kanssa, luultavasti juhlimassa. Pikkukarhu ei ollut koskaan juhlinut, hän ei tiennyt mitä se oli, aivan kuten hän ei tiennyt sitäkään, millaista oli omistaa oikea Ystävä. Nyt hän oli varsin lähellä tuon tunteen tietämistä. Ainakin hän halusi tietää, mistä oli kyse. Yrittää tietää.

Koulupäivä meni kuin siivillä uuden tuttavuuden jättämiä vaikutelmia sulateltaessa. Pikkukarhun pulpetti oli luokkahuoneen sivulla, ja siellä hän istui vaipuneena omiin unelmiinsa, eikä kuullut edes kun opettaja kysyi jotakin. Hän säpsähti hereille ja palasi tähän maailmaan, joka ei ole oikea maailma ollenkaan. Pikkukarhulle oli olemassa vain hänen unelmiensa ja tunteidensa maailma, ainoa todellinen hänelle, vaikka kyllä pikkukarhu koulunkin kilpailun maailman hallitsi. Itse asiassa hän oli luokkansa paras oppilas, ollut viidennestä luokasta lähtien. Nyt yhdeksännellä luokalla pikkukarhu oli joutunut maailmankuvansa ja elämänfilosofiansa pohtimisen ja tarkastelun eteen. Sitä hän tekikin parhaansa mukaan lainaamalla kirjastosta yhä korkenevia kirjapinoja muun muassa venäläistä kaunokirjallisuutta ja filosofiaa. Pikkukarhu halusi tietää, miten maailma makasi, ja mikä oli hänen asemansa siinä. Sitä varten hän luki, luki, illat pitkät, ja kirjoitti ajatustensa ja tunteidensa virtaa, sillä kyllä hänellä tunteita oli – ehkä enemmän kuin niillä toisenlaisilla nuorilla eläinystävillä, jotka illat pitkät ilakoivat kavereidensa kanssa ostoskeskuksen tienoilla.

Vihdoin päivä oli päätöksessään ja pikkukarhu saattoi aloittaa kotimatkan. Hän käveli rauhallisin, mutta päättäväisin askelin, pieni jännityksenpoikanen rinnassaan toisen luokan ovelle ja katsoi sisään. Pikkuhaikara oli kertonut hänelle olevansa tällä luokalla. Pikkukarhu näki lauman villejä eläinlapsia, jotka heittelivät kyniä ja paperitolloja toistensa päälle jonkinnäköistä arkista sotaa leikkien. Hän etsi katsellaan kuitenkin vain yhtä eläintä – ja löysikin sen. Pikkuhaikarakin oli huomannut ystävänsä jo ja taaputteli vaappuvin jaloin kohti häntä. Pian uudet ystävykset olivat jo kuono ja nokka vastakkain, valmiina yhteiseen kotiinlähtöön. Pikkuhaikara ja –karhu astuivat linja-autoon ja tekivät matkaa muiden pikkueläinten kanssa. Nämä kaksi vain olivat jotenkin erilaisia kuin toiset. Aivan kuin jokin hiljainen lumous olisi laskeutunut molempien ylle ja he olisivat sen voimasta tulleet sanattomiksi. Pikkukarhu oli lumoutunut pelkästä ajatuksesta, että hän olisi löytänyt sydänystävän, hän, jolla ei koskaan ollut ollut todellista ystävää. Pikkuhaikara ei tiennyt pikkukarhun menneisyydestä eikä siitä, että hänellä ei ollut koskaan ollut ystävää. Hän oli kuitenkin tyytyväinen löytäessään apua saarelta pois pääsyyn. Pikkukarhua hän ei unohtaisi, vaikka ei oikein vielä tiennytkään, mitä kahden niin eri lajia olevan eläimen ystävyydestä tulisi. Toinenhan asui vankasti maan päällä ja toinen oli ennemminkin tehty syleilemään ilmoja, kaartamaan isoja kaaria taivasta pitkin siivet levällään. Mutta hän oli valmis yrittämään kaikista vaikeuksista ja eroavaisuuksista huolimatta. Pikkukarhun mieleen ei ollut edes juolahtanut koko ajatus siitä, että hän ja pikkuhaikara olisivat olleet jotenkin erilaisia. Hän ajatteli vain sitä ihanaa tosiasiaa, että oli kohdannut jonkun. Riippumatta siitä, mitä tämä toinen oli tai mitä hän edusti. Pikkuhaikara tiesi silti sydämessään, että hänen kaikki liikkeensä olivat riippuvaisia vanhempien lentohaluista. Jos vanhemmat päättäisivät jatkaa matkaa, hänen täytyisi seurata heitä kuuliaisesti. Pikkuhaikaran koti ja koulu tulisivat olemaan koko hänen elämänsä ajan aina siellä, missä hän viimeisimmäksi sijaitsi. Siksi vanhempien liikkeet määrittäisivät hänen elämäänsä aina paljon enemmän kuin pikkukarhun; hänet oli luotu ennen kaikkea lentämään, ei taivaltamaan jaloin maata pitkin. Näine ajatuksineen pikkukarhu ja –haikara saapuivat perille veneen luo, saarta vastapäätä.

Pikkukarhu irrotti veneen ja pyysi haikaraa astumaan peremmälle kumma polte sisällään. Ystävän löytäminenkin voi aiheuttaa poltteen sellaisen karhun sisälle, joka ei ole ystävää koskaan omistanut. Pikkukarhu oli siinä mielessä hyvin herkkä karhu, herkempi kuin karhut yleensä. Hänen sisällään tuntui kummalta, melkein siltä, kuin hän olisi ollut rakastumassa, tai näin pukkukarhu ainakin kuvitteli. Jos pikkuhaikara olisi tiennyt toverinsa ajatuksista, hän olisi luultavasti heti paikalla kiirehtänyt vanhempiensa luo ja lentänyt pois. Mutta hän ei tiennyt ja seurasi siksi ystäväänsä tämän kotituvalle asti nauttiakseen hetken sen suomasta lämmöstä. Pikkukarhu esitteli uuden pitkäjalkaisen ystävänsä äitikarhulle, ja pyysi tätä lämmittämään heille maitoa. Vai mitä pikkuhaikara haluaisi? Pikkukarhu ei tiennyt haikaroiden ruokavaliosta mitään. Pikkuhaikaralle maito kelpasi hyvin. Hän oli pitkän aikaa syönyt milloin mitäkin, kertoi hän. He olivat saapuneet juuri etelästä, eikä matkalla aina ollut valinnan varaa ruoan suhteen. Pikkukarhu kuunteli haikaraa kiinnostuneena, ja lisäsi toiveikkaana: ”Mutta nythän te jäätte tälle saarelle meidän, minun ja äitini, kanssa.” Kohtelias pikkuhaikara ei virkannut mitään, koska ei halunnut pahoittaa pikkukarhun mieltä, mutta varmaa oli ainoastaan, ettei hän tiennyt vanhempiensa aikomuksista yhtään mitään. Siellä he punoivat suunnitelmiaan rantaheinikossa, eikä niihin ollut pikkuhaikaralla vaikuttamista. Pikkukarhu innostui esittelemään kirjahyllynsä sisältöä pikkuhaikaralle, joka tosin ei ollut lukuihmisiä. ”Mitä sinä harrastat”, pikkukarhu kysyi häneltä kiinnostuneella äänellä vastausta odottaen. ”Minä olen sellainen urheilijatyyppi enemmän”, pikkuhaikara luonnehti. ”Talvella luistelen, kesällä kävelen luonnossa.” Pikkukarhu ei osannut vastata. Hän tiesi vain lukemisesta, vaikka kyllähän hänkin ulkoili ja halusi ymmärtää eläimiä, jotka elivät liikunnasta. Ei hän kulkenut laput silmillä, vaikka yksinäinen olikin. Pikkukarhu ja –haikara istuutuivat tuvan pöytään ja popsivat äitikarhun heidän eteensä tuomia vaatimattomia eväitä, maitoa ja voileipiä. Sitten pikkukarhu pyysi haikaraa vielä omaan huoneeseensa. Hän halusi lukea tälle joitakin tekstejään. Pikkuhaikara istuutui kiltisti maahan ja kuunteli pikkukarhun lyhyitä tarinoita, joissa hän purki sydämensä ajatuksia. Pikkukarhu vaikutti hänestä kaiken kaikkiaan sympaattiselta pieneltä karhulta, joka tosin oli ujo ja hidas lämpiämään, mutta myös hyvin viisas ja tärkeitä asioita ajatteleva. Hän toivoi, etteivät vanhemmat olisi päätyneet heidän juuri alkaneen ystävyytensä kannalta epäsuotuisaan ratkaisuun, lentoon kohti isoäidin majapaikkaa.

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

SLE ei estä pianistia toteuttamasta unelmiaan