Herkän viivan mestari







Herkän viivan mestari

Helene Schjerfbeckin (1862-1945) herkät viivat tavoittivat niin mallin ulkoisen kuin sisäisen olemuksen. Malleikseen hän valitsi tavallista kansaa, naapureidensa lapsia, ystäviään ja sukulaisiaan. Kuka olisi aikoinaan arvannut, että Schjerfbeckin maalaukset olisivat 2000-luvun alussa kansainvälisten taidehuutokauppojen kysytyimpiä kohteita?

Herkät, köyhät lapset olivat Schjerfbeckin lempimalleja: ”Olen mieluiten maalannut köyhiä herkkiä lapsia tietämättä kiinnostavatko he ketään.” (Kirjeestä Einar Reuterille 8.1.1918). Ehkä itsekin nelivuotiaana lonkkamurtuman saanut Schjerfbeck pystyi samaistumaan heihin kaikista malleistaan parhaiten. Ja Schjerfbeck tosiaan innostui erityisesti ihmisistä: naapureidensa lasten lisäksi hän maalasi sukulaisiaan, ystäviään ja ohikulkijoita.

Taulujensa syntyprosessia hän kuvasi seuraavasti: ”Kun maalaa lähes tiedostamattomasti, jälkeenpäin näkee, mitä on tehnyt ja usein toistelee itselleen järjettömästi maalatessaan

Schjerfbeckin varhaislapsuuden fyysinen erilaisuus heijastui pysyvästi hänen maalaustensa synkkänä, melankolisena sävynä. Maalausten päävärit olivat usein harmaa, musta ja valkoinen. Kirkkaammat värit ilmaantuivat tauluihin vasta ulkomaanmatkojen myötä. Ranskassa taulujen sävyt muuttuivat vaaleammiksi ja lempeämmiksi.

Erilaisuuden tunnetta voimisti myös omintakeinen tyyli. Schjerfbeck ei koskaan kuulunut 1800-luvun Suomen tärkeimpien kuvataidesuuntausten, kansallisromantiikan tai symbolismin, harrastajiin, vaan hänen herkkä viivansa muistutti pikemminkin impressionismia, vaikka sai myös myöhemmin kubistisia ja muita piirteitä.

Taiteilijaksi tulo ei ollut rautateitten konepajan konttoripäällikkönä työskennelleen isän, Svante Schjerfbeckin mieleen. Myös Helenen äiti suhtautui tyttärensä maalaamiseen kaksijakoisesti. Tyttären suureen lahjaan liittyi jotakin vierasta ja pelottavaakin.

Helene jatkoi kuitenkin sinnikkäästi harrastustaan vanhempien vastustuksesta huolimatta. Isän sairastuminen vakavasti ja kuolema Helenen ollessa 13-vuotias jäivät voimakkaasti nuoren, jo tuolloin kuvataidetta opiskelleen tytön mieleen.

Helenen tulevaisuuden ratkaisi Helsingin taideyhdistyksen johtokuntaan juuri valittu Adolf von Becker, joka tutkiskeli ihaillen 10-vuotiaan Helenen piirustuksia ja kehotti taideyhdistystä antamaan ilmaisen opetuksen sellaiset lahjat omaavalle lapselle. Helenen lapsuus jäikin lyhyeksi, koska hän aloitti opiskelut piirustuskoulussa jo yksitoistavuotiaana.

Inspiroivaa aikaa

Ehkä elämänsä inspiroivinta ja onnellisinta aikaa Schjerfbeck vietti nuoruudensa ulkomaanmatkoilla, erityisesti Pariisissa. Schjerfbeck-monografioita kirjoittanut torniolainen kollega Einar Reuter kirjoitti H. Ahtela-pseudonyymillä seuraavasti: ”Mutta olipa Helene Schjerfbeckinkin elämässä lyhyt aika, jolloin elämä pulppuili ja hymysi… Se oli silloin kun hän 17-vuotiaana keltahapsisena tyttösenä tuli Pariisiin ryhtyäkseen kulkemaan taiteen huumaavassa auringonpaisteessa loistelevaa polkua.” Schjerfbeck kulki Quartier Latinin kujilla ja söi Rue Délambren kulmauksessa sijainneessa kahvilassa. Hänen tuonaikaiset maalauksensa olivat yksinkertaisia ja niissä oli tyylin sekä komposition lujuutta. Samana vuonna Schjerfbeck voitti Suomen taideyhdistyksen vuosinäyttelyn Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista napatulla Wilhelm von Schwerinin kuolema-aiheella.

Schjerfbeckin 1880-luku kului pitkälti ulkomailla. Pariisin lisäksi hän työskenteli Bretagnessa, St. Ivesissä ja Englannin Cornwallissa. Hän kihlautui lyhyeksi aikaa englantilaisen taiteilijan kanssa, mutta kihlaus purkautui vuonna 1885.

St. Ivesissä syntyi esimerkiksi Schjerfbeckin ensimmäisiin menestyksiin kuulunut Toipilas (1888), josta Helene teki toisinnot vuosina 1927 ja 1938. Toipilas oli hänen ensimmäisiä suuria menestyksiään, taulu, jonka Ateneumin taidemuseo hankki kokoelmiinsa ja joka valittiin edustamaan Suomea Pariisin maailmannäyttelyyn 1889. Maalauksessa näkyy Schjerfbeckin hienovarainen tapa lähestyä kuvattavaansa. Toipilas katsoo hiirenkorvilla olevaa oksaa maljakossa edessään.

Seuraavalla vuosikymmenellä hän teki työmatkoja Italiaan, Wieniin, Pietariin ja muualle Venäjälle, mutta 1900-luvun alussa matkustelu tyrehtyi ja Schjerfbeck asettui Hyvinkäälle kehittämään uutta syntetistä tyyliään, jota varten hän tutki muun muassa japanilaisia puupiirustuksia.

Kaunokirjallisuus merkitsi taiteilijattarelle paljon. Dostojevskin ihmisrakkauden lisäksi häneen vetosi Baudelaire, Balzac ja Ibsen. Oscar Wilden estetismiä Schjerfbeck toteutti käytännössäkin saadessaan mallinsa hehkumaan tauluissaan. Omakuvat olivat kuitenkin voittopuolisesti synkän harmaasävyisiä.

Schjerfbeck katsoi sellaisella intensiteetillä kuvauksensa kohteita että tuntui kuin hänen mallinsa olisivat heränneet sisäisesti ja ulkoisesti. He eivät koskaan olleet pelkkää henkeä, vaan myös vahvasti ruumiillisia, maahan ankkuroituneita luotuja. Ehkä syrjästäkatsojan osa terävöitti Schjerfbeckin aistitkin yliluonnollisen teräviksi.

Elävät mallit

Kun Schjerfbeckin opetustyö Ateneumin taideyhdistyksen piirustuskoulussa loppui, hän siirtyi vuonna 1902 äitinsä kanssa Hyvinkäälle.

Schjerfbeck seurasi ulkomaisia taidevirtauksia ainoastaan taidejulkaisuista. Kylässä käyneet ystävät toimittivat lehtiä ja maalausvälineitä sekä kertoivat uutisia taidemaailmasta taidemaailmasta vapaaehtoisesti syrjään vetäytyneelle Helenelle.

Sukulaiset, ystävät, naapurit, emännät, palvelijattaret, äiti Olga ja omat kasvot olivat ihmisiä erityisesti maalanneen Schjerfbeckin tärkeimpiä malleja. Hän valikoi mallinsa tarkasti ja esitti aina realismia syvemmän tulkinnan kohteestaan. Siveltimen edessä olevat nuoret ja vanhat, monesti naispuoliset ihmiset alkoivat elää toista, todellisempaa elämäänsä.

Helene asui isojen puiden suojassa ateljeehuoneessa. Äitiä varten oli hellahuone. Taiteilija kävi välillä rautatieasemalla tarkkailemassa ohikulkijoita ja matkustajia. Joskus joukosta löytyi sopiva mallikin. Ystävät ja sukulaiset, muun muassa Dora Estlander ja taiteilijakollega Ada Thilén kävivät myös kylässä ja suostuivat istumaan kärsivällisesti taiteilijan malleina. Taiteilijan tapoihin kuului, ettei hän koskaan näyttänyt keskeneräistä teosta mallilleen.

Hyvinkäällä häntä innoitti lisäksi esimerkiksi vuokraemäntä Blonda Raij´n pään muoto, jonka madonnamaisen puhtauden hän halusi vangita.

Hän maalasi usein myös Hyyppärän maantievarren asukkaita. Taimi Lilja oli Pukukuvan I:n ja II:n mallina. Vaihdemies Kari Lintumäen tyttäret Anna Vilhelmiina ja Irene Dagmar pääsivät Ompelijatar- ja Hiljaisuus-maalausten sekä Lukevan tytön malleiksi. Seppä Juho Kustaa Sahrmanin Einari-poika ikuistettiin Halkopoika-teokseen, erääseen taiteilijan merkittävimmistä maalauksista.

Scjerfbeckin ikuistamiksi pääsivät myös lähinaapuri, sahanhoitaja Gustaf Tamlanderin kolme tytärtä ja 40 Schjerfbeckin maalausta omistanut Caloniuksen perhe. Asemapäällikkö Albert Ilon tytär Aira, Isak Plyhmin Verna ja Nestor Simolan Siiri istuivat myös taiteilijan ateljeessa malleina.

Uusiutuva taiteellinen kieli

Hyvinkäällä Schjerfbeckin taiteellinen kieli alkoi uusiutua. Värikokeilujen avulla hän tavoitteli keskitettyä väriskaalaa ja pelkistettyä muotokieltä. 1910-11 maalattu valkeakasvoinen Halkopoika, jolla oli voimakkaanpunainen suu, oli Schjerfbeckin ohjelmanjulistus. Siirtymävaiheessaan hän tutki Paul Cézannea, Paul Gauguinia ja Vincent van Goghia.

Omaa kieltään hän etsi myös muistelemalla nuorena näkemiään Matissen intensiivisiä värejä sekä fauvistien Vlaminck ja Déral kontrasteja. Omakuvassa (1912) hän saavutti ensimmäistä kertaa kokoavan rakenteen.

Schjerfbeckin taiteen juuret olivatkin aina enemmän Ranskassa kuin Suomessa. Hän uskoi maalaustaiteen tulevaisuuden olevan 1900-luvun uusissa kuvataiteellisissa virtauksissa, ei edellisellä vuosisadalla. Ei ihme, ettei hän tuntenut oloaan kotoisaksi Helsingin pienissä taiteilijapiireissä.

Uransa alkuvaiheessa Schjerfbeck maalasi myös puita, joita Soili Sinisalo piti ihmisenkaltaisina, täynnä tunnetta olevina. Lisäksi häneltä löytyi asetelmia, kukka-aiheita ja enkelitaulujakin, mutta elävissä malleissa Schjerfbeck oli vahvimmillaan. Heistä pysyvin oli oma Olga-äiti. Niukoin värein ja yksikyiskohdin hän loi ilmaisuvoimaisia kuvia.

Ulkomaisia vaikuttajia

Ulkomaalaisista taiteilijoista Schjerfbeckiin vetosivat El Grecon ja Constantin Guysin työt, joista hän maalasi omia toisintojaan. Guysissä viehättivät elegantit daamit ja tyylikkäät ajoneuvot, El Grecon uskonnolliset aiheet ja muotokuvat, voimakkaat värikontrastit ja venytetyt hahmot saivat myös hänen hyväksyntänsä.

Guysiin hän palasi kolmen seuraavan vuosikymmenen aikana monta kertaa. Schjerfbeck maalasi ainakin kuusi Guys-toisintoa. Hän ilmaisi kiinnostuksensa uustulkintoihin vuonna 1919 kirjeessään, jossa kertoi El Grecon taulua katsellessaan halunneensa maalata ne uudestaan oman taiteellisen käsityksensä mukaisesti.

Schjerfbeck sai kuulla Guysistä tutustuttuaan vuonna 1915 torniolaiseen taiteilijaan ja metsänhoitajaan Einar Reuteriin. Miehen nimi toistui taiteilijattaren kirjeissä 1940-luvulle saakka, eikä hän vaikuttanut kaukaiselta ystävältä. Reuter oli juuri sellainen voimakkaan maskuliininen, mutta samalla herkkä ja taiteellinen mies, jota Schjerfbeck kaipasi rinnalleen: ”Sieluni elää pienessä nurkassa, olen nainen, niin se on.” (Kirjeestä Einar Reuterille 29.4.1917).

Schjerfbeck kiinnostui erityisesti Guysin tavasta tarkkailla ihmisiä. Hän kirjoittaa kirjeessään: ”Ajattele häntä kuljeksimassa ulkona joka yö, katselemassa tuota valossa kimaltavaa maailmaa, sitten menemässä kotiin ullakkokamariin ja piirtämässä sitä, nukkumassa päivällä – niin hän teki.” Guysin maalausten keveys, eleganssi ja luonnosmaisuus vetosivat Schjerfbeckiin.

Toimittaja ja merkittävä taidekauppias Gösta Stenman vieraili vuonna 1913 ensimmäisen kerran Schjerfbeckin luona. Ruotsinkin taide-elämässä vaikuttanut Stenman järjesti Schjerfbeckin ensimmäisen yksityisnäyttelyn Helsinkiin vuonna 1917. Varsinaisen läpimurtonsa hän teki parikymmentä vuotta myöhemmin Ruotsissa.

Kaksisuuntainen perspektiivi

Vaikka elämänsä enimmäkseen yksin tai äitinsä kanssa elänyt Schjerfbeck teki raskaita töitä, hän kuvaili elämäntapaansa muinaisaikojen naisten kaltaiseksi henkisyydeksi. Hän tunnusti olevansa vieraantunut nykyihmisten elämäntavasta: ”On onni elää hengellisesti. Ja luulen entisaikojen naisten eläneen niin, mitä enemmän, sen raskaampaa – en tiedä lainkaan, kuinka naiset nyt elävät.” (Kirjeestä Helena Westermarckille 29.7.1925). Hänelle hengen etuasema suhteessa ruumiiseen oli lähtökohta itselleen: ”Te tiedätte kyllä että olen yksinkertainen, taitamaton ihminen, seison kristillisellä (ei-kirkollisella) perustalla ja pidän tärkeimpänä että henki on ruumista ylempi, jokainen henkensä, sielunsa lajin mukaan.” (Kirjeestä Einar Reuterille 23.8.1916.)

Schjerfbeckin ei tarvinnut Ahtelan mielestä osoittaa esineitten realistisuutta ulkoisten kohokepaikkojen avulla. Hän esitti suoraan esineitten sisäisen sielun. Schjerfbeckin kuvattavista huokui hiljaisuus. He eivät esittäneet mitään pose´ja eivätkä olleet enemmän tai vähemmän tekaistussa liikkeessä. Varhaisimpien teosten viivapuhtaus vaihtui myöhempien mallien asennon tärkeyteen. Pelkän asennon avulla taiteilija kuvasi sisäisen ihmisen ohella ulkoista.

Tammisaareen Schjerfbeck asettui asumaan 1925 nykyiseen Julinin taloon osoitteeseen Perspektivet 2. Sieltäkin hän löysi heti talon asukkaista malleja tauluihinsa. Myös vuokraemäntä Sigrid Nyberg toimi Schjerfbeckin mallina. Hänen kaikkien aikojen suosikkimallinsa oli kuitenkin kemian, fysiikan ja matematiikan opettajana toiminut vauhtihullu veljenpoika Måns, joka ei omistanut autoa tai ajokorttia, mutta käytti kuitenkin ahkerasti vuokra-autoja.

Elämänsä ehtoopuolella, vuonna 1942, Schjerfbeck evakuoitiin Loviisan vanhainkodista Luontolan parantolaan Nummelaan, jonne hän matkusti presidentti Risto Rytin käyttöön antamalla autolla. Sielläkin siveltimellä oli töitä: hän ikuisti kankaalle joitakin hoitajattaria.

Schjerfbeck maalasi elämänsä aikana puolensataa omakuvaa, joista noin puolet syntyi vuosina 1944-46 Tukholman Saltsjöbadenin kylpylähotellissa. Leena Ahtola-Moorhouse kirjoitti kuvista: ”Pään viivat ovat yksinkertaisuudessaan kuin piktogrammin elementtejä, kuin kuolemanviivoja. Vaatii luonnetta nähdä kuolema peilissään, silloin kun se todella on siellä.”

Keskeneräisestä Omakuvasta Ahtola-Moorhouse löysi voimakkaan selviytyjän: ”Minusta leukaviiva Keskeneräisessä Omakuvassa symbolisoi selviytyjää, joka hyväksyy osansa ja itsensä.” Varhaisempiin omakuviin kuuluva teos ennakoi myöhemmän kauden omakuvia. Keskeneräisen Omakuvan takaa löytyi Tehdastyöläisiä matkalla työhön –maalaus, jossa taiteilija tunnusti yhteytensä kulutusyhteiskunnan hyväksikäyttämiin työläisnaisiin. Nerokas taiteilija oli aina kuitenkin aina ”toinen”. Hän eli ennen muuta taiteensa kautta. Kaikki muu jäi sen jalkoihin, oma elämäkin.

Rita Dahl

Lähteet:

Ahtela, H. (1917) Helene Schjerfbeck. Frenckellin kirjapaino, Helsinki.

Holger, Lena (toim.) (1997). Helene Schjerfbeck. Naisia, miehiä, omakuvia, maisemia, asetelmia. Otava, Helsinki.

Konttinen, Riitta (1988). Suomalaisia naistaiteilijoita 1880-luvulla. Otava, Helsinki.

Levanto, Marjatta (toim.) (1992). Konstnären är känslans arbetare. Söderströms & C:o Förlags Ab, Helsingfors.

Simanainen, Timo & Vuorinen, Katja (toim.) (2004). Helene Schjerfbeck Riihimäen taidemuseossa. Riihimäen taidemuseon julkaisuja, Riihimäki.


julkaistu Keräily & Antiikki 5/2006:ssa, hankkikaa hyvä lehti käsiinne hyvinvarustelluista lehtipisteistä!!

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

Malawi folk-tale