Naiset opintiellä






Korkeasti koulutetut naiset

Suomalaiset naiset ovat määrätietoisesti kulkeneet äideistä ja hoivaajista kohti korkeampaa koulutusta ja vastuullisempia työtehtäviä. Enää ei ole perinteisiä naisten ja miesten aloja, vaikka naiset löytävätkin itsensä miehiä useammin palkkakuopasta.

Vaikka vuosi 2006 onkin naisten äänioikeuden 100-vuotisjuhlavuosi, naisten oikeus koulutukseen ja työhön ei ole aina ollut itsestään selvää, vaan sen eteen on saatu taistella.

Vielä 1800-luvulla kodin taidot ja tiedot olivat olennainen osa naisen sivistystä ja koulutusta. Viipurin läänissä oli saksankielisiä tyttökouluja jo 1700-luvulla. Niissä varakkaiden perheiden tyttärille opetettiin perhe-elämässä tarvittavia tietoja ja taitoja sekä naisellisia hyveitä – vaatimattomuutta, ahkeruutta ja kärsivällisyyttä. 1800-luvulla yhä useammat tytöt saivat opetusta kotona tai kaupunkien mamsellikouluissa, pensionaateissa tai muissa kansanopetuslaitoksissa. Ensimmäisen varsinaisen tyttökoulun perusti Odert Gripenberg Vanhan Suomen ulkopuolelle 1835, ja ensimmäiset valtiolliset tyttökoulut aloittivat vuonna 1844.

Tyttöjen määrä kasvoi tasaisesti. Oppikoulussa suoritettiin keskikoulun oppimäärä tai ylioppilastutkinto. Vanhemmat pitivät toivottavana koulutuksen hankkimista sekä tytöille että pojille. Sisarukset kävivät monesti samaa koulua ja lukivat vuoronperään samoja kirjoja.

Naiset pääsivät tavoittelemaan akateemista koulutusta vuonna 1901, Keisarillisen Aleksanterin yliopiston ovien avauduttua naisille yleisesti. Naiset olivat tosin voineet opiskella lääketiedettä yliopistossa jo vuodesta 1871 – olematta kirjoilla yliopistossa. Ennakkoluulottoman yliopiston konsistori oli esittänyt jo vuonna 1870, että naiset pääsisivät yliopistoon samoin edellytyksin kuin miehet.

Naisten opiskelemia aineita olivat erityisesti lääketiede, historia, kielet ja kirjallisuus. 1920-luvulla kolmannes yliopisto-opiskelijoista oli naisia. Heistä suurin osa opiskeli humanistisia aineita ja valmistui opetustehtäviin. Vuonna 1920 60 % opettajista oli naisia.

Hoivaa ja huonompaa palkkaa

Hoivatyö oli pitkälle 1900-luvun puoliväliin asti naisten ala. 1800-luvulta lähtien maaseudun ja työväestön naisia koulutettiin kätilöiksi. Sivistyneistön tyttäret lähtivät kansainväliseen tapaan sairaanhoitajan oppiin, perheen pojista koulutettiin lääkäreitä ja professoreita. 1920-luvun alussa aloitettiin lastenhoitajan koulutus Lastenlinnassa. Samassa paikassa sai alkunsa myös terveyssisarten koulutus. He työskentelivät pääasiassa kunnissa ja kansalaisjärjestöissä opettaen terveellisten elämäntapojen, hygienian ja ravinnon noudattamista. 1930-luvun lopulla terveyssisartoimintaa oli jo yli 200 paikkakunnalla.

Naimattomat naiset ansaitsivat oman toimeentulonsa 1900-luvun alusta lähtien itsenäisesti, eikä heillä ollut monesti kovin kunnianhimoisia urasuunnitelmia. Monet työskentelivät tekstiilitehtaissa, tupakka- ja elintarviketeollisuudessa. Kaksi kolmasosaa suomalaisista sai elantonsa 1920-luvulla maataloudesta. 1920-luku oli myös naisjärjestöjen järjestämien kotitalouskurssien ja –valistuksen kulta-aikaa. Samaan aikaan kun naisten asema kodin talouden hoitajana sai yhteiskunnallisemman ulottuvuuden, mutta heidän asemansa poliittisissa puolueissa heikkeni.

Helsingissä aloitti 1900-luvun alussa tyttöjen ammattikoulu, johon hyväksyttiin kuusi vuotta kansakoulussa opiskelleita tyttöjä. 1980 ammatillisen koulutuksen oli saanut 40 % väestöstä. Naisten osuus sosiaali-, terveys- ja liikunta-alalla opiskelijoista on tällä hetkellä peräti 88 prosenttia: hoiva-ala houkuttelee naisia edelleen.

Naiset saivat säännöstään huonompaa palkkaa kuin miehet. Työura loppui usein avioliittoon tai viimeistään ensimmäisen lapsen syntymään. Nainen ei saanut käydä ansiotyössä ilman aviomiehen lupaa vuoteen 1919 asti.

Suomi ratifioi Kansainvälisen työjärjestön ILO:n samapalkkaisuussopimuksen vuonna 1962, mutta suomalaisten naisten palkka on 2000-luvulla edelleen noin viidenneksen miesten palkkaa pienempi. Naiset ovat miehiä useammin osa-aikatyössä tai määräaikaisissa työsuhteissa.

Akateemisessa maailmassa

1900-luvun alussa korkeimpiin valtion virkoihin voitiin nimittää edelleen vain miehiä. Jotkut yliopiston opetusvirat avautuivat naisille vuonna 1916. Norjassa, Englannissa, Italiassa ja Badenissa naisia oli valtion korkeimmissa viroissa jo ennen Suomea.

Akateemisesti koulutetut naiset toimivat lääkäreinä, toimittajina ja taiteilijoina. Julkisiin virkoihin hakemiseen tarvittiin erivapaus, joka usein myönnettiinkin.

Vielä 1920-30-luvuilla perheenemännän tehtävää pidettiin naiselle luontaisimpana valintana. Vasta sodan myötä kotirouvaihanne painui unholaan.

Silti jotkut sinnikkäät naiset ahkeroivat yliopistomaailmassa. Muun muassa Elsa Enäjärvi-Haavio uurasti väitöskirjansa parissa. Historiallisessa tohtoripromootiossa 1932 tohtorinhatun sai myös hänen miehensä Martti Haavio. Vaikka naisten osuus yliopiston opiskelijoista ja väittelijöistä lisääntyi, yliopistoyhteisö säilyi edelleen miehisenä.

Järjestöjen riveissä

Koulutetut naiset alkoivat toimia aktiivisesti kansalaisjärjestöissä, joiden kattojärjestönä toimi 1911 perustettu Suomen Naisten Keskusliitto, joka vakiintui porvarillisten naisjärjestöjen yhteiseksi foorumiksi. Naisten ääni –nimistä lehteä julkaissut Unioni Naisasialiitto oli toinen merkittävä naisjärjestö, jonka puolestapuhujina toimivat muun muassa Maikki Friberg ja Annie Furuhjelm. Fribergin testamenttilahjoituksen turvin järjestö hankki omat tilat Bulevardilta.

1921 perustettiin Martta-järjestön rinnalle kotitaloutta kehittämään ja sen etuja valvomaan Kotitalouskeskus, jonka esikuvana olivat liike-elämän edunvalvojina toimivat kauppakamarit. Kotitalouskeskus jatkoi 1800-luvulla alkanutta kansansivistystyön perinnettä. Tärkeänä tiedotuskanavana toimi Kotiliesi-lehti, jonka avulla levitettiin uutta tietoa koteihin. Kotitaloustyö tunnustettiin tärkeäksi osaksi kansantaloutta vuonna 1934 valtioneuvoston asetettua komitean suunnittelemaan käsityöopiston ja kasvatusopillisen talouskoulun toimintaa. Martta-yhdistysten merkittävintä työsarkaa oli maatalonemäntien työn järkeistäminen. 1930-luvulla Martta-järjestöt levisivät suurimmista kaupungeista maaseudulle, jossa Martat opettivat naisille kodinhoitoa ja terveellistä ruokavaliota. Myös poliittisilla puolueilla oli naisjärjestöjä, joiden jäseniä nousi eduskuntaankin.

1930-luvulla maanpuolustustyö ja lastensuojelujärjestöt innostivat naisia enemmän kuin naisasialiike. Naiset olivat sankoin joukoin mukana myös raittiusjärjestöissä. Järjestöjen tehtävänä oli huolehtia käytännön sosiaalityöstä. Lisäksi naisjärjestöt pyrkivät saattamaan lainsäädännön ajan tasalle. Tuloksia saatiin aikaan hitaasti mutta varmasti. Kansaneläke tuli voimaan 1930-luvulla, 1936 säädettiin lastensuojelulaki.

Naiset sodassa ja kotirintamalla

Vapaaehtoista maanpuolustustyötä maailmansotien välillä tekevä Lotta-Svärd kasvoi Suomen suurimmaksi naisjärjestöksi. Valkoisen armeijan liepeille syntyneen liikkeen jäsenten tehtäviä olivat sairaiden hoitaminen, ruuan hankkiminen sekä vaatteiden ompelu ja huolto. Myöhemmin Lotat tekivät pesäeroa Lapuan liikkeeseen. Järjestö ei kuitenkaan hyväksynyt jäsenikseen sosialidemokraattisia naisia.

Sodan aikana naiset joutuivat uusille, perinteisesti miesten aloina pidetyille työaloille, kuten metalliteollisuuteen. Naisjärjestöt värväsivät kotirintaman naisia sota-ajan huolto-organisaatioiden kautta kantamaan kortensa kekoon vapaaehtoistyön kautta. Naisten sota-aikana tekemä työ oli kansantaloudellisestikin hyvin merkittävää.

Käsitys naisten ja miesten töistä istui yhä vahvasti molemmissa sukupuolissa. Tuvan ja pihapiirin työt olivat perinteisesti kuuluneet naisille. Naiset kantoivat vettä, ompelivat, hoitivat kodin askareet, lapset, ruuanlaiton, huolehtivat siivouksesta ja vaatehuollosta. Mies huolsi ja korjasi ajoneuvoja, huolehti korjaus- ja rakennustöistä, lämmityksestä ja vesihuollosta. Pihalla ja puutarhassa häärääminen kuului molemmille sukupuolille, aivan kuin ostoksilla ja muilla asioilla käyminen. Nainen nähtiin ennen muuta kodin esimerkillisenä hengettärenä, jonka rooliin ei kuulunut esimerkiksi julkisella paikalla päihtyneenä esiintyminen.

Tasa-arvopolitiikan aikaa

1960-luku oli feminismin ja tasa-arvopolitiikan nousun aikaa. Viimeistään silloin naisten itsenäisyyden ehdoksi tuli oikeus ansiotyöhön. 1960-luku oli myös yhteiskunnallisten murrosten, muun muassa maaltamuuton aikaa.

Jälkiteollisessa yhteiskunnassa naisista on tullut miehistä riippumattomia oman itsensä elättäjiä. Kahden elättäjän mallista on tullut perheissä pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Enää ei ole selkeästi määriteltäviä naisten ja miesten aloja; naisia on toimitusjohtajina, miehiä puolestaan sairaanhoitajina. Hoiva ja vastuu menevät sekaisin.

Erilaiset hyvinvointivaltiomallit perustuvat erilaisille oletuksille sukupuolesta. Pohjoismaisessa sosialidemokraattisessa mallissa pyritään miesten ja naisten roolien yhtenäistämiseen ja yhtäläisiin oikeuksiin. Mannereurooppalaiset hyvinvointimallit, esimerkiksi Saksassa ja Hollannissa, perustuvat puolestaan mieselättäjämalliin. Pohjoismaissa naisten pääsyä työmarkkinoille tuetaan aktiivisen yhteiskuntapolitiikan, erillisverotuksen, yksilöllisen sosiaaliturvan, julkisten hoivapalvelujen, hyvien vanhempainlomaetuuksien ja syrjinnän vastaisen politiikan avulla.

Vaikka naisten koulutus- ja urantekomahdollisuudet ovat huomattavasti lisääntyneet vuosisadan alusta ja naisia on yliopisto-opiskelijoina miehiä enemmän, vaikeuksia on silti. Yksityisen sektorin huippuvirat ovat lähes säännöstään miehille varattuja. Epätyypilliset työsuhteet, pätkätyöt ja osa-aikatyöt ovat huomattavasti yleisempiä työnteon muotoja naisten kuin miesten keskuudessa. Vanhat käsitykset istuvat turhan vakaassa, ja täydellistä muutosta saadaan vielä odottaa - Suomessakin.

Lähteitä:

Apo, Satu (toim.) (1999). Suomalainen nainen. Otava, Helsinki.

Utrio, Kaari (toim.) (2005). Suomen naisen vuosisadat – 2 Toivon rakentajat. Tammi, Helsinki.

Naiset valtion viroissa

Hallintoneuvos Filip Grönvallin vetämä lainvalmistelukunta rajasi 1924 valmistuneessa mietinnössään naisten ulottumattomiin ulkomaanedustuksen virat, virat joissa edellytettiin sotilasarvoa, passipoliisin ja raitiovaunukuljettajan työt, maaherran toimen ja vielä tuomarin viran, koska sen hoitaminen olisi kysynyt ”tyyneyttä, objektiivista ja syvempää harkintaa sekä suurempaa päättäväisyyttä.”

1925 eduskunnassa säädettiin laki, jonka mukaan naisetkin voitiin nimittää valtion virkoihin. Poikkeuksena oli tuomarin tehtävä. Naiset eivät saaneet toimia myöskään kihlakunnan-, raastuvan- tai maanjako-oikeuden puheenjohtajina; sellaisissa tuomarin viroissa, joissa täytyi johtaa puhetta julkisessa oikeudenistunnossa. Ensimmäiset naiset oikeuslaitoksen korkeissa viroissa olivat Elvi Eijala ja Inkeri Harmala, jotka istuivat käräjänsä ja saivat varatuomarin arvon niin pian kuin se oli mahdollista.

Oikeustiede ei silti vieläkään houkutellut naisia opiskelemaan. Huippuvuonna 1938 naisia oli 1115 valmistuneesta peräti kahdeksan. Tuomareina naisia oli sijaisina pikkukaupunkien raastuvanoikeuksissa. Ensimmäisen täyden tuomarinuran tehnyt nainen oli vuonna 1949 korkeimmassa oikeudessa ylimääräisenä virkamiehenä aloittanut Maarit Saarni-Rytkölä.

Kihlakunnantuomarin viran nainen sai vasta vuonna 1978. Eeva Käki nimitettiin silloin Tornion tuomiokunnan tuomariksi. Naisjuristien määrä lisääntyi, ja heitä oli yhä enemmän erityisesti raastuvanoikeuksissa. Kihlakunnanoikeuksissa naisia on edelleen vähemmän.


julkaistu Hallinto 3/2006:ssa


Comments

Popular posts from this blog

Malawi folk-tale

Apurahapaja I saa jatkoa lokakuussa - ilmoittaudu heti!

Surullisen hahmon ritari