Minussa on halu moniin samanaikaisesti kohoaviin aurinkoihin












Minussa on halu


Minussa on halu yöttömiin öihin, päivään

joka korkealla nousee, moniin aurinkoihin, samanaikaisesti

kohoaviin, minussa on halu sateeseen, hunnun lailla

alas putoavaan. Minussa on halu, mutta

ei tahtoa, yksinkertaisia työkaluja käytän, taltan ja vasaran

ääntä pimeimmässä yössä. Kuin hakkaamalla

tavoittelisi jotakin, tummaan seinään laskeutuvaa

yötä, riimukirjaimia, nimeä kenties.





Käteni eivät ole maurin kädet


Käteni eivät ole maurin kädet, eikä tupakka heittäydy

vallattomasti leikkien seinien vierelle kuten ystävälläni Pedrolla,

joka tietää, mistä kahvi on kotoisin, ketkä

sitä käsillään poimivat. Tuskin hän

ainakaan. Käteni eivät ole maurin kädet, ne eivät

ole tarpeeksi kovat pitelemään tupakkaa, asetta

jonka piippuun on työnnetty neilikka, tai tarpeeksi nopeat

etsiytyäkseen metrossa taskuun jälleennäkemisen toivossa. Käteni

ovat hitaat, tottumattomat iskemään kuokkaa multaan, nostamaan

verkkoja vedestä, painamaan liipaisinta. Käteni eivät

ole kovat, niillä ei ole ravisteltu kookospähkinöitä puista vaan

lehteilty sivuja, ei huudettu kadulla kuin veturin pilli vaan

kuiskattu salaisuuksia, kukkivan lehden kevyellä äänellä. En ole

mauri, olen kukan äänen kuuntelija, kulkuri vailla nimeä, raitis

luotsi päihtyneiden keskellä, kirkas henkäys aamuista ilmaa

savuisessa kapakassa, kiven olomuoto keskellä kalliota, kädetön

kädellinen, jonka korvat muuttavat kaupungin muodoksi. Käteni ovat

kimppu ruusuja, tuulessa hajoavia, käteni leikkivät ja leikkaavat

sanoja mutta eivät istuta puutarhaan vihaa, käteni poimivat

ilmasta sointuja kuin myrskyssä lepattavia oksia, käteni eivät

vala betoniin askelia, ne ovat ne askeleet, ne ovat se kulku tässä

kaupungissa, joka on kukka, joka on muunnelma, joka muuttuu

joka hetki kun kosketan sitä uudestaan. Käteni ovat

lepo valkoisilla kohoavilla portailla, kohoaminen

ja karannut kyyhkynen, joka on karannut

kaivo, syvyys ja peili, mittaamaton kuilu ja korkea

taivas, jonka pohjattomuutta käteni koskettavat

lempeästi kuin pilvet ne putoavat kupeilleni tietämättä

paikkaansa tässä kaupungissa.



Valkoisten portaiden kaupunki


Lissabon, valkoisten portaiden kaupunki, lukemattomat

runoilijat ovat laskeutuneet alas portaitasi kuin kupeita

kirjoittaen tuosta laskeutumisesta kohti sinisenä

välkehtivää Téjoa jossa silti on hiven keltaista valon

kajoa, tai he ovat istuneet hämyisten kapakoiden

syrjäisimmissä kulmissa miettien miksi juuri heidän

elämänsä on niin kurjaa, miksi juuri heidän kohtalonsa

on kaivata jotakin, jota ei voi pukea sanoiksi, juoda nämä

pienet kupit tyhjiksi ja tilata niitä lisää, miksi elämä ei ole

suonut heille toisenlaista osaa. Ja he ovat kirjoittaneet portaita

alas laskeutumisesta ja kaipuusta jotakin sanomatonta kohtaan jota

he eivät koskaan tule saavuttamaan ja kuin sanojensa tueksi he juovat

lisää paloviinaa jotta elämä edes hetken ajan tuntuisi joltakin, vaikka päihtymyksen

aiheuttamalta poissaololta ja he kirjoittavat juomisesta ja juopumisesta ja kirjoittaessaan

he juopuvat entistä enemmän. Ja he juovat kuppinsa pohjiin asti, kirjoittavat säkeitä portaista

jotka vievät kohti Téjoa, kupeista joita kumotaan jotta tämä alaspäin vieriminen unohtuisi ja elämällä olisi kohoava suunta, kuin aavistus lentämisestä tai lentämisen akti itse,

he kohoavat tuoleistaan aavistuksen verran aivan kuin olisivat juuri

nousemassa ylös ja lähdössä ulos kapakan ovesta viimeisten

asiakkaiden vielä huutaessa heitä nimeltä.



Ruusu, myöskin ruusu


Ruusu, myöskin ruusu, Lissabon ei ole täydellinen ilman että siellä kukkii ruusu

joka vuodenaikaan, eikä se ruusu kuki missä tahansa vaan keskellä Rossioa,

sen piikit eivät koske ketään niin lempeästi kuin kaikkia ohikulkijoita, se

ruusu on Lissabonin ruusu, se on kaikki lempeät tunteet jotka tässä

kaupungissa kukkivat, se on roistojen, huorien ja huumevälittäjien

ruusu, ruusu joka sivelee piikeillään ketä tahansa haluavaa, se

ruusu ei pilkkaa, ei vihaa, se ottaa huomaansa kenet tahansa

ihonväristä huolimatta, se on ystävyyden ja avunannon

ruusu, siksi se kukkii keskellä Rossioa ja se ruusu

on hullujen ja narkomaanien ruusu, se

ojennetaan kun muukalaisesta

halutaan ystävää, se on

ystävyyden

ruusu



Yksinäinen mies baarin nurkassa


Hänellä on päässään silinterihattu, vieressä kävelykeppi joka seuraa häntä

uskollisesti minne ikinä hän meneekin, hän on tämän kahvilan metallinen

maskotti, joka seisoo ulkona joka ikinen päivä oli sade tai päivänpaiste

hän jaksaa istua kahvilan pöydässä tyylikkäänä kuten aina jalka toisen

päällä, hän on Fernando Pessoa, kerran hän oli elävä, kaikki tässä kahvilassa

tunsivat hänet ainakin nimeltä, hän kävi täällä joka päivä kupposella kahvia – ja, totuuden

nimissä, parilla pikarillisella – hän oli kirjailija, joka oli niin syventynyt

muistiinpanoihinsa että tuskin huomasi häntä kutsuvaa ystävää, mutta

huomatessaan toivotti tämän tervetulleeksi eleettömällä tyylillään, hän

oli tämän kaupungin toivo, kauppakirjeenvaihtaja, joka rakasti vain Oféliaa

eikä koskaan voinut unohtaa häntä, vaikka näki hänet useimmiten vain kaukaa

ikkunasta, hän oli runoilija, jolla oli niin suuret suunnitelmat, että ne hautautuivat

hänen matka-arkkunsa lukemattomien käsikirjoitusten kätköihin, hän joi ja joi, loppuvuosinaan

hän joi muidenkin puolesta yksin ja hylättynä, baarin kauimmaisessa pöydässä, rakkauden hän

kuvitteli, mutta teki sen tarkasti, niin ettei kenelläkään ollut enää mitään sanottavaa sen jälkeen kun hän oli sulkenut tascan oven

Comments

Popular posts from this blog

Malawi folk-tale

Surullisen hahmon ritari

Apurahapaja I saa jatkoa lokakuussa - ilmoittaudu heti!