Kirjailijat Karjalassa




Kirjailijat Karjalassa

Bussin täyttää iloinen puheensorina. Suomalaiskirjailijat ovat matkalla Karjalaan, suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden järjestyksessä yhdeksänteen kirjailijakongressiin Petroskoihin.

Matkaa viivästyttää toimittaja Ville Ropposen käännyttäminen takaisin Värtsilän raja-asemalla. Ropposelta evättiin viisumi viime vuoden lopulla hänen kirjoitettua suomalaisiin lehtiin Marin tasavallan vähemmistön ahdingosta. Hänet leimattiin venäläisillä nettisivuilla vakooja-kuriiriksi. Tarkempaa syytä takaisinpassitukselle ei anneta.

Kun ilta pimenee ja tunnelma tiivistyy, Silja Järventausta, Saila Susiluoto ja Sanna Karlström aloittavat saamelaiskirjailija, saamelaiskirjailijoiden liiton puheenjohtaja Rauna Paadar-Leivon johdolla yhteislaulun. Minä, Olli Heikkonen ja Jouni Tossavainen olemme yleisönä. Pakkohan se on Karjalan kunnailla kerran luikauttaa, kun Karjalan syksyiset lehtipuumaisemat siihen houkuttavat.

Anita Konkka on suomalais-ugrilaisten kirjailijakokousten konkareita, jolla on jäänyt yhdeksästä kokouksesta väliin ainoastaan Komi. Kokoukset saivat alkunsa 1989 Joskar-Olasta, ja niiden järjestäminen on ollut aina kunkin paikallisen kirjailijaliiton vastuulla.

Kari Sallamaa, joka on toiminut useiden edellisten matkojen johtajana, on sitä nytkin.

Pohjola-hotellissa etsiydymme omiin huoneisiimme. Päivän bussimatka Helsingistä kauniiseen, lehtipuubulevardien ja harmonisten uusklassisten rakennusten reunustamaan Petroskoin keskustaan on vaatinut veronsa.

Käväisemme kuitenkin tanssimassa lyhyesti baarissa maksullisten naisten keskellä. Persoonallinen Marry Somby, saamelainen Tromsossa asuva kirjailija ja kuvataiteilija liittyy seuraamme myös, samoin Saamelaiskirjailijoiden liiton puheenjohtaja Rauna Paadar-Leivo.

Lisää sisältöä

Ennen varsinaista kokousta teemme vielä päivän retken Kizhille, vanhojen puukirkkojen saarelle. Sitä ennen olen kävellyt Äänisen rantoja pitkin ihaillen sekä silmänkantamattomiin levittäytyvää Äänistä että rantojen kaunista paviljonkia. Petroskoi on poikkeuksellisen siisti venäläinen kaupunki. Sen katujenkulmat eivät täyty roskista

Pietari Suuri perusti Petroskoin samaan aikaan kuin Pietarin. Kaupungin nimi on venäjäksi Petrozavodsk, joka tarkoittaa Pietarin savottaa eli tehdasta.

Itse kirjailijakokous koostui kahdesta päivästä, joista ensimmäinen kului hallinnon edustajien ja kirjailijoiden tervehdyspuheenvuoroja kuunnellessa sekä isänmaallista henkeä nostattavia tanssiesityksiä katsellessa. Illan päätteeksi oli vielä Karjalan tasavallan päämiehen Sergei Katanandovin järjestämälle vastaanotolle, josta jatkoimme vielä läheiseen Petrovski-ravintolaan, jonne saapui myös Kaltion toimittaja Paavo Heinonen.

Anita Konkan iltapäivä kului Pietarin kansalliskirjastossa opiskelijoille luennoidessa. Opiskelijat eivät olleet kuulleet blogeista koskaan ennen, joten itsekin blogia pitävällä Anitalla oli täysi työ selittää kiinnostuneille, mistä oikein on kysymys. Saa nähdä, poikiiko esittely uusia kirjallisia blogeja Karjalassa ja Venäjällä.

Kokouksen varsinainen anti tiivistyi toisen ja viimeisen kokouspäivän työryhmiin ja niissä pidettyihin alustuksiin, jotka olivat enemmän tai vähemmän sisällökkäitä – yleensä vähemmän. Moni kirjailija keskittyi oman työnsä esittelyyn lisäresurssien saamisen toivossa tai oli huolissaan

Viron kirjailijaliiton puheenjohtajan Jan Kaus ehdotti lopuksi pitämässään kriittisessä puheenvuorossaan, että kokouksia voisi kehittää nimenomaan sisällöllisempään suuntaan.

-Kirjailijakokousten päämääränä ei saisi olla oman kirjallisen uran edistäminen ja käännösten tavoittelu, vaan ennen kaikkea kirjallisuuksien sisällöistä keskusteleminen. Lisäksi on tärkeää edistää myös lukijuutta, koska ilman lukijoita ei ole kirjailijoita, Kaus linjasi kokouksen lyhyimmässä ja ytimekkäimmässä puheenvuorossaan, jossa hän kritisoi parhaita neuvostoperinteitä edelleen kunnioittavaa kirjailijakokousta.

Suomalaisdelegaatio edusti maataan kunniakkaasti: puheenvuorot olivat virolaisten ohella kokouksen sisällökkäimpiä. Kokouksen kohottavaksi lopuksi suuntasimme Kontupohjan upeaan marmorilla koristettuun kulttuuritaloon, jonka kirjallisessa illassa tekstejään esittivät muun muassa nenetsi-, mari-, komi- ja udmurttirunoilijat.

Rita Dahl

Boksi

Karjalan kirjallisuus

Karjalan kirjallisuuden yhteydet Suomeen olivat 1930-luvulla miltei olemattomat. Suomalainen kirjailija Jarno Pennanen kävi Petroskoissa vuonna 1935. Karjalan suomenkielisen kirjallisuuden "kulta-aikana" (1960-70-luvulla) siellä tunnettiin suomalainen kertova kirjallisuus, niin klassinen kuin uudempikin. Kalevalan ja Aleksis Kiven lisäksi Pentti Haanpää, Mika Waltari ja Väinö Linna kuuluivat jokaisen karjalaisen kirjailijan kirjahyllyyn.

-Karjalan kirjallisuus jäi eristyksiin. Nykyisin karjalaiset nuoremman polven kirjoittajat eivät tunne suomalaista kirjallisuutta lainkaan ja kirjoittavat karjalan kielellä, on nuoren polven johtava kirjailija Arvi Perttu todennut. Pertulla on kirjallisuus verissä, sillä hänen enonsa oli kirjailija Juhani Konkka, Anita Konkan isä.

Silti Karjalan kirjakieltä luodaan, Kalevalaa käännetään karjalaksi. Karjalaisten kirjailijayhdistykseen kuuluu yli 30 jäsentä, suomenkielisiä kirjailijoita on 4 ja vepsäläisiä 1.

Nuoren karjalaisen kirjallisuuden toivoihin kuuluva Santtu Karhu protestoi olemalla osallistumatta kirjailijakokoukseen. Karhulla on ollut ongelmia paikallisen hallinnon kanssa. Karhun lisäksi Eino Jakobson kuuluu nouseviin karjalaisrunoilijoihin. Näin Jakobson elävöittää Lemminkäinen II –runossaan Lemminkäisen muistoa: ”noidan nummet kierrän, kaarran - / kantavat jämerät jängät // pohjan polvet kierot kaadan - / kestävät raatajan raajat // saaren sorjat kerään, kaappaan - / kulkevat järeät jäljet // myrkyn maun kehnon kaavin - / kiusaavat rääpivät rähjät”.

Venäjän suomenkielinen kirjallisuus jatkaa suomalaisuuden linjaa, vaikka taustalla vaikuttavat myös venäläiset klassikot. 1990-luvun alussa karjalaisten kirjailijoiden keskuudessa yleistyi oman kansan juurille ja tarinaan takaisin kurottuva etnofuturismi. Karjalaisten kirjailijoiden itsetunto on pikku hiljaa kehittymässä. 1990-luvulla karjalaiseen kirjallisuuteen ilmaantui myös postmodernistisen kirjallisuuden mosaiikkimaiset muodot.

Karjalan ja vepsän sekä muiden suomalais-ugrilaisten vähemmistökielten asema on edelleen vaikea, niitä ei opeteta kouluissa eikä vähemmistökielillä kirjoittavia kirjailijoita ole juurikaan. Esimerkiksi vepsänkielellä tunnetaan vain yksi runoilija, Nikolai Abramov.

Kansallisuusasian korostaminen ei ole pelkästään hyvä asia. Kansallisuusaatteen nimissä on tehty Venäjällä niin hyvää kuin pahaakin.

-Kirjallisuuden kannalta ongelma on, että suomen ja karjalan kielen väliin on vedetty selkeä raja. Karjalan kielelle käännetään vain venäjästä. Ei suomesta, ei virosta, ei ruotsista. Venäjästäkin käännetään ainoastaan klassikoita. Venäjän ja Suomen nykykirjallisuus on modernia, mutta Karjalan uusi kirjallisuus nojaa traditioon. Kansanrunous, maalaiselo, menneen ajan tarinat ovat sen tärkeimpiä aihepiirejä. Perinne on karjalaisten ainoa turvapaikka, tuttu kotipiha, missä vain voikin säilyttää karjalaisuutensa. Moderni maailma on vieras, siellä pienen heimon hauras identiteetti on uhkassa hävitä, jatkaa Perttu.

Rita Dahl

julkaistu Kansan Uutisissa 3.10.

Comments

Popular posts from this blog

Malawi folk-tale

Surullisen hahmon ritari

Apurahapaja I saa jatkoa lokakuussa - ilmoittaudu heti!