Kirjailijan matkat















Kirjallisuus ei synny ilman elämää, kokemusta, ja kokemuksia – parempia ja huonompia - voi kerätä kirjallisilla matkoilla. Koska itsereflektiosta ei kannata luopua koskaan, matkoilla selviää myös, missä vaiheessa ja tilanteessa oma kirjallisuutemme on ja myös se ikävä tai ihana tosiasia, missä itse parhaillaan menee.

Me olemme Suomessa kirjallisuuksissamme edenneet vaiheeseen, jossa kirjailijoiden ei tarvitse miettiä, mille tai kenelle kirjoittavat - ja tämä pätee myös sukupuolikysymyksiin. Näin ihanteellisesti eivät ole asiat välttämättä muualla. Tämän olen saanut karvaasti kokea matkoillani, jotka ovat suuntautuneet – ehkä odotetusti – tavallista ”oudompiin” ja ennalta-arvaamattomiin maihin.

Aivan ensimmäisen kirjallisen matkani tein syyskuussa 2004 Siperian Hanti-Mansinskiin, jossa suomalais-ugrilaisten kirjallisuuksien järjestö järjesti kahdeksannen kokouksensa. Osanottajien enemmistö oli luonnollisesti venäläisiä kirjailijoita, mutta myös suomalais-ugrilaiset kielivähemmistöt, hantit, mansit, komit, marit olivat hyvin edustettuina paikalla.

Epävirallinen suomalaisdelegaatio, johon kuuluin, oli matkannut paikalle ensin Helsingin-Moskovan-junassa halvimmilla mahdollisilla paikoilla kovilla kolmen hengen vetoisilla lavereilla yhdessä kohdassa. Moskovasta jatkoimme junalla kohti Siperiaa, matkalla pysäkkeinä muun muassa Jekaterinburg ja Nishni-Novgorod. Varsinainen kokous koostui lähinnä itseä ja toisia kollegoita ylistävistä juhlapuheenvuoroista, joiden sisältö jäi köyhänlaiseksi. Kovasti valiteltiin, ettei kirjallisuudella ole tarpeeksi lukijoita, mutta konkreettiset ehdotukset lukijuuden edistämiseksi jäivät vähemmiksi. Myös suomalais-ugrilaisten vähemmistökielten asemasta oltiin huolestuneita, mutta samalla tavoin käsinkosketeltavat ehdotukset kielten opetuksen ja kirjallisuuden julkaisemisen parantamiseksi jäivät hyvin vähiin.

Vastaavia puheenvuoroja pidettiin kaksi vuotta myöhemminkin yhdeksännessä suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden kokouksessa Karjalan tasavallan pääkaupungissa Petroskoissa syyskuun lopussa 2006. Kaupunkiin oli saapunut poikkeuksellisen iso suomalaisdelegaatio – kokouskonkari Anita Konkka, nuoret runoilijat Saila Susiluoto, Sanna Karlström, Olli Heikkonen, Silja Järventausta sekä vähän vanhempaa polvea edustava Jouni Tossavainen. Mukana oli myös monia eläkkeelle jääneitä tai vielä työelämässä mukana olevia kirjallisuuden ammattilaisia mm. SKS:stä ja pienkustantamoista sekä persoonalliset saamelaiset Rauna Paadar-Leivo ja Marry Somby.

Suomalaisdelegaatio oli poikkeuksellisen paljon äänessä kokouksen työryhmissä – ja oli matkanjohtaja Kari Sallamaan mielestä kokouksen sisällökkäintä antia. Ja näin kieltämättä oli. Itse puhuin Google-generoidun runon potentiaalista uudenlaiseen yhteiskunnalliseen ja kokeilevaankin runouteen ja kirvoitin yleisön vanhan polven edustajasta kysymyksen, eikö Google-runous ole uhka perinteisille runoilijoille ja eikö sen tekeminen tule kalliiksi. Vastasin, että mikään tai kukaan ei ole uhka millekään tai kenellekään – kaikille on tilaa ja yksi tekijäkin voi olla kaikkea mahdollista. Kysymykseen kalleudesta totesin, että Google-runouden tekoon tarvitaan vain Internet-yhteys muistamatta sitä tosiasiaa, että Internet-yhteys saattaa olla tavoittamattomissa olevaa luksusta monille paikallisille kirjailijoille. Meille kyse on itsestäänselvyydestä – resurssien saatavuus ei ole rajoitettua, koska olemme tarpeeksi rikkaita. Miksi ihmettelemme, miksei kirjallisuus kukoista olosuhteissa, joissa nähdään nälkää ja koetaan puutetta, eikä perusinfrastruktuurikaan ole edes kunnossa?

Viron kirjailijaliiton puheenjohtaja, kirjailija Jan Kaus kehotti myös lyhyessä kriittisessä puheenvuorossaan kokouksen osanottajia keskustelemaan tulevaisuudessa enemmän kirjallisuuksien sisällöistä, ei keskittymään pelkästään etujen vaatimiseen omalle itselle ja käännösten petaamiseen.

Jos Hanti-Mansinskista jäi mieleen pramean, öljyrahalla rakennetun kaupungin epäsiperialaisuus ja kostea ilta, jonka päätteeksi eräs suomalaisdelegaation jäsen oksensi baaritiskille ja muut saivat korjata hänen jälkiään ja eräältä toiselta pääsi hiukan oksennusta ravintolan lattialle ja suurempi satsi lavuaarin altaaseen, Petroskoi sujui kaikin puolin rauhallisemmin hotellin ravintolassa keskellä maksullisia naisia tanssiessa ja juomia kohtuullisesti nauttiessa. Ei tullut painittua kenenkään kanssa, yksikään kännykkä ei pudonnut ravintolan lattialle, eikä sitä tarvinnut lähteä metsästämään yön selässä, yksikään dramaturgo tai kukaan muukaan ei hipelöinyt ketään hänen tahtomattaan eikä esittänyt yhtäkään epäsopivaa ehdotusta. Matka sujui siis kaikin puolin hyvissä rakentavissa merkeissä ja rauhallisesti.

Tietysti vielä paremmin kaikki olisi mennyt, jos vuorovaikutusta suomalaisten ja venäläisten kirjailijoiden välillä olisi esiintynyt, mutta tämä oli tehty käytännössä mahdottomaksi, koska suomalaiset asuivat omillaan Petroskoin kauniissa, lehtipuubulevardien ja uusklassisten rakennusten reunustamassa keskustassa. Mutta hyvä näinkin.

Hanti-Mansinskin ja Petroskoin välissä olivat kesäkuussa 2005 tehty matka Keski-Aasian Kirgistaniin, jossa paikalliset naiskirjailijat tapasivat toisiaan ensimmäistä kertaa, ja saman vuoden syyskuussa osallistuminen Days and Nights of Literature –festivaaliin Romanian merenrantakaupunki Neptunissa, jossa silmäätekevillä oli omia huviloitaan. Kirgistanin muistan erityisesti tyynesti liplattavasta, lumihuippuisten vuorten ympäröimästä Issyk-Kul-järvestä, Romanian monipuolisesta henkilögalleriastaan, johon lukeutuivat muun muassa portugalilainen palkittu O Público-lehden toimittaja, nyttemmin myös (reportaasi)kirjailija, katalonialainen heroinistirunoilija tyttöystävineen, romanirunoilija, jolta sain ruusun, paikallinen pornorunoilija Mihail jota näytti kiinnostavan jalkapallokin, sydämellinen ja huumorintajuinen Frugal-lehden toimittaja Vitalie Ciobanu, joka oli aina menossa beachin sijasta bitchille, huolehtivainen kirjailijaliiton sihteeri jolta sain lääkettä kipuihini, irlantilaiskirjailija, jonka halusi nais(kirjailijoiden) sukeltavan jalkojensa välistä, amerikkalaiskääntäjä, jonka tytär oli sortunut huumeisiin, israelilainen rabbirunoilija, amerikkalainen runoilija Greg, joka piti naisista niin paljon, että hengaili uima-altaan vieressä lähes alasti oli päivä tai yö, hauska matkaseurueeni, Mikaela ja Stella, joiden bimbot jutut pitivät järjen kaukana silloin kun oli tarvis ja hysterian aina käsillä.

Asialliset jutut – esitelmä ja runoesitys – tietysti hoidettiin kunnialla ja vasta sen jälkeen oli lepäämisen aika.

Maaliskuussa 2006 vietin muutaman päivän Turkin Istanbulissa, PENin Writers in Prison –komitean kokouksessa saaden muutamina vapaahetkinäni tuta sen, ettei suhteellisen vaaleatukkaisena naisena ole helppoa Istanbulissa. Jos kimpussa eivät ole kaupustelijat, niin miehet, jotka haluaisivat intiimimpää kanssakäymistä. Ja tuo jos mikä oli rasittavaa, vaikka itse Istanbul tietysti olisi varmasti aistimisen arvoinen kaupunki, rajapyykki idän ja lännen välillä.

Kaikenlaisia ilmaisuja

Kirjallisiin festivaaleihin ja kokouksiin osallistuminen on laajentanut paitsi itse ihmisiä koskevaa kokemushorisonttiani, myös kirjallisuutta koskevia näkemyksiäni. Uskon, että Suomessa saatetaan kirjoittaa edistyksellisintä kaunokirjallisuutta maailmassa. Ilmaisujen kirjo on laaja, ja tilaa on niin perinteisemmälle kuin kokeilevammalle ilmaisulle, 1950-lukulaiselle anhavalaiselle kuvarunoudelle ja amerikkalaisen language-koulukunnan kielipeleille.

Jo ennen Hanti-Mansinskia osallistuin Brasilian Curitiban Gibitecassa (paikallinen sarjakuvakeskus) järjestettyyn suomalaisen sarjakuvan ja runon näyttelyyn. Näyttely koostui Neliö-kulttuurilehden graafisten suunnittelijoiden Terhi Ekebomin ja Mikko Väyrysen sarjakuvista ja minun runoistani.

Vähältä piti, ettei Curitiban-matkani alkanut pahimmalla mahdollisella kokemuksella: lentokentältä saapuvaan bussiin oli vähällä nousta kaksi keskenään riitelevää poikaa, jotka loivat kaihoisia katseita matkalaukkuuni. Onneksi kuljettaja tajusi poikien aikeet, veti ovet kiinni ja jatkoimme matkaa seuraavalle pysäkille, josta nappasin taksin ja ajoin turvallisesti kotimajoitukseen kahden paikallisen hääliikkeen omistajan isoon ja äveriääseen taloon, jonka ruokailu/olohuoneen edustalla komeili iso uima-allas ja joka oli erotettu muusta – köyhästä – maailmasta luonnollisesti piikkilangalla. Loppumatka sujui kaikin puolin onnellisten tähtien alla. Portugalintaito auttoi tekemään matkasta onnistuneen.

Matkat ovat opettaneet senkin, että Suomessa kirjallisuuden sukupuolikuvauksetkin ovat varsin hyvällä mallilla ja monipuolisia. Eikä kirjoittavalla ja lukevalla sukupuolella tosiaan ole sen suurempaa merkitystä. Gender-tematiikasta ollaan irtaannuttu sen verran paljon, ettei sitä tarvitse enää suuremmin ainakaan kirjailijoiden miettiä. Tutkijat ovat eri asia. Heidän tehtävänsä onkin purkaa kirjalliset kokonaisuudet auki ja osiinsa, niin että jokaisen elementin merkitys ja paikka tulee ymmärrettyä.

Naisilta naisille?

Esimerkiksi Nigeriassa ja muutamassa muussa maailmankolkassa toivotaan vielä, että naisten pitäisi kirjoittaa ennemmin toisille naisille kuin miehille. Paikalliset kirjallisuudet toistelevat vuosisataisia totuuksia eikä ihmiskuvauskaan ole päässyt turhan paljon lavenemaan, puhumattakaan kirjallisuuden naiskuvista ja niiden monipuolistumisesta.

Naiset ovat alkaneet kirjoittaa Nigeriassa – ja ehkä Afrikassa yleensä - naisista miehen katseesta irtaantuen vasta 2000-luvun alussa. Tätä ennen kirjoittaneet naiset ovat katsoneet ja kuvanneet naista kuten mies tekisi. Aracelli Aipohin No Sense without Limits kertoo neljän menestyvän kaupunkilaisnaisen tarinan, Helen Oyeyemin Icarus Girl kuvaa nuorta tyttöä mielikuvitusmaailmassaan ja Sefi Attan Everything Good Will Comen päähenkilöt ovat myös nuoria tyttöjä, jotka varttuvat naisiksi Nigeriassa tai sen ulkopuolella.

Nigerialainen – ja afrikkalainen – kirjallisuus laahaa silti sukupuolikuvien ja teemojenkin osalta ainakin sata vuotta suomalaista kirjallisuutta jäljessä. Kyllä kai jo Minna Canth kuvasi itsellisiä, yrittäviä naisia naisnäkökulmasta, miehen katseesta vapautuneena. Ja toki oli muitakin. Nyrkkisääntö on, että monen mantereen kirjallisuudet ovat meitä melkein sata vuotta jäljessä.

Kuinka harvoin muistammekaan kiittää siitä, millaiseen maahan ja vaikutuspiiriin olen kuitenkin sattunut syntymään! Resursseista ei ole pulaa, on pelit, vehkeet ja mahdollisuudet itsensä kehittämiseen niin kirjoittajana kuin muuten ovat rajattomat. Vain aivokapasiteetti asettaa lopulliset rajat. Luonnollisesti näitä matkakokemuksia lukiessa on syytä ymmärtää, miten erilaisissa todellisuuksissa elämme. Kaikilla ei ole tätä resurssien moninaisuutta ja ylenpalttisuutta ympärillään. Elämme onnelassa täysin tietämättämme.

Tässä katsannossa ja edistyksellisen maan edistyksellisenä kirjailijana, joka ottaa asiakseen ammentaa vaikutteensa mistä kiinnostavasta lähteestä milloinkin, haluan julistautua genderittömäksi kirjailijaksi, jonka tavoitteena on muuttaa kansallisuuttaan joka kerta kansallisia rajoja ylittäessäni, niin ettei lopulta ole tietoa, mikä maa, mikä valuutta on kyseessä. Ei pitäisi olla merkitystä sillä kuka kirjoittaa, ja kenelle. Vain sillä, että teksti toimii tai ei.

Löysin muuten Nigerian-uutisia etsiessäni nimelläni yhden linkin sivulle otsikolla "black female poet". Valitettavasti en osannut navigoida perille asti.. Mutta pidin kovasti - haluan ehdottomasti olla valkoinen neekeri, mulatti valkoisten maassa. Kirjailija, joka ei ole koskaan alistunut minkäänlaiseen ryhmäkuriin vaan etsi aina omat polkunsa, mistä sitten etsikin. Erilainen nuori samanlaisten nuorten joukossa.

Taidan palata ensi vuonnakin shokeeraamaan Lagokseen, ehkä muuallekin, ja nyt mahdollisesti poikkitaiteellisten proggisten kera. Suomalaisethan olivat shokeeraajia Petroskoissakin, valitettavasti, koska heidän alustuksissaan oli sitä kaivattua ja puuttunutta sisältöä. Moni paikallinen kirjailija keskittyi vaatimaan lisäresursseja joko itselleen tai suuremmalle kokonaisuudelle, kuten lastenkirjallisuudelle.

On harmillista, että asiaan keskittymistä täytyy kutsua shokeeraamiseksi. Haluttomuuden kuulla nollapuheita pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta sitähän se ei tietysti ole. Neuvostoperinteet istuvat harmillisen tiukassa ja vaikka hallitukseen tulisi muutama uudistusmielinen länsimaalainenkin, muutoksia saadaan varmasti odottaa vähintään vuosikymmeniä, mutta mitä luultavimmin kokonainen vuosisata.

Comments

S. Liuhto said…
Vaikka vastustankin matkustamista niin tuo suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden reissu eli reissut vaikuttaa mielenkiintoiselta. Kaihoan matkaa Siperiaan tai Itä-Karjalaan! Esi-isiemme ja -äitiemme maille.
dahl said…
Kiinnostava matka tosiaan oli, kylläkin ihan liian lyhyt. Itse kokous oli tosiaan kaksipäiväinen, mutta Petroskoihin olisi voinut tutustua pidemminkin. Samoin tietysti Karjalaan, joka on iso alue.
Anita Konkka said…
En muista Hanti- Mansiskista niin kosteaa iltaa että suomalaisdelegaation jotkut jäsenet olisivat oksennelleet sinne sun tänne. Ollaankohan me oltu eri tilaisuuksissa?

Suomlaisten ja Venäjällä asuvien suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden yhteydenpitoa haittaa yhteisen kielen puute. Suomalaiset eivät osaa venäjää ja vain harvat suom.ugrilaista osaavat suomea tai englantia.

Suomalaiset ovat olleet kielellisesti erityksissä AFULin konferensseissa, tosin Unkarissa ja Hanti Mansiskissa oli englanninkielinen simultaanitulkkaus. Espoossa ja Petroskoissa oli suomenkielinen simultaanitulkkaus. Muualla ollaan kuunneltu venäjänkielisiä puheita ja ihmetelty että mistähän nyt puhutaan, ellei ole joku ole referoinut puheita ja tulkannut suomalaisten puheita venäjäksi.
dahl said…
Näin on, kielimuuri on pahin muuri AFULissa. Me puhumme englantia, venäläiset venäjää.

Eräänlaista absurdismia sekin kuunteluttaa puheenvuoroja kielellä jota ei ymmärrä.. Eli voisi ajatella muitakin. Tässä kokouksessa oli myös pari vain englantia ymmärtävää ihmistä, jotka olisi voinut ystävällisesti huomioida. Mutta ilmeisesti kuuntelevan määrän täytyy olla tarpeeksi suuri, ennen kuin sille edes harkitaan minkään palveluiden järjestämistä.

Oksentelua oli Hanti-Mansinkissa sinä yhtenä pippurivodkailtana, et tainnut olla paikalla kuin vähän aikaa. E. Hirvonen heitti yrjöt baaritiskille ja itse täytin lavuaarin eli tunnustan syyllisyyteni kyllä. Lähdettäessä joku moskovalainen dramaturgo yritti hipelöidä limaisilla näpeillään, mutta onneksi karttakeppi käy helposti. Kännykkäkin hävisi painin tuoksinassa ravintolan lattialle, josta onneksi seuraavana aamuna löytyi.
Anonymous said…
Nosol ti tam stonibuth,? sto ti ishit at tuta.samma natural sutchie, naverna? Ti takoja eventurist, no, nijet valnuschie, ve nas breme soo bevaijecha.

Popular posts from this blog

Malawi folk-tale

Surullisen hahmon ritari

Apurahapaja I saa jatkoa lokakuussa - ilmoittaudu heti!