Kabsakunnan kaapin päällä




Kansakunnan kaapin päällä

Johan Vilhelm Snellmania pidetään suomalaisen kansakunnan rakentajana ja suomenkielisen kirjallisuuden perustajana. Snellmanin ajatukset sivistyksestä ja kansakunnasta olivat kuitenkin erottamattomasti yhteydessä hänen ajatuksiinsa kirjallisuudesta, taloudesta, filosofiasta ja valtio-opista. Venäjä tuli hänelle läheiseksi senaattorikaudella 1862-1868.

Oululaisen merikapteenin poika Johan Vilhelm Snellman syntyi Tukholmassa vuonna 1806. Hän kuului opiskelutovereidensa J.L. Runebergin ja Elias Lönnrotin ohella Suomen kansakunnan rakentajiin. Monipuolinen Snellman toimi elämänsä aikana niin lehtimiehenä, kirjailijana, yliopistomaailmassa kuin viimeisinä vuosinaan aktiivipoliitikkonakin.

Snellman ei harrastanut ajattelua ja filosofiaa pelkästään huvin vuoksi. Hän kehitti nuorena ajatteluaan, jota toteutti vanhempana valtiollisissa viroissa. Nuoruudessaan Snellman joutui kärsimään epähenkilön asemasta muun muassa kiivassanaisuutensa vuoksi.

Snellman nimitettiin kuitenkin Helsingin yliopiston dosentiksi vuonna 1835. Hän vietti vuodesta 1840 muutaman työntäyteisen vuoden Tukholmassa ja Saksassa tutkimusten ja kirjallisten töiden parissa. Tukholman-aikana hän kehitti kärjekkään lehtimiestyylinsä muun muassa ruotsalaisten kollegoidensa, C.J.L Almqvistin ja August Blanchen vaikutuksesta. Lisäksi Snellman kirjoitti ahkerasti kirja-arvosteluja ennen muuta liberaaliin Frejaan ja osallistui ahkerasti Tukholman seuraelämään solmien hyödyllisiä kirjallisia ja tieteellisiä suhteita.

Julkisuuden merkitys

Snellman oli jo varhain poliittinen strategi ja realisti, joka ymmärsi julkisuuden ja ihmissuhteiden merkityksen oman urakehityksensä kannalta.

Suomeen Snellman palasi 23.11.1842 eväänään Almqvistin sanat: ”Suomessa sinut joko hirtetään tai nimitetään senaatin jäseneksi.” Ihan senaattiin Snellman ei päässyt, mutta ei häntä hirtettykään, vaan hänestä tuli Kuopion yläalkeiskoulun rehtori. Tämän ohella hän jatkoi lehtimiehen töitä.

Lönnrotin avustuksella syntyivät lehdet Maamiehen ystävä ja sanomalehtisensuuria vastaan taistellut ja alkavan fennomaanisen liikkeen kantava voima Saima – ainoa aatteelliselle keskustelulle, polemiikille ja kirjallisille kysymyksille omistautunut lehti, jossa oli myös kirjallisia uutisia ja arvosteluita. Saimassa seurattiin Ruotsissa ilmestyvää kirjallisuutta, mutta otettiin myös kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, kuten kansanedustuslaitoksen toimintaan ja liberalismin sekä konservatismin kiistaan.

Snellman kirjoitti Saimaan myös kattavia katsauksia saksan- ja ranskankielisestä kirjallisuudesta. Suomenkielisen kirjallisuuden asemaa ajaessaan hän teki vertailuja nuoriin eurooppalaisiin kansoihin, esimerkiksi Puolaan ja Unkariin.

Lisäksi Snellman julkaisi omia käännöksiään ulkomaisissa lehdissä (mm. Revue des Deux Mondes) ilmestyneistä artikkeleista Saimassa ja Litteraturbladissa myös Pohjoismaista tai Ruotsista lähetettyjä artikkeleita tai otteita ajankohtaisista teoksista (Wilhelm von Humboldtin Kosmos, otteita Fredrika Bremerin matkakuvauksista), hiukan kotimaista kaunokirjallisuutta ja runoutta.

Hegeliaaninen ohjelma

Snellmanin ajattelun pohjana oli Hegelin filosofiasta johdettua kehitysajatus, jonka mukaan yleinen kansallisuushenki (Nationalgeist) yhdistyy yksilölliseen ja yhteiseen kansallishenkeen (Nationalbewusstsein) kiteytyen kansalliskirjallisuudeksi.

Kansallishengen syntyminen edellytti kuitenkin heräämistä tai herättämistä, jota Snellman yrittikin koko aktiivisen työuransa aikana parhaansa mukaan saada aikaan. Hänen työnsä poikikin tuloksia. SKS:n perustajajäsenet, Saima -ja Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning –lehti kasvattivat avustajistaan uuden kirjallisen sukupolven, joka halusi kirjojensa ilmestyvän myös suomeksi. Monet heistä, esimerkiksi Paavo Tikkanen ja G.Z. Forsman (Yrjö Koskinen) saivat myöhemmin akateemisia arvonimiä tai heidät nimitettiin julkisiin virkoihin. Lisäksi he julkaisivat suomeksi montaa eri lajityyppiä edustanutta kirjallisuutta.

F.W. Pippingin Luettelo suomeksi präntätyistä kirjoista (1856-57) oli ensimmäinen kokoava suomenkielisen kirjallisuuden bibliografia. Snellman totesi arvostelussaan Litteraturbladissa kirjasta: ”Valittavana on nyt: joko Suomella on kansalliskirjallisuus tai sen on hävittävä kansakuntien joukosta.” Vuonna 1858 ilmestyi F. Polénin toimittama ensimmäinen katsaus Suomen kirjallisuuden historiaan.

Snellmanin perimmäisenä tavoitteena oli kansallisen tietoisuuden herääminen ja kansalliskirjallisuuden perustaminen. Hän uskoi kirjallisuuden olevan valjastettavissa myös aatekehityksen ja poliittis-sosiaalisen edistyksen palvelukseen.

Laajasti sivistyneenä ja kielitaitoisena Snellman haki vaikutteensa antiikin Kreikan ja Rooman kirjallisuudesta, nykykansain kaunokirjallisuudesta ja runoudesta, filosofiasta ja historiasta. Hänen kirjallisuuskäsityksensä oli poikkeuksellisen laaja ja moniulotteinen.

Snellmanin ankarimmat ennustukset pelkästään suomenkielisestä kaunokirjallisuudesta eivät kuitenkaan toteutuneet. 1880-luvulla nuorfennomaanit ja skandinaavisesti suuntautunut aikakauslehti Valvoja puhuivat vapaamielisemmän käsityksen puolesta.

Vuonna 1866 Wilhelm Gabriel Lagus käytti ensimmäisen kerran sanaa suomenruotsalainen ja samalla vuosikymmenellä ryhdyttiin lujittamaan myös ruotsinkielisen kulttuurin asemaa Suomessa. Viimein 1910-luvulla syntyi ilmaus rikssvensk, riikinruotsalainen. Lopullinen kahtiajako suomenkielisen ja ruotsinkielisen kirjallisuuden välillä syntyi 1885 Svenska Litteratursällskapet i Finlandin perustamisen myötä.

Matkoja mielessä

Snellman oli koko elämänsä ajan ahkera matkailija. Hän kierteli laajasti Euroopassa imien kansainvälisiä vaikutteita myös kirjallisuudesta.

1840-luvulla hän kiinnostui ranskalaisesta ja englantilaisesta filosofiasta. Muun muassa Jean-Jaqcues Rousseau, Voltaire ja Adam Smith kuuluivat hänen lukulistalleen. Seuraavina vuosikymmeninä. Snellman käsitteli kirjoituksissaan muun muassa naisen asemaa, moraalisia periaatteita, kirkon jatkuvaa kiistelyä ilmestysuskon ja teologian välisesta paremmuudesta, parlamentarismin ongelmia ja sivistyskysymystä. Lisäksi hänen teksteissään vilahtelivat eksoottiset itämaat, kertomukset Amerikasta, napaseuduista ja primitiivisistä kansoista.

Vuoden 1855 jälkeen Suomeen alettiin vaatia valtiopäiviä. Keskustelu parlamentin suhteesta hallitsijaan tai hallitsijaan tuli ajankohtaiseksi.

Vaikka Snellmanin ajatukset seurasivat enimmäkseen aikaansa ja olivat jopa edistyksellisiä, nuoren, kosmopoliitin älykön käsitykset esimerkiksi naisen asemasta olivat vanhoillisia. Snellmanin mielestä naisen paikka oli kotona. Naisten tehtävä tulisi hänen mielestään olemaan aina rajoitettu, eivätkä he koskaan voisi toimia samoilla alueilla kuin miehet. Epänaisellisuutta Snellman piti hairahduksena naisen alkuperäisestä roolista, joka oli siis olla naisellinen ja huolehtia naisellisista askareista.

Yhteiskunnallista arvonantoa

Vaikka luonteeltaan äkkipikainen Snellman oli saanut nuorena kokea vastustusta ja torjuntaa, viimeisinä vuosikymmeninään hän nautti yhteiskunnallisesta arvonannosta ja merkittävistä asemista. Vuonna 1856 Snellman nimitettiin Helsingin yliopiston filosofian, siveysopin ja tieteiden järjestelmän professoriksi.

Joitakin vuosia myöhemmin hänestä tuli senaattori. Tuohon mennessä senaattoreiksi valitut olivat kuuluneet tiettyihin aatelissukuihin. Ulkopuolisuudesta oli hyötyä, koska se teki Snellmanista eliitistä riippumattoman. Hän käytti silti hyväkseen suojelijoitaan kenraalikuvernööriä ja ministerivaltiosihteeriä junailemalla asioita heidän kanssaan.

Aktiivisuutta Snellmanilta ei ainakaan puuttunut. Senaatin pöytäkirjoista löytyy noin tuhat Snellmanin tekemää asiakirjaa ja lausumaa avioliittouudistuksesta rahauudistukseen. Senaattoriksi valitsemisen jälkeen Snellman joutui luopumaan lehtimiehen työstä ja filosofian harrastuksestaan.

Kansallisen kulttuurin merkityksen ymmärtäneen Snellmanin merkitys on tullut yhä tärkeämmäksi monikansallisten poliittisten instituutioiden keskellä painivassa Euroopassa ja maailmassa. Oma erityislaatuisuus, kansalliset erityispiirteet ja omaleimainen kulttuuri eivät ole menettäneet merkitystään globaalien markkinoiden voittokulun keskellä. Kalevalasta ja muista suomalaisen kulttuurin saavutuksista voisi tuotteistaa uusia, kansainväliseen makuun vetoavia vientituotteita.

Rita Dahl

Lähteitä:

Jalava, Marja (2006). J.V. Snellman – mies ja suurmies. Tammi, Helsinki.

Lahtinen, Mikko (2006). Snellmanin Suomi. Vastapaino, Tampere.

Majamaa, Raija ja Tiirakari, Leena (toim.) (2006). J.V. Snellman – valtioviisas vaikuttaja. SKS, Helsinki.

Savolainen, Raimo (2006). Sivistyksen voimalla. Edita, Helsinki.

Varpio, Yrjö ja Huhtala, Liisi (toim.) (1999). Suomen kirjallisuushistoria 1 – Hurskaistta lauluista ilostelevaan romaaniin. SKS, Helsinki.

Boksi

Eurooppalaisia teemoja

Snellmanin merkittävimmät teokset syntyivät vuosina 1835-42. Sen jälkeen hän kirjoitti artikkeleita, katsauksia ja arvosteluita muun muassa Maanmiehen ystävään ja Saimaan, Kallavesi-kirjallisuusliitteeseen ja omaan Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning –lehteen sekä vuosina 1876-1880 Morgonbladetiin.

Saksassa syntyivät keskeiset teokset Speculativen Idee der Persönlichkeit, Läran om staten och Tyskland ja Skildringar och ömdomen från en resa. Vuonna 1842 julkaistiin Snellmanin toinen romaani Fyra giftermål. Taflor i Terburgs maner. Kärlek och kärlek. Teos havainnoillisti Läran om staten –teoksen perhettä koskevaa päälukua.

Tukholman-vuosina syntyi jatko-osa Det går an. En tafla ur livet C.J.L Almqvistin vapaata rakkautta puolustavaan Det går an –romaaniin. Ilman tekijän nimeä julkaistussa ironisessa teoksessa Almqvistin päähenkilö päätyy turmioon. Albert unohtaa Saran, lähtee Celestine-nimisen ilotytön matkaan ja Sara raataa itsensä hengiltä. Snellman matki Almqvistin tyyliä niin taitavasti, että jotkut erehtyivät luulemaan jatko-osaa itse Almqvistin kirjoittamaksi.

Vaikka Snellmanin naisen asemaa koskevat ajatukset eivät maailman edistyksellisimpiä olleetkaan, hän tunnusti kuitenkin Zacharias Topeliuksen lailla naisten oikeuksien esimerkiksi koulutuksen ja perheen osalta olevan riittämättömiä. Lisäksi hän vaati avioliiton uudistamista niin, että uusi ihanne perustuisi entiselle ja kumoaisi sen. Viime kädessä koko kansan ja kansakunnan olemassaolo riippui avioliiton tarkoituksen täyttymisestä. Nimenomaan perheen tarkoitus oli kasvattaa lapsista isänmaallisia, kansakunnalle uskollisia kansalaisia.

Snellmanin juuret olivat suomalais-kansallisessa ilmapiirissä, mutta hänen proosassaan häivähtivät myös saksalaisen, ranskalaisen ja englantilaisen filosofian ongelmanasettelut sekä vaikutteet George Sandilta, Walter Scottilta, Victor Hugolta ja Honoré de Balzacilta.

Proosassaan hän sovelsi nuorhegeliläistä kirjallista ja esteettistä ohjelmaa ja tunsi hengenheimolaisuutta nuorhegeliläisten Karl Ludwig Michelet´hen, Arnold Rugeniin ja David Friedrich Straussiin. Hegel piti estetiikan luennoissaan draamaa, proosaa ja tragediaa korkeimpina kirjallisina genreinä.

Snellman esitteli tuotannossaan teemoja, jotka vakiintuivat osaksi suomalaisesta kulttuurista ja kirjallisuudesta puhumista. Aiheena oli muun muassa Suomen kansan historiallinen kärsimystie kohti herätystä ja vapautumista. Snellman oli aikansa älykkö ja ajattelun moniajattelija, joka ei kaihtanut minkään aiheen käsittelyä.

Vaikka Snellman tunnetaan lähinnä suomenkielisen kaunokirjallisuuden perustamisen vauhdittajana, hän itse kirjoitti pääosan tuotannostaan ruotsin kielellä, mutta käytti myös latinaa ja saksaa, suomeakin.

Boksi

Venäjän armoilla

Snellman joutui tekemisiin Venäjän keisarin erityisesti senaattorikaudellaan 1862-1868, mutta jo aikaisemminkin. Hänen lopullisena päämääränään oli Suomen valtion itsenäisyys, mutta Venäjään alaisena näistä asioista ei voinut keskustella vapaasti. Snellman esittikin aatteitaan yleismaailmallisina filosofisina ongelmina. Hän tuomitsi myös jyrkästi sellaisten piirien hankkeet, jotka halusivat Suomen liittyvän takaisin Ruotsiin.

Aleksanteri II saapui 1863 Hämeenlinnan Parolaan, jossa sotaväki esitteli ampumistaitojaan. Snellman kutsuttiin päivälliselle, ja hän neuvotteli Armfeltin kanssa kielimanifestista ja Rokassovskin kanssa rahauudistuksesta. Keisari allekirjoitti kieliasetuksen. Snellman oli aktiivisesti yhteydessä Pietariin, ja saikin taivuteltua keisarin allekirjoittamaan rahauudistuksen 4.11.1965. Hopeamarkasta tuli Suomen suuriruhtinaskunnan ainoa laillinen maksuväline.

Snellman kannatti myös Suomen kattavan liikenneverkoston parantamista. Hän kirjoitti 1857 Helsingfors Tidningariin niin ponnekkaasti, että kenraalikuvernööri lähetti kirjoitukset Pietariin Armfeltille, keisarille toimitettaviksi. Keisari vahvisti ratahankkeen vielä samana vuonna. Hän hyväksyi myös 1867 senaatin esityksen Riihimäen ja Pietarin välisen radan rakentamisesta.

tulossa julkaisuun jonnekin päin

Comments

Popular posts from this blog

Malawi folk-tale

Surullisen hahmon ritari

Apurahapaja I saa jatkoa lokakuussa - ilmoittaudu heti!