Lapin runoilija Reidar

Tämä blogi hiljenee nyt reiluksi viikoksi matkan ajaksi, mutta eiköhän vanhoissa ole lukemista ihan tarpeeksi. Toivottavasti palaan Lagosista hengissä. Lonely Planet totesi, että viiden ensimmäisen minuutin aikana Murtala-Muhammedin lentokentällä saattaa mennä omaisuus tai henki. Matkan kohokohtiin kuului heidän mielestään hengissä paluu Nigeriasta, koska silloin vielä on mahdollisuus kertoa kokemastaan. Hui mitä pelottelua. Jos olen hengissä ensimmäisen viiden minuutin jälkeen, enköhän sitten koko matkan ajan. Pidän peukkuja itselleni. Ehkä tekin minulle.









Lapin runoilija

Reidar Särestöniemen (1925-1981) maalauksissa Lapin luonto ja eläimet hehkuvat kerroksellisina, värikkäinä runoina. Kittilän Kaukosessa suurimman osan elämäänsä viettänyt rempseä taiteilija ammensi elämänsä aikana monesta tyylisuuntauksesta.

Vaarapellon yläpäässä komeilee valtavan kokoinen, karjalaismallinen talo. Kolmiosaisen talon ensimmäinen osa on kymmenmetrinen ateljee, lisäksi taloon kuuluvat välitalo ja pirtti. Parvekkeita ja ulokkeita on joka suuntaan, jopa kolmannessa ullakkokerroksessa. Raput vievät vinttiin, joka oli pyykkien ja maalarintakkien kuivauspaikka. Rakennuksen keskellä komeilevat massiiviset paraatiportaat.

Makuuhuoneessa on kaksi valkoista rahkamattoa, kirjoja ja pikkuesineitä, idän puoleisella seinällä leveä, kelosta tehty vuode, ikkunoilla annansilmiä, piisin vieressä raanu. Sängyn yläpuolella liehuu valkoinen rankinen, joka yhdessä valkoisten mattojen kanssa antaa huoneelle kauniin, ilmavan ilmeen.

Tässä Reima ja Raili Pietilän suunnittelemassa uudessa ateljeessa Reidar Särestöniemi ehti työskennellä puolitoista vuotta ennen kuolemaansa. Pietilöillä ei ollut paljon sanansijaa omatahtoisen Reidarin suunnitelmiin. Ikkunat ja lattialaudat oli hankittu ennen kuin he pääsivät osallistumaan suunnitteluun.

Animistinen maailma

Ounasjoen itärannalla sijaitsevasta Särestöstä oli 20 km matkaa Kittilään, kahdeksan kilometriä Kaukosen kylälle ja 140 km Rovaniemelle. Särestöniemeen tulevat vieraat haettiin soutamalla, hevosella tai moottorikelkalla Maijaniemestä.

1910-luvulla Norjasta Särestöön lapsuudenkotiinsa palannutta Mattia ja miniä-Almaa odotti uusi navetta, hevostalli tallikamareineen, lammasläätti, riihi, savusauna ja hetepirtti. Heikki-isoisän hankkima tila käsitti yli 460 hehtaaria, talon pirtteineen, porstuoineen ja peräkamareineen. Isoisä alkoi rakentaa lisää ja raivata maata talon ympäriltä pelloksi. Pian paikalla oli toistakymmentä hirsirakennusta.

Kommunisti-Matin kertomukset haltioista ja luonnon salaperäisistä ilmiöistä muodostivat taustan Reidarin maalausten animistiselle maailmankuvalle. Alma puolestaan havaitsi poikansa herkän persoonallisuuden jo varhain ja yritti suojella sitä.

Koulussakäynti oli tuskaa vilkkaalle Reidarille, joka jätti kansakoulun kesken. Elanto oli ansaittava metsätöistä, joiden välissä syntyi taidetta tarvittaessa vaikka tukkien päihin. Paikallinen taiteilija Einari Junttila huomasi Reidarin lahjat ja opetti häntä, mutta ei kannustanut taiteilijan uralle, koska taiteilijana leivän hankkiminen oli liian epävarmaa. Reidar jatkoi kuitenkin sinnikkäästi taideopintojaan.

Lohirikkaasta Ounasjoesta katosivat viimeiset lohet jo vuonna 1951, vaikka lohia esiintyi Reidarin maalauksissa jälkeenpäin. Hän näki lapsuudessaan kuitenkin enemmän harakoita, sisiliskoja, lehmiä, lampaita ja sammakoita kuin toisia lapsia.

Tiedostava arkadialainen

Vain taiteilemisesta innostunut Reidar aloitti opinnot Suomen Taideakatemiassa vuonna 1947 äitinsä veljen, tukkukauppias ja laivuri Alfred Andersenin suhteiden avattua hänelle oppilaitoksen ovet. Muita saman vuosikurssin aloittaneita olivat muuan muassa Olavi Lanu ja Kauko Räsänen.

Valmistuttuaan Suomen Taideakatemiasta vuonna 1950 Reidar jatkoi opintojaan samassa opinahjossa Aukusti Tuhkan vetämällä taidegrafiikan kurssilla. Hänen kubistisia maalauksiaan nähtiin runoilija Brita Polttilan kokoamassa Kiilan taidenäyttelyssä 1951 muun muassa Mauri Favénin, Sven Grönvallin, Ahti Lavosen ja Tapio Tapiovaaran maalausten rinnalla. Esillä oli esimerkiksi Molko-Aapo, kuva mustapartaisesta poromiehestä koira edessään ja tunturi taustalla. Maalauksissa oli havaittavissa Reidarin tuonaikaisten ihanteiden Picasson ja Matissen vaikutus. L.G. Nordströmin ohella Reidar oli ainoita kubismia suosineita kuvataiteilijoita tuohon aikaan. Hän palasi kuitenkin pian ekspressionismin pariin, ja työskentelemään kotitilalle.

Reidarin alkuajan töissä kummitteli antiikin paimenidylli Arkadia, jossa hedelmällisyyden jumala Pan tyydytti rakkauden tarpeitaan kummankin sukupuolen kanssa, ja Platonin idea poikarakkaudesta (eros), joka oikein harjoitettuna edesauttaa sielun paluuta alkulähtökohtaan. Reidar oli todellisessa elämässäänkin homoseksuaali, joka salasi taipumuksensa niin yleisöltä kuin ystäviltään. Vasta 1970-luvulla, homoseksuaalisuuden kriminalisoinnin lakattua, taiteilija avautui elämänsä tästä puolesta.

Toisen maailmansodan jälkeen kommunismilla oli kysyntää taiteilijoiden keskuudessa. Särestöniemikin kävi Yhteiskuntatieteitten Kansankorkeakoulun vuosikurssin 1954-55 Sirola-opistossa. Nuori taiteilijanalku kävi yhteiskunnallisia keskusteluita Marxista ja Leninistä Arvo Turtiaisen kanssa kirjailija- ja taiteilijaryhmä Kiilassa. Aviopari Polttilaa ja Turtiaista nähtiin Särestössä myöhemminkin.

Reidarin palattua Sirola-opistosta Särestön pihapiiriä alettiin kohentaa koko perheen voimalla. Reidar rahtasi hevosella pihaan valkeita ukonkivimurikoita ja punaisia jaspiksia lähivaarasta. Vanhan talon taakse isänäiti Kaisa-ämmin istuttama pirttikuusi sai seurakseen haavan ja käärmekuusen. Nyt paikalle on versonut jo pieni haapametsikkö. Pihaan istutettiin toinen käärmekuusi. Filpi-sisar istutti pihakoivut.

Ehyt ihanteiden aika

Leningradin Repin-instituutissa opiskellessaan Reidar tutustui ranskalaiseen kuvataiteeseen ja sieltä hän löysi väririnnastuksien mahdollisuuden, jota sovelsi myöhemmin Lapin luontoon: askeettisiin jänkiin, tyyliteltyihin poroihin, surrealistisiin näkyihin ja fantasiaolentoihin. Matissen, Cézannen ja Gauguinin vaikutteet näkyivät tauluissa selvästi. Leningradin-aikaansa Reidar kutsui ehyeksi ihanteiden ajaksi, kommunismin ajaksi.

Eremitaasin osastoista Reidar kolusi erityisesti sen Japanin, Kiinan, Ulko-Mongolian ja Intian taiteiden osastot sekä Uralin jalokiviosaston. Uralin jalokivien uskotaan vaikuttaneen pinta- ja tyyliratkaisujen löytymiseen Reidarin 1960-luvun maalauksissa. Leningradin-opiskelujen aikaan Kaukoseen saapui maita valtaamaan Kaukosen voima -niminen koskitila, jolle Reidarin vanhemmatkin myivät koskioikeutensa.

Informalismi taidesuuntauksena rantautui Suomeen 1950-luvun lopulla ja sysäsi syrjään abstraktin konkretismin. Reidar tervehti uutta taidesuuntausta innolla, koska hän näki omissa töissäänkin vaikutteita informalismista. Myös hänen seuraavan vuosikymmenen töidensä pintakoristeiden on nähty periytyvän informalismista. Niiden päälle Reidar maalasi kuvia.

Reidar piti ensimmäisen yksityisnäyttelynsä Pinxissä Helsingissä lokakuussa 1959. Näyttely oli yleisö- ja arvostelumenestys. Aikakauden merkittävin kriitikko E.J.Vehmas totesi siitä Uudessa Suomessa 11.10: ”Tuntuu siltä kuin porojen, jängän ja ihmeellisten uskomusten Lappi voisi tästä lähin avautua hänen taiteessaan oleelliselta puoleltaan. Monista maalauksista välähtää sitä vanhojen tarujen ja salaperäisen nuoruuden hohdetta jota on aikaisemmin ollut vain [Leander] Fornasin Lapin kuvissa.”

Marc Chagallin, Mirón primitiivisten eläinkuvien ja Paul Kleen musikaalisten värisointujen vaikutus näkyi näyttelyn töissä, jotka yhdistelivät poroja ja sarvijaakkoja. Jotkut kriitikot epäilivät Reidarin osallistuneen esihistoriallisiin kaivauksiin tai perehtyneen vanhoihin luolamaalauksiin, koska taulut vaikuttivat esihistoriallisilta dokumenteilta.

Särestön isäntä

Taiteilijan ego kasvoi taulukaupan sujumisen myötä. Reidar valtasi pirtin ateljeekseen. Pirtin ja vanhempien asuinsijan välissä oli keittiö, porstuasta omat sisäänkäynnit ja läpikulku talon molempiin päihin kuten ennenkin. Äiti hallitsi keittiötä piikojen kanssa, Anttu auttoi taulujen pakkaamisessa ja kuljettamisessa. Reidar sai tahtonsa läpi suostuttelemalla läpi, kuten aina. Hän hankki kotiapulaisen ja kehitti teknisiä ratkaisuja, joilla vanhempien vanhoja päiviä helpotettiin.

Pirttiä remontoitiin, maalattiin, lattia lakattiin ja Reidar ripusti seinälevyille aarteitaan. Vanhat viilipunkat kasvoivat amarylliksiä ja muutkin kasvit kukoistivat. Seinällä oli Elsa Montellin raanu. Maalaamisen välillä Reidar rakensi, laittoi pihaa ja kaivatti sisarenpojillaan ojia ja lampia. Rakentaminen oli huomattavasti työläämpää kuin turkin ostaminen – tähän turhamainen, vaatteilla koketeeraava Reidar oli tottuneempi. Pihalla käyskentelivät Reidarin lemmikit, koirat, linnut ja jaara. Arno von Hellensin lahjoittama vyötärönkorkuinen Brutus-koira ei voinut paikata edesmennyttä Tössiä. Viimeisinä elinvuosina Reidarille piti seuraa Sielu-koira.

Kun apurahojen saaminen loppui 1960-luvulla, eikä Reidarin teoksia otettu mukaan näyttelyihin, hän alkoi systemaattisen Helsinki-boikotin. Reidarin maalauksia nähtiin kyllä muissa Suomen kaupungeissa ja ulkomailla. Ulkomaannäyttelyidensä avajaisissa hän käyttäytyi kuin maailmanmies, Suomessa palasi jälleen erakon rooliinsa.

Huikentelevainen Reidar alkoi suunnitella pukeutumistaan ja imagoaan jo alle 30-vuotiaana. Muun muassa hylkeennahkaliiviin, matkoiltaan tuomiin miesten ja naisten koristeisiin pukeutunut Reidar oli vaikuttava näky. Kaiken Reidariin liittyvän piti olla erikoista, mystistä ja suurta. Etelästä virtaaville herkkäuskoisille (nais)toimittajille hän syötti surutta pajunköyttä.

Koko elämänsä ajan Reidar teki lyhyitä opintomatkoja eksoottisiin kohteisiin, muun muassa Ruijan vuonoille, Muurmannin tundralle, Pohjois-Lappiin, Espanjan esihistoriallisiin luoliin, Luxemburgiin ja Kauko-Itään yksin tai seuralaisen, usein anestesialääkäri Taina Veikkolinin kanssa. Tärkein kaikista matkoista oli Pariisin-vierailu vuonna 1952, jonka aikana Reidar vieraili Chagallin näyttelyssä. Elämänsä päätteeksi hän oli kiertänyt koko maapallon.

Vihdoin omassa pesässä

Reidarin ensimmäistä omaa ateljeeta oli 60-luvun lopulla talkoovoimin rakentamassa koko suku. Pohjakerros oli muurattu Ounasjokirannan pyöreistä kivistä. Kellarikerrokseen ei saatu Reidarin toivomaa grafiikkapajaa, vaan siellä säilytettiin lähinnä poronruhoja. Vintillä olivat vieraiden nukkumapaikat ja Reidarin yksityinen aurinkohuone, jossa hän istuskeli ja mietiskeli rauhassa. Tilavassa ateljeessa oli suuret ikkunat. Maalaustelineillä liekehtivät Reidarin suuret työt. Yksi nurkkaus oli täynnä kirjoja. Reidarin punainen keinutuoli komeili välinepöydän vieressä. Keltainen sohva oli lepohetkiä varten. Viimein Reidarin unelma ”omasta pesästä” toteutui.

Ateljeekodista tuli niin suosittu matkailijoiden ja taiteenostajien keskuudessa, että Reidar rakennutti 1972 ateljeen viereen hirsigallerian. Kaksikerroksisen honkarakennuksen pohja-alaksi tuli 23 kertaa 9 metriä. Tauluille varattu ikkunaton galleriapääty kohosi kuuden metrin korkeuteen. Valo tuli ylhäältä. Uunit olivat Särestön omaa vihreää laakakiveä. Särestö oli vihdoin liitetty moderniin sähköverkkoon ja modernia tekniikkaa voitiin hyödyntää surutta.

Toiseen kerrokseen rakennettiin yli kymmenmetrinen uima-allas. Reidar piti kuntoaan yllä uimalla. Pakkasilla hohtava lämpö kostutti taideteokset suopeasti. Uinnin jälkeen uimamiehen lepoa varten oli kelosta tehty penkki altaan vieressä. Kelopaneeliseinän taakse oli piilotettu sauna. Galleria on muodoltaan erikoisen laatikkomainen ja sen sisäänkäynti oli vaatimaton oviaukko, jonka edessä on näyttävä liuskekiviportaikko. Toiseen kerrokseen vievät tilateosmaiset portaat eivät tavallaan johda minnekään.

Lapin eläimiä ja värejä

Keskeisperspektiivi loisti poissaolollaan monissa Reidarin maalauksissa, sen sijaan niistä löytyi monia päällekkäisiä kerroksellisia maailmoja. Reidarin maalaukset olivat kuin värikkäitä runoja, myös niiden nimet: Taivas ripottelee maahan kylmää punerrusta, harvoin lämmin tuuli ylettyy ankaraan talveen (1970), Ounasjoen lähteet ovat yöauringon maassa (1974), Yöllä kuun viileydessä, lumikukat koivuissa (1974-75).

Juha Ilvas toteaa Särestöniemen taiteesta seuraavasti: ”Särestöniemen maalaukset muodostavatkin värikkään ja eksoottisena loistavan saarekkeen suomalaisen taiteen pidättyneessä maailmassa… Hänen ekspressiivistä väritaidettaan kansoittavat riekot, porot, ilvekset, karhut ja fantasiaolennot, mutta samalla teokset ovat usein myös itsetutkiskelun myyttisesti sävyttyneitä kuvia.”.

1970-luvun alussa luonnonsuojelu nousi teemaksi Reidarin tuotannossa. Vähän ennen kuolemaansa, vuonna 1980 hän ehti saattaa julkisuuteen viimeisen hyvän työnsä, lausunnon otsikolla Ounasjokea ei saa hävittää. Huoli luonnon ja lähiympäristön tuhoutumisesta säilyi loppuun asti.

Aina vuoden päätteeksi Reidar piti seitsenpäiväiset juhlat, jonne saapui taiteilijoita, poliitikkoja ja muita silmäätekeviä etelästä. Juhlaviikon lopuksi Reidar poltti töitään ja vierailta saamiaan lahjoja. Särestö-juhlien meno oli kuin suoraan bakkanaaleista.

Ateljeekoti tuhoutui oikosulusta aiheutuneessa tulipalossa uudenvuodenyönä 1977/78. Kuin ihmeen kaupalla galleria säästyi. Palossa menivät taulut, kirjat, matkoilta hankitut soittimet, muistot ja runot. Pian meni Reidarkin..

Lähteitä:

Aalto, Eeli (1976): Reidar Särestöniemi. WSOY, Helsinki.

Aikio, Marjut & Matti (2005): Särestö - taiteilijan koti. Minervakustannus, Jyväskylä.

Ilvas, Juha (2000): Reidar Särestöniemen maailma. Art Fennica, Helsinki.

Liksom, Rosa (2002): Reitari. WSOY, Helsinki.

Polttila, Brita (1985): Reidar – muistiinmerkintöjä Reidar Särestöniemen elämästä. Tammi, Helsinki.

Boksi

Tulen mukana meni kaikki

Ateljeen ja kodin palaessa uudenvuoden aattona 1977 tuhoutui suuri osa Reidaristakin. Äidin kuoleman ohella tämä oli Reidarin elämän toinen suuri menetys.

Pian hän jo puuhasi uutta ateljeeta, jonka suunnittelijat, professorit Reima ja Raili Pietilä saivat työskennellä vahvaluontoisen taiteilijan impulssien ehdoilla. Ikkunat asuntoon tulivat lentokoneessa tehdyssä vaihtokaupassa omaan tauluun ruotsalaisen ikkunatehtailijan kanssa.

Rakentajaksi valittiin Kelotuote Ky, veljekset Hagberg. Rakennus oli haaste rakennusmiehille. Portaista tuli matalat, koska Reidarin mielestä kenenkään muun kuin hänen ei tarvinnut mahtua yläkertaan. Pietilän lähtökohtana rakennukselle oli karjalaisen talon malli, ja hän sanoi talon myötäilevän arkangelilaista Valkean meren puuarkkitehtuuria. Rakennus syntyi 4 kuukauden ja 13 päivän aikana, 5.10.1978.

Parvekkeita ja ulokkeita on moneen suuntaan. Ylhäällä ovat oleskelutilat, makuuhuoneet ja sauna sekä raput vinttiin. Bernhardilaiskoira Sielulle rakennettiin aivan omat raput. Pihapiiriin tehtiin lintulautoja ja pönttöjä houkuttelemaan lintuja ja oravia. Maalaamisesta ei kuitenkaan tullut pitkään aikaan mitään. Uusi talo tuntui tyhjältä ja oudolta. 27.5.1981 Reidar näki viimeisen kerran päivävalon.

Lähde: Aikio, Marjut & Matti (2005): Särestö - taiteilijan koti. Minervakustannus, Jyväskylä.

julkaistu uusimmassa Antiikki & keräily -lehdessä

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari