Terijoki, taiteilijoiden paratiisi














Terijoen taikaa

Terijoki on toiminut taiteilijoiden innoittajana jo 1800-luvulta ja Albert Edelfeltistä lähtien. 1900-luvun mittaan kesähuviloita ovat itselleen hankkineet näyttelijät, kirjailijat, kuvataiteilijat. Terijoki on sytyttänyt inspiraation ilmiliekkeihin.

Paikkakunnan mahtimies, kamariherra Rafael von Haartman kutsui Edelfeltin paikalle maalaamaan muotokuvaa kauniista, nuoresta Alice-vaimostaan kesällä 1895. Muotokuva ei tahtonut valmistua ja Haartmanit alkoivat ihmetellä syytä. Oliko Edelfelt ihastunut ihastunut kauniisiin maisemiin, arteesisiin terveyslähteisiin, kultahiekkarantaan vai peräti Aliceen?

Vastausta ei koskaan saatu, mutta Terijoki pysyi suomalaisten taiteilijoiden ja kesävieraiden suosiossa.

Myös venäläiset löysivät kauniin, jopa välimerellisen paikan tenhon. Kirjailija Leonid Andrejev rakennutti kesäkodin perheelleen Vammelsuuhun. Kuvataiteilija Ilja Repin asui kuolemaansa asti huvilassaan Terijoen Kuokkalassa. Kirjailija Ilja Ehrenburg vieraili hänen luonaan yrittäen houkutella Repiniä palaamaan entiseen kotimaahansa. Repin oli noussut seisomaan ja tokaissut: ”En koskaan tule maahan, jossa kirkkoja häpäistään ja tšasouneja poltetaan.

Tällaiseen ympäristöön mahtui ripaus romantiikkaakin. Upporikas pankkiiri, Pietarin kirjailijaliiton varainhoitaja Eugen Kartavtsev rakasti suuresti puolisoaan, kirjailija Maria Krestovskia. Heidän kotinsa Marijoen kartano oli Terijoen fantastisimpia luomuksia puutarhoineen, kukka- ja hedelmätarhoineen, puistoineen, kasvihuoneineen ja ulkoilmanäyttämöineen. Eugen tahtoi toteuttaa vaimonsa pienimmätkin toiveet ja osti siksi huvilan ympäriltä maata puistoa, puutarhaa ja kasvihuonetta varten.

Marian sairastuminen keskeytti suunnitelmat. Hän kuoli syöpään vuonna 1910 ja surun murtama Eugen pystytti perheen ystävän, kuvanveistäjä Vsevolod Lishevin suunnitteleman Mariaa esittävän patsaan pariskunnan kaavailemien kirkon ja kellotapulin lisäksi. Kolmiyhteyttä alettiin nimittää Rakkauden haudaksi. Paikka oli aikoinaan suosituimpia Terijoen-nähtävyyksiä.

Suomalaisten jalanjäljillä

Suomalaisuusaatteen puolesta puhuva Mikko Uotinen ehti 1902-1913 välisenä aikana järjestää Terijoella viidet nelipäiväiset, valtakunnalliset laulujuhlat. Hän onnistui hankkimaan huippulaulajia Aino Acktésta Maikki Järnefeltiin ja juhlapuhujiksi vaikuttajia P.E. Svinhufvudista Heikki Renvalliin ja Väinö Voionmaahan. 1910-1913 Uotista auttoi Akseli Gallen-Kallela, joka suunnitteli Kalevala-aiheisen kannen laulujuhlien 100-sivuiseen juhlakirjaan.

Uotinen tuli tunnetuksi myös loistavana puhujana, Kannaksen herättäjänä, joka korosti Terijoen suomalaisena säilyttämisen tärkeyttä. Hän saikin lisänimen ”Kannaksen J.V. Snellman”.

Vuoden 1918 sisällissodan viimeisiä taisteluita käytiin Terijoella. Raja suljettiin, monet huvilat autioituivat ja täystyöllisyys muuttui täystyöttömyydeksi. Kunta sai myydä tai vuokrata huvilan, jonka omistaja ei ollut ilmaantunut viiden vuoden kuluessa vaatimaan takaisin omaisuuttaan tai antanut kuulua itsestään kirjallisesti. Huviloiden menekki oli vuosi vuodelta suurempi, eikä niitä lopulta ollut tarpeeksi.

Tietoa Terijoesta levitettiin myös kutsumalla suomalaisia kirjailijoita vierailemaan paikan päälle. Lähes kaikki kutsutut tulivat katsomaan seutua, josta he olivat kuulleet, mutta jota eivät olleet koskaan nähneet. Ensimmäisiä suomalaisia Terijoella käyneitä kirjailijoita olivat Erkki Kivijärvi, Ilmari Kianto, Ernst Lampén-Iso-Keisari ja Larin-Kyösti.

1919-1939 elettiin Kannaksen kultakautta. Täysihoitoloita valmistui lisää kaiken aikaa vastaamaan muun muassa Viipurista, Helsingistä, Rovaniemeltä ja Turusta saapuvien vieraiden majoitustarpeisiin. Terijoesta tuli monien kielten, uskontojen ja kulttuurien kohtauspaikka. Turisteja saapui myös Ruotsista, Virosta ja Baltian maista. Kaduilla kuuli suomen ohella ranskaa, saksaa, ruotsia, englantia ja venäjää. Evankelisluterilainen, ortodoksinen, islamilainen ja roomalaiskatolinen kirkko sijaitsivat lähekkäin.

Larin-Kyösti kirjoittaa maiseman nopeasta muutoksesta oivaltavasti: ”Kun kulkee pitkin kaunista rantaviertotietä, ohi tuuheiden lehtojen, niin huomaa, miten entiset komeat huvilat ovat rappeutuneet. Useat ovat autioina irvistävine rikkinäisine ikkunoineen. Useat kuolleet kyltit ja tyhjentyneet venäläiset puodit juoruavat maksamattomista laskuista, joita Pietarin kesävieraat jättivät suorittamatta.”

Tulenkantajien taikapiiri

1920-30-lukujen mittaan Olavi Paavolaisen Vienolassa nähtiin Tulenkantajien ryhmää eri kokoonpanoissa. Paavolaisen innoittamina he järjestivät salaperäisiä naamiaisia, joissa vallitsi itämainen henki. Ainakin Katri Vala, Ilmari Pimiä, Elina Vaara, Lauri Viljanen vierailivat Vienolassa. Kaikki oli uutta ja outoa kaupungin neonvaloihin ja ravintolasalien loisteeseen tottuneille helsinkiläisrunoilijoille.

Kuvanveistäjät, laulajat, kuvataiteilijat, näyttelijät, tanssijat ja pianistit harjoittelivat päivälläkin varjoisissa puistoissa tai työhuoneessaan. Myös kuumalle hiekkarannalle ja viilentävälle merivedelle jäi aikaa.

Terijoelle mahtui romantiikkaa Kartavtsevin ja hänen vaimonsa traagisen kuoleman jälkeenkin. Helvi Hämäläinen vieraili Vienolassa Paavolaisen kutsumana pariinkin otteeseen 1920-30-luvuilla. Aina eivät matkat menneet niin sujuvasti. Ensimmäisellä kerralla Paavolainen oli unohtanut ilmoittaa Helville, että Terijoelle tarvitaan passi. Sitä hän sitten paikan päällä hoiteli itselleen.

Paavolainenkin palasi sodan aikana tiedotusupseerina toimiessaan Vienolan jäännöksille. Hänestä on säilynyt valokuva, jossa hän on kumartuneena hävitetyn ja raunioitetun talon ja puutarhan jätösten puoleen.

Kuokkalassa, taiteilijoiden Sven Grönvallin ja Ina Behrsen-Collianderin omistamassa Villa Golickessa kokoontuivat Ina ja Tito Collianderin lisäksi säännöllisesti runoilija Rabbe Enckell, Eva Wichman ja Ralf Parland. Myös luonteeltaan yllätyksellinen Elmer Diktonius käyskenteli Villa Golicken edustalla meren rannalla. Nuori runoilija Johannes Edfeltkin vieraili 1935 Kuokkalassa Tito Collianderin kutsumana.

Tito Colliander kuvasi meren ja maantien välissä sijaitsevia huviloita: ”Suurin huvila oli norjalaista tyyliä, tummanpunainen. Mutta se oli jo siksi ränsistynyt, että revitimme sen myöhemmin polttopuiksi. Toinen huvila, oikeastaan hirsinen kalastajamökki, johon on rakennettu lisäkerros, sijaitsi maantien reunassa, ja kolmas, jossa oli jyrkkä pärekatto, niin lähellä rantaa, että 1920-luvulla sattunut kova myrsky oli vienyt mennessään siitä lasikuistin.”

Talvisota syttyi 30.11.1939. Terijoki tuhottiin muutamassa tunnissa. Kaupunki kävi läpi suuria muutoksia, venäläiset taiteilija- ja ammattijärjestöt ovat nyttemmin kunnostaneet huviloista vain joitakin, meressä ei saa enää uida, puistot ovat villiintyneet ja arteesiset terveyslähteet ovat kadonneet. Ulkoisesti Terijokea ei tunnistaisi enää samaksi kuin mitä se oli vuosikymmeniä sitten, kulta-aikoinaan, mutta taika on tuoreessa muistissa monella Terijoella lapsuus- ja nuoruusvuotensa viettäneellä, eikä katoa minnekään.

Lähde: Ritva Heikkilä: Terijoki – kadotettu paratiisi, Tammi 2004.

Tulenkantajien Terijoki

Paavolainen hehkutti Terijoen ilmapiiriä, joka vapautti jäyhät suomalaisetkin: ”Elämänriemun laajuutta: se muuttui raikuvaksi iloksi Suomen iloisimmalla rannalla – se muuttui säyhäyttäväksi vallattomuudeksi öisissä juhlissa suurissa, lahoavissa huviloissa ja musiikin pauhun ja palaneen ihon tuoksun täyttämissä ravintoloissa… Jäykkä suomalainen luonne unohtui tässä ilmapiirissä. Mitä siitä, jos yleisö olikin täällä hiukan sekalaista seurakuntaa. Kuumina, tummina öinä nousi punainen kuu suoraan merestä.”

Ilmari Pimiä kuvasi öisiä bakkanaaleja ja runoilijoiden rooleja niissä: ”Katri Vala ja Elina Vaara (Kati ja Keke) saivat liehuvaharsoiset haaremiorjattarien asut. Lasse Viljanen oli bagdadilainen kauppias ja vaikutti varsin hassunkuriselta turbaani päässään ja vyötärö paksuksi topattuna. Yrjö Jylhän otsalle kierrettiin musta vanne ja hänen uumilleen värikäs silkkiliina. Pienet viikset maalattiin ylähuuleen, ja niin oli uljas toreadori valmis. Olavi pukeutui trikoihin, joista toinen puoli oli punainen, toinen vihreä. Hän oli fauni. Itselleni olin sommitellut eunukin asun, johon kuului suomupaita, käyrämiekka, keihäs ja kilpi.”


julkaistu Meidän Suomi 1/2006:ssa

Comments

Hannu Kaskinen said…
Neljä ekaa kuvaa eivät näy. Liekö linkki epäkelpo?
t. Hannu

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

Malawi folk-tale