Terijoki ei unohdu koskaan

Taiteilijoiden Terijoki

Koloratuurisopraano Pia Ravenna kävelee pitkin valkeaa rantahiekkaa ja heläyttää ilmoille tunnettuja aarioita. Balettitanssijat Kari Karnakoski ja Arvo Martikainen harjoittelevat liikkeitä tuntien ajan. Terijoen rannalla kulki eri kansallisuuksia, uskontoja ja maailmankatsomuksia edustavia ihmisiä. Kävelyn lomassa syntyi taideteoksia, runoja, novelleja, romaaneja, tauluja, lauluja ja sävellyksiä.

Varsinainen Karjalan kannaksen suomalaisen kulttuurin kultakausi alkoi useita Terijoki-aiheisia kirjoja julkaisseen Ritva Heikkilän, 84, mielestä vuonna 1919, bolshevikkien vallankumouksen jälkeen, ja kesti vuoteen 1939, talvisodan syttymiseen asti.

Tyhjilleen jääneen huvilan sai lunastaa omakseen kuka tahansa viiden vuoden tyhjillään olon jälkeen. Kunnanisät kutsuivat kirjailijoita ja taiteilijoita vierailemaan Terijoella. Missään ei tullut toimeen yhtä halvalla. Samalla sai nauttia välimerellisestä ilmastosta.

Ehkä varhaisin Terijoen-kävijä oli kuvataiteilija Albert Edelfelt, joka saapui 1895 maalaamaan muotokuvaa kamariherra Rafael von Haartmanin vaimosta Alice Pinello-von Haartmanista. Kun työ kesti viikon toisensa perään, alettiin ihmetellä, ettei Edelfelt vain ollut jälleen ihastunut kauniiseen malliinsa.

Ina Behrsen-Collianderin ja Sven Grönvallin omistama Villa Golicke Kuokkalassa oli taiteilijoiden keskus, jossa työtunteja ei tunnettu. Rahattomat taiteilijat intoutuivat juhlimaan jonkun saadessa lehtikirjoituksestaan palkkion. Silloin heitä nähtiin Merikylpylässä, paikallisessa kasinossa ja ravintolassa. Villa Golicken vakiovieraisiin kuuluivat muun muassa kirjailijat ja runoilijat Elmer Diktonius, Rabbe Enckell, Gunnar Björling, Johannes Edfelt ja aviopari Ina ja Tito Colliander.

-Kysyin myöhemmin 1920-30-luvuilla Terijoella kesiään viettäneeltä näyttelijä Joel Rinteeltä, miksi Terijoki veti erityisesti taiteilijoita puoleensa. Hän vastasi: koska siellä oli niin monta vetonaulaa. Parin päivän rannalla makailun jälkeen oli mentävä huvilaan töihin, kirjoittamaan, maalaamaan, piirtämään.

”Kun Pietarissa ja Viipurissa sataa, Terijoella paistaa aurinko”, kuului 20-30-luvuilla paikalla vierailleen Larin-Kyöstinkin ”Terijoen terapiaa” ylistävä sananlasku.

-Sanonta jatkui: ”Nuoret kaunistuvat, vanhat nuortuvat, sairaat paranevat, elämänuskonsa menettäneet saavat sen takaisin”, naurahtaa Heikkilä.

Jotain tästä ikinuoruudesta on jäänyt energiseen Heikkilään, jonka ikää ei millään arvaisi. Lausetta piisaa kuin liukuhihnalta. Kahvitkin hän on ehtinyt tuoda nenän eteen ennen kuin olen ehtinyt tehdä elettäkään. Vain arvokkaan valkoisesta tukasta voisi jotakin aavistaa.

Heikkilän uusimmassa kirjassa Terijoki - kadotettu paratiisi (Tammi 2004) Terijokea ja sen tunnelmaa valotetaan historiallisten vaiheiden, kirjailijoiden, näyttelijöiden ja muiden kulttuurihenkilöiden muistojen ja kirjoitusten kautta.

Eksoottisten puutarhojen aikaa

Ensimmäinen kukoistuskausi koettiin jo aiemmin. Terijoen ja Pietarin välille saatiin rautatie vuonna 1870. Vuoteen 1914 asti paikalle virtasi pietarilaisia kesävieraita virtasi nauttimaan koskemattomasta luonnosta, pihkantuoksuisesta ilmasta, lämmöstä, kristallinkirkkaasta vedestä, kymmenien kilometrien pituisesta kultahiekkarannasta sekä arteesisista lähteistä.

Pietarissa kaavailtiin jopa vesijohdon rakentamista Terijoen ja Pietarin välille, jotta pietarilaisetkin voisivat nauttia ihmevedestä. Terijoen luonnon keskellä parannettiin myös reumasta ja hengitystien sairauksista kärsineitä. Parhaimpina kesinä vieraita kävi satatuhatta.

1870-1910 välisenä aikana Terijoelle nousi noin 10000 pitsihuvilaa. Varakkailla perheillä oli palvelijoita: puutarhureita, sisäkköjä, keittäjiä, pyykkäreitä ja lastenhoitajia. Huviloiden ympärillä oli toinen toistaan upeampia puutarhoja, joissa kasvoi eksoottisia kasveja. Niitä löytyi muualtakin.

-Yhteiskouluni rehtori löysi 1920-luvulla jatkuvasti uusia kasvilajikkeita. Myös Olavi Paavolainen keräsi koriinsa ihmeellisiä kasveja, joita istutti sitten puutarhaansa, Terijoen naapuripitäjässä Kivennavalla sijainneeseen kotiinsa Vienolaan, kertoo itsekin Terijoella lapsuutensa viettänyt Heikkilä.

Heikkilät asuivat Ollinpään kylässä. Viereisellä rannalla harjoittelivat tulevan syksyn ohjelmistoa oopperan balettitanssijat. Myös Jurkkien teatteriperhe ja oopperalaulaja Lea Piltti olivat jokakesäisiä vieraita.

Ensimmäisen kukoistuskauden kylpyläkaudesta oli Larin-Kyöstin mielestä vain rippeitä jäljellä 20-30-luvuilla: ”Täällä oli ennen aikaan loistoisa kylpyläkausi, kesävieraita kuuluu olleen noin 100000:n paikkeilla. Mutta se aika on mennyttä. Autiot huvilat ovat kuin prinsessa Ruususen nukkuvia linnoja, ja niissä kai kummittelee ruplien kilinä ja korttien läiskintä…Mutta kaikessa rappeutumisessaankin tämä kaikki aikaansaa mielessä jonkinlaista runollista alakuloisuutta. Rantatie on mitä ihanin: korkeat punasuomuiset männyt, heleät neitseelliset koivut, keskenjääneet lirisevät suihkukaivot ja villiintyneiden ansarikukkien reunustamat altaat.”

Värikkäitä vieraita ja kulttuureita

Terijoella oli tilaa kulttuurien ja persoonallisuuksien kirjolle. Tämä veti Ilmari Kiantoakin puoleensa: ”Siellä Kannaksella kohtasi jos jonkinlaisia tyyppejä. Hämärästi muistan jonkun professorin tai profeetan, joka söi vain jyviä säkistä. Tunsin ystävällisen mummon, joka kileineen ja vuohipukkeineen asui samassa huoneröttelössä. Tunsin sivistyneen saksalais-venäläisen näyttelijärouvan, joka oli etevä kiromantisti, kädestä lukija ja ennustaja. Kädenviivoista hän ihmeellisesti saattoi ainakin kertoa, mitä esimerkiksi minulle oli elämässä tapahtunut.”

Terijoki oli Kiannolle ”salaperäinen sopukka” ja suurenmoinen kylä, joka ei ollut kylä lainkaan. Vuosi toisensa jälkeen hän saapui Terijoelle kesäisin vaimonsa Elsa-Marian kanssa. He paistattelivat rannalla päivät perätysten tai maistelivat metsän tarjoamia aistielämyksiä.

Terijoki ei muistuttanut mitään paikkakuntaa Suomessa. Vastaavaa suvaitsevaisuutta ei Suomesta löytynyt. Paikka oli erilaisten ihmisten lisäksi kielten, uskontojen, maailmankatsomusten ja kansallisuuksien kohtauspaikka.

-Kansakoulussa oli paljon venäläisten emigranttien, tataarien ja Venäjältä tulleiden etnisten vähemmistöperheiden lapsia. Terijoella oli myös venäläinen oppikoulu. Kosmopoliittinen ilmapiiri tuli tutuksi jo lapsena, Heikkilä muistelee.

Ympärillä kuuli saksaa, englantia, ruotsia, venäjää, ranskaakin. Aivan kuin olisi ollut keskellä keskieurooppalaisen kaupungin monikulttuurista kohinaa ja lämpöä.

Terijoella sijaisi Venäjän-kirkoksi kutsuttu ortodoksinen kirkko ja siellä oli omat kirkkonsa myös protestanteille ja – roomalaiskatolisille. Terijoelle saapuneet puolalaisetkin olivat perustaneet oman seurakuntansa.

Terijoelle saapui maahanmuuttajia myös Baltian maista, Latviasta, Liettuasta ja Virosta.

Ritva Heikkilän paras ystävä Terijoella, venäläinen Marina Mickiewitcz ja sisarensa hoivissa kasvanut Katerina Veikkanen vierailivat tiheään Heikkilöillä. Venäläisiin tapoihin kuului pitää kodin ovet aina vieraille avoimina. Tapaa ei kummeksuttu.

-Kesäisin Terijoella kävi erilaisia maailmankatsomuksellisia ryhmiä, muun muassa teosofeja ja muita uskonnollisia ryhmiä, jotka kokoontuivat hankkimissaan huviloissa. Terijoella tapasivat myös Lotat ja suojeluskuntajärjestöläisetkin.

Panu istui laiturilla loppuun asti

Idylli loppui, kun tykit alkoivat jylistä marraskuun viimeisenä päivänä 1939. Venäläiset olivat ylittäneet Rajajoen ja suomalaiset vastasivat Kronstadtin tykistökeskityksellä. Kimpsut ja kampsut oli kerättävä kiireesti ja jätettävä kaikki taakse.

-Meidän piti jättää koiramme Panu sinne. Poliisit ampuivat muut koirat, mutta Panu oli niin ihmisystävällinen, että se ystävystyi suomalaisten sotilaiden kanssa. Talvisodan alkaessa Panu jäi junalaiturille istumaan ja katsoi meitä kunnes juna oli hävinnyt näköpiiristä.

Heikkilän koulutoveri lähetti myöhemmin kirjeen, jossa kertoi Panun kaatuneen urhoollisesti muiden sotilaiden rinnalla helmikuun 1940 Vammelsuun suuressa taistelussa.

Ritva Heikkilän lapsuuden koti ja Ollinpään kansakoulu paloivat toisena sotapäivänä.

Heikkilä on palannut Terijoelle useamman kerran muun muassa matkaoppaan roolissa.

-Ihminen näkee lapsuutensa maisemasta unia. Minäkin näin enneunen talvisodasta lapsena. Kun kerroin unesta äidille hän sanoi, että älä kerro kenellekään. Oli shokki nähdä kaikki hävitettynä.

Satumaa ei unohdu koskaan

Terijoelle jäi myös Jurkkien kesäparatiisi. Siellä joka nurkan takana vaani seikkailu.

Runoilija Edith Södergranin syntymän 100-vuotisjuhla oli viimeinen kerta, kun Vappu Jurkka matkasi Karjalan kannakselle. Samalla hän kävi vanhalla kyläkaupalla, joka sijaitsi puolen kilometrin päässä Jurkkien entisestä huvilasta. Ennen vaalea kauppa oli maalattu siniseksi. Vappu Jurkka ei uskaltanut jatkaa pidemmälle liikutusta peläten.

Myös Sakari palasi paikan päälle sodan jälkeen, huvilalle asti. Lasiveranta oli täynnä vauvoja. Jurkkien entinen kesäkoti oli muuttunut päiväkodiksi.

Ensimmäisen kerran Jurkat, vanhemmat Emmi ja Eino Jurkka, sekä lapset Sakari, Emmi ja Jussi, saapuivat Terijoen Tyrisevälle vuokraamalleen kesähuvilalle Viipurista vuonna 1933. Seuraavana vuonna Emmi Jurkka hankki Terijoelta perheelle oman kesähuvilan. Huvilat olivat vielä halpoja, koska raja oli niin lähellä.

Vappu Jurkkaan teki vaikutuksen myös erilaisuutta salliva ympäristö.

-Olin kai 10-vuotias kun tuntemani, isompi venäläinen tyttö kysyi, haluaisinko mennä hänen kanssaan kirkkoon. Kuljimme käsi kädessä ortodoksiseen kirkkoon, polvistuin hänen perässään laittamaan suitsukkeen ja lumouduin tuoksuista ja kirkon värikkyydestä. Olin ylpeä siitä, että tyttö pyysi minua mukaansa, vaikka olin niin paljon nuorempi. En edes huomannut, että hän oli mongoloidi, Jurkka muistelee.

Vappu oli vakituinen vieras mökissä, jossa asui hänen paras ystävänsä. Mökissä oli lämmin tunnelma. Hellalla oli aina kahvipannu porisemassa. Hyvä olo valtasi mielen heti kun astui sisälle.

-Terijoella rodulla, uskonnolla, varallisuudella tai muilla ominaisuuksilla ei ollut merkitystä. Terijoen ilmapiirin voisi luoda muuallekin, jos vain halua olisi, pohtii Jurkka haikeana.

Koulut Jurkan perheen lapset kävivät Helsingissä. He saivat todistuksensa aina hiukan ennen muita, koska Terijoelle piti päästä heti kun mahdollista. Syksyisin lapsia ei ollut helppo saada palaamaan Helsinkiin. Taakse jäi ihana satumaa, Terijoki.

Kili-Pauliina ja kuninkaalliset vuohet

Jurkka muistaa erityisen hyvin erään Terijoen persoonallisuuksista, kili-Pauliinan.

-Kili-Pauliina asui ränsistyneessä huvilassa, jossa aikoinaan oli asunut myös hänen miehensä. Hän myi vuohenmaitoa kaviaaria saadakseen. Kili-Pauliina oli suoraryhtinen nainen, jossa oli sydämestään aristokraattinen. Hän oli nimennyt kaikki vuohensa kuninkaallisten mukaan.

Kili-Pauliina puhui noin viittä kieltä sekaisin. Lapset ymmärsivät häntä silti aina. "Malinka, malinka", "maitoa, maitoa", huuteli Pauliina ja lapset ryntäsivät heti hänen luokseen. Hän oli aina pukeutunut samaan huiviin ja pitkään, maahan asti ulottuvaan siniharmaaseen paitaan.

Kerran lapset saivat kutsun kili-Pauliinan huvilalle harjulle. Jussi ja Vappu Jurkka, kaksi viipurilaista tyttöä ja Vapun paras ystävä istuivat vilteillä huvilan edessä ja kuuntelivat kili-Pauliinan muisteluita miehensä kanssa vietetyistä ajoista. Hän oli kerännyt lapsia varten koko päivän mustikoita ja tarjosi niitä vuohenmaidon kanssa. Kili-Pauliina vei lapset huvilan ainoaan asuttavaan huoneeseen, keittiöön, ja esitteli hienoja maljoja ja koriste-esineitä. Vierailun päätteeksi hän saattoi lapset hämärän halki, siunasi jokaisen ja toivotti tervetulleeksi ensi kesänä. Kili-Pauliinan muisto on jäänyt elävänä asumaan Vappu Jurkan sydämeen.

-Bulki-mumma oli lihava maatuska, jolla oli rintojensa päällä kori täynnä leipää. Hän huuteli pihoilla: "bulki, bulki", "leipää, leipää". Mummo leipoi leipää omassa leipomossaan. Lauantaisin hänellä oli mukanaan isoja leivoksia, joita oli pakko saada, vaikka meillä oli vähän rahaa, Vappu Jurkka naurahtaa.

Myös muut kauppiaat kiertelivät huviloissa. Vappu Jurkka muistaa pitkän laihan miehen korean pitkän kärrynsä kanssa huudelleen "harashii, harashii".

Seikkailu joka kulman takana

Lapselle salaperäinen Terijoki oli mielikuvitusta kiihottava ympäristö. Metsistä löytyi tsaarinaikaisten rakennusten jäännöksiä ja salaperäisiä esineitä.

-Kerran Jussi kertoi nähneensä rantaan saapuvan kanootin, jossa oli kaksi rikkinäisiin vaatteisiin pukeutunutta miestä. Jussi piiloutui rannan pusikkoon ja istui siellä sydän pamppaillen, kun miehet lähestyivät häntä. Mutta he vain menivät ohi selkä kyyryssä ja pelokkaina. Ehkä he olivat karanneet vankilasta.

Jotkut huviloista oli isoja ja autioita kummitushuviloita.

-Saksalainen nukketehtaan omistajaksi kutsuttu mies loksautteli tekohampaitaan pelotellakseen meitä lapsia, eikä koskaan puhunut. Me vain nauroimme.

Lapset kuvittelivat miehen asuvan kummitustalossa.

Kun Jurkille tuli lisää ikää he alkoivat harrastaa ajan muotiharrastusta, tennistä, vanhan Rivieran lähellä sijainneella hylätyllä tenniskentällä. Joka kesä Terijoen keskustassa järjestettiin tenniskilpailut, jossa Vappu Jurkkakin jännitti eräänä kesänä kahden naapurissa asuvan viipurilaispojan puolesta.

-Meistäkin olisi tullut tenniksenpelaajia, jos olisimme jääneet Terijoelle, hän sanoo puoliksi tosissaan.

Ennen talvisodan Helsingin pommitusten alkamista Vappu ja Jussi Jurkka olivat kahdestaan kotona Töölössä. Vappu sattui olemaan koulussa "iltavuoro". Hän näki aamupäivällä matalalla lentävän lentokoneen, jonka kyljessä oli punaisia tähtiä. Kone muistutti venäläistä. Samana päivänä palomies kehotti perhettä lähtemään Helsingistä, sota alkaisi pian. Jurkat tekivät työtä käskettyä ja päätyivät Jämsään. 11-vuotias Vappu Jurkka kantoi mukanaan laukkua, jossa oli valokuvia Terijoelta. Laukku hävisi hänen suureksi harmikseen linja-autoon.

Mutta laukun katoamista enemmän Vappua huolestutti kili-Pauliinan kohtalo. Mitä tapahtui persoonalliselle kilien kasvattajalle kun vihollinen hyökkäsi? Entä Vapun nukeille, jotka jäivät nukkumaan siististi asetellun peiton alle kotihuvilaan?

Lapsuuden satumaisema ei ole jättänyt rauhaan vieläkään. Joskus Vappu Jurkka näkee unta, jossa hän kävelee pitkin kotihuvilan vieressä kulkenutta hiekkatietä.

julkaistu ET-lehdessä 10/2005